Tuntia myöhemmin asteli kallion töyryä kulkevaa polkua mies,
vihellellen kuin mustarastas.
Aurinko oli mailleen vaipumassa, ja kävellessään hän nautti
hurmautuneena taivaan kulta- ja ruskoloisteesta ja kohoilevan meren
opaalivälkkeestä.
Tuuli oli yltynyt auringon aletessa ja tyrskyt alkoivat kuohahdella
pitkin rantamaa.
Äkkiä sattui hänen silmäänsä jotain kaukana alhaalla kallion juurella.
"Katsos vain!" sanoi hän. "Tulipunainen unikko hietikolla!"
Hän käveli edelleen, kunnes hänen ripeät, pitkät askeleensa toivat
hänet Hevosenkenkä-poukaman yläpuolella olevan kallion keskikohdalle.
"Hyvä Jumala!" huudahti silloin Jim Airth ja jäi seisomaan paikalleen.
Hän oli keksinyt lady Inglebyn valkoisen hameen hietikolla tulipunaisen
päivänvarjon takana.
"Hyvä Jumala!" sanoi Jim Airth.
Sitten hän tähysteli taivaanrantaa. Ei ainoatakaan venettä näkyvissä.
Nopein katsein hän tarkasti kallioita, joita pitkin hän oli tullut. Ei
elävää olentoa nähtävissä.
Katse siirtyi edelleen kalastajakylään. Ohuet, ylöspäin kohoavat
savunauhat osottivat savupiippujen paikkaa. "Ainakin kolme kilometriä",
mutisi Jim Airth. "En ehtisi juosta sinne ja palata takaisin veneellä
vähemmässä kuin kolmessa neljännestunnissa."
Sitten hän katsoi alas poukamaan.
"Kummaltakin puolen pääsy katkaistu. Vesi nousee hänen jalkoihinsa
kymmenessä minuutissa ja huuhtoo kallion juurta kahdenkymmenen minuutin
perästä."
Juuri sen paikan kohdalla, missä hän seisoi, enemmän kuin puolitiessä
kallion äyräältä alaspäin, oli noin kuuden jalan pituinen ja neljän
jalan levyinen kallionkieleke.
Laskeutuen töyrään ylitse ja pidellen kiinni ruohotupsuista,
vaivaispensaista, ulkonevista kivistä ja kallion kyljessä olevista
halkeamista hänen onnistui päästä tuolle kielekkeelle, pudottautuen
viimeiset kymmenen jalkaa ja säilyttäen hyppäyksen jälkeen tasapainonsa
miltei yli-inhimillisellä ponnistuksella.
Hän pysähtyi hetkiseksi, mittasi matkan huolellisesti silmämäärällä
ja kurottui sitten katsomaan alas. Oli jälellä kuusikymmentä jalkaa
äkkijyrkkää rinnettä, missä ei ollut minkäänlaista tukea jalalle eikä
kiinnityskohtaa kädelle.
Jim Airth napitti kiinni norfolkilaistakkinsa ja tiukensi vyönsä.
Soluen sitten jalat edellä kielekkeen reunalta hän liukui alas
selällään, taivuttaen polvensa juuri samassa silmänräpäyksessä kun
hänen jalkansa tömähtivät raskaasti hiekalle.
Hetkiseksi jysähdys typerrytti hänet. Sitten hän nousi ylös ja katsoi
ympärilleen.
Hän seisoi kymmenen kyynärän päässä punaisesta päivänvarjosta sillä
kapealla hietikkokaistaleella, jota nousevan vuoksen nopeasti lähenevät
aallot eivät vielä olleet peittäneet.
Kymmenes luku.
"O-HII, O-HEI!"
"Kamee-rintaneulan holhous", mutisi lady Ingleby ja aukaisi äkkiä
silmänsä. Taivas ja meri olivat paikoillaan kuin ennenkin, mutta
niitten välillä, lähempänä kuin kumpikaan niistä, seisoi Jim Airth
katsoen häneen jännitetty loiste sinisissä silmissään.
"Kas, minä olen nukkunut!" sanoi lady Ingleby.
