"Eikö kelpo Groatleyni näytä hullunkuriselta?" sanoi lady Ingleby, kun
ovi sulkeutui poistuvan kellarimestarin jälkeen. "Minä kutsun häntä
Gryfoniksi, koska hän näyttää aina hämmästyneeltä. Hänen kulmakarvansa
ovat kaarevat kuin mustat hevosenkengät, ja ne nousevat yhä ylemmäksi
otsalle sitä mukaa kuin toisen puhetta jatkuu. Mutta hän on hyvin
uskollinen ja tuntee tehtävänsä, ja Mikael on tyytyväinen häneen.
Pidättekö tästä Mikaelin muotokuvasta? Garth Dalmain oli täällä
joitakin kuukausia ennen kuin hän menetti näkönsä, poika parka, ja
maalasi meidät molemmat. Luulen että minun kuvani oli itse asiassa
hänen viimeinen muotokuvansa. Se on ruokasalissa."
Tohtori siirsi tuolinsa vastapäätä uunia, niin että hän saattoi
katsella uuninreunuksen yläpuolella olevaa taulua ja samalla kääntyä
vaivattomasti vasemmalla puolellaan istuvaan lady Inglebyhin päin.
Hänen oikealla puolellaan nukkui pikku Petter sikeästi poissaolevan
isäntänsä tuolilla, tuontuostakin nyyhkivästi huokaisten. Roihuvalkea
leimusi kirkkaasti. Sähkövalo heijastui ambranvärisen lasin läpi
auringonpaistetta muistuttavana kultaisena hohteena kautta huoneen.
Syksyn kostealla, usvaisella pisaroimisella ei ollut pienintäkään sijaa
tässä lämpöisessä ylellisyydessä. Uutimet olivat tarkoin suletut; ja
mikä ei ole näkyvissä, sen pian unhottaa.
Tohtori vilkaisi kelloon. Minuuttiviisari osotti neljännestä vaille
kuusi.
Hän kohotti katseensa tauluun.
"Minä tuskin tunnen riittävästi lordi Inglebytä voidakseni lausua
mielipiteeni, mutta minusta tuntuu että näköisyys on erinomainen
ja että sillä on suuressa määrin se kaikkien Dalmainin muotokuvien
erikois-ominaisuus, että kuta kauemmin sitä katselee, sitä enemmän
sisällystä siinä näkee. Hänen muotokuvansa ovat erinomaisia
luonnetutkielmia. Mitä enemmän asianomaista henkilöä oppii
tuntemaan, sitä suuremman arvon tulee antamaan muotokuvan älykkäälle
suoritukselle."
"Niin", sanoi lady Ingleby nojautuen eteenpäin katsoakseen tarkasti
kuvaa. "Minä usein hämmästyn tullessani huoneeseen, kun näen kasvoilla
uuden ilmeen, sen mukaan millainen oma mielialani on tai mitä
sattumalta olen juuri ollut tekemässä; ja minä saan selville Mikaelin
ajatuksen asiasta helpommin tuosta kuvasta kuin siitä mitä itse hänestä
tunnen. Garth Dalmain on nero!"
"Mutta sanokaa minulle", virkkoi tohtori hellävaroin, "minkätakia
jätitte kaupungin ja monet siellä olevat ystävänne ja harrastuksenne
hautautuaksenne tänne näitten kolkkojen syksysäitten aikana? Uutisten
odottamisen aiheuttama jännitys olisi varmaankin ollut pienempi siellä,
lähempänä sotatoimistoa ja iltalehtiä."
Lady Ingleby naurahti jokseenkin ilottomasti.
