Myra ei unhottanut koskaan Jim Airthin rukousta. Vaistomaisesti hän
tunsi tämän olevan ensi kerran, jolloin hän oli pukenut sanoihin
sielunsa kiitoksen tai anomuksen toisen ihmisen läsnäollessa. Samalla
hän huomasi, että ensi kertaa koko hänen omassakin elämässään
rukoileminen kävi hänelle todellisuudeksi. Kyyröttäessään kielekkeellä
Jim Airthin vieressä, väristen niin hillittömästi, että jollei
Jim Airthin käsivarsi olisi häntä tukenut, hän olisi menettänyt
tasapainonsa ja pudonnut; kuullessaan tuon voimakkaan sielun lausuvan
yksinkertaisin, omintakeisin lausein ilmi kiitollisuutensa henkensä
säilymisestä ja turvaan pääsemisestään, liittäen siihen hartaan
anomuksen varjeluksesta yön kuluessa ja täydellisestä pelastuksesta
aamun tultua, tuntui Myrasta kuin taivaat olisivat avautuneet ja
Jumalan läsnäolo olisi selvästi tajuttavana heidät ympäröinyt tässä
heidän omituisessa yksinäisyydessään.
Ääretön rauha täytti hänen mielensä. Ennenkuin nuo hajanaiset,
pysähtelevät lauseet olivat päättyneet, oli Myra lakannut vapisemasta;
ja kun Jim Airth, osaamatta muulla tavoin saattaa rukoustaan
päätökseen, alkoi lausua: "Isä meidän, joka olet taivaissa", yhtyi
Myran sulosointuinen ääni hänen ääneensä, täynnä vakavaa rukouksen
hartautta.
Viimeiset sanat lausuttuaan Jim Airth veti pois käsivartensa, ja arka
äänettömyys laskeutui heidän välilleen. Mielen liikutus oli saattanut
ruumiin kankeuden tajuttavaksi. Noissa yhdistävissä sanoissa: "_Isä
meidän_" olivat heidän sielunsa liitäneet kauemmaksi kuin minne heidän
ruumiinsa olivat valmiit seuraamaan.
Lady Ingleby pelasti tilanteen. Hän kääntyi Jim Airthiin päin tuolla
välittömällä sulolla, joka aina oli vastustamaton. Nopeasti tihenevässä
hämärässä Jim Airth saattoi juuri erottaa hänen suuret, miettiväiset,
harmaat silmänsä soikeitten kasvojen vaaleudesta. "Tiedättekö", sanoi
Myra, "minä en todellakaan voisi mitenkään istua koko yötä sohvan
kokoisella pengermällä henkilön kanssa, jota minun pitäisi kutsua
'herraksi'. Minä voisin istua siinä vain vanhan hyvän tuttavan kanssa,
joka luonnollisesti kutsuisi minua 'Myraksi' ja jota minä voisin
kutsua 'Jimiksi'. Jollen saa kutsua teitä 'Jimiksi', niin vaadin saada
laskeutua alas ja uida kotiin. Ja jos te puhuttelette minua 'Rouva
O'Maraksi', niin saan varmasti hermokohtauksen ja vierähdän alas!"
"Tietysti", sanoi Jim Airth. "Minä vihaan kaikkia arvonimiä. Minä
polveudun vanhasta kveekarisuvusta, ja yksinkertaiset nimet ilman
mitään etuliitettä ovat minun mielestäin aina parhaat. Ja emmekö
olekin vanhoja ja koeteltuja ystäviä. Eikö jokainen minuutti tuolla
kallion kyljellä ollut vuosi? Ja se sekunti, joka kului veitseni
luiskahtamisesta oikeasta kädestäni sen kiinnisieppaamiseen
vasemmalla kädellä polveani vasten, voi käydä kymmenestä vuodesta!
Ah, ajatelkaa, jos se olisi pudonnut kokonaan! Ei, älkää vainkaan
ajatelko. Me olimme vasta puolitiessä. Nyt teidän on koetettava
saada kengät ja sukat jalkoihinne." Hän veti ne esiin taskustaan.