"Niin olette", sanoi Jim Airth; "ja sillä aikaa aurinko on laskenut ja
-- vuoksi noussut. Sallikaa minun auttaa teitä ylös."
Lady Ingleby asetti kätensä Jim Airthin käteen, ja Jim Airth auttoi
hänet jaloilleen. Myra seisoi hänen vieressään tuijottaen suurin,
hämmästynein silmin paisunutta merta, hyrskyäviä laineita ja kapeata
hietikkokaistaletta.
"Vuoksi näyttää olevan hyvin korkealla", sanoi Lady Ingleby.
"Hyvin korkealla", myönsi Jim Airth. Hän seisoi ihan Myran vieressä,
mutta hänen silmänsä tähystivät yhä kiinteästi vettä. Jos jonkin
suosiollisen sattuman kautta vene olisi ilmestynyt niemekkeen takaa,
olisi vielä ehtinyt huutaa sitä avuksi.
"Paluutie näyttää olevan katkaistu", sanoi lady Ingleby.
"O-hii, O-hei!"
"Paluutie _on_ katkaistu", vastasi Jim Airth lakoonisesti.
"Sitten meidän kai täytyy saada vene", sanoi lady Ingleby.
"Erinomainen ehdotus", vastasi Jim Airth kuivasti, "jos vene vain
olisi saatavissa. Mutta kovaksi onneksi me olemme kolmen kilometrin
päässä kylästä, eikä nyt ole mikään veneitten tulo- eikä lähtöaika;
eivätkä ne sitäpaitsi kulkisikaan tämän kautta. Kun näin teidät kallion
töyräältä, arvioin olisiko minun ollut mahdollista ehtiä venevalkamaan
ja sieltä takaisin tänne ajoissa. Mutta ennenkuin olisin ehtinyt tänne
veneineni, olisitte te ollut -- hyvin märkä", lopetti Jim Airth hiukan
epämääräisesti.
Hän katsahti viehättäviin kasvoihin, jotka olivat lähellä hänen
olkaansa. Ne olivat kalpeat ja totiset, mutta pelon merkkiä ei niissä
näkynyt.
Hän silmäsi mereen pistäytyvää kallionientä kohti. Kaksikymmentä jalkaa
sen louhikkoisen juuren yläpuolella hyrskyivät hyökyaallot, mutta
niemen taakse kerran päästyään olisivat he olleet turvassa.
"Osaatteko uida?" kysyi Jim Airth kiihkeästi.
Myran levolliset harmaat silmät kääntyivät tyvenesti katsomaan häneen.
Niissä pilkotti hiukan leikillisyyttä.
"Jos panette kätenne leukani alle ja laskette 'yks, kaks! yks, kaks'
hyvin kovalla äänellä ja nopeaan, voin uida lähes kymmenen kyynärää",
sanoi hän.
Jim Airth nauroi. Hänen silmänsä kohtasivat Myran katseen ilmaisten
vilkkaasti ymmärtävää toveruutta. "Totta vie, sinussa on sisua!"
näyttivät ne sanovan. Mutta ääneen hän sanoi: "Siis uiminen ei käy."
"Ei käy minulta", sanoi Myra vakavasti, "eikä teiltäkään minun painoani
kulettaen. Me emme ikinä pääsisi tuon vellovan pyörteen toiselle
puolen. Se tietäisi vain että molemmat hukkuisimme. Mutta te voitte
tehdä sen helposti yksinänne. Voi, lähtekää heti! Lähtekää pian!
Älkääkä -- katsoko taaksenne. Minä tulen kyllä hyvin toimeen. Istun
vain kallion juurelle ja odotan. Olen aina ihaillut merta."
Jim Airth katsahti häneen jälleen. Ja tällä kertaa hänen tuikeissa
silmissään loisti peittelemätön ihailu.
"Ah, urheata!" sanoi hän. "Soturien äiti! Sellaiset naiset ne tekevät
meistä taistelija-rodun."
Myra laski kätensä hänen hihalleen. "Ystäväni", sanoi hän, "minun ei
ole sallittu tulla äidiksi. Mutta minä olen soturin tytär ja soturin
leski, -- enkä minä pelkää kuolemaa. Voi, minä pyydän teitä --
puristakaa kättäni ja lähtekää!"