"Jätin kaupungin osaksi päästäkseni eroon äitikullasta; ja kun te
ette tunne äiti-kultaa, on teidän melkein mahdotonta ymmärtää kuinka
välttämätöntä oli päästä hänestä eroon. Kun Mikael on poissa, olen
minä turvaton. Äiti tulla tohahtaa ja asettuu kodiksi talooni, saattaa
talonväkeni heidän sukupuolensa ja luonteenlaatunsa mukaan joko
raivoon, hermokohtauksiin tai epätoivoon, sanoo karvaita totuuksia
ystävilleni, niin että kaikki -- paitsi herttuatar -- loukkautuneina
kaikkoavat tiehensä. Sitten äiti ryhtyy 'saaliinjakoon'! Toisin sanoin:
hän asettuu väijymään sähkösanomiani ja avaa ne itse, sanoen että jos
sisältävät hyviä uutisia, niin kuuliaisen tyttären tulisi olla iloinen
saadessaan heti jakaa ne hänen kanssaan; jos ne taas sisältävät pahoja
uutisia, josta taivas varjelkoon! -- ja kun äiti korskahtaa taivaaseen
päin, niin ei se varmaankaan uskalla olla varjelematta! -- niin _hän_
on juuri sopivin henkilö hellävaroin ilmottamaan ne minulle. Minä
kestin sitä kuusi viikkoa; sitten pakenin tänne, tietäen hyvin ettei
edes nautinto saada pidellä minua lujilla voisi houkutella äitiä
lähtemään Shenstoneen syksyllä."
Tohtorin kasvot olivat totiset. Hetken ajan hän katsoi äänettömänä
tuleen. Hän oli mies, jolla oli paljon ihanteita; ja ensimäisiä niistä
oli hänen ihanteensa siitä suhteesta, jonka tuli vallita vanhempien
ja lasten välillä, kuuliaisuudesta äitiä kohtaan, mikä -- vaikkakaan
se ei estäisi myöntämästä vikoja tai virheitä -- kuitenkin hellästi
varoisi asettamasta niitä syrjäisten nähtäviksi ja arvosteltaviksi.
Hänestä tuntui loukkaavalta, pyhyydenhalventamiselta, kuulla tyttären
puhuvan tällä tavoin äidistään, vaikkakin hän yleisesti tunnettujen,
seikkojen perusteella vallan hyvin tiesi, kuinka vähän tuolla hänen
vieressään istuvalla miellyttävällä, herttaisella naisella oli syytä
pitää tuota suhdetta enemmän pyhänä kuin hellänäkään. Mutta hän oli
tullut auttamaan, ei vikoja etsimään. Minuuttiviisari läheni kiireesti
kuutta, ja vanhan, hyväsydämisen Meldrumin herttuattaren viimeinen
varotus heidän erotessaan sotatoimistossa oli ollut: "Muistakaa! Kello
kuusi Lontoosta. Minä _vaadin_ pidättämään sen siihen saakka. Jos
he osottautuvat vastahakoisiksi, niin leiriydyn sisäänkäytävään ja
pidätän jokaisen sanomanviejän, joka koettaa mennä ulos. Mutta minä
olen tottunut saamaan tahtoni läpi noitten ihmisten keskuudessa. En
haikailisi soittaa tarpeen tullen suoraan Buckinghamin palatsiin, kuten
he hyvin tietävät! Niin että voitte luottaa rauhassa siihen, ettei se
lähde Lontoosta ennen kello kuutta. Teille jää niinollen runsaasti
aikaa."
Siksi tohtori virkkoi: "Ymmärrän. En voi selittää sitä millään omilla
kokemuksillani, mutta luulen kuitenkin ymmärtäväni. Mutta sanokaahan,
lady Ingleby, -- jos pahoja uutisia tulisi, ottaisitteko ne mieluummin
vastaan suoraan sotatoimistolta siinä tylyssä sanamuodossa, jota
noissa sähkösanomissa ei voi välttää, vai soisitteko ennemmin että
joku ystävänne -- joku muu kuin äitinne -- ilmottaisi ne teille
hellävaraisemmin?"
Myran silmissä välkähti. Hän suoristautui elostuen.
