Siitä hetkestä lähtien, jolloin Cornwallin pikajuna verkalleen
mutta peruuttamattomasti oli lähtenyt vierimään Paddingtonin
asemalta, ja hän oli heittänyt viimeisen silmäyksen Margaret
O'Maran helliin, huolekkaisiin, yksinkertaisen leskenpäähineen
kehystämiin kasvoihin, todeten että hänen jonkunverran omituinen
virkistysleponsa oli todellakin menestyksellisesti alkanut ja että
hän jätti jälkeensä ei ainoastaan vaivojaan ja vastuksiaan, vaan itse
oman henkilöllisyytensäkin -- siitä hetkestä lähtien lady Ingleby
oli istunut taaksepäin nojautuneena suljetuin silmin oman eristetyn
vaunuosastonsa kulmassa ja antautunut levollisesti muistelemaan
menneisyyttä.
Levossa ollessaan hänen kasvonsa näyttivät surullisilta -- tyvenen
surullisilta, kuvastaen kaipausta, johon ei sisältynyt katkeruutta.
Posket, joita silmien tumma ripsireunus varjosi, olivat, valkoiset ja
ohuet; täyden terveyden väri ja piirteet olivat niistä hävinneet. Mutta
silloin tällöin muisteloiden vallassa tuon suloisen, ilmehikkään suun
surumielinen raukeus kaartui hymyksi ja poskiin pilkahti odottamatta
pieni hymykuoppa, antaen väsyneille kasvoille nuorekkaan näön.
Kun Lontoo esikaupunkeineen oli kokonaan sivuutettu ja kesäinen
päivänpaiste helotti ikkunasta vaunuun selkeän siniseltä, säteilevältä
kesäkuun taivaalta, nojautui lady Ingleby eteenpäin, katsellen nopeasti
ohivieriviä niittyjä ja pensas-aitoja, laajoja, kinsteripensaista
keltaisia laidunmaita, sinikello-mattoisia havumetsiköitä, sammaleisia
töyräitä, joilla riippui orjanruusuja, kuusamia ja metsäköynnöksiä
-- koko sitä kuvaamatonta vihannuutta ja tuoksuvaa rehevyyttä, jota
Englannin varhaiskesä tarjoaa; ja hänen katsellessaan syntyi siitä
vastaheijastus hänen kauniisiin, harmaisiin silmiinsä. Syksyn raskas
alakuloisuus, talven kalmanjäykkyys, kevään kolea epävarmuus -- kaikki
tuo oli ollutta ja mennyttä. "Kukkaiset ovat puhjenneet ulos kedolla,
ja toukomettisen ääni kuuluu meidän maassamme", laulaa Korkean veisun
rakastaja; ja Myra Inglebyn ankeassa sydämessä puhkesivat arkoina esiin
toivon kukkaset, epämääräiset lupaukset tulevaisesta ilosta, joka
elämällä saattoi vielä olla tarjottavana. Mustarastas visersi iloisesti
orapihlajassa, ja Myra hyräili hiljaa "Mustarastaan laulua", Garth
Dalmainin sepittämällä sävelellä:
"Jo elvy sydän suruinen,
ja laula, oi!
Kun loistain kukkii Luojan maa,
ei toivo kuolla voi.
Miss' oisi sijaa surrakaan,
kun taivaan rakkaus täyttää maan!"
Sitten, junan kiitäessä halki Wiltshiren, Somersetin ja Devonin, lady
Ingleby tunsi toivottoman mielialansa soluvan pois, ja hän silmäili
menneisyyttä jokseenkin samaan tapaan kuin vanki silmäilee taakseen
pimeään, ahtaaseen koppiinsa avoimelta, auringonpaisteiselta ovelta,
seisoessaan vihdoinkin vapauden kynnyksellä.
Seitsemän kuukautta oli nyt kulunut siitä, kun tuona koleana marraskuun
iltana tieto lordi Inglebyn kuolemasta oli saapunut Shenstoneen.
