Sitä seuraava viikko oli ihanteellisen ilon ja vapauden viikko.
Molemmat tiesivät vaistomaisesti, etteivät mitkään myöhemmät päivät
voineet olla aivan näiden ensimäisten kaltaisia. Niihin sisältyi
elämys, joka ei ollut enää uudistuva ja joka niinollen oli nautittava
eheästi ja täysin sydämin.
Alussa Jim Airth puhui päättävästi erikoisen naimaluvan hankkimisesta
ja kannatti kaiken viivyttelyn hylkäämistä. Mutta lady Ingleby, joka
tavallisesti oli jossakin määrin epävarma kaikkiin lakiasioihin ja
käytännöllisiin seikkoihin nähden, rupesi onneksi epäilemään, oliko
viisasta mennä naimisiin muulla kuin omalla nimellään; ja vaikka hän
olisi voinut ratkaista vaikeudet ilmottamalla heti asian oikean laidan
Jim Airthille, tahtoi hän välttämättä saada itse määrätä milloin ja
missä ilmaiseminen oli tapahtuva; ja hänessä oli herännyt harras halu
tehdä se omassa kauneuden ympäröimässä kodissaan Shenstonessa.
"Katsos, Jim", pyyteli hän, "minulla on Lontoossa ja Shenstonessa
joitakin ystäviä, jotka tuntevat mielenkiintoa minun puuhiini, ja minä
tuskin voisin ilmestyä heidän keskelleen nuorikkona! Vai voisinko,
Jim? Se näyttäisi kovin omituiselta ja odottamattomalta virkistyslevon
päätökseltä. Eikö sinustakin, Jim?"
Jim Airthin äänekäs nauru veti Susanna-neidin ikkunaan. Susannalle
aiheutui ikävää ajanhukkaa siitä että hänen ikkunansa antoi
kuusamamajaan päin.
"Siitä saattaisi syntyä kerrassaan virkistyslepo-raivo", sanoi Jim
Airth.
"Oi, mutta eivät kaikki voisi kohdata _sinua_", sanoi Myra; ja katse,
jonka Jim Airth sai noista suloisista silmistä, korvasi täysin määrin
vastaväitteen epämääräisyyden.
Niinmuodoin he tulivat päätökseen viettää viikon ajan tätä vapaata,
kahlehtimatonta elämää, ennenkuin palaisivat siihen maailmaan, jonka
keskuudessa heidät tunnettiin; ja Jim Airth lupasi tulla tapaamaan
Myraa hänen omassa kodissaan, ennen sen lopullisen askeleen ottamista,
joka tekisi heidät kokonaan toistensa omiksi.
Sitten tekivät he iloisia kävelyretkiä pitkin kallioita raittiissa
tuulessa ja päivänpaisteessa; ja Jimin käsivarresta kiinni pidellen
Myra kurkisti ylhäältä kallion töyräältä heidän pengermälleen.
He kävivät Hevosenkenkä-poukamassa matalan veden aikana, ja Jim Airth
kulutti tuntikausia kovertaakseen hät'hätää laaditut pykälät oikeiksi
askeliksi, niin että pengermälle tuli johtamaan portaat, joita myöten
vastedes vuoksiveden mahdollisesti yllättämät ihmiset voisivat kiivetä
turvaan. Myra istui rannalla ja katseli hänen työtään, katse valoisana
herkistä muistoista; mutta hän kieltäytyi jyrkästi kiipeämästä
uudelleen ylös.
"Ei, Jim", sanoi hän; "ei ennenkuin tulemme tänne lempiviikoiksemme.
Sitten, jos tahdot, voit viedä vaimosi mukanasi sille paikalle, missä
vietimme nuo ihmeelliset tunnit. Mutta ei nyt."
Jim, joka odotti saavansa aina pitää oman päänsä, jollei hänelle
näytetty mustaa valkoisella toisenlaisen menettelytavan paremmuuden
todistukseksi, oli ryhtymäisillään väittelemään ja inttämään vastaan,
kun hän huomasi kyyneleitä Myran silmäripsissä ja värinää hänen
suloisilla, hymyilevillä huulillaan, ja hän antoi heti myöten enempää
kyselemättä.
He vuokrasivat teltan ja pystyttivät sen rannalle kylän ulkopuolelle,
Myra sähkötti itselleen uimapuvun ja Jim meni veteen alusvaatteissaan
ja koetti opettaa häntä uimaan kannattaen häntä leuan alta ja lukien:
"Yks, kaks! Yks, kaks!" paljon kovemmalla äänellä kuin sitä oli koskaan
ennen Myralle luettu. Suuren loiskinan ja naurun keskellä Myra sitten
suoritti kymmenkyynäräisen uintimatkansa.
Amelia Murgatroydin mielestä se oli loukkaavaa; niin, enemmän kuin
loukkaavaa -- se oli pahennusta herättävää! Hän joutui paikalla vuoteen
omaksi, odottaen että Eliza ja Susanna seuraisivat hänen esimerkkiään
-- ainakin hengessä, jollei kirjaimellisesti. Mutta Amelian
henkilökohtaisesta valvonnasta vapautuneena romanttinen pikku Susanna
johdatti Elizan harhaan, ja molemmat etsivät salaista ja pelokasta
nautintoa seuraamalla minkä voivat tuon parin "pyrintöjä", joka oli
rohkeasti muuttanut proosallisen cornwallilais-majatalon jännityksen ja
romantiikan maaksi.
Siitä hetkestä lähtien, jolloin Myra heidän seikkailunsa jälkeisenä
aamuna viisi minuuttia yli yhdeksän oli tullut kahvihuoneeseen
keltaisia ruusuja valkoisen pukunsa vyössä, lausuen: "Rakas Jim, olenko
antanut sinun odottaa? Eihän kahvi vain liene jäähtynyt?" -- oli koko
elämä muuttanut muotoaan Susanna-neidin silmissä. Äkkiä kääntyen hän
oli nähnyt katseen, jonka Jim Airth loi tuohon viehättävään naiseen,
joka istui häntä vastapäätä hänen siihen saakka yksinäisen pöytänsä
ääreen ja yhä hymyllä vastaten hänen katseeseensa kohotti kahvipannua.