"Minä tahtoisin saada sen suoraan", sanoi hän, "Se tuntuisi paljon
vähemmän musertavalta, jos se tulisi virallisesti. Voisin kuulla
rumpujen pärinän ja nähdä lipun hulmuamisen. Isänmaan ja kunnian
puolesta! Soturin tyttären ja soturin vaimon tulee kyetä kestämään
mitä hyvänsä. Jos heillä olisi ilmoitettavana minulle että Mikael on
suuressa vaarassa, niin minä jakaisin vaaran hänen kanssaan ottamalla
uutisen vastaan hätkähtämättä. Jos hän olisi haavottunut, niin
sähkösanoman lukiessani saisin itse haavan ja koettaisin olla yhtä
urhoollinen kuin hänkin. Kaikki suoraan sodasta tuleva yhdistäisi
minua Mikaeliin. Mutta syrjästä sekaantuvat ystävät, vaikka kuinkakin
hyväätarkottavina, tulisivat väliin vain hämmentämään. Jollei _hän_ ole
tullut varjelluksi kiväärinkuulalta tai miekanpistolta, minkätähden
pitäisi _minua_ varjella tiedolta, että hän on saanut haavan?"
Tohtori varjosti kasvojaan kädellään.
"Ymmärrän", sanoi hän.
Kello löi kuusi.
"Mutta se ei ollut ainoa syy miksi kaupungista lähdin", jatkoi lady
Ingleby silminnähtävästi pakottautuen. Sitten hän ojensi molemmat
kätensä tohtoria kohti. "Oi, tohtori! Kunpa voisin kertoa teille erään
asian, joka on ollut koko elämäni taakkana monet vuodet!"
Seurasi hetki jännittynyttä äänettömyyttä; mutta tohtori oli tottunut
sellaisiin hetkiin, ja äänettömyyden kestäessä hän saattoi tavallisesti
määrätä, oliko tarjoutuvaa luottamusta suvaittava vai kartettava.
Hän kääntyi ja katsoi levollisesti noihin suloisiin, huolestuneihin
kasvoihin.
Ne olivat harvinaisen kauniin, kolmeakymmentä lähestyvän naisen kasvot.
Mutta niiden suloisissa silmissä oli vielä pienen lapsen silmien
puhdas kirkkaus, hempeät huulet värähtelivät äkillisestä liikutuksesta
eikä matalalla otsalla näkynyt mitään häpeän tai synnin merkkiä.
Tohtori tiesi että hänen puhetoverinsa oli suosituimpia emäntiä,
ihailluimpia naisia koko valtakunnassa. Kuitenkin hänen ammatillinen
tarkkanäköisyytensä ilmaisi hänelle, että tässä naisessa oli jotain
kehityksessään keskeytynyttä, täyttymättä jääneitä mahdollisuuksia,
jokin vaja-arvoisuuden ja siitä johtuneen pettymyksen ongelma, johon
hänellä ei ollut avainta. Mutta nuo ojennetut kädet tarjosivat sitä
hänelle hartaasti. Saattaisiko hän auttaa, jos suostuisi kuulemaan
ongelman selvityksen, vai -- tulisiko apu liian myöhään?
"Rakas lady Ingleby", lausui hän tyynesti; "kertokaa minulle mitä vain
haluatte; tarkotin sanoa, että mistä vain varmasti luulette lordi
Inglebyn sallivan teidän keskustella kolmannen henkilön kanssa."
Myra nojautui taapäin sohvan patjoihin ja naurahti -- iloista pikku
naurua, puolittain huvitettuna, puolittain keventyneenä.
"Oi, Mikael ei siitä välittäisi!" hän sanoi. "Kaiken, mistä Mikael
saattaisi välittää, olen aina kertonut suoraan hänelle itselleen; ja
ne ovat olleet typeriä pikku asioita, sellaisia kuin esimerkiksi
joistakin hupakoista, jotka koettivat hakkailla minua, tai eräästä
ulkomaalaisesta ruhtinaasta, jolla oli viikset kuin Saksan keisarilla
ja joka tarjoutui ampumaan Mikaelin, jos lupaisin mennä naimisiin hänen
kanssaan sitten kun hän olisi kärsinyt loppuun hänelle siitä seuraavan
vankeusrangaistuksen. En ole koskaan peitellyt halveksimistani niitä
hourupäitä kohtaan, jotka rohkenivat hakkailla minua, ja minä vakuutin
tuolle ulkomaalaiselle ruhtinaalle, että surmaisin itse ihan varmasti
hänet, jos hän vahingoittaisi hiuskarvaakaan Mikaelin päästä! Ei,
hyvä tohtori. Elämäni on puhdas kaikista tuonlaisista selkkauksista.
