Kun lady Ingleby avasi silmänsä, ei hän ensi hetkessä voinut kuvitella
missä hän oli.
Päivä alkoi sarastaa meren yllä. Hopeinen juova oli aamutähden paikalla
tummalla taivaalla. Hän saattoi nähdä hopeisen hohteen heijastuvan
mereen.
"Minkätähden nukun näin lähellä suurta ikkunaa?" tiedusteli hänen
hämmentynyt tajuntansa. "Vai olenko minä parvekkeella?"
"Minkätähden tunnen itseni niin harvinaisen voimakkaaksi ja
levänneeksi?" kyseli hänen verkalleen heräävä ruumiinsa.
Hän makasi hievahtamatta ja mietti asiaa.
Sitten hän katsahtaessaan alas näki kookkaan ruskean käden pitelevän
hänen molempia käsiään. Hänen päänsä lepäsi sen käsivarren taipeessa,
johon tuo käsi kuului. Voimakas oikea käsi oli ojennettu hänen ylitseen
ja ympärilleen. Kaikki kyselyt saivat ratkaisunsa kahdesta lyhyestä
sanasta: "Jim Airth".
Lady Ingleby makasi hyvin hiljaa. Hän pelkäsi rikkoa sitä levon
lumousta, jonka vallassa hän oli. Hän ei hennonut painaa alas maahan
sitä ihmeellistä taivaallista tunnetta, joka häntä ympäröi.
Kun päivänsarastus kirkastui meren yllä, kirkastui hänen silmiinsä
ihmeellinen valkeus, säteily, jonka kaltaista ei koskaan ennen ollut
loistanut noissa suloisissa silmissä. "Rakas Jumala", kuiskasi hän,
"olenko tuleva tuntemaan _parhaan_?"
Sitten hän hellävaroin veti pois toisen kätensä ja laski sen kädelle,
joka oli peittänyt hänen kättään.
"Jim", sanoi hän, "Jim! Katso! On jo päivä."
"Kuinka?" kuului Jim Airthin ääni hänen takaansa. "Kuinka? _Mitä?
Sisään?_ -- Ohoo! Totisesti!"
Myra hymyili aamunkoitetta kohti. Hän oli jo kokenut nuo ensimäiset
hämmästyvän selviämisen hetket. Mutta Jim Airthille kävi tilanne
selväksi nopeammin kuin hänelle.
"Ohoo!" sanoi hän. "Aioin pitää vartiota koko ajan, mutta olenkin
varmaan nukkunut. Voitko aivan hyvin? Ihan varmaanko? Ei mitään
kouristuksia? No hyvä, mutta minulla on vasemmassa sääressäni sellainen
kouristus, että se panee minut vierimään alas kallion kylkeä tuossa
tuokiossa, jollen saa sitä liikutetuksi. Anna minun auttaa sinua
ylös... Sillä tavoin. Istu nyt rauhassa siinä, sillaikaa kun minä
irrotan itseni tästä kiila-asemasta... Totta totisesti! Luulenpa että
olen kasvanut kiinni kallioon niinkuin kivettynyt kalalisko. Oletko
koskaan nähnyt kalaliskoa? Eikö tunnu olevan vuosia siitä kun sanoit:
'Ja kuka on Davy Jones?' Eikö tee mieli vähän aamiaista? Taitaa jo olla
meidän aika lähteä kotiin."
Iloisesti puhellen koko ajan Jim Airth veti koukkuun pitkät raajansa
hieroen niitä tarmokkaasti, oikaisi käsivartensa päänsä yli ja siveli
sitten kädellään pörröistä tukkaansa.
"Voi peruukkiani", sanoi hän. "Millainen aamu! Ja kuinka ihanaa elää!"
Myra katsahti salavihkaa häneen. Hänen silmänsä olivat kääntyneet
merelle päin. Niissä oli sama kirkas kajastus, joka säihkyi Myran
silmissä.
"Eikö tee mieli aamiaista?" sanoi Jim Airth ja veti kellon taskustaan.
"Tekee kyllä", sanoi Myra iloisesti. "Ja nyt minä uskallan sanoa
sinulle, millaista herkullista kotonaleivottua leipää minulla oli teen
kera. Paljonko kello on, Jim?"
"Puoli neljä. Muutaman minuutin perästä aurinko nousee. Katso!
Oletko koskaan ennen nähnyt aamunkoittoa? Eikö se ole ihmeellinen?