Amelian ankara kuiskaus oli palauttanut hänet järkiinsä ja ehkäissyt
enemmät taakse-vilkumiset, mutta hän oli kuullut Myran sanovan:
"Unhotin sokerin kupistasi, Jim. Yksikö vai kaksi palaa?" ja Jim
Airthin vastaavan: "Kuten tavallisesti, kiitos, kultaseni", tietämättä
että hän, iskien lystikkäästi silmää sokeripihdit koholla odottavalle
Myralle, asetti kirjekuoren kuppinsa päälle merkiksi, että "kuten
tavallisesti" merkitsi "ei ollenkaan sokeria!"
Myöhemmin, kohdatessaan lady Inglebyn eräänä päivänä yksinään
käytävässä, Susanna-neiti rohkaistui tekemään kaksi kiireistä kysymystä.
"Oi, sanokaa minulle, kultaseni! Onko ihan _todella_ totta että te
menette naimisiin herra Airthin kanssa? Ja oletteko tuntenut hänet
kauan?"
Ja luoden hymyilevän katseen Susannan levottomiin, pyöreihin kasvoihin
Myra vastasi: "Niin, neiti Susanna, tosiasia on, että Jim Airth menee
naimisiin minun kanssani. Enkä voi selittää kuinka kauan olen hänet
tuntenut. Minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet koko ikäni."
"Ah", kuiskasi Susanna-neiti viekkaasti hymyillen oman
tarkkanäköisyytensä tiedossa. "Eliza ja minä olimmekin varmat siitä
että välillänne oli vain pieni riitaantuminen."
Tämä huomautus jäi lady Inglebylle kerrassaan käsittämättömäksi: ja
vasta sitten kun hän oli kertonut sen Jimille ja tämä oli nauranut
täyttä kurkkua ja nimittänyt häntä häikäilemättömäksi teeskentelijäksi,
selvisi hänelle että "riitaantumisen" otaksuttiin olleen vaikuttamassa
koko sen ajan, jolloin hän ja Jim Airth olivat istuneet eri pöydissä
osottamatta mitään tuttavuuden merkkejä.
Siitä huolimatta hän hymyili ystävällisesti Susannan viekkaille,
nyökyttäville kasvoille. Sitten hän omassa suuressa onnessaan kietoi
pienen vanhan neidin kauniitten käsivarsiensa syleilyyn ja suuteli
häntä.
Susanna-neiti ei ikinä unhottanut tuota syleilyä. Se heijasti hänelle
aavistuksen siitä, miltä tuntui olla Jim Airthin rakastama. Ja
sen jälkeen, milloin vain Amelia-neiti katsoi soveliaaksi käyttää
laatusanoja sellaisia kuin "säädytöntä", "epäiltävää" tai "suurimmassa
määrin sopimatonta", kääri Susanna-neiti urheasti kokoon kudelmansa ja
poistui huoneesta.
Siten kuluivat nuo kultaiset päivät, ja Jim Airthille tuli kirje
lady Inglebyn sihteeriltä. Hänen armonsa oli tällä haavaa poissa
kotoa, mutta palaisi Shenstoneen seuraavana maanantaina ja ottaisi
mielihyvällä hänet vastaan tiistaina iltapäivällä. Kello kaksi Charing
Crossin asemalta lähtevää pikajunaa oltaisiin vastassa Shenstonen
asemalla, jollei hän kirjeellisesti esittäisi toista.
"No, sepä on hyvin kohteliasta", sanoi Jim Myralle ojentaessaan
hänelle kirjeen; "ja kuinka hyvin se sopii suunnitelmiimme. Olimme jo
päättäneet molemmat matkustaa kaupunkiin maanantaina ja sinä edelleen
Shenstoneen. Siten minä voin tulla tuossa kahden junassa tiistaina,
suoriutua käynnistäni lady Inglebyn luona niin nopeaan kuin mahdollista
ja lentää sitten tyttöni luo Puistomajaan. Kunpa hän vain ei ottaisi
tarjotakseen minulle teetä!"
"Kumpi 'hän'?" kysyi Myra hymyillen. "_Minä_ ainakin aion tarjota
sinulle teetä."
"Sitten minä kieltäydyn lady Inglebyn teestä", sanoi Jim päättävästi.
Noinakin ihmeellisinä päivinä hän jatkoi säännöllisesti kirjansa
valmistamista, Myran istuessa hänen lähellään tupakkahuoneessa
kirjottaen kirjeitä tai lukien silläaikaa kun hän työksenteli.
"Voin tehdä paremmin työtä, kun sinä olet ulottuvilla tai ainakin
silmän kantamissa", oli Jim sanonut; eikä Myra ollut voinut olla
mielessään vertaamatta tämän tuottaman mielihyvän värähdystä siihen
entiseen tietoisuuteen, että hän oli aina tiellä työtä tehtäessä
ja että laboratorion oven sulkeminen myöskin sulki hänet Mikaelin
elämänharrastusten ulkopuolelle. Oi, kuinka tuo kaikki oli erilaista
verrattuna siihen tapaan, millä Jim jo nyt teki hänet osalliseksi
itsestään ottaen hänet mukaansa kaikkiin harrastuksiinsa.
Myra kirjotti juurtajaksain onnestaan Jane Dalmainille, kertoen
hänelle yksityiskohtaisesti ne laatuaan harvinaiset tapahtumat, jotka
olivat hänet niin nopeasti siihen temmanneet. Samoin muutamia rivejä
vanhalle ystävälleen Meldrumin herttuattarelle, ilmottaen hänelle
lyhykäisesti kihlauksensa ja Shenstoneen-paluunsa päivämäärän ja
luvaten perinpohjaisemman selityksen myöhemmin. Tämä kirje sisälsi myös
terveiset Ronaldille ja Billylle, jos he vielä sattuisivat olemaan
Overdenessä.
