Lady Ingleby istui kuusamamajassa, kaataen itselleen teetä pienestä
savisesta teekannusta ja sivellen paksuille kotonaleivotuille
leipäviipaleille nuorteinta maalaisvoita, kun postinkantaja-vanhus
nilkutti Moorheadin majatalon puutarhaportille tuoden kirjeen rouva
O'Maralle.
Ensin hänestä tuntui kuin ei hän voisi avata kirjekuorta, jolla oli
muu nimi kuin hänen omansa. Sitten hän, hymyillen empimiselleen, repi
sen auki innokkaan ihastuneena kuten ainakin ihminen, joka tottuneena
saamaan tusinan kirjeitä päivässä on viettänyt viikon saamatta
ainoatakaan.
Hän luki nopeasti läpi rouva Dalmainin kirjeen; kerran hän nauroi
ääneen ja kerran lehahti äkillinen puna hänen poskilleen.
Sitten hän laski sen pois ja otti hunajaa -- oikeaa kullankirkasta
kanervankukka-hunajaa.
Hän otti kirjeen uudestaan käsiinsä ja luki sen tarkkaavasti, punniten
joka sanan.
"Kelpo vanha Jane!" virkkoi hän sitten; "jokseenkin näppärästi
sanottu: 'turvallisen älyperäinen' tulee 'tuhoisan persoonalliseksi'.
Hän on harjaantunut käyttämään täsmällisiä ja nasevia lausetapoja
pitkäaikaisessa ystävyydessään tohtorin kanssa. Voin käyttää sellaisia
itsekin, kun koetan; mutta _minun_ sir-deryckiläis-lauseillani on
taipumus vain kuulua komeilta merkitsemättä kerrassaan mitään. Ja
sisältääkö tämä Janenkaan lause oikeastaan mitään ajattelemisen
arvoista? Voisiko kuusi jalkaa viisi tuumaa pitkä älyperäisyys -- joka
syö aamiaisensa täysin tiedottomana toisen läsnäolosta, vastaa toisen
arkaan 'hyväänhuomeneen' yliolkaisella kohteliaisuudella, ja tämän
miettiessä uskaltaisiko lausua jonkun huomautuksen ilmasta, antaa
hänen vaipua ilmeiseen unohdukseen -- voisiko sellainen koskaan tulla
tuhoisan persoonalliseksi?"
Lady Ingleby nauroi taaskin, pisti kirjeen jälleen koteloonsa ja ryhtyi
leikkaamaan viipaletta kotonaleivotusta rusinakaakusta. Lopettaessaan
sitä viimeisen teekupillisen ohella ajatteli hän huvitettuna, kuinka
suuri oli ero tämän vanhan majatalon puutarhan kuusamamajassa nautitun
vahvan aterian ja niitten hienojen teekutsujen välillä, jotka samaan
aikaan olivat parhaillaan kaupungissa väenpaljouden täyttämissä
seurusteluhuoneissa, missä ihmiset tulivat sisään kiireen touhussa,
nauttivat pienen viipaleen ohkaista voileipää ja hörppäyksen haaleata
teetä, joka pitkästä seisomisesta maistui parkille; kuuntelivat tai
kertoivat joitakin enemmän tai vähemmän halventavia asioita yhteisistä
ystävistään, rientääkseen sitten toisaalle saamaan kurkkuvoileipiä,
vielä kylmempää ja vielä kauemmin seisonutta teetä ja uutta
juoru-annosta.
"Voi, minkätähden teemme tuota kaikkea?" mietti lady Ingleby. Ja ottaen
tulipunaisen päivänvarjonsa hän astui pienen nurmikentän poikki ja
seisahtui puutarhan portille iltapäivä-auringon paisteeseen, tuumien
minne päin suuntaisi kävelynsä.
Tavallisesti hän kävelyllä ollessaan kulki pitkin rantakallioitten
lakea, missä leivoset ponnahtivat ylös mataloista ruohomättäistä ja
kissankelloryhmistä ja laulaen kiipesivät taivasta kohti. Hänestä
oli mieluista olla korkealla meren yläpuolella ja kuulla alhaalla
kallionkylkiä vastaan murtuvien hyökyaaltojen etäistä pauhinaa.