Aina enemmän helmiä ja hopeaa kuin auringonlaskussa. Katso kuinka
tuo kapea juova on levennyt ja jatkunut poikki koko taivaan. Päivän
valtias on tulossa! Katso noita pieniä pilviairuita heleänpunaisen
ja kullan värisissä livereissä. Katso nyt tuonne missä meri näyttää
valoisimmalta. Ah! .. Siinä nousee sen veripunaisen kehrän syrjä
ylös merestä. Ja kuinka nopeasti koko kehrä ilmestyy. Näetkö tuota
välkkyvää, kultaista ja väkevänpunaista polkua? Se on kuin veden
päällä kulkeva kuninkaallinen valtatie, joka johtaa rannasta juuri
alapuoleltamme suoraan hänen loistavan majesteettinsa valtaistuimen
eteen... Uusi päivä on alkanut, emmekä me ole sanoneet 'hyvää
huomenta'. Miksi sanoisimmekaan? Emmehän sanoneet 'hyvää yötäkään'.
Kuinka ihanteellista olisi, kun ei koskaan tarvitsisi sanoa 'hyvää
huomenta' eikä 'hyvää yötä'. Yö olisi aina hyvä ja samoin jokainen
huomen. Koko elämä olisi yhtä ainoata kohoamista hyvästä parempaan,
parhaimpaan. Mitä? Olemmeko löytäneet parhaan? Oi, vaiti! En aikonut
sanoa sitä vielä... Oletko valmis kapuamaan alas? Ei, minä en voi
sallia mitään alas kurkistelemista ja arvelemista. Jos todella pelkäät,
juoksen Tregarthiin niin joutuin kuin mahdollista, herätän nukkuvan
kylän, tuon köysiä ja miehiä ja hinaan sinut kallion töyräältä ylös."
"Minä kieltäydyn jyrkästi antautumasta 'hinattavaksi ylös kallion
töyräältä' taikka jäämästä yksin", julisti lady Ingleby.
"Siis mitä pikemmin alamme alasmenon, sitä parempi", sanoi Jim Airth.
"Minä menen ensin." Hän oli solahtanut partaan yli ennenkuin Myra oli
ehtinyt avata suutaan vastaväitteisiin. "Käänny nyt ympäri. Pidä kätesi
lujasti kielekkeellä ja anna minulle jalkasi. Kuuletko? Tee niinkuin
sanon. Älä epäröi. Ei se ole niin jyrkkä kuin miltä se eilen tuntui.
Meillä ei ole mitään vaaraa. Ala tulla vain! ... Kas sillä tavoin."
Sitten seurasi Myralle viisi minuuttia mitä pahinta kauhua, hänen
antautuessaan sokeasti tottelemaan allaan olevia vahvoja käsivarsia ja
voimakasta ääntä, joka rohkaisi ja uhkasi häntä vuorotellen.
Mutta kun laskeutuminen oli päättynyt ja hän seisoi rannalla Jim
Airthin vieressä, kun he yhdessä kääntyivät ja katselivat äänettöminä
veden kalvolla välkkyvää, nousevan auringon leimuavaan kauneuteen
johtavaa loistokujaa, tulvahtivat kiitollisuuden kyyneleet lady
Inglebyn silmiin.
"Oi, Jim", huudahti hän, "Jumala on hyvä! On niin ihmeen ihanaa elää!"
Silloin Jim Airth kääntyi kasvot kirkastuneina, auringon loistetta
silmissään, ja aukaisi sylinsä. "Myra", sanoi hän. "Me olemme löytäneet
parhaan."
He kävelivät rantaa pitkin ja ylös jyrkästi viettävää katua nukkuvan
kylän keskitse käsikädessä niinkuin onnelliset lapset.
Moorheadin majataloon saavuttuaan he työnsivät auki puutarhan portin ja
astuivat äänettömin askelin päivän valaiseman nurmikentän poikki.
Valtaovi oli lujasti salvattu. Jim Airth pujahti talon takasivulle,
mutta palasi hetken kuluttua päätään pudistaen. Sitten hän etsi
taskustaan suuren linkkuveitsensä, joka oli tehnyt heille niin hyvän
palveluksen, työnsi paikoiltaan kahvihuoneen ikkunan haan, kohotti
varovasti nostoikkunaa, huiskautti toisen säärensä ikkunalaudan yli ja
veti Myran perässään.
Päästyään tuttuun huoneeseen, missä oli liinat pöydillä sekä sinappi-
ja suola-astiat valmiina aamiaista varten, laukesivat he molemmat
hillittömiin naurunpuuskiin, naurun, joka oli sitä vastustamattomampaa,
kun sen täytyi pidättyä pääsemästä kuuluviin.
Jim tointui ensimäisenä ja meni ruokakaapille hankkimaan syötävää.
Lady Ingleby juoksi äänettömästi omaan huoneeseensa yläkertaan pesemään
käsiään ja silittämään tukkaansa. Hän palasi parin minuutin perästä ja
tapasi Jimin ylpeänä menestyksestään asettamassa pöydälle kovakuorista
kotitekoista leipää, suuren juuston ja vaahtoavan oluttuopin.