Sunnuntai-ilta, viimeinen jonka he viettivät Tregarthissa, saapui aivan
liian pian. He menivät yhdessä pieneen kirkkoon, istuen yksinkertaisen
kalastajaväen keskellä iltajumalanpalveluksessa. Katsoessaan samaan
virsikirjaan ja laulaessaan: "O, Luoja, joka pelastat", ajattelivat
molemmat keskellä virttä "Davy Jonesia" ja vaihtoivat keskenään
hymyilyn, liittäen kuitenkin heti perään anomus- ja kiitosrukouksen.
"Maa, meri siitä ikuisen
Sinulle tuokoon kiitoksen."
Jim Airthin voimakas basso jyrisi kautta pienen kirkon, ja liki hänen
olkapäätään lauloi Myra niin säteilevin kasvoin ettei kenkään voinut
epäillä hänen ylistyksensä todellisuutta.
Sitten takaisin Moorheadiin nauttimaan kylmää illallista, jonka jälkeen
he siirtyivät ulos kuusamamajaan saadakseen Jimin iltasavun ohella
pitää viimeisen hiljaisen keskusteluhetken.
Siinä heidän istuessaan Jim Airth virkkoi äkkiä: "Kesken puheen, minä
haluaisin että kertoisit minulle enemmän lady Inglebystä. Millainen
nainen hän on? Onko hänen kanssaan helppo puhua?"
Tuokioksi Myra joutui hämille. "Niin, Jim -- tuskin osaan oikein sanoa.
Helppoko? Niin, luulen kyllä että _sinusta_ tulee olemaan helppo puhua
hänen kanssaan."
"Puhuuko hän miehensä kuolemasta, vai onko se pyhitetty aihe?"
"Hän puhuu siitä", sanoi Myra vienosti, "niille jotka voivat ymmärtää."
"Vai niin! Luuletko että hän haluaisi kuulla yksityiskohtia hänen viime
ajoistaan?"
"Mahdollisesti; jos sinua haluttaa kertoa niistä. Jim -- tiedätkö kuka
sen teki?"
Äänetön hämmästys lehtimajassa. Jim otti piipun hampaistaan ja katsoi
häneen.
"Tiedänkö kuka -- teki -- mitä?" kysyi hän hitaasti.
"Tiedätkö sen miehen nimen, jonka tekemä erehdys surmasi lordi
Inglebyn?"
Jim pani piipun takaisin suuhunsa.
"Kyllä, kultaseni, tiedän sen", sanoi hän levollisesti. "Mutta kuinka
sinä olet saanut tietää tuosta erehdyksestä? Minä olin siinä luulossa
että koko asia pidettiin salaisena täällä kotona."
"Niin tehtiinkin", sanoi Myra; "mutta lady Inglebylle kerrottiin siitä,
ja minä kuulin sen silloin. Jim, jos hän kysyisi sinulta tuota nimeä,
sanoisitko sen hänelle?"
"Sanoisin varmaan", vastasi Jim Airth. "Minä olin alunpitäen jyrkästi
vastaan että siitä tehtäisiin mitään salaisuutta. Minä vihaan
salakähmäisyys-politiikkaa. Mutta oli otettava huomioon miehen
tulevaisuus. Maailma ei milloinkaan päästä tuollaisia seikkoja
unohtumaan. Häntä olisi aina osotettu sanoen: 'Tuo mies tuossa tappoi
lordi Inglebyn' -- ihan kuin hän olisi tehnyt sen tahallaan; ja
jokainen meistä tiesi että se olisi painanut kuin myllynkivi vaikka
minkälaisen tulevaisuuden kaulassa. Ja lisäksi oli koko tapahtumalla
ollut hiukan säännötön kulku; ja johtavat piirit pitävät asianaan
omistaa itselleen koko kuudoksen, jos kokeilut menestyvät, ja nostaa
kiukkuisen metelin, jos ne sattuvat epäonnistumaan. Siitä johtuu
se tosiasia, että me armeijassa palvelevat olemme kaikki sellaisia
innottomia paikallaanpysyjiä. Ei kukaan uskalla olla omintakeinen.
Vaaranalaisuus on liian suuri ja hämmästyttävän suhteeton. Jos
onnistut, saat D.S.O:n [Distinguished Service Order = Palveluksessa
kunnostautumisen ritarikunta. Suom. huom.] merkin kiitolliselta
hallitukselta ja laakeriseppeleen ihailevalta kansakunnalta. Jos
epäonnistut, niin suuttunut väestö pilkkaa nimeäsi ja kiusaantunut
ja hämmästynyt hallitus heittää sinut vankilaan. Sellainen menettely
ei kannusta eikä tee miehiä kärkkäiksi ryhtymään alotteisiin. Jonkun
teon oikeutta ja vääryyttä ei pitäisi määrätä sen menestymisen tai
epäonnistumisen mukaan."
Lady Inglebyn ajatus oli pysähtynyt Jimin sydämenpurkauksen alkuosaan.
"Eivät he olisi voineet ottaa Mikaelin kuudosta", sanoi hän. "Se on
varmasti ollut patentilla suojattu. Hän huolehti aina tarkoin siitä
että otti patentin kaikille keksinnöilleen."
"Mitä tarkotat?" sanoi Jim Airth. "Ahaa, ymmärrän. 'Kuudos' merkitsee
'kunniaa', tyttö-kulta, ei mitään uudenlaatuista räjähdysainetta. Mutta
miksi kutsut lordi Inglebytä 'Mikaeliksi'?"
"Olin hänelle läheisesti tuttu", sanoi lady Ingleby. "Ymmärrän. No
niin, kuten sanoin, minä vastustin tuota salaamis-puuhaa, mutta
minut saatiin taivutetuksi myöntymään; ja ne harvat, jotka tiesivät
asian laidan, sitoutuivat kunniasanallaan pysymään vaiti. Ainoastaan
lady Inglebylle oli nimi kuitenkin ilmaistava, jos hän haluaisi
tietää sen; ja jotkut meistä arvelivat että olisi yhtä hyvä panna se
suoraan Times'iin kuin kertoa naiselle. Sittemmin saimme kuulla hänen
päättäneen olla mistään tietämättä."
