Koko yön lady Ingleby makasi tuijottaen eteensä kiiltävin silmin, jotka
eivät nähneet mitään.
Puistomajan hiljainen vaimo, joka ennen naimisiin menoaan oli ollut
lady Inglebyllä uskollisena seuraneitinä, saapui sanattoman murheen
vallassa ja auttoi tohtoria lempeästi tekemään kaikkea mitä oli
tehtävissä.
Mutta kun tajunta ja todellisuuden tieto palasivat, ei niitä seurannut
mitään luonnollisia murheen ilmauksia; ainoastaan herkeämätön,
kivettynyt äänettömyys, liikahtamaton, synkkä ilme kalpeilla kasvoilla
ja luonnoton kirkkaus silmissä, jotka eivät mitään nähneet.
Margaret O'Mara oli polvillaan ja itki ja rukoili, suudellen
silkkisellä peitteellä lepääviä yhteenliitettyjä käsiä. Mutta lady
Ingleby hymyili vain heikosti; ja yhden kerran hän virkkoi: "Hiljaa,
Maggie kulta. Vihdoinkin me olemme samanarvoisia."
Tohtori tuli useita kertoja yön kuluessa, istuutuen hiljaa vuoteen
viereen, tarkkaavin katsein ja levollisin kosketuksin. Myra tuskin
huomasi häntä, ja tohtori ihmetteli taaskin, kuinka paljon suuremmiksi
nuo suuret, harmaat silmät saattoivat tulla noissa kalpeissa, tuskan
jäykistämissä suloisissa kasvoissa.
Kerran hän viittasi toista valvojaa seuraamaan häntä käytävään.
Suljettuaan oven hän kääntyi jääden seisomaan hänen eteensä. Hän piti
tuosta hiljaisesta naisesta, joka oli puettu mustaan merino-hameeseen,
valkoisin liinakauluksin ja hihustimin ja sirosti palmikoiduin hiuksin.
Hänen olemuksensa teki hienostuneen ja hiljaisen itsehillinnän
vaikutuksen, mikä miellytti tohtoria.
"Rouva O'Mara", sanoi hän; "hänen täytyy itkeä ja hänen täytyy nukkua."
"Hän ei itke helposti, sir", vastasi Margaret O'Mara; "ja minä
tiedän hänen maanneen valveilla ilman unen rahtuakaan kokonaisen yön
pienemmästäkin surun syystä kuin tämä."
"Vai niin," sanoi tohtori, katsoen kiinteästi Puistomajan vaimoon.
"Ihmettelenpä mitä muuta te tiedätte?" ajatteli hän. Mutta hän ei
lausunut luuloaan ääneen. Deryck Brand teki harvoin tiedusteluja
kolmannelta henkilöltä. Hänen potilaittensa ei tarvinnut koskaan
huomata hänen saaneen tietoja heistä toisten ihmisten juoruilun tai
luottamuksen rikkomisen kautta.
Viimein hän ei voinut sallia tuon herkeämättömän tuijotuksen enää
jatkuvan. Hän päätti tehdä mikä oli tarpeellista, nyökäyttäen
levollisesti päätään vastaukseksi Margaret O'Maran rukoilevaan
katseeseen. Hän siirsi syrjään silkkisen yöpuvun väljää hihaa, tarttui
toisella lujalla kädellään sen alla olevaan hentoon käsivarteen,
tehden toisella ihoa vastaan taitavasti nopean, pusertavan liikkeen.
Margaretinkaan levottomasti tähystävä katse ei nähnyt sen enempää; ja
jälkeenpäin Myra usein ihmetteli, mistä tuo pieni naarmu oli voinut
tulla hänen valkohipiäiseen käsivarteensa.
Pian hän oli vaipunut levolliseen uneen. Tohtori seisoi katsellen
häntä. Tuossa täydellisessä kauneudessa oli hänen mielestään jotain
traagillista. Nyt, kun harmaitten silmien selkeä puhtaus oli
verhottuna, ei kasvoissa enää ollut entistä lapsimaista ilmettä. Ne
olivat naisen kasvot -- ja naisen, joka oli elänyt ja kärsinyt.
Niitä katsellessaan tohtori muisteli tuon kymmenen vuotta kestäneen
avioelämän historiaa, liittäen yhteen Myran hänelle kertomia piirteitä,
omia teräviä päätelmiään ja yleisesti tunnettuja tosiseikkoja.