Minun huoleni on raskaampaa laatua, siihen sisältyy kokonainen
elämän-ongelma. Ja se ongelma on vajakuntoisuuden ja vaja-arvoisuuden
ongelma -- ei maailmaan nähden; siitä minä en välittäisi hituistakaan;
vaan siihen ihmiseen nähden, jolle olen kaikkein suurimmassa velassa:
Mikaeliin -- mieheeni nähden."
Tohtori liikahti levottomasti tuolissaan ja vilkaisi kelloon.
"Oi, vaiti!" sanoi hän. "Älkää..."
"Ei!" huudahti Myra. "Ette saa pysäyttää minua. Antakaa minun
vihdoinkin puhumalla keventää mieltäni. Hyvä ystävä, minä olen
kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, olen ollut kymmenen vuotta
naimisissa, ja kuitenkin uskon etten ole vielä tullut todella
täysikasvuiseksi! Sydämeltäni ja aivoiltani olen kehittymätön lapsi, ja
minä tiedän sen; ja, mikä vielä pahempi, Mikael tietää sen myös, ja --
_Mikael ei siitä välitä_. Kuulkaa! Se johtuu ammoin menneiltä ajoilta.
Äiti ei koskaan sallinut yhdenkään tyttärensä tulla täysikasvuiseksi.
Meille ei sallittu mitään omaa yksilöllisyyttä, ei mielipiteitä, ei
itsenäisyyttä. Meitä vaadittiin ainoastaan 'tekemään hänen käskynsä
ja seuraamaan häntä'. Suokaa anteeksi tämä virheellinen sitaatti. Me
olimme äidin silmissä aina lapsia. Me kasvoimme isoiksi ja kasvoimme
hyvännäköisiksi, mutta emme tulleet täysikasvuisiksi. Me pysyimme
lapsina, joita nenästettiin, pidettiin vallan alla ja nöyryytettiin.
Sisareni, jotka olivat kilttejä lapsia, saivat yllinkyllin hilloa ja
kakkua, ja aikanaan he joutuivat avioliittoon miesten kanssa, jotka
olivat äidin mielen mukaisia. Olette ehkä kuullut millaisiksi nuo
avioliitot ovat muodostuneet?"
Lady Ingleby pysähtyi, ja tohtori nyökkäsi miltei huomaamattomasti
myönnytykseksi. Toinen kysymyksessäolevista sisaruksista,
mitä onnettomin nainen, oli parastaikaa hoidettavana hänen
mielisairaalassaan; mutta hän epäili tiesikö lady Ingleby siitä.
"Minä olin musta lammas", jatkoi Myra, kun ei mitään huomautusta
kuulunut. "Minä en tehnyt koskaan mitään oikein; minä tein aina kaikki
väärin. Kun Mikael kohtasi minut, olin lähes kahdeksantoista-vuotias,
yhtä pitkä kuin nytkin, mutta älylliseen kehitykseen ja
maailmantuntemukseen nähden lastenkamariin kuuluva, ja luonteeseen
katsoen mitä onnettomin, välinpitämättömin pikku lapsi. Mikaelin
rakkaus, kun vihdoinkin sen tajusin, oli minulle kuin ihme. Hellyys,
arvonanto ja hienotunteisuus olivat minulle niin uutukaisia kokemuksia,
että ne olisivat panneet pääni pyörälle, jollei niiden herättämän
ylpeyden vastapainona olisi ollut rajaton kiitollisuuden tunne sekä
pelko joutua takaisin äidin käsiin, mitkä seikat olisivat saaneet minut
taipumaan vaikka mihin. Vuosien kuluttua Mikael kertoi minulle, että se
mikä minussa ensiksi veti häntä puoleensa, oli minun silmieni katse,
joka oli ihan samanlainen kuin eräällä hänen lemmikki-lintukoirallaan,
jota kaikki toiset aina sortivat ja jonka eräs metsänvartia oli
vast'ikään tapaturmassa ampunut. Mikael kertoi tämän minulle itse ja
