Lady Inglebyn kirje jalosukuiselle rouva Dalmainille.
Moorheadin majatalo,
Tregarth, Cornwall. Rakas Jane!
Kun nyt olen ollut täällä viikon päivät, arvelen olevan ajan
käsissä alottaa ensimäinen kirjeeni sinulle.
Miltä tuntuu olla henkilönä, jonka katsotaan olevan erikoisen
sopiva hoitamaan mielisairasta? Eikö tunnu siltä kuin olisit
pelkkää riisiputinkia tai mallasmehua; jotain erikoisen
luotettavaa ja terveellistä ainetta? Sinun olisi pitänyt kuulla,
kuinka sir Deryck karkasi hyväksymään sinut niin pian kuin
koetteeksi mainitsin sinun nimesi kirjeenvaihtaja-ehdokkaanani.
Olin tuskin henkäissyt sen, kun hän karkasi siihen kiinni ja
löi asian lukkoon. Luulen että hän mainitsi nimenomaan sanan
"terveellinen". Toivon ettet tästä pahastu, Jane kulta. Minun
täytyy tunnustaa että itse olisin mieluummin vaikka makaroonia
tai osteripiirakkaa, senkin uhalla että tuottaisin ystävilleni
tilapäisiä vatsahäiriöitä. Mutta minähän en olekaan koskaan
pyrkinyt näyttelemään auttajan osaa, jossa sinä olet niin
verraton. Ei sillä että se sinulla olisi mitään näyttelemistä,
Jane kulta. Se on sinussa pikemminkin olennainen luonteenpiirre.
Sinä astut sisään ja tapaat toivottoman sotkuisen vyyhden, otat
langat lujiin, taitaviin käsiisi, kätevästi järjestelet ja
pitelet niitä, -- ja katso, sekavuus on hävinnyt, elämän vyyhti
on jälleen valmis kerittäväksi!
No niin, minussa ei kuitenkaan ole paljon sekavuutta tällä
haavaa, kiitos kelpo tohtorimme erinomaisten määräysten. Se
oli todellinen nerotyö, tämä minun irtauttaminen itsestäni.
Jo heti ensi päivänä oli vapautuksen tunne kuvaamaton. Minä
nautin siitä että minua kutsutaan vain "rouvaksi"; olen
hurmaantunut ollessani ilman kamarineitiä, vaikka tukkani
laittaminen viekin iankaikkisuuksia ja minä vakavasti epäilen
sen riippuvan siansaparoina pitkin selkääni! Kun muistan sen
surkean, kiusaantuneen ja nääntyneen seuraelämä-itseni, jonka
jätin taakseni, tekee minun mieleni ostaa puulapio ja sanko ja
lähteä ihan yksinäni rakentamaan hiekkalinnoja tälle ihanalle
merenrannalle. Minulla ei ole ketään leikkikumppania, sillä olen
varma että neidit Murgatroyd -- joista kohta kerron sinulle
-- eivät eläessään ole tehneet hiekkalinnoja; ei, eivät edes
lapsuudessaan sata vuotta sitten! He ovat varmasti aina olleet
sitä lajia lapsia, joilla on valkoiset poimutetut kaulukset,
sievästi laskostetut hameet ja suuret olkihatut etevän pikku
leuan alle solmituin nauhoin, ja jotka kävelevät siivosti
opettajattariensa kanssa ja katselevat paheksuen toisia lapsia,
jotka hoilaavat ja juoksevat. Minuakin haluttaisi hoilata ja
juosta nyt; ja neidit Murgatroyd ovat aivan valmiit näyttämään
paheksuvaa naamaa.
Voi sentään kuinka vapaa on, kun ei ole kukaan eikä tarvitse
ajatella eikä tehdä mitään! Ja kaikki mitä näen ja kuulen,
tuottaa minulle iloa -- leivonen, joka kohoaa ruohomättäästä
ja laulaen hilaa pikku olemuksensa ylös sinisiin ilmoihin;
valtavat Atlantin mainingit, jotka pauhaavat rantaa vasten;
kalastaja-asukkaat, jotka seisovat somien, olkikattoisten
mökkiensä ovilla. Kaikki näyttää elävän sellaista yltäkylläisen
täyteläistä elämää, jolle minä olen kauan ollut vieras.