Lady Inglebyn teki kovasti mieli teetä, eikä hän ollut eläissään
juonut olutta tinatuopista. Mutta hän ei olisi mistään hinnasta
tahtonut pilata Airthin poikamaista ihastusta ruokakaapin-ryöstönsä
onnistumisesta.
Niin he istuivat keskimäiseen pöytään, Myra Amelia Murgatroydin
paikalle ja Jim Sussun paikalle, ja söivät juustovoileipäänsä ja joivat
oluttansa mainiolla ruokahalulla ja suunnattomalla nautinnolla. Ja Jim
käytti Susannan lautasliinaa ja oli osoittavinaan hellätunteisuutta
sitä kohtaan. Ja Myra nuhteli häntä niinkuin Amelia Murgatroydilla
oli tapana nuhdella Susannaa, minkä jälkeen molemmat huudahtivat
yhteen ääneen: "Oi hyvä rakas!" Eliza-neidin teennäisimpään tapaan ja
riensivät sitten yhdistämään sormiaan jonkun toiveen toteutumiseksi,
eivätkä voineet kumpikaan keksiä mitään toivetta.
Kun he olivat lopettaneet ateriansa ja korjanneet pöydän, oli kello
puoli kuusi. He siirtyivät yhdessä halliin.
"Sinun täytyy mennä nukkumaan vähän lisää", sanoi Jim Airth käskevästi.
"Menen kyllä, jos sitä haluat", kuiskasi Myra; "mutta en koskaan ole
koko elämässäni tuntenut itseäni näin voimakkaaksi ja levänneeksi.
Jim, minä istun aamiaisella sinun pöydässäsi ja kaadan sinulle kahvia.
Asettakaamme se kello yhdeksäksi, kuten tavallisesti. Tulee olemaan
niin hauskaa nähdä Murgatroydien ilmeitä ja muistella juustoamme ja
oluttamme. Jos sinä tulet alas ensiksi, niin tilaa aamiaisemme samaan
pöytään."
"Hyvä on", sanoi Jim Airth.
Myra alkoi nousta ylös portaita, mutta kääntyi viidennellä askelmalla
ja kurottautui käsipuun yli hymyilemään Jim Airthille.
Jim Airth kohotti kättään ylös. "Kuinka voin laskea sinut menemään?"
huudahti hän äkkiä.
Myra kurottui ulommaksi ja katsoi hymyillen hänen jumaloiviin silmiinsä.
"Kuinka voin mennä?" kuiskasi hän hellästi.
Jim Airth tarttui hänen molempiin käsiinsä. Heidän silmänsä uppoutuivat
liekehtien toisiinsa.
"Myra", hän sanoi, "milloin menemme naimisiin?"
Myran kasvoille lehahti puna, aivan kuin pehmeät valkoiset pilvet
olivat lehahtaneet rusottaviksi auringon noustessa. Mutta hän kohtasi
arkailematta Jimin silmien leimua.
"Milloin vain tahdot, Jim", vastasi hän vienosti.
"Niin pian kuin mahdollista siis", sanoi Jim Airth kiihkeästi.
Myra veti pois kätensä ja nousi pari askelta ylemmäksi. Sitten hän
kääntyi, kumartui alas ja kuiskasi:
"Miksi?"
"Siksi", vastasi Jim Airth, "etten tiedä kuinka voin sietää päivää tai
tuntia tai minuuttiakaan, jolloin emme voi olla yhdessä."
"Ah, onko sinullakin sellainen tunne?" kuiskasi Myra.
"_Sinullakin_?" huusi Jim Airth. "Onko _sinullakin_ -- Myra! Tule
takaisin!"
Mutta lady Ingleby pakeni ylös portaita kuin jänis. Hän ei ollut
juossut niin kovaa sittenkun kymmenvuotiaana lapsena. Jim Airth kuuli
hänen onnellisen naurunsa ja sitten oven sulkeutumisen.
Silloin hän aukaisi valtaoven salvan ja astuttuaan ulos seisoi
päivänpaisteessa polulla, jota myöten hän oli nähnyt satuprinsessansa
tulevan.
Hän ojensi käsivartensa päänsä yli.
"Minun!" sanoi hän. "Minun kokonaan! Oi, hyvä Jumala! Vihdoinkin olen
saavuttanut korkeimman!"
Sitten hän riensi pikajuoksua kyläkatua pitkin rantaan; ja viisi
minuuttia myöhemmin hän voimakkaan miehuutensa täydessä väkevyydessä ui
kultaista kujaa pitkin nousevaa aurinkoa kohti.
Neljästoista luku.