Sitä seuraavien viikkojen tapahtumat tuntuivat nyt Myrasta hämäriltä
ja unenkaltaisilta; vain muutamat harvat seikat esiintyivät selvinä
kurjuuden harmaasta hämäryydestä. Hän muisti tohtorin luottamusta
herättävän lujuuden, Margaret O'Maran epäitsekkään uhrautuvaisuuden,
Janen terveen, ymmärtävän hellyyden tuottaman sanomattoman lohdutuksen.
Sitten seurasi hänen äitinsä pelätty saapuminen ja heti sen jälkeen,
kuten luvattu oli, Georginan, Meldrumin herttuattaren suojeleva
ilmestyminen; jonka jälkeen traagillisuus ja koomillisuus kulkivat
käsikädessä, ja murheen hiljaisuutta vilkastuttivat herttuattaren
suorasukaiset sananparret ja rouva Coller-Crayn suuttuneet tuhahdukset.
Myöhemmin saapui yksityiskohtaisia tietoja lordi Inglebyn kuolemasta,
ja hänen leskensä sai tietää hänen kaatuneen -- tosin Targaita
vastaan tehdyssä hyökkäyksessä -- mutta tapaturman uhrina, menettäen
henkensä, ei hurjan vihollisen käden kautta, vaan erään oman
toverinsa onnettoman erehdyksen takia. Myra ei päässyt oikein tarkoin
käsitykseen kaikista yksityiskohdista: jokin muuri oli räjäytettävä;
oli käytettävä hänen itse keksimäänsä pelottavaa räjähdysainetta;
kiihkeällä innolla oli hän itsepintaisesti vaatinut saada itse asettaa
panoksen paikalleen ja käyttää sen räjähdyttämisessä patentinsaanutta
sähkömenettelyään. Sitten seurasi jonkun merkin väärinkäsittäminen,
sähkönappulan painaminen viisi minuuttia liian varhain, sähkövälähdys
miinakäytävässä, hirvittävä räjähdys ja silmänräpäyksellinen kuolema
miehelle, jonka taito ja rohkeus olivat raivanneet aukon, jonka läpi
äänettömästä pimeydestä esiinsyöksyvien brittiläisten sotilasten
hurraavat parvet riensivät heitä odottavaan voittoon.
Kun täysin yksityiskohtaiset tiedot saapuivat sotavirastoon, teki
eräs hyvin korkea-arvoinen henkilö käynnin lady Inglebyn luokse
hänen asuntoonsa Park Lane kadun varrelle selittääkseen hänelle
mieskohtaisesti joittenkin näitten suuresti-valitettavien seikkojen
salassapitämisen välttämättömyyttä. Koko tuolla onnettomalla
tapahtumalla oli ollut suureksi osaksi kokeilun luonne. Räjähdysaine,
uusi merkinantojärjestelmä, kannettava sähkökalusto -- kaikki
nämä olivat lordi Inglebyn ja hänen nuorten upseeri-apulaistensa
käytettävinä enemmän tai vähemmän kokeilunomaisesti ja epävirallisesti.
Miehellä, jonka onnettomasta erehdyksestä tapaturma aiheutui, oli
edessään huomattava tulevaisuus. Hänen nimensä ei saanut päästä
julkisuuteen. Olisi kohtuutonta, että paljon lupaava tulevaisuus
tuhottaisiin tapahtuman takia, joka oli ilmeinen tapaturma. Niitä
harvoja, jotka tiesivät nimen, oli heti velvotettu säilyttämään
se salaisuutenaan. Tietysti se ilmotettaisiin yksityisesti lady
Inglebylle, jos hän todella halusi sen tietää, mutta -- -- --
Silloin Myra menetteli hänelle hyvin luonteenomaisella tavalla. Hän
suoristautui istumaan äkillisen päättäväisyyden terästämänä, hänen
kalpeille kasvoilleen kohosi puna ja hänen suuret ilmehikkäät, harmaat
silmänsä saivat kirkkaan säihkyn.