Mutta tänään näytti pieni, jyrkästi viettävä, kalastajakylän kautta
lahdenpoukamaan johtava maantie houkuttelevalta. Oli pakovesi, ja
rautahiekka hohti kullankellertävänä.
Sitäpaitsi hän oli lehtimajassa istuessaan nähnyt Jim Airthin kookkaan
hahmon reippaasti astelevan kallion reunaa pitkin, kuvastuen tummana
varjokuvana taivaan selkeää sineä vasten. Ja eräs lause hänen juuri
saamassaan kirjeessä sai hänen suuntaamaan kulkunsa rantaan päin.
Hyväntahtoiset kyläläiset, jotka istuivat majojensa portailla
päivänpaisteessa, hymyilivät viehättävälle valkopukuiselle naiselle,
joka asteli heidän kylätietään alaspäin niin kookkaana ja notkeana
tulipunaisen päivänvarjonsa suojassa. Yhtenä pykälänä tohtorin ohjeissa
oli ollut surupuvun poisjättäminen, ja Myrasta olikin tuntunut
aivan luonnolliselta tulla ensimäiselle cornwallilais-aamiaiselleen
vaaleankellervässä sarssipuvussa.
Rantaan saavuttuaan hän kääntyi siihen suuntaan mihin hän tavallisesti
kulki ylhäällä kallioilla kävellessään ja asteli ripeästi kovaa,
sileää hietikkoa myöten, pysähtyen silloin tällöin poimiakseen jonkun
kaunisjuovaisen kiven tai tutkiakseen vuoroveden kuivalle jättämää
loistavaa merivuokkoa tai kuultavaa maneettia.
Pian hän saapui paikalle missä kallio pistäytyi merta kohti, ja
kiipeillen liukkaitten kivien yli, joitten lomissa kimaltelevissa
lätäköissä tummanpunaiset merilevät huojuivat, ravut karkasivat
syrjään hänen varjonsa tieltä ja rapot puikahtivat toiselle laidalle
ja hautautuivat kiireesti hiekkaan, Myra huomasi tulleensa mitä
viehättävimpään poukamaan. Rantakallio muodosti siinä hevosenkengän,
jonka pituus oli noin puoli kilometriä. Tämän kaariviivan sisäpuolelle
jäänyt lahdeke oli miltei satumaisen kaunis, hietikko hohtavan
valkoinen, sirojen, tummanpunaisten merilevien koristama. Korkealle
kohoavat kalliot loivat mieluista siimestä rantamalle, samalla kuin
niitten taakse jäänyt aurinko kuitenkin välkkyi ja kimmelteli etäämpänä
meren pinnalla.
Myra käveli hevosenkengän keskelle, otti sitten maasta ajopuun
kappaleen, kaivoi mukavan kuopan hiekkaan noin kymmenen kyynärän päähän
kallion juurelta, asetti levitetyn päivänvarjonsa pystyyn sen taakse
suojaksi jonkun satunnaisen kalliolla kulkijan katseilta ja laskeutui
sitten pitkälleen pehmeään syvennykseen, katsellen puoleksi suljettujen
luomiensa alitse häilyviä varjoja, sinistä taivasta ja vienosti
aaltoilevaa merta. Pienet, valkoiset pilvenhattarat värjäytyivät
ruusunpunerviksi. Vedenkalvo välkkyi opaalinkarvaisena. Aaltojen
loiskinta oli niin kaukaista, ettei se tuntunut rikkovan rauhaisaa
hiljaisuutta.
Lady Inglebyn silmäluomet painuivat painumistaan kiinni.
"Niin, rakas Jane", mutisi hän, tähystellen uneksivasti lumivalkoista
purjetta, joka kaartoi niemekkeen, noikkasi ja katosi näkyvistä;
"epäilemättä -- hyvin osattu lausetapa, mutta kaukana -- kaukana --
todellisuudesta. Turvallisen älyperäiselle on tuskin -- tuskin tarpeen
-- kamee -- --"
Pitkä kävely, meri-ilma, kaukainen veden liplatus -- kaikki nämä
yhdessä olivat tehneet raukaisevan vaikutuksen.
Lady Ingleby nukkui levollisesti Hevosenkenkäpoukamassa; ja kohoava
vuorovesi hiipi hiljalleen lahdelmaan.
Yhdeksäs luku.