Sen verran menneisyydestä. Nykyhetki oli, ainakin muutamiksi tunneiksi
eteenpäin, armeliasta unohdusta. Mitä oli tulevaisuus tuova? Myra
Ingleby oli urheasti ja uskollisesti torjunut luotaan kaikki kiusaukset
tulla tuntemaan elämän riemuja ja rakkauden täydellisyyttä keneltäkään
muulta kuin omalta mieheltään. Eikä tämä ollut häntä opettanut niitä
tuntemaan. Voiko kuuro opettaa sävelten sointuja tahi sokea selittää
värisekotuksien ihanuuksia?
Mutta tulevaisuus ei ollut enää kärsivä noista rajotuksista. "Suljettu
puutarha" ei ollut enää lukittu kaikilta muilta paitse sen omistajalta,
joka ei ollut välittänyt sen kukoistuksesta. Portti oli ainoastaan
säpissä, vaikkakin vain siksi kunnes halajava käsi sitä painaltaisi,
kokonaan tiedottomana siitä että sen salvat ja teljet olivat poissa ja
se saattoi revähtää apoauki.
"Ah", mietti tohtori. "Sattuukohan oikea mies kulkemaan ohi? Nuoruus
oppii helposti nuoruudelta; mutta onko joukossamme miestä, joka olisi
kyllin voimakas, kyllin vilpitön ja kyllin puhdas opettamaan tälle
kolmeakymmentä lähestyvälle naiselle sitä, mikä hänen olisi ollut
opittava kultaisina immenpäivinään? Varmaankin tuo ainokainen mies,
jolle hän on oleva ainokainen nainen, liikkuu ja toimii ja odottaa
jossain maan päällä tälläkin hetkellä. Jumala suokoon hänen kohdata
tämän naisen, kun aika on täytetty."
* * * * *
Ja juuri sillä hetkellä -- Myran nukkuessa ja tohtorin valvoessa
vieressä miettien ja aprikoiden -- juuri sillä hetkellä eräs voimakas
mies kaukana Idän taivaan alla, elämään kyllästyneenä, uupuneena
ja toiveissaan pettyneenä, taistellessaan ankaran kuumeen kourissa
sotilasteltan tukahduttavassa ilmassa, huusi nääntyneen sielunsa
katkeruudesta: "Oi Jumala, anna minun kuolla!" Lisäten sitten tuon
"kuitenkin"-ehdon, joka aina liittyy uljaan sielun rukoukseen hänen
anoessaan vapahdusta tuskista: "Jollei -- jollei, oi Jumala, tämän maan
päällä ole vielä jotain tehtävää, jonka ainoastaan minä voin tehdä."
Ja tohtori oli juuri sanonut: "Oi Jumala, suo hänen kohdata tämä
nainen, kun aika on täytetty."
Nuo kaksi rukousta saapuivat yhdessä Kaikkitietävän istuimen luo.
* * * * *
Kun Deryck Brand katsahti ylös, näki hän Margaret O'Maran levollisten
silmien katsovan häneen kiitollisina vuoteen toiselta puolen. "Kiitos",
kuiskasi hän.
Tohtori hymyili. "Sitä ei ole koskaan tehtävä harkitsematta, rouva
O'Mara", sanoi hän. "Kaikkia muita keinoja on koetettava ensin.
Mutta tärkeimmistäkin säännöistä on poikkeuksia, ja on turmiollista
heikkoutta empiä tuollaisen poikkeuksen eteen sattuessa. Lähettäkää
hakemaan minua, kun hän herää; mutta sitä odottaessanne laskeutukaa
tuohon sohvalle ja nukkukaa vähän itsekin. Te olette uupunut."
Tohtori kääntyi poispäin, mutta ehti sitä ennen kuitenkin huomata
äkillisen mykän tuskan ilmeen, joka häivähti noihin levollisiin
silmiin. Hän saapui ovelle, pysähtyi silmänräpäykseksi ja palasi sitten
takaisin.
"Rouva O'Mara", sanoi hän laskien käden hänen olalleen, "teillä on
surua itsellännekin?"
Margaret O'Mara astahti takaperin säikähtyneenä. "Oi, vaiti!" kuiskasi
hän. "Älkää kysykö! Älkää herpauttako minua, sir. Auttakaa minua
ajattelemaan ainoastaan häntä." Sitten hän lisäsi rauhallisemmin:
"Mutta tietystikään minä en ajattele muuta kuin häntä, niin kauan
kuin hän minua tarvitsee. Mutta -- mutta, sir -- koska te olette niin
ystävällinen --" hän veti poveltaan rutistuneen sähkösanoman ja ojensi
sen tohtorille. "Tämä saapui yhtaikaa kuin hänenkin", virkkoi hän
vaatimattomasti.