Tunnetko tätä rannikkoa, sen korkealla olevia kanervanummia
ja mahtavia kallioita, ja syvällä alhaalla sen kutsuvia
hietikkopoukamia ja alati-liikehtivää, vyöryvää, hyrskyävää,
syvänsinistä merta? Ihmeellistä, kaunista, ääretöntä!
Majataloni on viehättävä; vaatimaton, mutta kuitenkin mukava.
Meillä on erinomaista kahvia, paistettua kalaa täysin määrin,
todella verratonta voileipää, maalaisvoita ja kotonaleivottua
leipää. Kun täydennykseksi lisäät näihin hedelmähyydelmää ja
marjahilloa, niin mikään muu ei enää ole tarpeellista.
Tilapäisiä matkustajia tulee ja menee automobiileilla,
syöden vain väliaterian tai pysähtyen yhdeksi yöksi, mutta
muita vakinaisia vieraita on vain neljä. Kaikista näistä on
minulla loppumatonta mielenkiintoa ja huvitusta. Nuo kolme
Murgatroyd-neitiä -- oi, Jane, kuinka vedenpaisumuksen aikuisia
ja siron huoliteltuja he ovatkaan! Kolme vanhaa sisarusta,
nimeltään Amelia, Eliza ja Susanna. Heidän Putneyssä sijaitsevan
huvilansa nimi on "Nurmipiha"; se on niin luonteenomainen ja
sattuva, koska ei mikään heidän omaa nurmipihaansa ulommaksi
ulottuva näköala näytä noista kelpo ladyistä katsomisen
arvoiselta. He eivät matkusta koskaan ulkomaille, "paitsi
Wight-saarelle", koska he "eivät pidä ulkomaalaisista".
Toispäivänä juuri ennen päivällistä saapui automobiililla
seurue kerrassaan miellyttäviä amerikkalaisia, ja he pitivät
meitä eloisalla tuulella lyhyen vierailunsa ajan. Liemen
aikana he olivat herttaisia, kalaa syödessä ystävällisiä ja
kolmanteen ruokalajiin päästessä vallan tuttavallisia. Mutta
voi! nuo viehättävät merentakaiset serkut olivat "ulkomaalaisia"
Murgatroyd-neitien mielestä, jotka sen johdosta sulkeutuivat
oman itsetietoisen siroutensa jäykkään panssariin ja ojensivat
sinappiastian hymyilemättä. Minä katsoin velvollisuudekseni
jälestäpäin pyytää anteeksi kansalaisteni puolesta, mutta
amerikkalaiset olivat tulvillaan suopeaa hyväntahtoisuutta
ja selittivät tulleensa yli meren varta vasten nähdäkseen
kaikenlaisia vanhoja brittiläisiä muinaisjäännöksiä. He kysyivät
minulta, eivätkö neidit Murgatroyd tuntuneet minustakin siltä
kuin astuisivat ulos "suoraan Dickensin romaaneista". Minä
hölmistyin aika tavalla, sillä otaksuin heidän aikovan sanoa
"suoraan Noakin arkista" -- tiedäthän kuinka mielessään lopettaa
lauseen heti kun on kuullut alun? -- ja minä suoraan sanoen
en uskaltanut tunnustaa, etten ollut lukenut Dickensiä! Voi,
kuinka tietämättömiksi kirjallisuutemme merkkiteoksista tunnemme
itsemme, kun puhelemme amerikkalaisten kanssa ja huomaamme niiden
olevan kerrassaan osa heidän jokapäiväisestä elämästään.