"Mitä mieltä olet hänen päätöksestään?" kysyi lady Ingleby.
"Olen sitä mieltä että hän on hyvin oikeamielinen nainen ja hyvin
harvinainen sukupuolessaan, jos hän pysyy päätöksessään. Mutta
naisluonteelle olisi jokseenkin ominaista tehdä tuollainen kelpo päätös
jonkun ylevän hetken jännityksessä ja sitten antautua jälkeenpäin
yksityisiin arveluihin."
"Kuulitko hänen kieltonsa syytä, Jim? Hän sanoi ettei hän tahtonut
että maan päällä olisi joku, jonka kättä hän ei voisi suostua ystävänä
puristamaan."
"Uskollinen sielu-parka!" sanoi Jim Airth kovasti liikutettuna. "Myra,
jos _minä_ saisin tapaturmaisesti surmani jonkun kautta, kuten Ingleby,
-- tuntisitko _sinä_ sillä tavoin minun tähteni?"
"En!" huusi Myra intohimoisesti. "Jos menettäisin sinut, rakastettuni,
en ikinä haluaisi enää puristaa yhdenkään muun miehen kättä, en
ystävänä enkä muuten, niin kauan kuin eläisin!"
"Ahaa", mietti Jim Airth. "Siis sinun mielestäsi lady Inglebyn kiellon
syy ei todistanut sellaisesta rakkaudesta kuin meidän?"
Myra painoi kauniin päänsä hänen olkaansa vasten. "Jim", sanoi hän
katkonaisesti, "en pidä itseäni pätevänä arvostelemaan mitään muuta
rakkautta. Se asia minulle vain on selvänä, etten koskaan ollut tiennyt
mitä rakkaus oli, ennenkuin tulin tuntemaan _sinut_."
Pitkä äänettömyys lehtimajassa.
Sitten Jim Airth huusi miltei hurjasti sylissään lepäävälle naiselle:
"Voitko todella ajatella olleesi oikeassa antaessasi minun odottaa edes
päivääkään?"
Ja puhuteltu, joka rakasti häntä kielin kuvaamattomalla rakkaudella,
ei voinut löytää sanoja vastaukseksi tuohon kysymykseen. Siten kävi
niin, että tuo kysymys kohosi uudelleen hänen eteensä vastatulevina
päivinä, alati valmiina palaamaan ja kolkuttamaan hänen aivojaan
toistaen säälimättömästi: "Olinko oikeassa antaessani hänen odottaa
edes päivääkään?"
* * * * *
Hallissa sen marmoripöydän vieressä, jolla vieraskirja oli, he
pysähtyivät sanomaan hyvää-yötä. Jo alunpitäen ei Myra ollut sallinut
Jimin tulla yläkertaan ennenkuin hänen ovensa oli suljettu. "Jollet
noudata sääntöjä, joita minä katson oikeaksi asettaa", sanoi hän pieni
hellä hymy huulillaan, "niin minä itsepuolustukseksi pyydän Amelia
Murgatroydin kaitsijaksi; ja tuntuisiko se sinusta hauskalta?"
Jim lupautui siis pysymään alhaalla kunnes Myran ovi oli ollut
suljettuna viisi minuuttia. Sen jälkeen hän törmisti ylös portaita
vihellellen:
"Kauan, kauan eläköön mun armas vaimosein,
Pitkä ikä olkoon myös laivatoverein;
Älköhön luitamme saako valtoihin
Vanha Davy Jones, missä lienemmekin..."
Sitten hänen ovensa paukahti, ja Myra uskalsi päästää vallalle
pidätetyn naurunsa ja laulahtaa vienosti:
"O-hii, o-hei, o-hoi!"
pelkästä onnen ylenpalttisuudesta.
Mutta tänään oli viimeinen ilta. Ero oli edessä. Oli ollut kireitä
hetkiä jo lehtimajassa.
Jimin siniset silmät kapinoivat. Hän seisoi pidellen Myran käsiä
rintaansa vasten, kuten hän oli tehnyt Hevosenkenkä-poukamassa, kun
aallot huuhtelivat heidän jalkojaan ja hän oli huutanut: "Teidän
_täytyy_ kiivetä!"
"Siis huomenillalla", sanoi hän, "sinä olet Puistomajassa Shenstonessa
ja minä klubissani kaupungissa. Tiedätkö kuinka kovaa on olla poissa
luotasi yksi tuntikaan? Käsitätkö että jollet sinä olisi ollut niin
itsepäinen, ei meidän olisi koskaan tarvinnut ollenkaan erota? Me
olisimme voineet lähteä pois täältä yhdessä, miehenä ja vaimona. Jos
sinä olisit todella minusta välittänyt, et olisi halunnut odottaa."
Myra hymyili hänen vihastuneelle katseellensa.