Jim Airth tarttui käteen, jonka hän ojensi, mutta hän piti sen lujasti
omassaan.
"Te ette saa kuolla", sanoi hän hampaat yhteenpuserrettuina.
"Luuletteko että minä jättäisin kenenkään naisen kuolemaan yksinään?
Ja _teidät_ -- juuri teidät lisäksi! -- Taivaan nimessä", kertasi hän
itsepäisesti, "te ette saa kuolla. Luuletteko että minä voisin mennä ja
jättää" -- hän keskeytti lauseensa äkkiä.
Myra hymyili. Käsi, joka piteli hänen kättään, oli hyvin voimakas,
ja hän tunsi sydämessään omituista levollisuutta. Eikö Jim Airth
ollut sanonut: "Juuri _teidät_ lisäksi?" Mutta tänäkin hetkenä, joka
näytti olevan hänen viimeisensä, sai Myran erehtymätön vaisto hänet
käyttäytymään tahdikkaasti.
"Uskon kyllä ettette jättäisi ketään naista vaaraan", sanoi hän; "ja
voi! jotkut olisivat olleet helpommat pelastaa kuin minä. Pyylevä pikku
Susanna-neiti olisi pysynyt itsestään pinnalla."
Jim Airthin nauru kajahti raikkaana. "Ja Amelia-neiti olisi purjehtinut
kamee-soljessaan", sanoi hän.
Sitten, ikäänkuin nauru olisi rikkonut lumouksen, joka piti häntä
toimettomana, hän veti Myran kallion juurelle ja huusi: "Tulkaa, meillä
ei ole silmänräpäystäkään hukattavana! Katsokaa! Näettekö tietä, jota
myöten tulin alas? Tuota pitkää luikua hiekassa? Laskin siinä mäkeä
selälläni. Aika jyrkkä, eikä mitään mistä pidellä kiinni, sen myönnän;
mutta ei kuitenkaan mikään perin pitkä matka. Ja siinä, mistä luikuni
alkaa, on siunattu kieleke, kuutta jalkaa pitkä ja neljää leveä." Hän
veti taskustaan suuren linkkuveitsen, avasi isoimman terän ja alkoi
hakata pykäliä kallion kylkeen. "Meidän täytyy kiivetä", sanoi hän.
"En ole koskaan kiivennyt", kuiskasi Myran ääni hänen takanaan.
"Teidän on tänään kiivettävä", sanoi Jim Airth.
"En ole koskaan voinut kiivetä edes puihinkaan," kuiskasi Myra.
"Teidän on kiivettävä kalliota tänä iltana. Se on ainoa
pelastusmahdollisuutemme."
Hän hakkasi edelleen joutuisasti.
Äkkiä hän pysähtyi. "Näyttäkää kurkotusvälinne", sanoi hän. "Minun
sylimittani ei kelpaisi. Pankaa vasen kätenne tuohon; niin! Kurkottakaa
nyt ylös oikealla; niin korkealle kuin mukavasti voitte... Jaha, kolme
jalkaa kuusi tuumaa, tai niille paikoin. Nyt vasen jalkanne liki
kallion juurta. Astukaa ylös oikealla, niin korkealle kuin mukavasti
voitte... Kaksi jalkaa yhdeksän tuumaa. Hyvä! Erotus tehnee korkeintaan
yhden pykälävälin enemmän tai vähemmän. Nyt kuunnelkaa silläaikaa
kun minä työskentelen. Mikä Luojan-onni onkaan meille, että juuri
tässä sattuu olemaan tämä pehmeä hiekkakivikerros. Me olisimme olleet
mennyttä miestä, jos kallio olisi ollut kovaa kiveä. Teidän on nyt
valittava kahdesta suunnitelmasta toinen. Minä voisin kovertaa teitä
varten yhden toisia laajemman pykälän -- miltei kielekkeen -- juuri
veden ulottuman yläpuolelle ja jättää teidät siihen siksi aikaa kun
menen ylemmäksi ja valmistan pykälät. Sitten voisin palata noutamaan
teitä. Te voisitte kiivetä edellä, minun auttaessa alhaalta käsin. Se
tuntuisi teistä turvallisemmalta. Taikka -- teidän on seurattava minua
ylös nyt, askel askeleelta, sitä mukaa kuin minä koverran niitä."