"Ja sitten meidän on saatava selville miten voimme mukavimmin ja
turvallisimmin sijottua tähän. Meillä on vain yksi vihollinen, jota
vastaan meidän on taisteltava lähinnäseuraavien seitsemän tunnin aikana
-- kouristus. Teidän on paikalla ilmotettava minulle, jos tunnette
sen uhkaavan jossakin kohdassa ruumistanne. Olen toimittanut aika
paljon vakoojanpalvelusta aikoinani ja tiedän kyllä keinon tai pari
sitä vastaan. Tiedän myöskin mitä merkitsee maata samassa asennossa
tuntikausia uskaltamatta liikauttaa lihastakaan, kylmän hien valuessa
kasvoille yksinomaan kouristuksen tuottamasta tuskasta. Meidän on
pidettävä siltä varamme."
"Jim", sanoi Myra, "kuinka kauan meidän on istuttava tässä?"
Jim liikahti, ikäänkuin hänen oman nimensä kuuleminen Myran huulilta
ensi kertaa olisi merkinnyt hänelle paljon; ja hänen äänessään oli
syvemmän iloisuuden sävy, kun hän vastasi:
"Olisi mahdotonta kiivetä tästä ylös kallion laelle. Kun tulin alas,
oli minun suorastaan pudottauduttava kymmenen jalkaa. Näettehän
että kallio ulkonee hiukan juuri yläpuolellamme. Vuoroveden vuoksi
me voisimme kiivetä alas kolmen tunnin kuluttua, mutta nyt ei ole
kuutamoa ja silloin on aivan pilkkopimeä. Meillä täytyy olla valoa
laskeutuessamme, jos minun mieli saattaa teidät turvallisesti ja
vahingoittumattomana kallion juurelle. Aamunkoiton pitäisi sarastaa
kohta kolmen jälkeen. Aurinko nousee huomenna kello 3.44; mutta on
aivan valoisaa jo ennen sitäkin. Arveluni mukaan voimme odottaa
pääsevämme Moorheadin majataloon neljän aikaan aamulla. Toivokaamme
ettei Amelia Murgatroyd kurkista ikkunastaan juuri silloin kun me
astelemme polkua pitkin."
"Mitähän he kaikki nyt ajattelevat?" kysyi lady Ingleby.
"En tiedä, enkä välitäkään siitä", sanoi Jim Airth iloisesti. "Te
olette hengissä ja minä olen hengissä; ja me olemme suorittaneet
rekordi-kiipeämisen! Muulla ei ole väliä."
"Ei, mutta vakavasti, Jim?"
"No niin, vakavasti puhuen, hyvin vähän luultavaa on, että minua
lainkaan kaivataan. Minä syön usein päivällistä muualla ja palaan
majataloon vasta hyvin myöhään taikka olen kokonaan palaamatta. Kuinka
lienee teidän laitanne?"
"Omituista kyllä", sanoi Myra, "ennen ulos lähtöäni minä lukitsin
makuuhuoneeni oven. Tässä on sen avain. Olin jättänyt joitakin
papereita esille -- minä en ole erittäin järjestystä rakastava.
Ainoana kertana, jolloin ennen olen lukinnut oveni, jäin kokonaan pois
päivälliseltä ja palattuani iltakävelyltä menin levolle. Minä olen
täällä muka 'virkistyslevolla'. Palvelustyttö tunnusti oveani, meni
pois eikä tullut uudestaan ennenkuin aamulla. Hyvin todennäköisesti hän
on tehnyt samoin nytkin."
"Sitten en luule että he lähettävät etsijäjoukkuetta meitä hakemaan",
sanoi Jim Airth.
"Ei. Me olemme niin yksin täällä. Emme merkitse mitään muille kuin
itsellemme", sanoi Myra.
"Ja toisillemme", sanoi Jim Airth tyynesti.
Myran sydän seisahtui.
Nuo syvän, lämpimän äänen niin yksinkertaisesti lausumat kaksi sanaa
merkitsivät hänelle enemmän kuin konsanaan mitkään sanat olivat
merkinneet. Ne merkitsivät niin paljon, että ne muodostivat ympärilleen
äänettömyyden -- ihmeen ja todeksitulemisen avaran, pyhän temppelin,
missä ne kaikuivat edestakaisin, toistuen yhä uudelleen ja uudelleen.
Molemmat pengermällä olijat istuivat kuunnellen.
Toinen toisensa omistamisen laulu, joka niin äkkiä oli virinnyt
humisemaan, oli liian kaunis keskeytettäväksi muilla sanoilla.