"Suokaa anteeksi, sir, että keskeytän", lausui hän; "mutta minä en
ollenkaan halua tietää tuota nimeä. Mieheni olisi ollut ensimäinen
vaatimaan ettei sitä ilmaistaisi. Ja mitä minuun tulee, niin olisi
valitettavaa jos maan päällä eläisi ihminen, jonka kättä en saattaisi
suostua ystävällisesti pudistamaan. Käsi, joka minusta teki lesken,
teki sen ilman aikomusta. Pysyköön se ainian minulle Sallimuksen tahdon
salaperäisenä välikappaleena. En tahdo koskaan koettaa edes arvatakaan,
kenelle Mikaelin tovereista tuo käsi kuului."
Lady Ingleby teki tämän päätöksen vilpittömällä mielellä; ja tuo hyvin
korkea-arvoinen henkilö astui viisi minuuttia myöhemmin vaunuihinsa
suuresti keventyneenä ja rajattomasti ihaillen lordi Inglebyn kaunista
ja jalomielistä leskeä. Viehättävä oli lady Ingleby aina ollut. Nyt
oli hän lisännyt terveen järkevyyden persoonalliseen viehätykseensä.
Erinomaista! Verratonta! Sääli Ingleby parkaa! Ja sääli -- ah, _hänen_
nimeänsähän ei saanut mainita, ei edes ajatuksissa.
Niin; lady Ingleby oli tehnyt tuon päätöksensä täysin vilpittömällä
mielellä. Ja kuitenkin pyöri tuosta hetkestä alkaen kaksi nimeä
lakkaamatta hänen mielessään, seurassaan alinomainen arvailu -- niiden
kahden miehen nimet, joita Mikael oli kirjeissään alituiseen maininnut
kokeilu-kumppaneinaan ja harrastustensa ja vaarojensa jakajina:
Ronald Ingram ja Billy Cathcart -- molemmat herttaisia poikia, Myran
hartaita ihailijoita, melkeinpä hänen rakkaimpia, lähimpiä ystäviään,
uskollisia, luotettavia, koeteltuja. Ja nyt, aina kun Myran ajatukset
johtuivat heihin, kummitteli vierellä kysymys: "Oliko se Ronald? Vai
oliko se Billy? Kumpiko? Billykö vai Ronnie? Ronnieko vai Billy?"
Myra oli sanonut: "En tahdo koskaan koettaa edes arvatakaan", ja hän
oli sanonut sen vilpittömällä mielellä. Hän ei koettanut arvata. Hän
päinvastoin arvaili, vaikka koetti olla sitä tekemättä, ja tuo hänen
olettamustensa varmuus ja samalla epävarmuus koski hänen hermoihinsa,
muodostuen sielulliseksi kidutukseksi, joka alitajuisesti seurasi häntä
aina, päivin ja öin.
Aika kului. Siirtomaasota oli päättynyt. Englanti oli, kuten aina,
pannut määräkseen saada lopullisen voiton; ja Englanti oli voittanut.
Se oli vaatinut vain aikaa, viisastumista alussa tehdyistä erehdyksistä
ja suuren määrän brittiläistä kultaa ja brittiläistä verta. Englannin
ylivalta oli tyydyttävästi lujitettu, ja se osa urhoollisesta
sotajoukosta, joka oli säästynyt hengissä alussa tehdyiltä
erehdyksiltä, palasi kotiin; heidän joukossaan Ronald Ingram ja Billy
Cathcart, ensinmainittu huomattavasti vanhempana kuin lähtiessään,
laihana ja kuihtuneena, päivettymisestään huolimatta kalpeana,
olemuksessaan selvästi nähtävinä vaikean haavan ja sitä seuranneen
kuumeen vaikutukset. "Äärettömän mielenkiintoinen", sanoi Meldrumin
herttuatar lady Inglebylle kertoessaan ensinäkemäänsä Ronald Ingramin
kanssa. "Jos vain olisin viisikymmentä vuotta nuorempi kuin olen,
menisin paikalla naimisiin tuon suloisen pojan kanssa, veisin hänet
Overdeneen ja ja hoitaisin hänet jälleen terveeksi ja voimakkaaksi.
