Yö kului.
Tähdet tuikkivat tummansinisellä taivaalla kuin kirkkaat, valppaat
silmät, jotka väsymättöminä katselevat alas nukkuvaan maailmaan.
Alhaalla leviävän meren kohina vaimeni hiljaiseksi muminaksi ja
vetäytyi kauas etäisyyteen.
Oli lauha kesäkuun yö ja hyvin hiljaista.
Jim Airth oli siirtynyt kielekettä myöten sen äärimmäiseen päähän ja
istui heilutellen sääriään reunan yli. Hänen tyydytyksensä oli niin
syvä ja täysi, että tavallinen puhe tuntui mahdottomalta ja äänettömyys
iloiselta välttämättömyydeltä. Ajatus siitä, mitä tulevaisuudella
saattoi olla hänelle varattuna, teki pengermän hänelle liian ahtaaksi.
Hän etsi kevennystä liikkumisesta ja huiskutteli pitkiä sääriään ulos
pimeyteen.
Hänen mieleensä ei ollut johtunut ihmetellä kumppaninsa äänettömyyttä;
hänen oman vaitiolonsa syy oli ollut niin täysin riittävä.
Vihdoin hän raapasi tikulla tulta katsoakseen kelloa; sitten hän
kääntyi hymyillen ja piti tulitikkua siten että se valaisi Myraa.
Myra oli polvillaan kielekkeellä, kädet painettuina sen yli kohoavaa
ulkonevaa kallioseinää vasten, pää käännettynä kauhun vallassa
poispäin. Hänen kasvojensa kalpeus oli aivan harmahtava, ja suuret
kyynelet vierivät alas hänen poskiaan.
Jim pudotti huudahtaen tulitikun ja hapuili häntä kohti pimeässä.
"Armas!" huusi hän. "Oi, hyvä armas, mikä teidän on? Millainen itsekäs
pöllöpää minä olen! Minä ajattelin teidän vain lepäävän rauhallisena ja
tyytyväisenä."
Hänen haparoivat kätensä löysivät Myran ja jäivät pitelemään häntä.
"Oi, Jim", nyyhkytti lady Ingleby, "olen niin pahoillani! Tämä
on minulta niin heikkoa ja arvotonta. Mutta minä pelkään että
minua pyörryttää. Koko kallio tuntuu keinuvan ja liikkuvan. Joka
hetki pelkään että se kaataa minut kumoon. Ja te tunnuitte olevan
peninkulmien päässä!"
"Teitä pyörryttää todellakin", sanoi Jim Airth, "eikä ihmekään. Siinä
ei ole mitään heikkoa ja arvotonta. Te olette ollut vallan loistava.
Minä vain olen ollut ajattelematon aasi. Mutta minä en voi antaa teidän
pyörtyä täällä ylhäällä. Teidän täytyy heti paneutua pitkäksenne. Jos
minä istun pengermän reunalla selin teihin, voitteko vetäytyä taakseni
ja maata siinä pitkin pituuttanne nojaten kallioseinään?"
"Ei, oi ei, en voi!" kuiskasi Myra. "Minua pelottaa niin kamalasti kun
te annatte säärtenne riippua partaan yli, enkä voi sietää kallioon
koskettamista. Se tuntuu pahemmalta kuin musta tyhjyys. Se keinuu
edestakaisin ja tuntuu sysäävän minut alas. Oi, Jim! Mitä minä teen?
Auttakaa minua!"
"Teidän _täytyy_ ruveta pitkäksenne", sanoi Jim Airth purren hampaitaan
yhteen. "Kas näin, odottakaa hetkinen. Siirtykää vähän ulommaksi. Älkää
peljätkö. Minä pidän teistä kiinni. Päästäkää minut taaksenne... Juuri
niin. Nyt te ette kosketa kallioon. Odottakaa kunhan saan hartiani
lujasti tässä päässä olevaan mutkaan ja jalkani kiinteästi vastaamaan
toiseen päähän. Kas näin! Nyt on selkäni painettuna kalliota vastaan
niin lujaan, ettei mikään muu kuin maanjäristys voisi nykäistä minua
paikaltani. Nyt, armas, -- kääntäkää selkänne minuun päin ja kasvonne
merelle ja laskeutukaa pitkäksenne. Ette te putoa. Älkää peljätkö."
Hyvin hellävaroin, mutta samalla hyvin lujasti hän veti Myran syliinsä.