Ei lady Inglebynkään erehtymätön aisti löytää tahdikkaita sanoja voinut
rikkoa tämän odottamattoman tilanteen syvää suloisuutta. Myran sydän
oli heräämistilassa; ja kun sydän järkyttyy, unohtaa ajatus toisinaan
tahdikkuuden vaatimukset.
"Ettekö muista", virkkoi vihdoin Jim Airth hyvin hiljaa, "mitä sanoin
teille ennenkuin alotimme kiipeämisen? Enkö sanonut, että jos meidän
onnistuisi päästä turvallisesti tälle kielekkeelle, niin tulisimme
olemaan elämästämme velassa toinen toisellemme? Me pääsimme, ja -- siis
olemme velassa toisillemme."
"Oi, ei", huudahti Myra vilkkaasti. "Ei, Jim Airth! Te kävelitte tämän
kallion laella iloisena, turvallisena ja vapaana. Minä järjettömässä
typeryydessäni makasin nukkuen alhaalla hietikolla, veden kohotessa
ympärilläni. Te laskeuduitte alas vaaraan, pannen sitä tehdessänne
henkenne alttiiksi. Minä olen velassa elämästäni teille, Jim Airth; te
ette ole minulle velkaa mistään."
Hänen rinnallaan istuva mies kääntyi ja katsoi häneen omituinen,
levollinen hymy kasvoillaan.
"Minä en ole tottunut siihen että lausuntojani parsitaan", virkkoi hän
kuivasti.
Oli tullut niin pimeä, että he juuri vaivoin saattoivat erottaa
toistensa kasvot.
Lady Ingleby nauroi. Hän oli niin tottumaton tuollaisiin huomautuksiin,
ettei hän heti voinut keksiä sopivaa vastausta.
"Luulen että itse asiassa saan kiittää hengestäni punaista
päivänvarjoani", virkkoi hän tuokion kuluttua. "Jollei se olisi
kiinnittänyt puoleensa huomiotanne, ette te olisi nähnyt minua."
"Enkö olisi?" kysyi Jim Airth, katse kiinnitettynä Myran kasvojen
suloiseen vaaleuteen. "Siitä saakka kun ensi kerran teidät näin sinä
iltana jolloin saavuitte tänne, oletteko kertaakaan tullut minun
silmänkantamani sisäpuolelle minun näkemättä teitä ja panematta
merkille jokaista yksityisseikkaa?"
"Sinäkö iltana jolloin saavuin?" kysyi lady Ingleby hämmästyneenä.
"Niin", vastasi Jim Airth varmasti. "Kello seitsemän, kesäkuun
ensimäisenä päivänä. Seisoin tupakkahuoneen ikkunan ääressä ja inhosin
kaikkea; olin kyllästynyt itseeni, tyytymätön käsikirjotukseeni ja
väsynyt käristettyyn kalaan -- älkää naurako; pienet asiat auttavat
ihmisen masennuksen mittaa täyttymään yhtä hyvin kuin suuretkin.
Silloin portti levähti auki, ja TE -- suurin kultakirjaimin --
lähestyitte puutarhanpolkua auringon paistaessa silmiinne. Arvostelin
teidät täysikasvuiseksi naiseksi, joka ei vuosiin nähden ehkä ollut
kovinkaan kaukana omasta iästäni; arvasin teidät maailmannaiseksi,
jolla on asema täytettävänään ja tietoa ihmisistä ja asioista.
Kuitenkin te näytitte ihan kuin herttaiselta lapselta, joka tulee
satumaahan; odottamattoman lupapäivän iloinen yllätys välkehti
säteilevissä silmissänne. Siitä saakka on kaunis puoli elämästä minulle
aina ollut -- TE, suurin kultakirjaimin."
Jim Airth vaikeni ja istui äänettömänä.
Oli tullut jo aivan pimeä.
Myra pujotti kätensä Jim Airthin käteen, joka sulki sen puristukseensa
lujalla, empimättömällä otteella.
"Jatkakaa, Jim", virkkoi Myra vienosti.
"Menin halliin ja näin nimenne vieraskirjassa. Muste oli vielä
tuoretta. Käsiala oli saman lupapäivälapsen -- minun haluttaisi antaa
teille kirjotusharjotuksia! Nimi tuotti minulle yllätyksen -- mieluisen
yllätyksen. Olin odottanut voivani heti asettaa tuon puutarhanpolkua
tulleen naisen oikealle yhteiskunnalliselle sijalleen. Oli yllätys
ja lohdutus huomata, ettei satuprinsessani ollut lainkaan mikään
muotikaunotar tai seuraelämän johtohenkilö, vaan kantoi yksinkertaista
irlantilaista nimeä ja asui puistomajassa."