"Jim", kuiskasi hän, "on _hirveän_ tuhmaa sanoa: 'Jos olisit todella
minusta välittänyt', kun sinä kerran tiedät täysin hyvin, että minä
välitän sinusta enemmän kuin yksikään nainen maailmassa on koskaan
välittänyt yhdestäkään miehestä tätä ennen! Ja minä vakuutan sinulle,
Jim, ettemme olisi voineet mennä _pätevästi_ naimisiin täällä -- ja
ajattele kuinka kamalaa olisi rakastaa toisiaan niin paljon kuin
me rakastamme ja sitten huomatakin ettemme ole _lainvoimaisesti_
naimisissa; ja kun tulet kotiini ja viet minut mukaasi sieltä, olet
myöntävä, -- niin todella _myöntävä_ -- minun olleen oikeassa. Olet
pyytävä nöyrästi anteeksi että olet niin usein sanonut: 'joutavia'
-- Jim -- rakkain! Katso kelloa! Minun _täytyy_ mennä. Amelia
Murgatroyd parka väsyy niin kovin kuunnellessaan meitä. Hän jättää
aina ovensa pikkuisen raolleen. Niin tekee Susanna-neitikin. He ovat
kaikki ottaneet tavakseen nukkua ovet raollaan. Luulen että Susanna
seisoo raotetun ovensa ääressä pimeässä, toivoen nähdä sinun kulkevan
ohi... Ei, älä sano niin häijyjä sanoja. He ovat herttaisia kaikki
kolme, ja me tulemme hirveästi kaipaamaan heitä huomenna. Oi, Jim
-- minulle johtui juuri mieleen loistava aate! Minä pyydän heitä
morsiusneideikseni! Etkö voi nähdä heidän seuraavan minua kirkon
kuorikäytävää pitkin? Se olisi vielä pahempaa kuin herttuattaren
esiintyminen Janen luovuttajana. Ah, etkö ole kuullut sitä juttua? Minä
kerron sen sinulle joskus. Jim, sano pian 'hyvää yötä' ja päästä minut
menemään."
"Kerran", sanoi Jim Airth pusertaen tiukemmin hänen ranteitaan --
"kerran, Myra, me emme sanoneet 'hyvää-yötä' emmekä 'hyvää-huomenta'."
"Jim, rakas!" sanoi Myra hellästi. "Sinä yönä sanoit sinä minulle,
ennenkuin nukuin: 'Me emme ole yksin. _Jumala on täällä_.' Ja sitten
sinä luit osan 139:stä psalmista. Ja Jim -- minä ajattelin että sinä
olit paras ja voimakkain mies mitä koskaan olin tuntenut; ja minä
tunsin että koko elämäni ajan tulisin luottamaan sinuun niinkuin luotin
Jumalaani."
Jim Airth päästi irti kädet, joita hän oli pidellyt niin tiukasti, ja
suuteli niitä hyvin hellästi. "Hyvää yötä, sydänkäpyni", sanoi hän, "ja
Jumala siunatkoon sinua!" Sitten hän kääntyi marmoripöytään päin.
Myra juoksi joutuin ylös portaita ja sulki ovensa.
Sitten hän polvistui vuoteensa viereen ja nyyhkytti hillittömästi,
osaksi ilosta ja osaksi surusta. Vastauksetta jäänyt kysymys alotti
toistelunsa: "Ah, olinko oikeassa antaessani hänen odottaa?"
Hetken perästä hän kohotti päätään, pidätti hengitystään ja tuijotti
pimeyteen. Hänen huoneensa poikki näytti liikkuvan ilmestys. Kookas,
parrakas mies iltapuvussa. Sylissä pieni koira, joka kurkisti häneen
kähäräinsä lomitse ikäänkuin sanoakseen: "Minun on parempi sija. Mitä
tekemistä sinulla on täällä?" Kookas mies kääntyi ovella. "Hyvää yötä,
rakas Myra", sanoi hän ystävällisesti. Näky hävisi.
Lady Ingleby hautasi kasvonsa vuodevaatteisiin. "Tätä -- kymmenen
pitkää vuotta!" sanoi hän. Sitten hän näki pimeässä Jim Airthin
sinisilmäin kapinallisen hehkun ja tunsi hänen käsiensä puserruksen
omissaan. "Kuinka voin sanoa 'hyvää-yötä'?" kiisti hänen syvä äänensä
intohimoisesti. Ja onnen kyynelien tulvahtaessa silmiin Myra liitti
kätensä yhteen, kuiskaten: "Rakas Jumala, tulenko vihdoinkin tuntemaan
parhaan?"
Ja portaita ylös astui Jim Airth, vihellellen kuin satakieli.
Mutta, myönnytyksenä Amelia Murgatroydin aatteille soveliaasta
sunnuntai-musiikista hän syrjäytti "Nancy Leen" ja vihelsi:
"O Luoja, joka pelastat,
Kädelläs aallot asetat;
Jok' annat meren myrskylle
Sanallas käskyn: Vaikene;
O kuule, kun sua huudamme..."
Ja polvillaan vuoteensa vieressä pimeässä Myra teki siitä itselleen
iltarukouksen.
Viidestoista luku.
"MISSÄ ON LADY INGLEBY?"
Kun Jim Airth astui junasta seuraavan tiistain iltapuolella, katseli
hän innokkaasti kahden puolen pitkin asemasiltaa toivoen näkevänsä
Myran. Tosin he olivat nimenomaan sopineet, etteivät kohtaisi toisiaan
ennenkuin hänen käytyään lady Inglebyn luona. Mutta Myra oli niin
viehättävän epäjohdonmukainen ja mielivaikutteitaan noudattava kaikessa
toiminnassaan. Olisi ollut aivan hänen kaltaistaan kääntää nurin koko
heidän laatimansa suunnitelma; ja jos Myran halu tavata häntä muistutti
edes jossain määrin hänen omaa nälkäistä kaipuutaan nähdä Myra, olisi
tuollainen täyskäännös ollut hänestä helppo ymmärtää.
Kuitenkin kaikitenkin, Myraa ei näkynyt; ja järjettömän pettymyksen
tunteen raskauttaessa mieltään Jim Airth työnsi lipun odottavalle
vartialle, kulki pienen asematalon läpi ja tapasi hienot, ponivaljakon
vetämät ajopelit odottamassa ulkopuolella.
Etuhevosen suitsia pitelevä ajomies kosketti hattuaan.
"Shenstonen linnaanko, sir?"
"Niin", sanoi Jim Airth ja kiipesi ajopeleihin.
Ajomies kosketti jälleen hattuaan. "Hänen armonsa sanoi, että te ehkä
itse haluaisitte ajaa poneja, sir."
"Ei, kiitos", sanoi Jim Airth lyhyesti. "En koskaan aja toisten
ihmisten poneja."
Ajomiehen ymmärtävä irvistys tukahtui heti. Hän kosketti jälleen
hattuaan, otti ohjakset käsiinsä, nousi ajajan istuimelle, räpsäytti
etuhevosta, ja täydellisesti yhdenveroiset ponit syöksähtivät heti
nopeaan raviin.
