"Niin, leirissä olin usein lordi Inglebyn kanssa samassa teltassa, ja
hänellä oli tapana puhella unissaan."
"Niin?"
"Oli eräs nimi, jota hän usein mainitsi ja toisti."
Lady Inglebyn sydän seisahtui.
"Mikä sitte?"
"Se oli 'Petter'", jatkoi Jim Airth. "Yöllä ennen sitä päivää, jona hän
sai surmansa, hän yhtämittaa kääntelehti unissaan ja kertasi: 'Petter!
Hei, pikku Petter! Tules tänne!' Ajattelin että hänellä oli ehkä pikku
poika, jonka nimi oli Petter."
"Hänellä ei ollut poikaa", sanoi lady Ingleby saaden vaivoin äänensä
hillityksi. "Petter oli pieni koira, josta hän paljon piti. Oliko tuo
nimi ainoa, jota hän mainitsi?"
"Ainoa, mitä minä kuulin", vastasi Jim Airth.
Silloin lady Ingleby äkkiä kietoi molemmat kätensä hänen käsivartensa
ympärille.
"Jim", kuiskasi hän katkonaisesti, "ette kertaakaan ole lausunut minun
nimeäni. Mehän sovimme siitä. Meidänhän piti olla vanhoja ja läheisiä
ystäviä. Minusta tuntuu kuin olisin kutsunut teitä 'Jimiksi' koko
ikäni! Mutta te ette ole kertaakaan kutsunut minua 'Myraksi'. Antakaa
minun kuulla se nyt, minä pyydän."
Jim Airth laski suuren kätensä hänen molempien käsiensä päälle.
"En voi", sanoi hän. "Olkaa vaiti! Minä en voi. Ei täällä ylhäällä --
se merkitsee liian paljon. Odottakaa kunnes pääsemme takaisin maan
päälle. Sitten -- oi, hyväinen aika! Ettekö voi auttaa minua?"
Tämän kaltainen liikutus oli lady Inglebylle tuntematon mahti. Samoin
oli hänen oman sydämensäkin hurja tykytys. Mutta hän tiesi että tilanne
tarvitsi tahdikkuutta; ja eikö tahdikas puhe ollut aina ollut hänen
erikoinen vahva puolensa?
"Jim", sanoi hän, "eikö teillä ole kauhean nälkä? Minullakin olisi
nälkä, jollen olisi nauttinut niin mahtavaa tee-ateriaa ennen kävelylle
lähtöäni. Haluaisitteko kuulla mitä söin teen kanssa? Ei. Minä pelkään
että se tekisi olonne vain pahemmaksi. Majatalossa on päivällisaika
varmaankin jo aikoja sitten ohi. Mitähän käristetyn kalan muunnoslajia
heillä nyt on mahtanut olla, ja onkohan Sussu saanut ruodon kurkkuunsa
ja ollut pakotettu pyytämään lupaa poistua huoneesta? Oi, muistatteko
sitä iltaa? Te näytitte niin pelästyneeltä ja säikähtyneeltä, että ihan
luulin teidän lähtevän apuun! Paljonkohan kello saattaa olla?"
"Sen voimme pian sanoa", sanoi Jim Airth iloisesti. Hän työnsi kätensä
taskuun, veti esiin tulitikkulaatikon, jota hän oli kauan aikaa
hypistellyt vuoroin piippunsa ja tupakkakukkaronsa kanssa, raapaisi
tulta ja katsoi kelloonsa. Myra näki hänen laihat, ruskeat kasvonsa
tulitikun kellertävässä loisteessa. Hän näki myös heitä niin lähellä
olevan kammottavan syvyyden, jonka hän oli melkein unohtanut. Hän alkoi
tuntea huimausta. Häntä olisi haluttanut takertua kiinni Jim Airthin
käsivarteen, mutta tämä oli vetänyt sen päättäväisesti pois.