"Jatkakaa, Jim", sanoi lady Ingleby jokseenkin epävarmalla äänellä.
"Sitten nimi 'Shenstone' kiinnitti mieltäni, koska tunnen Inglebyt
-- ainakin tunsin lordi Inglebyn hyvin, ja tulen pian tuntemaan myös
lady Inglebyn. Olen todella juuri tänään kirjottanut hänelle pyytäen
saada puhutella häntä. Minun täytyy puhua hänen kanssaan hänen miehensä
muistiinpanojen johdosta, jotka, jos hän antaa siihen luvan, tulevat
liitettäväksi kirjaani. Jos asutte likellä Shenstonen linnaa, tunnette
arvatenkin Inglebyt?"
"Kyllä", sanoi Myra. "Mutta sanokaa minulle, Jim -- jos... jos kerran
teitte niin paljon huomioita tuona ensi päivänä, jos tunsitte --
mielenkiintoa, jos halusitte antaa minulle kirjotusharjotuksia -- niin,
minä tiedän kirjottaneeni pöyristyttävää käsialaa -- miksi ette silloin
koskaan katsonut minuun? Miksi olitte niin jäykkä ja epäystävällinen?
Miksi ette ollut niin kohtelias minulle kuin olitte esimerkiksi
Susanna-neidille?"
Jim Airth istui kauan äänettömänä, tuijottaen pimeään. Vihdoin hän
lausui:
"Tahdon sen sanoa teille. Tietysti minun _täytyy_ sanoa se teille.
Mutta -- saanko tehdä joitakin kysymyksiä ensin?"
Lady Ingleby tuijotti myös mitään näkemättä pimeyteen; mutta hän
nojautui vähän likemmäksi vieressään olevaa leveää olkapäätä.
"Kysykää minulta mitä tahdotte", sanoi hän. "Ei ole mitään minun koko
elämässäni, mitä en sanoisi teille, Jim Airth."
Hänen poskensa oli niin likellä karheata norfolkilaistakkia, että jos
se olisi siirtynyt hiukkasenkaan likemmäksi, olisi hän levännyt sitä
vastaan. Mutta se ei siirtynyt; hänen kättään pitelevä ote tuli vain
tiukemmaksi.
"Menittekö naimisiin hyvin nuorena?" kysyi Jim Airth.
"En ollut aivan täyttänyt kahdeksaatoista. Siitä on nyt kymmenen
vuotta."
"Menittekö naimisiin rakkaudesta?"
Oli pitkä äänettömyys, jonka kestäessä molemmat katsoivat järkähtämättä
pimeyteen.
Sitten Myra vastasi, puhuen hyvin hitaasti. "Ollakseni aivan
rehellinen, luulen menneeni naimisiin etupäässä päästäkseni pois hyvin
onnettomasta kodista. Ja lisäksi minä olin hyvin nuori enkä tiennyt
mitään -- en elämästä enkä rakkaudesta; enkä -- kuinka voisin selittää,
Jim Airth? -- enkä ole myöskään oppinut paljoa näinä kymmenenä pitkänä
vuotena."
"Oletteko ollut onneton?" Jim Airth kysyi tämän hyvin matalalla äänellä.
"En oikeastaan onneton. Mieheni oli hyvin hyvä mies, sanomattoman
ystävällinen ja kärsivällinen minua kohtaan. Mutta minä tunsin usein
hämärästi, että olin jäänyt ilman _parasta_ elämässä. Nyt -- tiedän
että niin oli."
"Kuinka kauan olette ollut -- kuinka kauan hän on ollut kuolleena?"
Syvä ääni oli niin hellä, ettei kysymys voinut synnyttää tuskaa.
"Seitsemän kuukautta", vastasi lady Ingleby. "Mieheni kaatui
hyökkäyksessä Targaita vastaan."
"Targaita vastaan!" huudahti Jim Airth niin yllätettynä, että ilmaisi
hämmästyksensä. Sitten hän heti hillitsi itsensä ja lisäsi: "Ah, niin;
tietysti. Seitsemän kuukautta. Minäkin olin siellä, nähkääs."