"Minä en voisi odottaa kielekkeellä yksinäni", sanoi Myra. "Minä tahdon
seurata teitä askel askeleelta."
"Hyvä", sanoi Jim Airth: "se säästää aikaa. Pelkään että teidän on
riisuttava kengät ja sukat. Tähän työhön ei kelpaa muu kuin paljas
jalka. Meidän on painettava varpaamme pykälään ja takerruttava niillä
kiinni kuin sormilla."
Hän kiskaisi jaloistaan omat kenkänsä ja sukkansa, irrotti sitten
norfolkilaisnuttunsa vyön ja sitoi sen lujasti vasempaan nilkkaansa,
siten että toinen pää jäi riippumaan pitkälle alas hänen kiivetessään.
"Huomatkaa tämä", sanoi hän. "Kun olette alapuolellani olevissa
pykälissä, riippuu se käsienne lähellä. Jos lipeätte ja tunnette että
teidän on _pakko_ tarttua johonkin, niin tarttukaa siihen. Mutta, jos
mahdollista, huutakaa ensin, niin minä imeydyn kiinni kuin etana ja
koetan kestää painon. Mutta älkää tehkö sitä, jollei se ole todella
välttämätöntä."
Hän otti maasta Myran kengät ja sukat ja pisti ne väljiin taskuihinsa.
Sillä hetkellä eräs etujoukkoihin kuuluva aalto syöksähti hietikolle ja
kasteli heidän paljaat jalkansa.
"Oi, Jim Airth", huusi Myra, "menkää ilman minua! Minulla ei ole mikään
luja pää. Minä en voi kiivetä."
Jim Airth pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä
kiinteästi silmiin.
"Te _voitte_ kiivetä", sanoi hän. "Teidän _täytyy_ kiivetä. Te
_kiipeätte_. Meidän on kiivettävä -- tai hukuttava. Ja muistakaa: jos
te putoatte, putoan minäkin. Te ette pelasta minua heittäytymällä itse
turmioon."
Myra loi epätoivoisen katseen hänen silmiinsä. Ne leimusivat hänelle
yhteenvetäytyneitten kulmiensa alta. Myra tunsi hänen tahtonsa
mahtavan käskijävoiman. Hänen oma tahtonsa teki vielä viimeisen
vastustus-yrityksen.
"Minulla ei ole mitään minkä vuoksi elää, Jim Airth", sanoi hän. "Minä
olen yksin maailmassa."
"Niin olen minäkin", huusi Jim Airth. "Olen ollut pahemminkin kuin
yksin kymmenkunnan vuotta. Mutta onhan jälellä _elämä_, jonka vuoksi
elää. Tahtoisitteko heittää pois suurimman kaikista lahjoista? Minä
tahdon elää! -- Hyvä Jumala, minun _täytyy_ elää; ja niin täytyy
teidänkin. Me elämme tai kuolemme yhdessä."
Hän päästi irti Myran olkapäät ja tarttui häntä ranteisiin. Hän kohotti
hänen vapisevat kätensä ja piteli niitä rintaansa vasten.
Hetkisen he seisoivat siten aivan äänettöminä. Silloin Myra tunsi
itsensä täysin voitetuksi. Pelko katosi hänestä kokonaan; mutta sen
sijaan astunut turvallisuuden tunne johtui Jim Airthin rohkeudesta,
ei hänen omastaan; ja Myra tiesi sen. Hän kohotti päätään ja hymyili
hänelle kalpein huulin.
"Minä en putoa", sanoi hän.
Toinen aalto huuhtaisi heidän nilkkojaan ja jäi niitä hyväilemään.
"Hyvä", sanoi Jim Airth päästäen irti Myran ranteet. "Me tulemme
olemaan elämästämme velassa toinen toisellemme. Kun ensi kerran katson
silmiinne, olemme, Jumala suokoon, turvassa. Tulkaa!"
Hän ponnahti ylös kallion kylkeä, jääden seisomaan ylimmäisiin
kovertamiinsa pykäliin.