Hevoslihan tuntijana Jim Airth tarkasteli niitä hyväksyvästi.
He kiisivät pitkin kapeita kyläteitä, joita tuuheina kasvavat
villiruusut ja metsäköynnökset reunustivat. Kyläläiset olivat työssä
heinäniityillään, huudellen iloisesti toinen toiselleen heiniä
käsitellessään. Oli verraton, Englannin rehevän keskikesän päivä.
Jim Airthin pettymys siitä ettei Myraa näkynyt hälveni nopeasti
ajomatkan nautinnossa. Kaikesta huolimatta oli sentään paras pitää
kiinni kerran tehdyistä suunnitelmista; ja noitten hupaisten pikku
kavioiden jokainen kopsahdus vei häntä lähemmäksi Puistomajaa. Ehkä
Myra olisikin ikkunan ääressä. (Jim Airth oli nimenomaan kieltänyt
häntä tulemasta ikkunaan!)
"Nämä ponit ovat olleet hyvän ajajan käsissä", huomautti hän
hyväksyvästi ajomiehelle heidän kiitäessään eräässä kaarteessa.
"Kyllä, sir", sanoi ajomies tehden välttämättömän kädenliikkeensä
hattua kohti, ruoskan ja käden kohotessa yhdessä. "Hänen armonsa ajaa
niitä aina itse, sir. Hänen armonsa on hyvä ajaja, sir."
Tämä tiedonanto hämmästytti Jim Airthia. Lordi Inglebyn iästä ja näöstä
päättäen hän oli odottanut tapaavansa lady Inglebyssä tasaantuneen
ja kunnianarvoisan kuusikymmenvuotiaan rouvasihmisen. Oli hiukan
yllättävää kuulla häntä mainittavan hyväksi ajajaksi.
Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa aprikoida asiaa pitemmältä.
Sivuuttaen keskellä kyläniittyä sijaitsevan muratin verhoaman kirkon
he pyörähtivät läpi jykevän, erittäin hienomallisen rautaportin ja
saapuivat komealle puistokujalle. Vasemmalla puuryhmän keskellä oli
soma pieni, monipäätyinen talo.
"Mikä talo tuo on?" kysyi Jim Airth vilkkaasti.
"Puistomaja, sir."
"Kuka siinä asuu?"
"Rouva O'Mara, sir."
"Onko rouva O'Mara jo palannut?"
"En tiedä, sir. Hän oli ylhäällä linnassa hänen armonsa luona tänä
aamuna."
"Silloin hän _on_ palannut", sanoi Jim Airth.
Ajomies näytti käyvän ymmälle, mutta ei virkkanut mitään.
Jim Airth kääntyi istuimellaan ja katsoi taakseen Puistomajaan. Se oli
pienempi rakennus kuin hän oli odottanut. Tämä seikka ei näyttänyt
häntä surettavan. Hän hymyili itsekseen, ikäänkuin joku ajatus olisi
herättänyt hänessä huvitusta ja mielihyvää. Hänen vielä katsoessaan
taakseen avautui talossa eräs sivuovi; siististi puettu, mustissa oleva
nainen, nähtävästi jokin ylineitsyt, ilmestyi kynnykselle, pudisteli
valkoista pöytäliinaa ja palasi sisään.
He kiisivät pitkin puistokujaa, Jim Airthin pannessa merkille jokaisen
puun hyväksyvästi ja mielihyvin. Hieno vanha päärakennus tuli näkyviin,
ja hetkistä myöhemmin he seisahtuivat valtaoven eteen.
"Hyvä ajomatka", huomautti Jim Airth hyväksyvästi antaessaan juomarahaa
ajomiehelle. Sitten hän kääntyi, nähden suuret ovet jo seposelälleen
avattuna ja muhkean kellarimestarin, jolla oli tavattoman tuuheat
mustat kulmakarvat, seisovan valmiina ottamaan häntä vastaan.
"Tahtoisitteko tulla hänen armonsa arkihuoneeseen, sir?" sanoi
kellarimestari ja näytti tietä.
Jim Airth astui viehättävästi sisustettuun huoneeseen ja katseli
ympärilleen.
Huone oli tyhjä.
"Olkaa hyvä ja odottakaa täällä, sir, Silläaikaa kun ilmotan hänen
armolleen teidän saapumisenne", sanoi komea tuuheakulmainen olento ja
poistui huoneesta äänettömästi sulkien oven jälkeensä.
Yksin jäätyään Jim Airth alkoi tehdä nopeita havaintoja huoneesta,
toivoen saavansa siitä jotain opastusta omistajan maun ja luonteen
tuntemiseksi. Mutta hänen huomionsa vangitsi melkein paikalla lordi
Inglebyn luonnolliseen kokoon maalattu muotokuva, joka riippui
uuninreunan yläpuolella.
Jim Airth käveli roihumatolle ja seisoi kauan katsellen kuvaa
äänettömällä mielenkiinnolla.
"Erinomainen", sanoi hän vihdoin itsekseen. "Mainion sattuva. Sen
miehen pitää maalata Myra, jos vain saan hänet käsiini. Millainen
lystikäs pikku koira! Ja mikä harras kiintymys! Molemminpuolinen ja
täydellinen. Se on varmaan Petter. Omituista ajatella että minun piti
olla viimeinen, joka kuulin hänen kutsuvan Petteriä. Mahtoikohan lady
Ingleby pitää Petteristä. Jollei, niin epäilen oliko hänen asemansa
kovinkaan ilahuttava. Jos joku jäi huonommalle puolelle, ei se
varmaankaan ollut Petter."
Hän oli yhä kiintynyt muotokuvan katselemiseen, kun kellarimestari
palasi tuoden pitkän ilmotuksen, jonka hän esitti jäykän juhlallisesti.
"Hänen armonsa on puutarhassa, sir. Kun huoneessa on niin lämmin, sir,
pyytää hänen armonsa teitä tulemaan puutarhaan. Jos sallitte, sir,
näytän teille tietä."