Tohtori levitti auki sotaviraston sanoman.
Ikäväksemme ilmotamme että kersantti O'Mara kaatui eilen
hyökkäyksessä Targaita vastaan.
"Hän oli hyvä mies", sanoi Margaret O'Mara vaatimattomasti, "ja me
olimme hyvin onnelliset."
Tohtori ojensi kätensä. "Olen ylpeä että olen tavannut teidät, rouva
O'Mara. Tämä on mielestäni urhoollisin teko, minkä tiedän yhdenkään
naisen koskaan tehneen."
Margaret O'Mara hymyili kyyneltensä läpi. "Kiitos, sir", virkkoi hän
väräjävin äänin. "Mutta minun on helpompi kantaa omaa suruani, kun saan
tehdä jotakin hänen puolestaan."
"Jumala itse lohduttakoon teitä, ystäväni", sanoi Deryck Brand, ja
enempää ei hän uskaltanut sanoa, jottei äänensä pettäisi; eikä hän
hävennyt sitä, että hänen oli haparoitava umpimähkään ovenripaa.
* * * * *
Tohtori oli syönyt aamiaisensa ja pyysi juuri Groatleylta aikataulua,
kun hänelle tuotiin sana että lady Ingleby oli valveilla. Hän läksi
heti ylös hänen luokseen.
Myra istui vuoteessa, tyynyjen varaan tuettuna. Hänen poskillaan oli
heleä puna, ja silmissä oli kuiva kiilto.
Hän ojensi kätensä tohtorille.
"Kuinka hyvä te olette ollut", sanoi hän, puhuen hyvin nopeaan
korkealla, luonnottomalla äänellä. "Olen tainnut aiheuttaa teille
kovin paljon vaivaa. En muista juuri paljoa eilis-illasta, paitsi että
Mikaelin ilmotettiin kaatuneen. Onko Mikael todella kaatunut, mitä
luulette? Ja ilmotetaanko minulle yksityiskohtia? Varmasti minulla on
oikeus tietää yksityiskohdat. Ei mikään voi muuttaa sitä tosiasiaa että
minä olin Mikaelin vaimo, eihän? Mene syömään aamiaista, Maggie. Ei
sinun auta seisoa siinä ja hymyillä ja sanoa ettet tarvitse aamiaista.
Jokainen tarvitsee aamiaista kello yhdeksältä aamulla. Minäkin
tarvitsisin aamiaista, jollei Mikael olisi kaatunut. Sanokaa hänelle
että hänen täytyy syödä aamiaista, sir Deryck. Minä luulen että hän on
ollut ylhäällä koko yön. On niin lohdullista kun hän on täällä. Hän on
niin uljas ja tyyni ja niin osanottavainen."
"Hän on hyvin uljas", sanoi tohtori; "ja te olette aivan oikeassa
sanoessanne hänen tarvitsevan aamiaista. Menkää alas hetkiseksi, rouva
O'Mara. Minä olen sen aikaa lady Inglebyn luona."
Margaret O'Mara meni tottelevaisesti ovea kohti, mutta Deryck Brand
ennätti sen luokse ennen häntä. Ja kuuluisa lontoolainen erikoislääkäri
piti ovea auki nuorelle kersantin leskelle, ilmaisten niin suurta
kunnioitusta käytöksessään, että tuskin olisi osottanut sellaista
kuningattarellekaan.
Sitten hän palasi lady Inglebyn luokse. Juna, jolla hänen oli
matkustettava, lähti kolmen neljänneksen perästä. Mutta hänen
tehtävänsä täällä ei ollut vielä täytetty. Lady Ingleby oli nukkunut,
mutta ennenkuin tohtori Deryck uskalsi jättää hänet, täytyi hänen itkeä.
"Missä Petter on?" tiedusti kiihtynyt ääni vuoteelta. "Se haukkuu aina
aamusin pyrkien ulos, mutta minä en ole vielä kuullut sen ääntävänkään."
"Se oli kovin uuvuksissa eilen illalla, pikku ressu raukka", sanoi
tohtori. "Se jaksoi tuskin kävellä. Minä kannoin sen ylös itse ja panin
sen vuoteelle viereiseen huoneeesen. Takki oli vielä paikoillaan.
Minä kiedoin Petterin siihen. Se nuoli kättäni ja paneutui maata
tyytyväisenä."