"Seuratkaa nyt minua varovasti", sanoi hän; "hitaasti ja varovasti.
Meillä ei ole varaa hätiköidä. Pitäkää aina kumpikin käsi ja kumpikin
jalka lujasti pykälässä. Oletteko kohdalla? Hyvä!.. Älkää nyt katsoko
ylös eikä alas, vaan kiinnittäkää katseenne minun kantapäihini. Heti
kun minä siirryn, siirtykää perässä tyhjiin pykäliin. Ymmärrättekö?...
No niin. Pysyttekö hyvin? .. Hyvä! Eteenpäin siis! Pitkää aikaa ei
tämä sentään vie... Totta vie, olisi hauskaa jos Murgatroyd-neidit nyt
kurkistaisivat alas kallion äyräältä! Ameliaa pöyristyttäisi meidän
paljaat jalkamme Eliza huutaisi: 'Oi hyvä rakas!' Ja Susanna putoaisi
suoraa päätä niskaamme! Halloo! Siivosti siellä alhaalla! Älkää naurako
liian paljon... Mainio veitsi tämä. Ostin sen Meksikosta. Ja jos iso
terä loppuu, on kaksi muuta jälellä; ja lisäksi saha ja korkkiruuvi...
Varokaa ettei irtautuva hiekka varise silmiinne... Sanokaa, jolleivät
pykälät ole tarpeeksi syviä, ja muistakaa ettei ole kiirettä, me emme
pyri ehtimään mihinkään määrättyyn junaan! Siivosti siellä! Älkää
naurako... Ylös mentiin taas! Oh, hyvä! Kolmannes matkasta on päästy.
Älkää katsoko ylös eikä alas. Vaarinottakaa kantapäitäni -- toivon
että ne olisivat enemmän katsomisen arvoiset -- ja muistakaa että vyö
on käsillä ja että minä olen yhtä vankkumaton kuin tämä kallio. Te
ja kaikki Murgatroyd-neidit voisitte riippua siinä yhdessä. Siivosti
siellä! .. Hyvä, hyvä; en mainitse heitä... Sivumennen sanoen, vesi
taitaa olla alapuolellamme jo melko syvää. Jos putoaisitte, saisitte
vain pienen sukelluksen. Minä liukuisin alas ja vetäisin teidät ylös,
ja sitten alkaisimme uudestaan... Herra Jumala! .. Oh, älkää välittäkö!
Ei se mitään. Veitseni vain luiskahti, mutta minä sain siepatuksi sen
kiinni... Nyt taidamme jo olla puolimatkassa. Kuinka hyvä onni, että
meillä on minun liukumisjälkeni oppaanamme. En voi nähdä kielekettä
täältä. Laulakaamme 'Nancy Lee'tä. Arvelen että osaatte sen. Minä
voin aina työskennellä paremmin hyvän junttalaulun säestyksellä." Ja
iskiessään veitsensä kallioon kajautti Jim Airth:
Joukosta naisen jos valikoi,
O-hii, o-hei, o-hoi!
Hei, pojat, hoi!
Nancy Leetä parempaa ei löytää voi,
Hei, pojat, hoi! O-hoi!
Tuolla hän nyt --
-- Turkanen! Nyt sattui kivi eteen! Ei kuitenkaan suuri. Muistakaa että
tämä pykälä on vähän enemmän oikealla
-- huivia huiskuttaa,
Laiturilla seisoo ja mua odottaa;
Aina kun laineille lähden mä pois,
Pian, pian takaisin hän palaavan mun sois;
Ja kun myrsky ulvoo ja meri kohisee,
Jussillensa suojaa hän rukoilee,
Hei, pojat, hoi! O-hoi!
Ja sitten kuoro.
Merimiehen tähti hänen vaimonsa on.
-- No, mukaan! Laulakaa tekin!
O-hii, o-hei, o-hoi,
Yli aallokon!
kuului lady Inglebyn ääni alhaalta, jokseenkin heikkona ja vapisevana.
"Se on oikein!" huusi Jim Airth. "Älkää hellittäkö! Nyt voin jo nähdä
kielekkeen suoraan yläpuolellamme."