Mutta minun on kerrottava sinulle enemmän Murgatroyd-neideistä
-- Amebasta, Elizasta ja Susannasta. Ollessaan aivan rauhassa
kolmisin, mikä ei tapahdu usein, he ovat vain Miili, Liisu ja
Sussu; mutta jos pieni särähdys tunkeutuu kolmisointuun, ilmenee
se heti täydellisten ristimänimien käyttämisenä. Susannaparka,
joka on nuorin -- nuoremmalla puolen kuuttakymmentä -- ja
taipuvainen riehakkuuteen ja kevytmielisyyteen, on hyvin harvoin
"Sussu". Neiti Amelia Murgatroyd on ankara ja taipumaton. Hänellä
on ruokalusikan kokoinen kamee-rintaneula ja hän lukee lakia
virheettömällä ja sirolla englanninkielellä, vieläpä silloinkin
kun hän pyytää Sussua ojentamaan leipäkoria. Eliza-neiti, toinen
sisaruksista, on säyseä ja hyvänsopuinen. Hänen suhtautumisensa
Amelia-neitiin on alituista anteeksipyyntöä. Hän puhuttelee
Sussua "Sussu-kiltikseen", paitsi milloin Sussun käytös saa
hänet ihan halpautumaan. Silloin hän huudahtaa: "Susanna
_rakas_!" ja huokaa. Minä vähän luulen että Eliza-neitiä vaivaa
esiytymishaluinen luonne, joka ei ole milloinkaan saanut
purkautua.
Mutta Sussu on vilkkain heistä. Hän olisi taipuvainen hakkailuun,
jos jokin mies uskaltaisi hakkailla häntä Amelia-neidin silmäin
edessä. Sussu on vain viidenkymmenen viiden vuoden vanha, ja
vanhemmat sisaret pitävät häntä ihan lapsena vielä ja ovat
aina valmiit nuhtelemaan ja ojentamaan häntä. Sussulla on
helakat, lempeät, lihavat pikku kasvot ja lylleröiset kädet,
joissa on kuopat rystyjen kohdilla; ja Sussu on taipuvainen
turhamaisuuteen. Jim Airth piti eräänä päivänä kahvihuoneen
ovea avoinna hänelle, ja siitä saakka on Sussu -- Susanna piti
sanomani -- ollut levottomassa tilassa. Turmeltunut Susanna
parka! Amelia-neiti on muuttanut hänen paikkansa ruokapöydässä
-- heidän pöytänsä on keskellä huonetta -- niin että Susanna
on joutunut istumaan selin Jim Airthiin, jolla on oma pyöreä
pöytänsä ikkunan luona.
Nyt minun on kerrottava sinulle Jim Airthistä ja eräästä
häneen liittyvästä omituisesta sattumasta, jota ei saa kertoa
tohtorille, jottei hän karkottaisi minua pois täältä.
Tahdon tunnustaa heti, että tunnen tavatonta mielenkiintoa
Jim Airthiin -- ja tämä tunnustus on kaunis ja jalomielinen
teko minun puoleltani, sillä Jim Airthillä ei ole vähintäkään
mielenkiintoa minuun! Aniharvoin hän suo minulle sanan tai
katseen. Hän on karhu ja raakalainen, mutta erinomaisen komea
karhu ja erinomaisen uljas ja mielenkiintoinen raakalainen!
Hän on kaikkein pisin mies mitä koskaan olen nähnyt,
äärettömän pitkäraajainen, laiha ja suuriluinen, mutta liikkuu
kuitenkin intiaanin norjalla sulavuudella. Hän on ollut siinä
viimevuotisessa sodassa ja saanut kauhean auringonpistoksen
ja kuumeen, jonka aikana hänen päänsä ajeltiin paljaaksi.
Niinmuodoin on hänen tuuhea ruskea tukkansa nyt pystyssä,
siirottaen joka taholle kuin lamppuharja. Tiedän että Sussu
halajaisi sivellä sen sileäksi, mutta siihen eivät Sussun
suurimmatkaan ponnistukset riittäisi. Hänen kulmakarvansa
ovat hyvin ankarat ja vaakasuorat, ja syvälläolevien silmien
väri on tuollainen gentianasininen, joka johtaa mieleen
Alppien huiput. Ne voivat toisinaan välähtää ja leimuta, ja
joskus ne näyttävät melkein tumman-sinipunervilta. Hänellä on
tuuheat ruskeat viikset, ja hänen leukansa ja poskipielensä
ovat pelottavat ylpeässä voimassaan. Kuitenkin hän polttaa
vanhaa ruusupuupiippua, viheltelee kuin mustarastas ja hankkii
itselleen ääretöntä huvia turhamaisen Sussun kainoudesta,
milloin kamee-rintaneula on toisaalle käännettynä. Olen nähnyt
hänen silmiensä vilkkuvan hauskutuksesta, kun Susanna-neiti on
tahallaan pudottanut nenäliinansa ja hän on ojentanut pitkän
käsivartensa, ottanut sen ylös ja ojentanut sen omistajalleen.