Jim Airth hillitsi halunsa sanoa: "Ala ravata!" ja seurasi
kellarimestaria pitkin käytävää ja alas leveitä portaita alahalliin.
He astuivat ulos parvekkeelle, joka kulki pitkin koko rakennuksen
sivua. Sen alapuolella oli vanhantyylinen puutarha puksipuureunuksineen
ja heleine kukkasarekkeineen, keskellä suihkukaivo. Sen takana
tasainen ruohokenttä, joka vietti loivasti kauniin, iltapäivän
auringonpaisteessa välkkyvän ja kimaltelevan järven rantaan. Tällä
nurmikentällä, jonkun verran oikealla kädellä, puolivälissä talon ja
järven välillä, seisoi rykelmä pyökkejä. Näitten laajalle ojentuvien
oksien alla, viileässä, houkuttelevassa varjossa, oli joitakin
puutarhatuoleja. Jim Airth saattoi parahiksi erottaa eräässä niistä
punaista päivänvarjoa pitelevän naisen valkoisen hameen.
Kellarimestari osotti tätä pientä puuryhmää.
"Hänen armonsa sanoi, sir, että hän odottaa teitä noiden pyökkien alla."
Hän palasi taloon, ja Jim Airth sai omin päin löytää tien lady Inglebyn
luo, puitten välistä pilkottava loistava päivänvarjo oppaanaan.
Silläkin hetkellä hän ehti tuntea mielihyvää huomatessaan lady Inglebyn
rakastavan samanlaisia päivänvarjoja kuin Myra.
Hän seisoi hetkisen parvekkeella ihaillen paikan verratonta kauneutta.
Sitten hänen kasvonsa kävivät alakuloisiksi ja synkiksi. "Millainen
koti", sanoi hän; "ja annapa jättää se palaamatta koskaan takaisin!"
Hänen kasvoillaan oli vielä alakuloisuuden leima, kun hän laskeutui
kukkatarhaan johtavia porras-askelmia, asteli jonkun matkaa kapeita
hiekotettuja käytäviä, kääntyi sitten nurmikentän pehmeälle ruohikolle
ja käveli pyökkiryhmää kohti.
Lähestyessään kookkaana ja sotilasmaisena, leveähartiaisena ja
suoraryhtisenä, olisi Jim Airth tehnyt erinomaisen vaikutuksen lady
Inglebyhyn, jos tämä olisi katsonut hänen tuloaan. Mutta Myra piti
päivänvarjoaan itsensä ja lähestyvän vieraansa välissä.
Jim Airth tuli aivan lähelle -- niin lähelle että hän erotti pehmeän
reunuksen poimut lady Inglebyn jalalla ja hänen hameensa pitkät sulavat
laskokset -- ja yhä näytti lady Ingleby olevan tietämätön hänen
läsnäolostaan.
Jim Airth siirtyi pyökkien alle ja seisoi hänen edessään. Ja vielä
silloinkin päivänvarjo kätki lady Inglebyn kasvot.
Mutta Jim Airth ei joutunut koskaan ymmälle tietäessään olevansa
varmalla pohjalla. "Lady Ingleby", lausui hän vakavan kaavamaisesti,
"minun käskettiin..."
Silloin päivänvarjo viskautui syrjään, ja Jim Airth huomasi katsovansa
suoraan Myran suloisiin, nauraviin silmiin.
Nähdessään Jim Airthin kasvojen virallisen vakavan näön vaihtuvan
hurmaantuneeksi ihastukseksi sai Myra runsaan korvauksen
liikkumatta-istumisen ponnistuksistaan. Jim Airth heittäytyi hänen
eteensä poikamaisen vallattomasti ja kietoi sekä Myran että hänen
tuolinsa pitkien käsivarsiensa syleilyyn.
"Oi, sydänkäpyni!" sanoi hän kumartaen kasvonsa Myran kasvojen ylitse,
sinisien silmiensä säihkyessä ihastuksesta.
"Oi, Myra, mitä vuosisatoja onkaan kulunut sitten eilispäivän!
Kuinka olen sinua ikävöinyt! Melkein toivoin että olisit sittenkin
tullut asemalle. Kuinka vastenmielistä minusta oli tuhlata näin
paljon aikaa tuon vanhan lady Inglebyn luona käymiseen. Myra, onko
aika sinusta tuntunut pitkältä? Käsitätkö, rakas tyttöni, ettei
näin _voi_ jatkua kauemmin; että meidän on mahdotonta elää vielä
toiset neljäkolmatta tuntia erossa toisistamme? Mutta voi, sinua
kiusottelijaa! Minä riennän tulisen kärsimättömänä jokaisen tuhlatun
hetken takia, ja sinä istut täällä tämän puun alla kätkien kasvojasi
ja ollen olevinasi lady Ingleby! Tuo hämmästynyt ja hämmästyttävä
vanha kulmakarva-olio osotti todella sinua minulle lady Inglebynä
lähettäessään minut toivioretkelleni. Herranterttu, kuinka suloiselta
sinä näytät! Millaista aaltomaisen pehmeää vaatetta! Se ei sopisi
kallionkiipeämiseen, mutta ruohikolla istumiseen se on parasta
sorttia... En voi sille mitään! Minun täytyy!"
"Jim", sanoi Myra nauraen ja työntäen häntä pois; "mikä sinulle
on tullut, sinä rakas iso poika? Sinun täytyy todellakin hillitä
käytöstäsi! Me emme ole nyt kuusamamajassa. 'Tuo hämmästyttävä
kulmakarva-olio' tähystää meitä hyvin todennäköisesti jostain ikkunasta
ja saa todella aihetta hämmästykseensä, jos hän näkee sinun jatkavan
tuohon tapaan. Jim, kuinka somalta sinä näytät kaupunkiasussasi.