Perämiehen pilli jo kannelta soi,
O-hii, o-hei, o-hoi!
Hei, pojat, hoi!
Viime maljan vielä juoda nyt voi,
Hei, pojat, hoi!
O-hoi!
Kauan, kauan eläköön mun armas vaimosein,
Pitkä ikä olkoon myös laivatoverein.
-- Älkää hellittäkö siellä alhaalla! Minulla on jo toinen käsi
kielekkeellä.
-- Älköhön luitamme saako valtoihin
Vanha Davy Jones, missä lienemmekin!
Älköhön -- luitamme -- saako valtoihin --
Vanha Davy -- Jones -- ken hän lieneekin,
värähteli lady Inglebyn ääni, hänen tehdessä vielä viimeistä
ponnistusta siirtyäkseen ylemmäksi tyhjiin pykäliin, vaikka hänen
sormensa ja varpaansa olivat niin turtuneet ettei hän voinut tuntea
niiden vastaavan hiekkakiveen.
Sitten Jim Airthin koko ruumis hävisi äkkiä hänen yläpuoleltaan, kun
hän kiskaisi itsensä kielekkeelle. "_O-hii, o-hei_!" kuului hänen
äänensä ylhäältä.
"_O-hii, o-hei_!"
"_O-hii, o-hei_!" lauloi lady Ingleby heikkona kuiskauksena.
Hän ei jaksanut siirtyä tyhjiin pykäliin. Hän saattoi vain pysytellä
siinä missä oli, takertuen kallion kylkeä vasten.
Hänen mieleensä johtui äkkiä seinällä liikkuva kärpänen, ja hän muisti
erään erikoisen kärpäsen, joka oli kävellyt hänen lapsenkamarinsa
seinällä vuosia sitten. Hän oli seurannut sen nousua pikku sormellaan,
ja hänen hoitajansa oli tullut tomuriepu kädessään ja sanoen: "Ilkeä
elävä!" säälimättä sivaltanut sen alas. Kärpänen oli pudonnut --
pudonnut kuolleena lattiamatolle... Lady Ingleby tunsi että hänkin oli
putoamaisillaan. Hän heitti tuskaisen katseen ylös korkealle kohoavaa
kallion kylkeä pitkin, jonka yläpuolella hohti kaistale taivasta.
Sitten kaikki alkoi huojua ja keinua. "Soturien äidin on pudottava
kirkaisematta", kiistivät hänen aivonsa. Sitten -- pitkä käsivarsi
ojentui alas hänen yläpuoleltaan; voimakas koura tarttui häneen lujasti.
"Yksi askel vielä", sanoi Jim Airthin ääni lähellä hänen korvaansa,
"niin minä voin nostaa teidät."
Myra teki ponnistuksen, ja Jim Airth veti hänet viereensä kielekkeelle.
"Hyvin paljon kiitoksia", sanoi lady Ingleby. "Ja kuka oli Davy Jones?"
Jim Airthin kasvot valuivat hikeä virtanaan. Hänen suunsa oli täynnä
hiekkaa. Hänen sydämensä jyskytti kurkussa. Mutta hänestä oli mieluista
esiintyä urhokkaana ja mieluista myöskin nähdä toisen niin tekevän.
Siksi hän nauroi kietoessaan käsivartensa Myran ympärille, pidellen
häntä lujasti, jottei hän tuntisi kuinka kovasti hän vapisi.
"Davy Jones", sanoi hän, "on muuan herrasmies, jolla on meren pohjalla
arkku, minne menee kaikki mitä hukkuu. Pelkään että teidän sievä
päivänvarjonne on mennyt sinne, samoinkuin minun kenkäni ja sukkani.
Mutta ne voinemme kyllä hänelle suoda... Oh, mitä nyt? .. Niin, itkekää
vain oikein sydämenne pohjasta. Älkää minusta välittäkö. Ja ettekö
luule että me tässä kahden muistaisimme jonkunlaisen rukouksen? Sillä
jos milloinkaan kaksi ihmistä on yhdessä katsonut kuolemaa silmiin,
niin me olemme sen nyt tehneet; ja me olemme, Jumalan armosta, tässä --
elävinä."
Yhdestoista luku.