Minkä jälkeen Sussu on kiiruhtanut ulos sisartensa vanavedessä
punastuneena ja hämmentyneenä, Eliza-neidin kääntyessä
kuiskaamaan: "Mutta Sussu kulta! Susanna _rakas!_" Kun tällaista
tapahtuu, koetan minä kohdata Jim Airthin iloista katsetta ja
jakaa hetken hauskuuden hänen kanssaan, mutta hän katsoo joka
kerta järkähtämättä minun lävitseni seinään ja varmaankin astuisi
armottomasti raskaalla jalallaan _minun_ nenäliina-paralleni,
jos ottaisin pudottaakseni sen. Neiti Amelia Murgatroyd
kertoo minulle että Jim Airth on piintynyt naiskauneuden
vihaaja, jolloin Susanna-neiti salavihkaa tarkastaa muotoaan
vastaanottohuoneen uuninreunuksella olevasta kultakehyksisestä
peilistä ja lausuu valittavasta! "Oi, älä sano niin, Amelia!"
Mutta Amelia _sanoo_ niin ja vielä paljon muutakin.
Kun ensi kerran näin Jim Airthin, pidin häntä cowboyn ja
kaartilaisen välimuotona, ja niin pidän vieläkin. Mutta
voitko arvata mitä muuta hän osottautuu olevansa sen lisäksi?
Kirjailija! Ja vielä kummallisempaa, hän kirjottaa tärkeää
teosta, nimeltä _Nykyaikaiset sodankäyntitavat ja -edellytykset_,
jossa hän selittää ja kehittää useita Mikaelin aatteita ja
kokeiluja. Hän oli mukana tuossa siirtomaasodassa alusta loppuun,
ottaen osaa hyökkäykseen Targaita vastaan. Hän on ihan varmaan
tuntenut läheisesti Mikaelin.
Kaikki nämä tiedot olen saanut Amelia-neidiltä. Istun
toisinaan päivällisen jälkeen Murgatroyd-neitien kanssa
vastaanottohuoneessa, missä he kerivät lankaa ja kutovat --
kerivät kerimästä päästyäänkin ja kutovat kutomattomatkin! Viisi
minuuttia vailla kymmenen Amelia Murgatroyd sanoo: "No niin,
Eliza-kulta. No niin, Susanna", joka on merkkinä siihen, että he
panevat kaikki tavaransa ja kapistuksensa mustasta satiinista
ommeltuihin käsityöpusseihin. Täsmälleen kello kymmenen
Amelia-neiti nousee ja kaikki vaeltavat perätysten nukkumaan --
oi, ei! pyydän anteeksi. Neidit Murgatroyd eivät koskaan "mene
nukkumaan". He aina "lähtevät levolle".
Jim Airth ja hänen puuhansa ovat suosituimpana keskustelun
aiheena. He käyttävät hänestä nimitystä "herra Airth", mikä
kuulostaa niin lystilliseltä. Hän ei ole sitä lajia miehiä, joita
milloinkaan voisi kutsua "herraksi". Minulle hän on ollut "Jim
Airth" aina siitä saakka kun näin hänen nimensä kirjotettuna
pienellä, selvällä käsialalla vieraskirjassa. Minun oli pantava
omani juuri sen alle, ja minä tietysti kirjotin: "Rouva O'Mara";
ja kun osotettakin näytettiin vaativan, lisäsin: "Puistomaja,
Shenstone". Juuri kun olin saanut tämän kirjotetuksi, tuli
Jim Airth halliin ja seisoi yhdessä kohti tarkastellen sitä.
Minä näin hänet portaitten puolitiestä. Ensin arvelin hänen
ihmettelevän minun pöyristyttävää käsialaani, mutta nyt olen
siinä uskossa että nimi "Shenstone" kiinnitti hänen silmäänsä.
Epäilemättä hän tiesi että se oli Mikaelin sukutilan nimi.