"Puoli yksitoista", sanoi Jim Airth. "Neiti Amelia Murgatroyd on pannut
yömyssyn päähänsä. Eliza-neiti on huokaissut: '_Hyvää yötä, kesä, hyvää
yötä, hyvää yötä_', avonaisen ristikkoakkunan edessä, ja Sussu on
ristinyt lylleröiset kätensä ja sanonut: '_Nyt minä nukun_'."
Myra nauroi. "Ja he kuuntelevat kaikki korvat hörössä milloin te
jysäytätte lattialle suuret kenkänne", sanoi hän. "Se on aina teidän
'hyvän yön' toivotuksenne muutoin hiljaiselle talolle."
"Todellako? Kolahtavatko ne niin kovasti?" sanoi Jim Airth katuvasti.
"En koskaan enää..."
"Oi, mutta teidän täytyy", sanoi Myra. "Minä pidän -- tarkotan, Sussu
pitää siitä äänestä ja vartoo aina kuullakseen sen. Jim, tuo tulitikku
johtaa mieleeni: miksette te tupakoi? Varmasti se vähentäisi nälkää ja
olisi viihdyttävää ja reipastuttavaa."
Jim Airthin piippu ja tupakkakukkaro olivat siinä paikassa esillä.
"Onko varma ettei se vaivaa teitä? Ettei se tee teitä pahoinvoivaksi
tai tuota päänsärkyä?"
"Ei, minä luulen pitäväni siitä", sanoi Myra. "Totta puhuen pidän siitä
ihan varmasti. Tarkotan, istun mielelläni lähellä piippuanne. Ei, en
polta itse."
Toinen tulitikku leimahti, ja jälleen Myra näki kuilun ja pengermän
reunan läheisyyden. Hän kesti kauhuaan kunnes piippu oli alkanut vetää
hyvin. "Oi, Jim" sanoi hän sitten, "olen niin pahoillani, mutta pelkään
että minua alkaa pyörryttää. Minusta tuntuu kuin väkisinkin putoisin."
Hän puolittain nyyhkytti.
Jim Airth kääntyi heti valppaana häneen päin.
"Joutavia", sanoi hän, mutta tuima ääni kaikui hellältä. "Runsaan
neljän jalan levyinen tila on yhtä turvallinen kuin neljänkymmenenkin.
Muuttakaa asentoanne hiukan." Hän pani käsivartensa Myran ympärille ja
siirsi hänet siten että hän nojasi paremmin heidän takanaan olevaan
kallioon. "Unhottakaa nyt koko jyrkänne", sanoi hän, "ja kuunnelkaa.
Minä kerron teille leirijuttuja ja tarinoita Suuresta lännestä."
Ja sitten heidän istuessaan siinä pimeässä, Jim Airth tupakoi ja
kertoi, kuvaillen eloisin sanamaalauksin elämää ja seikkailuja muissa
maissa. Ja Myra kuunteli mukaantempautuneena ja lumoutuneena, oivaltaen
joka hetkeltä yhä täydellisemmin tuon itsetiedottomasti itseään
ilmaisevan suuren luonteen miehekkään voimakkuuden ja rehellisen
suorasukaisuuden, sen leikillisyyden ja tulisuuden, sen suurenmoisen
nauttimiskyvyn ja sitä vastaavan syvän tuskan mahdollisuuden.
Ja hänen kuunnellessaan puheli hänen sydämensä:
"Oi, sinä maailmanrannan cowboy'ni! Jumalalle kiitos, ettet löytänyt
matkustajakirjasta mitään arvonimeä, joka olisi sysännyt sinut luotaan.
Jumalalle kiitos, ettet löytänyt nimeä, jonka olisit voinut 'sijottaa',
sysäten sen omistaja-poloisen 'seuraelämän johtohenkilöiden' piireihin,
joihin sinulla ei ollut mitään osaa. Ja -- oi, ennen kaikkea minä
kiitän Jumalaa tohtorin viisaasta määräyksestä: 'Jättäkää taaksenne
lady Ingleby!'"
Kahdestoista luku.