Mutta hänen aivoissaan työskentelivät ajatukset nopeasti, ja paljon
alkoi selvetä.
Kersantti O'Mara! Oliko se mahdollista? Tällainen harvinaisen
hienostunut nainen, jossa erehtymättömän selvänä kuvastuu korkean
syntyperän ja hyvän kasvatuksen leima? Kersantti oli kelpo mies
ja erinomainen -- mutta, hyvä Jumala! _Hänen_ miehensä! Mutta
kahdeksantoistavuotiaat tytöt tekevät mielettömiä tekoja ja katuvat
lakkaamatta jälkeenpäin. Pako-avioliitto onnettomasta kodista; sitten
sukulaisten hylkäämänä, ja nyt ystävittä ja yksinään. Mutta --
kersantti O'Mara! Mitään muuta O'Mara nimistä ei kuitenkaan kaatunut
Targain luona; ja hänen ja lordi Inglebyn välillä _oli_ jokin yhdysside.
Sitten hänen mietteensä keskeytti Myran vieno ääni, virkkaen hänen
vierellään pimeässä: "Mieheni oli aina hyvä minulle, mutta..."
Ja Jim Airth laski toisen kätensä pitelemänsä käden päälle. "Uskon
kyllä että hän oli", sanoi hän lempeästi. "Mutta jos olisitte ollut
vanhempi ja tiennyt enemmän rakkaudesta ja elämästä, olisitte
menetellyt toisin. Älkää koettako selittää. Minä ymmärrän."
Ja Myra jätti asian mielihyvin silleen. Olisi ollut niin kovin vaikeaa
kertoa edelleen kuvaamatta Mikaelia; ja ainoa millä itsessään oli
merkitystä, oli se, että -- selittäen tai selittämättä -- Jim Airth
ymmärsi.
"Ja nyt -- sanokaa minulle", huomautti Myra vienosti.
"Ah, niin", sanoi Jim Airth, kooten ajatuksensa tahdonponnistuksella.
"Minun kokemukseni ovat vailla _parasta_ ja käsittävät samaten kymmenen
pitkää vuotta. Mutta kokemukseni ovat olleet kovempia kuin teidän.
Menin naimisiin yhdenkolmattavuotiaana poikana itseäni vanhemman,
tavattoman kauniin naisen kanssa. Hänen sulonsa hullaannutti minut.
Millään muulla ei tuntunut olevan merkitystä eikä väliä. Tiesin ettei
hän ollut hyvä nainen, mutta ajattelin hänen voivan tulla sellaiseksi;
ja vaikkei hän tulisikaan, ei se tehnyt mitään erotusta. Minä halusin
kiihkeästi omata hänet. Jälkeenpäin huomasin että hän oli nauranut
minulle kaiken aikaa. Ja kaiken aikaa oli hänellä lisäksi ollut toinen
-- minua vanhempi mies -- joka oli nauranut yhdessä hänen kanssaan.
Hänen asemansa ei ollut sallinut hänen mennä naimisiin silloin kun minä
menin, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän pääsi rahoihin. Silloin --
vaimoni lähti luotani."
Jim Airth pysähtyi. Hänen äänensä oli karhea tuskasta. Yö oli
pilkkopimeä. Tummassa äänettömyydessä he saattoivat kuulla hyökyjen
rytmikkään jymähtelyn niitten syöksähdellessä herkeämättä kaihon kylkeä
vastaan heidän alapuolellaan.
"Minä erosin hänestä tietysti, ja tuo toinen mies meni naimisiin
hänen kanssaan; mutta minä läksin ulkomaille ja pysyin siellä. En
koskaan voinut ajatella tuota naista muuna kuin vaimonani. Hän oli
tehnyt elämäni helvetiksi, riistänyt minulta kaikki kuvittelut,
turmellut ihanteeni, katkeroittanut nuoruuteni. Mutta minä olin sanonut
Jumalan silmäin edessä ottavani hänet vaimokseni kunnes kuolema
meidät erottaisi; ja mikä voima olisi voinut vapauttaa minut tuosta
juhlallisesta valasta, niin kauan kuin me molemmat olimme elossa?
Minusta tuntui siltä kuin pysytellessäni toisella pallonpuoliskolla
olisin tehnyt hänen toisen avioliittonsa vähemmän synnilliseksi.