Tiedätkö, oli niin omituista toissa iltana kuulla vanhimman neiti
Murgatroydin kertovan Mikaelin kuolemasta. Hän selitti että
hän oli ollut "ensimäisenä ryntäämässä sisään muurinaukosta"
ja että hän kaatui "päin viholliseen". Hän lisäsi myöskin
hyvin tunteneensa "suloisen lady Ingleby-raukan". Tämä oli
mielenkiintoista ja näytti ansaitsevan lähempää tiedustelua.
Kävi selville että hän on kaukainen sukulainen eräälle
vastenmieliselle vanhalle ihmiselle, jolla oli tapana kerran
vuodessa käydä äidin luona pyytämässä avustusta jollekin
yhdistykselle, jonka tarkotuksena oli edistää Etelämeren saarten
asukkaitten oloja. Äitikulta kävi joka vuosi tuon vanhan olennon
kimppuun ja tyrmistytti hänet siihen paikkaan, ja oli tuon
toimituksen kuunteleminen meille hirmuinen ilo; mutta joka vuosi
hän tuli aina uudelleen listoineen. Eräänä kertana, juuri ennen
naimisiin-menoani, neiti Murgatroyd oli hänen mukanaan. Siitä
hänen hyvä tuttavuutensa "suloisen lady Ingleby-raukan" kanssa.
Lisäksi on hänellä ystävä, joka aivan äskettäin oli nähnyt lady
Inglebyn ajelemassa puistossa, "ja ihmis-raukka oli käynyt
niin surkean huononnäköiseksi". Minun teki mieleni kurkistaa
kultakehyksiseen peiliin Sussun tapaan ja huudahtaa: "Oi, älä
sano niin, Amelia!"
Eikö ole omituista, kuinka sellaiset ihmiset kuin nämä arvon
naiset niin ylen mielellään tahtoisivat pystyä sanomaan
tuntevansa meidät, sillä lopultakaan, todella ei meissä ole
paljoakaan tuntemisen arvoista? Minä tahtoisin mieluummin tuntea
jonkun maailmanrannan cowboyn, sellaisen kuin Jim Airthin, kuin
puolet kaikista seurustelulistallani olevista arvonimellisistä
henkilöistä.
Mutta, Jane, minun ei todellakaan pitäisi enää mainita tuota
miestä, tai alat sinä muuten luulla Susannan hämmennyksen
tarttuneen minuunkin. Ei sinne päinkään, hyvä ystävä! Hän
ei ole osottanut minulle mitään pieniä kohteliaisuuksia; on
antanut vain aniharvoja merkkejä siitä että juuri on tietoinen
olemassaolostani, ja niukin-naukin vastannut aamutervehdykseeni,
vaikka minun yksinäinen pöytäni on juuri hänen pöytäänsä
vastapäätä, suuren kaariakkunan luona.
Mutta tässä uudessa elämänvaiheessa tuntuu kaikki mukaantempaavan
mielenkiintoiselta, ja niiden harvojen ihmisten yksilöllisyydet,
joita täällä näen, saavat liikaa tärkeyttä osakseen. (Tuopa
lause voisi melkein olla sir Deryckin suusta lähtenyt!) Ja minä
uskon todellakin, että Jim Airthin omituinen tenho johtuu siitä,
että tunnen hänen suhtautuvan minuun hieman moittivasti. Jos
hän ajattelee minua laisinkaan, niin ei hän tee sitä millään
ihailulla, ei edes suopeudella. Ja tämä on vallan uutukainen
kokemus, sillä minut on pilattu alituisella myötämielisyydellä ja
kyllästetty järjettömällä ja ansaitsemattomalla imartelulla.
Oi Jane! Kun käyskentelen pitkin näitä kallioita ja kuulen
Atlantin hyökyjen jymisevän niitten juurta vastaan kaukana
alhaalla; kun katselen lokkien lentoa niitten kaareillessa
ympärinsä voimakkailla, valkoisilla siivillään; kun näen
luonnossa vallitsevan voiman, tarmon ja vapauden, elämään
liittyvän kasvun ja kehityksen, niin tunnen etten ole koskaan
todella elänyt. En ole koskaan tuntenut mitään _voimakasta_, en
alapuolellani, en ympärilläni enkä vastassani. Jos minut joskus
olisi masennettu ja pidetty vallan alla ja pantu tekemään toisen
tahdon mukaan, niin olisin tuntenut rakkauden todellisuudeksi
ja elämä olisi tullut elämisen arvoiseksi. Mutta minä olen vain
joutiloinut kautta vuosien, tehden juuri niinkuin itse halusin,
erehtyen kenenkään vaivautumatta minua oikaisemaan, epäonnistuen
kenenkään tuntematta siitä pettymystä.