Oo, ei sinun tarvitse näyttää noin epäuskoiselta, Myra kulta! Minä
tarkoitan aina mitä sanon, kuten varsin hyvin tiedät."
Mutta lady Ingleby väitti ettei hän ollut lainkaan epäuskoinen ja
huomautti vain raukeasti, että -- lukuunottamatta avioliitto-pykälää
-- ohjelma oli erinomainen ja varsin hyvin toteutettavissa. Ja kun
nuoren Ronaldin havaittiin olevan samaa mielipidettä, sijotettiin
hänet väleen Overdeneen, missä hän, omien sanojensa mukaan, vietti
elämänsä ihanimmat päivät vanhan kelpo herttuattaren hemmottelemana
ja lellittelemänä, sallimatta hänen koskaan edes epäillä että yksi
Overdenen pääviehätyksiä oli se, että se oli niin mukavan automatkan
päässä Shenstonen linnasta.
Billy palasi yhtä nuorekkaana, yhtä epäjohdonmukaisena ja yhtä
masentumattomana kuin aina ennenkin. Ja kuitenkin huomasi Myra
hänessäkin lievän muutoksen, jolle hän oli liiankin kärkäs löytämään
syyn, joka oli kaukana todellisesta.
Asiain todellinen laita oli tällainen. Molemmat nuoret miehet olivat
tähän saakka, huolimatta romanttisesta kiintymyksestään Myraan,
säilyttäneet miehekkäisyytensä ja pysyneet vilpittöminä lordi Inglebytä
kohtaan. Mutta heidän vilpittömyytensä oli aina ollut väkinäistä.
Siispä, kun he -- jännityksen lauettua -- tapasivat Myran uudelleen,
olivat he mitä selvimmin tietoisia hänen vapaudestaan ja samalla heitä
itseään kahlehtivien siteitten pois-putoamisesta. Tämä synnytti heissä
jonkinlaisen pidättäväisyyden ja ujouden Myran läsnäollessa, minkä
Myra luonnollisesti selitti vahvistukseksi omille epäilyksilleen. Hän
-- joka ei koskaan ollut tuntenut yhtään vaikeaksi muistaa kuuluvansa
Mikaelille ja olla hänelle uskollinen kaikissa ajatuksissaan -- hän oli
aivan tiedoton vapaudestaan. Kun hänen ei ollut tarvinnut mitenkään
pakottautua pysymään uskollisena oman puhtaan, rehellisen, kunniallisen
luonteensa vaistoille, ei mikään jännityksen laukeaminen hänen nähden
tullut kysymykseenkään.
Aivan luonnollisista syistä siis johtui, että kun Ronald Ingram
eräänä päivänä oli istunut kauan aikaa hänen luonaan äänettömänä
tutkien kenkiään, voimakkailla kasvoillaan pingottunut ja onneton
ilme, kohottaen silloin tällöin silmänsä heittääkseen salavihkaisen
katseen häneen ja antaakseen sen heti taas painua alas kohdattuaan
Myran tyvenen ystävällisen katseen, Myra ajatteli: "Voi Ronnie parkaa
'huomattavine tulevaisuuksineen'. Hän se epäilemättä teki sen. Ja
Billy tietää sen myös. Kas kuinka rauhaton Billy on, kun Ronnie istuu
luonani."
Mutta jonkun hetken kuluttua hän ajattelikin: "Ei, tietysti se oli
Billy -- suloinen, tuittupäinen, vilkas nuori Billy. Ja Ronald, tietäen
asian, tuntee itsensä myös syylliseksi. Pikku Billy parka, joka oli
kuin oma poika Mikaelille! Ei voinut erehtyä tuosta liikutetusta
ilmeestä hänen kasvoillaan äsken, kun vain laskin käteni hänen
kädellensä. Voi sitä malttamatonta, haihattelevaa poikaa! ... Hyvänen
aika, kunpa hän ei ojentaisi minulle voileipää!"