Olen aina pitänyt harmaista päällystakeista. Nouse ylös ja anna
minun katsoa... Oh, katso tuota nurmikentän vihreää läikkää noissa
tahrattomissa polvissa! Kuinka ikävää. Puitko kaiken tämän hienouden
päällesi minun tähteni?"
"Tietysti en, hupakko!" sanoi Jim Airth hieroen tarmokkaasti polviaan.
"Kun hinaan sinua kallioille, käytän norfolkilaisnuttuja, ja kun uitan
sinua meressä, käytän liinavaatteita. Tämän katsoin soveliaaksi asuksi
viralliselle vieraskäynnille lady Inglebyn luona; ja nyt, ennenkuin
hänellä on ollut tilaisuutta joutua sen kunnioitustaherättävän
vaikutuksen alaiseksi, olen toivottomasti turmellut housunpolveni sinun
alttariasi palvoessani! Missä on lady Ingleby? Minkätähden hän ei
noudata sopimuksiaan?"
"Jim", sanoi Myra luoden häneen katseen, joka oli täynnä sanomatonta
rakkautta, mutta välkehti samalla liikutusta ja ihastusta; "Jim,
ihailetko tätä paikkaa?"
"Tätä paikkaako?" huudahti Jim astuen askeleen taaksepäin saadakseen
esteettömän näköalan järvelle ja sen takana olevaan metsään. "Se on
kerrassaan täydellinen. Meillä ei ole mitään tämänmoista Skotlannissa.
Kaikinpuolisessa kauneudessa ei ole mitään todellisen, vanhan, hienon,
hyvinasutun englantilaisen maakartanon veroista, varsinkin kun on
kysymys sellaisesta, johon sisältyy pieni järvi saarineen joutsenineen
kaikkineen. Ja arvattavasti nuo metsät tuolla toisella puolella,
niin kauas kuin silmä kantaa, kuuluvat Inglebyn vallasväelle -- tai
oikeammin lady Inglebylle. Sääli ettei heillä ole poikaa."
"Jim", sanoi Myra, "minä olen niin kovasti odottanut että saisin
näyttää sinulle kotini."
Jim astui heti hänen lähelleen. "Näytä se minulle siis, armaani", sanoi
hän. "Minulle olisi mieluisempaa olla kahden sinun kanssasi pienessä
kodissasi -- näin sen ajaessamme asemalta -- kuin odotella tämän suuren
kauneusmaailman keskellä lady Inglebytä."
"Jim", sanoi Myra, "muistatko erästä pientä laulunsävelmää, jota usein
hyräilin Cornwallissa ollessamme ja kuinka minä, kysyessäsi mikä se
oli, sanoin että saisit kuulla sanat jonain päivänä?"
Jim näytti neuvottomalta. "Mutta, kultaseni -- sinä hyräilit niin monta
pientä laulunsävelmää..."
"Oh, kyllä tiedän", sanoi Myra; "eikä minulla ole paljon korvaa. Mutta
tämä oli aivan erikoinen. Minä tahdon laulaa sen sinulle nyt. Kuuntele!"
Ja katse luotuna Jimiin, hempeät silmät rakkautta uhkuvina, Myra
lauloi, pannen hiukan muutoksia omasta päästään, vanhan skotlantilaisen
"Huntingtower"-ballaadin viimeisen värsyn:
"Blairin linnan valtias ma olen, poikasein,
Dunkeld kaunis myös on mun, oi armas Jamie'sein;
Huntingtower mahtava on perintöni mun,
Ja kaikki mik' on mun, on myöskin poika, sun".
"Hyvin sievä", sanoi Jim, "mutta sinä olet sekottanut sen, kultaseni.
Jamie lahjoitti kaikki rikkautensa tytölle. Sinä lauloit sen nurinpäin."
"Ei, ei", huusi Myra innokkaasti. "Ei siinä ole mitään nurinpäin. Jos
kerran molemmat rakastavat, niin ei ole väliä sillä, kumpi antaa. Se
jolla sattuu olemaan, lahjottaa toiselle. Jos sinä olisit cowboy, Jim,
ja rakastaisit naista jolla on metsiä ja linnoja, niin hänet ottaessasi
ottaisit kaiken senkin mikä hänelle kuului."
"Minäpä luulen että veisin hänet karjatalolleni ja opettaisin hänet
lypsämään lehmiä", nauroi Jim Airth. Sitten hän kääntyi ja katseli
kaikille tahoille ja sanoi: "Mutta vakavasti puhuen, Myra, missä on
lady Ingleby? Hänen pitäisi täyttää sopimuksensa. Emme voi tuhlata koko
iltapäivää odottamalla häntä täällä. Minä tahdon tyttöni luo; ja minä
tahdon hänen luokseen hänen omaan pieneen taloonsa. Emmekö voi löytää
lady Inglebytä?"
Silloin Myra nousi seisomaan säteilevänä ja astui Jim Airthin eteen.
Auringonsäteet paistoivat pyökin lehvien lomitse ja leikkivät hänen
harmaissa silmissään. Hän ei ollut milloinkaan näyttänyt niin
voittamattomalta hempeässä sulossaan. Mies näki tämän kaiken, ja
omistamisen riemu syttyi hänen uljailla kasvoillaan.
Myra astui hänen eteensä pannen kätensä hänen rintaansa vasten. Jim
kietoi käsivartensa kevyesti hänen ympärilleen. Hän näki että Myralla
oli jotain sanottavaa, ja hän odotti.
"Jim", sanoi Myra, "Jim, rakkain. On yksi nimi, jonka kantajana
tahtoisin olla mieluummin kuin minkään muun. On yksi asema, jota
hartaasti halajan itselleni. Sitten olisin tyytyväinen. Tahtoisin
oikeuden kantaa nimeä 'Mrs Jim Airth'. Halajan yli kaiken muun olla
sinun vaimosi. Mutta -- ennenkuin tulen vaimoksesi -- ja tapahtukoon se
hyvin pian! -- kunnes teet minusta 'Mrs Jim Airthin', rakkahin, olen --
_minä_ -- olen lady Ingleby."
Kuudestoista luku.