Minä huomaan nyt, että on olemassa elämän avain ja rakkauden
avain, jota ei ole koskaan annettu minun käsiini. Mikä se aivan
on, en tiedä. Mutta jos joskus saan oppia sen tuntemaan, niin
opin sen juuri sellaiselta mieheltä kuin Jim Airth on. En ole
kertaakaan todella puhunut hänen kanssaan, mutta olen kuitenkin
niin vahvasti tietoinen hänen voimastaan ja miehuudestaan, että
hän on minulle, älyperäisessä mielessä, kaiken sen esikuvana,
mikä miehuudessa on miehekkäintä ja elämässä elinvoimaisinta.
Suuri osa täällä-oloni siunauksellisesta vaikutuksesta tulee
minulle hänestä -- hänen olematta siitä vähintäkään tietoinen.
Kun hän astuu sisään vihellellen kuin mustarastas, kun hän
ripustaa lakkinsa hirvensarveen jalkaa ja paria korkeammalle kuin
muut ihmiset ulottuisivat, kun hän siekailematta käy ateriansa
kimppuun kirja tai sanomalehti eteensä pystyyn sovitettuna,
kun hän kolauttaa suuret kenkänsä käytävän lattialle aikoja
sen jälkeen kun hiljainen talo jo on lepoon vaipunut, ja minä
hymyilen itsekseni pimeässä ajatellessani kuinka tuo kolahdus
todennäköisesti harmittaa Amelia-neitiä, säikähdyttää Elizaa
ja panee kevytmielisen Susannan sydämen värähtelemään, -- kun
kaikki tämä tapahtuu joka päivä, tunnen itsessäni että saan
selvemmän ymmärtämyksen menneisyyteen nähden, uuden voiman
tulevaisuutta varten ja uuden elämän-katsannon pelkästään vain
siitä tosiasiasta että hän on oma itsensä ja että hän on täällä.
Jim Airth ei ehkä ole pyhimys, mutta hän on _mies!_
Jane kulta, minä tuskin uskaltaisin lähettää sinulle tätä
epistolaa, jollen tietäisi kaikkien noiden laatusanojen:
"terveellinen", "auttavainen", "ymmärtäväinen" j.n.e. pitävän
niin hyvin paikkansa sinuun nähden; _Sinä_ et ymmärrä väärin.
Siitä minulla ei ole pelkoa. Mutta älä kerro tohtorille muuta
kuin että voin oikein hyvin, olen erittäin reippaalla mielellä ja
onnellisempi kuin koskaan eläissäni olen ollut.
Sano Garthille että pidin hänen viime laulustaan. Kuinka usein
laulankaan itsekseni käyskennellessäni merenleyhkässä ja
päivänpaisteessa, sinikellojen keinuessa jalkaini juuressa:
"Kun loistain kukkii Luojan maa,
ei toivo kuolla voi."
Uskon laulavani sitä oikein, vaikka kyllä tiedän ettei minulla
ole paljon korvaa.
Entä kuinka voi pikku Geoffrey? Onko hänellä vielä ne kauniit,
loistavat silmät, jotka kaikki muistamme? Olen usein nauranut
selonteollesi hänen olostaan Overdenessä ja siitä kuinka
herttainen, ilkeä herttuatar-vanhuksemme yllytti hänet kapinaan
hoitajaansa vastaan. Kyllä sinulla varmaan oli huolta sylintäysi,
kun sinä ja Garth palasitte Amerikasta. Oi Jane, kuinka erilaista
olisi minunkin elämäni ollut, jos minulla olisi ollut pieni
poika! Ah, niin!
Miss' oisi sijaa surrakaan,
kun taivaan rakkaus täyttää maan.
Sano Garthille että rakastan sitä; mutta haluaisin että hän
kirjottaisi yksinkertaisempia säestyksiä. Tämä käy yli voimieni!