"Minä tahdon nähdä sen", sanoi lady Ingleby. "Mikael rakasti sitä.
Tuntuu kuin se olisi kaikki, mitä minulla on jälellä Mikaelista."
"Minä noudan sen", sanoi tohtori.
Hän meni viereiseen huoneeseen, jättäen oven raolleen. Myra kuuli hänen
saapuvan vuoteen ääreen. Sitten seurasi pitkä äänettömyys.
"Mikä siellä on?" huusi Myra vihdoin. "Eikö se ole siellä? Miksi
viivytte niin kauan?"
Silloin tohtori tuli takaisin. Hän kantoi jotakin myttyä sylissään,
vanhaan metsästystakkiin kiedottuna.
"Rakas lady Ingleby", sanoi hän, "pikku Petter on kuollut. Se on
varmaan kuollut yöllä nukkuessaan. Se makasi juuri samassa asennossa,
mihin se jäi illalla lähtiessäni, takkiin käpertyneenä; mutta se
on aivan kylmä ja kankea. Uskollinen pikku olento!" lisäsi tohtori
liikutettuna, pidellen hellävaroin kantamustaan.
"Mitä!" huusi Myra, ojentaen molemmat käsivartensa. "Petter on
kuollut, koska Mikael on kuollut, ja minä -- minä en ole vuodattanut
kyyneltäkään!" Hän hervahti taaksepäin tyynyjen varaan valtavan
itkunpuuskan puistattamana.
Tohtori seisoi vieressä äänettömänä, tietämättä mitä tehdä. Myran
nyyhkytykset yltyivät yhä, vavahutellen vuodetta suonenvedontapaisella
voimallaan. Sitten hän alkoi huudahdella katkonaisin parahduksin
Mikaelia ja Petteriä ja nyyhkyttää uudelleen kasvavalla kiihkeydellä.
Silloin tohtori kuuli automobiilin törähdyksen puistokujalta; sitten,
melkein heti sen jälkeen, ovikellon kilinää ja vieraitten saapumisen
synnyttämää liikehtimistä alhaalta. Rajattoman helpotuksen ilme tuli
hänen kasvoilleen. Hän meni leveitten portaitten yläpäähän ja katsoi
kaiteen yli.
Jalosukuinen rouva Dalmain oli saapunut. Tohtori näki hänen kookkaan,
tummanvihreään matkaviittaan verhotun vartalonsa kulkevan nopeasti
hallin poikki.
"Jane!" sanoi hän. "Jeanette! Ah, tiesinhän ettette tuottaisi meille
pettymystä! Tulkaa suoraan tänne ylös. Saavuitte parhaaseen aikaan."
Jane katsahti ylös ja näki tohtorin seisovan portaitten yläpäässä,
pidellen vanhaan takkiin käärittyä myttyä varovaisesti sylissään. Hän
lähetti hänelle tervehtivän ja vakuuttavan hymyn ja riisui sitten
kiiruusti yltään, tuhlaamatta aikaa puheisiin, viitan, hatun ja
hansikkaat, viskaten ne nopeasti yhden toisensa jälkeen ällistyneelle
lakeijalle. Tohtori odotti vain siksi että näki hänen todella alkavan
nousta ylös portaita. Sitten hän meni lady Inglebyn huoneen läpi ja
laski Petterin pienen ruumiin takaisin isäntävainajan vuoteelle, yhä
vanhaan villanuttuun käärittynä.
Kun hän astui takaisin lady Inglebyn huoneeseen, sulkien välillä
olevan oven, näki hän Jane Dalmainin polvistuvan vuoteen viereen ja
sulkevan itkevän olennon syliinsä rajattoman suojelevaista hellyyttä
ilmaisevalla liikkeellä.
"Oi Jane", nyyhkytti lady Ingleby, kätkiessään kasvonsa tuon jalon
rinnan suomaan lohtuun, "oi, Jane! Mikael on kaatunut! Ja pikku Petter
kuoli, koska Mikael on kuollut. Pikku Petter _kuoli_, ja minä en ollut
vuodattanut kyyneltäkään!"
Tohtori meni nopeasti ulos, sulkien oven jälkeensä. Hän ei odottanut
kuullakseen vastausta. Hän tiesi että se oli viisas ja lempeä ja
oikeaan osuva. Hän jätti hoidokkaansa varmoihin käsiin. Jane oli
vihdoinkin saapunut. Kaikki oli käyvä hyvin.
Viides luku.