Sitten tunki tähän väärinymmärrysten ja epävarmuuden ilmapiiriin
vielä uusi aines. Muuan lordi Inglebyn serkku, jolle arvonimi ilman
sukutilaa oli siirtynyt, johtui siihen huomioon ettei mikään estäisi
yhdistämästä arvonimeä ja sukutilaa jälleen yhteen. Siinä tarkotuksessa
hän tunkeutui häiritsemään lady Inglebyn yksityisrauhaa kaikissa
mahdollisissa tilaisuuksissa, alkaen virallisen kaavamaisen kosiskelun.
Tämä herätti karkealla tavalla Myran tajuamaan vapautensa. Heti
muuttui koko hänen elämänkatsantonsa toiseksi. Kaikki seikat saivat
uuden merkityksen. Ronnie ja Billy eivät enää tuntuneet hänestä
lohduttajilta. Ronnien hermostunut vaivan-alaisuus sai uuden tärkeyden
ja yhtyneenä hänen omiin epäilyksiinsä täytti hänet hyydyttävällä
kauhulla. Herttuattaren verhotut pilapuheet sattuivat häneen ja
tekivät kipeää. Turvattoman yksinäisyyden tunne valtasi hänet.
Jokainen mies muuttui tulevaksi, peljätyksi kosijaksi; jokaisen naisen
huomautukset tuntuivat sisältävän salaviittauksen. Kun hän näki nimensä
sanomalehdissä, kiusasi se häntä.
Hän oivalsi kyllä itse tilansa sairaaloiseksi, muttei siitä huolimatta
voinut voittaa sitä; ja eräänä päivänä hän äkkiä lähti Shenstonesta,
tuli kaupunkiin ja kysyi neuvoa sir Deryck Brandilta.
"Oi, hyvä ystävä", sanoi hän, "auttakaa minua! En kykene lainkaan
kestämään elämää enää."
Tohtori kuunteli häntä malttavaisesti, helpottaen kerrottavan
esilletuomista lujamielisellä, ymmärtävällä äänettömyydellään.
Sitten hän virkkoi tyvenesti: "Rakas lady, taudin määrittely ei ole
vaikea. Eikä sille ole kuin yksi lääke mahdollinen."
Hän vaikeni, ja lady Inglebyn anova katse odotti kiihkeänä hänen
tuomiotaan.
"Virkistyslepo", virkkoi tohtori lopulta ratkaisevasti. "Kauhistus,
ei toki!" huusi Myra. "Tahtoisitteko salvata minut neljän seinän
sisään, ahtaa minuun riisiputinkia ja sen semmoista mitä enimmän
inhoan, lähettää kamalan naisihmisen minua hieromaan, hankaamaan ja
mukiloimaan ja kertomaan minulle hirveitä juttuja, pidättää minulta
kaikki ystäväni ja kirjeet ja kirjat ja uutiset; ja sitten kuuden
viikon kuluttua päästää minut jälleen maailmaan ulkomuoto turmeltuna
ja ilman ainuttakaan tervettä ajatusta mistään asiasta auringon alla?
Rakas tohtori, ajatelkaa sitä! Lihavana ja tylsämielisenä! Oi, antakaa
minulle jotain pullorohtoa pudistettavaksi ja otettavaksi kolme kertaa
päivässä -- ja päästäkää minut menemään!"
Tohtori hymyili. Hän oli kuuluisa tyvenestä kärsivällisyydestään.
"Teidän hieman räikeävärinen kuvauksenne, rakas lady Ingleby, sopii
sellaiseen virkistyslepoon, jollaista minä harvoin, jos koskaan,
suositan. Teihin nähden se ei olisi ainoastaan hyödytön, vaan
vahingollinenkin. Me emme hyötyisi mitään sulkemalla teidät sen ainoan
henkilön seuraan, joka teitä kiusaa ja josta meidän on saatava teidät
vapautetuksi."
"Kuka se henkilö on?" kysyi Myra suurin silmin.
"Hyvin miellyttävä henkilö muuhun ihmiskuntaan nähden", hymyili
tohtori, "mutta hyvin vahingollinen teille juuri tällä haavaa."
"Mutta kuka?" kysyi Myra jälleen. "Ketä te voitte tarkottaa?"