Alussa tunsin usein kiusausta ampua itseni korjatakseni tuon toisen
rikkomuksen. Mutta aikaa voittaen pääsin tuosta sairaaloisuudesta
ja käsitin, että vaikka Rakkaus on hyvä, niin Elämä on sittenkin
suurin kaikista lahjoista. Sen vapaaehtoisesti luotaan heittäminen
on anteeksiantamaton synti. Itsemurhan rangaistuksena pitäisi olla
kuolemattomuuden kadottaminen. No niin, minä löysin itselleni työtä,
kaiken kaltaista, Amerikassa ja muualla. Ja vuosi sitten -- vaimoni
kuoli. Olisin tullut suoraan kotiin, mutta olin kirjottautunut tuohon
siirtomaaselkkaukseen, jota he kutsuivat 'sodaksi'. Sain kuumeen
Targain taistelun jälkeen, minut lähetettiin potilaana kotiin, ja
täällä minä nyt ole kokoomassa voimia ja viimeistelemässä kirjaani. Nyt
voitte ymmärtää, minkätähden naiskauneus täyttää minut jonkinlaisella
kammolla, silloinkin kun osa minusta yhä vaistomaisesti karkaa
palvomaan sitä. Olin usein sanonut itsekseni, että jos jolloinkin
vielä uskaltautuisin avioliittoon, niin ottaisin rumat kasvot ja jalon
sydämen; vaikka kaiken aikaa tiesin etten koskaan voisi taipua todella
halajamaan rumia kasvoja. Ja kuitenkin, aivan kuin palanut lapsi pelkää
tulta, minä olen aina koettanut siirtää katseeni pois kauneudesta.
Mutta -- satuprinsessani, saanko sanoa sen? -- jo päiviä sitten
aloin tuntea varmaksi että teissä -- TEISSÄ suurin kultakirjaimin --
ulkonainen sulous ja sydämen jalous kulkevat käsikädessä. Vaan jo siitä
hetkestä alkaen, jolloin te tulitte auringonlaskusta ja kävelitte
puutarhanpolkua suoraan sydämeeni, merkitsi tuo tosiasia, että TE
olitte se mikä olitte ja että olitte täällä, minulle niin paljon,
etten uskaltanut antaa sen merkitä enempää. Jotenkuten en milloinkaan
tullut ajatelleeksi teitä leskeksi, ja vasta tänä iltana, kun sanoitte
minulle rannalla: 'Olen soturin leski', tulin tietämään että olette
vapaa. -- Kas niin! Nyt olette kuullut kaikki mitä on kuultavaa. Tein
pahan erehdyksen alussa; mutta toivon etten ole sellainen ihminen, jota
ette kernaasti tahtoisi kumppaniksenne kallionkielekkeelle ja kutsuisi
'Jimiksi'."
Vastaukseksi Myran poski painui luottavaisesti lepäämään karhean
villakankaisen takin hihaa vasten. "Jim", sanoi hän, "oi, Jim!"
-- -- --
"Te siis tunnette Inglebyt?" huomautti Jim Airth hetken perästä.
"Tunnen", sanoi Myra.
"Onko 'Puistomaja' lähellä Shenstonen linnaa?"
"Puistomaja on puistossa. Se ei ole minkään portin edustalla. -- Minä
en ole portinvartijatar, Jim! -- Se on sievä pikku talo aivan erikseen
juuri pohjoisen puistonportin sisäpuolella."
"Oletteko vuokrannut sen heiltä?"
Myra epäröi, mutta ainoastaan sekunnin murto-osan. "Ei, se on minun
omani. Lordi Ingleby lahjotti sen minulle."
"_Lordi_ Ingleby?" Jim Airthin äänen sävy muistutti rypistettyjä
silmäkulmia. "Minkätähden ei _lady_ Ingleby?"
"Se ei ollut hänen, jotta hän olisi voinut sen lahjottaa. Kaikki mitä
hänellä on, kuului hänen miehellensä."
"Ymmärrän. Kumman heistä tulitte ensin tuntemaan?"
"Olen tuntenut lady Inglebyn koko ikäni", sanoi Myra todenmukaisesti.
"Ja lordi Inglebyn olen tuntenut siitä saakka kun hän meni naimisiin."
"Ahaa. Hänestä tuli siis teidän ystävänne, koska hän meni naimisiin
lady Inglebyn kanssa?"