Ollen väsyneenä, peloissaan ja huimauksessa, ei lady Ingleby ensin
tajunnut mitään, paitsi sitä rajatonta huojennusta, minkä tunne häntä
ympäröivästä suuresta voimakkuudesta synnytti. Hänestä tuntui kuin hän
olisi taistellut kalliota vastaan ja torjunut ammottavaa pimeyttä,
kunnes hän oli kokonaan näännyksissä. Nyt hän antoi myöten tuolle
lempeälle pakolle ja vaipui turvaan. Hänen poskensa lepäsi Jim Airthin
karheaa nuttua vasten, ja se tuntui hänestä viihdyttävämmältä kuin
pehmein tyyny. Tyydytyksestä huoaten hän risti kätensä rinnalleen, ja
Jim Airth laski toisen suuren kätensä niiden molempien yli. Hän tunsi
itsensä niin turvatuksi ja suojatuksi.
Sitten hän kuuli Jim Airthin äänen läheltä korvaansa.
"Me emme ole yksin", puhui se. "Teidän täytyy koettaa nukkua, armas;
mutta ensin tahdon saada teidät käsittämään ettemme ole yksin.
Tiedättekö mitä tarkotan? _Jumala on täällä_. Kun olin hyvin pieni
poika, kävin eräässä mummonkoulussa Ylämaassa, ja vanha mummo antoi
minun opetella ulkoa 139:n psalmin. Olen kerrannut kohtia siitä
kaikenmoisissa vaikeuksissa ja vaaran paikoissa. Tahdon nyt toistaa
siitä teille lempivärsyni. Kuunnelkaa. 'Kuhunka minä menen Sinun
hengestäs? ja kuhunka minä Sinun kasvois edestä pakenen? ... Jos minä
ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren äärissä, niin Sinun kätes
sielläkin minua johdattais, ja Sinun oikia kätes pitäis minun. Jos
minä sanoisin: pimeys kuitenkin peittää minun, niin on myös yö valkeus
minun ympärilläni. Sillä ei pimeys Sinun edessäs pimitä, ja yö valistaa
niinkuin päivä; pimeys on niinkuin valkeus... Kuinka kalliit ovat minun
edessäni, Jumala, Sinun ajatukses? kuinka suuri on heidän lukunsa? Jos
minä heitä lukisin, niin ne olisivat usiammat kuin santa: koska minä
herään, olen minä vielä tykönäs'."
Syvä ääni vaikeni. Lady Ingleby avasi silmänsä. "Olin melkein unessa",
sanoi hän. "Kuinka hyvä te olette, Jim."
"Ei, en minä ole hyvä", vastasi Jim Airth. "Olen paatunut junkkari,
täynnä vikoja ja kukkurallaan puutteita. Mutta -- jos sinä tahdot
luottaa minuun, niin, Jumalan avulla, en koskaan hylkää sinua. Mutta
nyt tahdon että nukut; enkä tahdo että ajattelet minua. Minä olen vain
olento, jonka Jumalan sallimuksesta on suotu olla sinulle turvana.
Näetkö tuota ihmeellistä kiertotähteä, joka loistaa taivaalla kuin
lamppu? Katsele sitä silläaikaa kun lausun sinulle muutamia säkeitä,
jotka eräs amerikkalainen nainen on kirjottanut tuota viimeksi
lukemaani värsyä ajatellen."
Ja poski vasten Myran pehmoista tukkaa ja voimakas käsivarsi lujasti
hänen ympärillään Jim Airth lausui verkalleen Harriet Beecher-Stowen
verrattoman runon:
"Sun luonas vielä, konsa pilvein häivää
luo aamunkoite ruskon loisteloon;
sulompi koita, ihanampi päivää
on mulle tietoisuus: Sun luonas oon.
Sun luonas yksin, varjoin hälvetessä,
kun luonnon täyttää pyhä hiljaisuus;
Sun luonas yksin, hartaus sydämessä,
kun kastehelmin hehkuu aamu uus.
Kuin koitteess' aamun meren tyyneen pintaan
kointähti kirkkaan kuvaimensa luo,
niin luonnon aamuhiljaisuus mun rintaan
Sun kuvas yksin heijastua suo.
Kun sielu uupuneena uneen vaipuu
ja sulkee silmät luottain valvontaas,
on lepo armas; armahampi kaipuu
on herätä ja löytää Sinut taas.
Kun kerran suureen aamuun sielu herää
ja mainen elo häipyy pimentoon,
ah, silloin kirkkaampana päivänterää
tää aatos riemahtaa: Sun luonas oon!"
Jim Airthin ääni vaikeni. Hän odotti hetken hiljaisuuden vallitessa.
"Pidätkö siitä?" kysyi hän sitten lempeästi.
Hän ei saanut vastausta. Myra nukkui rauhallisesti kuin pieni lapsi.
Hän saattoi tuntea hänen rauhallisen hengityksensä säännölliset
liikkeet kätensä alla.
"Jumalalle kiitos!" sanoi Jim Airth luoden katseensa aamutähteen.
Kolmastoista luku.