"Tarkotan lady Inglebytä", vastasi tohtori vakavasti. "Kun lähetän
teidät virkistyslepoon, on lady Ingleby huolineen ja suruineen,
pelkoineen ja epäilyksineen jätettävä jälelle. Lähetän teidät
erääseen pieneen kylään kauas muusta maailmasta, Cornwallin karulle
merenrannikolle, missä te ette tunne ketään eikä kukaan tunne teitä.
Teidän on mentävä sinne tuntemattomana, otettava nimeksenne jokin
'neiti' tai 'rouva' -- mikä hyvänsä. Virkistysleponne ensimäinen pykälä
on, että teidän on irtauduttuva joksikin aikaa lady Inglebyn asemasta,
tilasta ja huolista. Teidän on annettava tieto lähimmille ystävillenne
ja ilmotettava heille, että aiotte vetäytyä yksinäisyyteen ja ettei
heidän pidä kirjottaa teille ennenkuin saavat jälleen kuulla teistä.
Saatte luvan kirjottaa yhden kirjeen viikossa ainoastaan yhdelle
henkilölle, ja sen henkilön tulee olla sellainen, jonka minä voin
hyväksyä. Teidän tulee syödä runsaasti terveellistä ruokaa, kuljeksia
ulkona päivät pitkät, nousta ylös varhain, mennä aikaisin levolle,
elää kokonaan vaatimattomassa, kauniissa, terveellisessä nykyhetkessä,
lujasti välttäen kaikkea surullisen menneisyyden muistelua ja epävarman
tulevaisuuden aavistelua. Ei kukaan saa tietää olinpaikkaanne, paitsi
minä ja se ainoa ystävä, jolle saatte kirjottaa. Mutta meidän on
järjestettävä niin että joku -- esimerkiksi tuo teidän uskollinen
seuranaisenne Puistomajasta -- on aina vapaa ja valmis lähtemään
luoksenne tunnin kuluttua kutsun saatuaan, siinä tapauksessa että
äkillinen yksinäisyydentunne valtaisi teidät. Tietoisuus tästä estää
arvatenkin sellaista tapahtumasta. Te voitte neuvotella kanssani
vaikka joka päivä, kirjeellä tai sähköttämällä, mutta muitten ihmisten
ei ole tiedettävä mitään olinpaikastanne. En halua että monien
henkilöiden huolestuneet tai levottomat ajatukset seuraisivat teitä.
Huomenna ilmotan teille suosittamani paikan ynnä majatalon, josta
voitte tilata huoneet. Sen tulee olla paikka, jossa ette ole koskaan
ollut ja josta arvattavasti ette ole koskaan kuullutkaan. Olemme nyt
toukokuun lopulla. Toivoisin teidän lähtevän kesäkuun ensi päivänä.
Jos haluatte kesäseuruetta Shenstoneen tänä kesänä, voitte kutsua
vieraanne heinäkuun alusta. Lady Ingleby on silloin jälleen kotona,
täysin kyeten kannattamaan mainettaan voittamattoman viehättävänä,
herttaisena ja suosittuna emäntänä. Sairaaloinen itsetunto on
mielentila, josta te tähän saakka olette ollut niin täysin vapaa, että
tämä odottamaton hyökkäys on teidät ihan herpauttanut ja vaatii ripeitä
ja perinpohjaisia toimenpiteitä... Aivan niin, Jane Dalmain sopii hyvin
kirjeenvaihtotoveriksenne. Paremmin ette olisi voinut valita."
Tällainen oli tohtorin lausunto ja määräys; ja koska hänen potilaillaan
ei ollut tapana väittää edellistä vastaan tai kieltäytyä seuraamasta
jälkimäistä, oli Myra nyt tänä säihkyvänä kesäkuun ensi päivänä
kiitämässä länteenpäin Cornwallin pikajunassa, matkan määränä pieni
Tregarth-niminen kalastajakylä, jossa hän oli tilannut huoneet
Moorheadin majatalosta rouva O'Maran nimelle.
Kuudes luku.