ajatteli täydellä todella että se oli minulle mieleen! Se antoi minulle
valaisevan selityksen suhteestani häneen -- minä olin hänelle samaa
kuin hellästi rakastettu lemmikkikoira. Sanoin ei voi ilmaista, kuinka
hyvä hän on aina ollut minulle. Jos kadottaisin hänet, kadottaisin
kaikkeni -- kaiken mikä tekee kodin kodiksi ja elämän turvalliseksi ja
varmaksi. Mutta jos _hän_ kadottaisi pikku Petterin, olisi se hänelle
tähdellisempi menetys kuin jos hän kadottaisi minut, koska Petter on
älykkäämpi asemassaan ja todella enemmän varsinainen toveri Mikaelille
kuin minä. Monta kertaa, kun hän on käynyt huoneeseensa minun huoneeni
läpi, Petter turvallisesti kainaloon pistettynä ja lausuen minulle
'hyvää yötä, kultaseni' mennyt sisään ja sulkenut oven perästään,
olen tuntenut että saattaisin lyödä pikku Petteriä siksi että sillä
oli parempi sija ja että se pois vietäessä katsoi minuun kähäräinsä
läpi ikäänkuin sanoakseen: 'Sinulla ei ole tähän mitään asiaa!' Tiesin
kuitenkin että minulla oli kaikki mitä olin ansainnut; ja Mikaelin
lempeys ja hyvyys ja kärsivällisyys olivat sanoin kuvaamattomat. Mutta
-- mutta -- oi, _voitteko_ ymmärtää? Minusta olisi ollut mieluisempaa,
jos hän olisi minua moittinut ja torunut; olisin mieluummin suonut että
hän olisi ravistellut minua ja kutsunut minua hupsuksi, kuin hymyillyt
minulle ja jättänyt minut yksin. Olin lastenkamarissa silloin kun
hän meni naimisiin kanssani; siitä saakka olen ollut kouluhuoneessa,
koettaen oppia elämän läksyä yksinäni, ilman opettajaa. Ei mikään
ole auttanut minua tulemaan täysikasvuiseksi. Mikael on aina sanonut
minulle että olen täydellinen, ja ettei hän halua minua toisenlaiseksi.
Mutta minulla ei ole koskaan ollut todella osaa hänen elämäänsä ja
harrastuksiinsa. Jos teen typeriä erehdyksiä, ei hän minua oikaise.
Minä saan huomata ne itse, kerratessani niitä muitten läsnäollessa.
Kun äsken tein tuon tyhmän erehdyksen vaskikäärmeestä, oikaisitte te
sen niin ystävällisesti. Mikael olisi vain hymyillyt, sivuuttaen sen
liian vähäpätöisenä oikaistavaksi; sitten minä olisin toistanut sen
huoneen ollessa täynnä väkeä ja ihmetellyt miksi he näyttivät niin
huvitetuilta! Oh, mutta mitä minä välitän ihmisistä taikka maailmasta!
Minä en tahdo muuta kuin päästä oikealle sijalleni Mikaelin rinnalle.
Minä tahdon 'tulla hänen kaltaisekseen kaikessa'. Niin, tiedän kyllä
että se on raamatunlause. Minä olen kuuluisa väärästä lainaamisesta,
taikka oikeammin lainausten väärinsijottamisesta. Mutta se ilmaisee
ajatukseni -- kuten herttuatar huomauttaa sanottuaan ärsytettynä jotain
lievää ja kun hänen papukaijansa kiroaa! -- Ja sanokaa nyt minulle,
rakas viisas hyvä tohtori, te, joka olette ollut tuon suurenmoisen
Jane Dalmainin elinaikainen ystävä, te, joka olette tehnyt niin paljon
kymmenille minunkin tuntemilleni naisille, sanokaa minulle kuinka voin
lakata olemasta vaja-arvoinen mieheni rinnalla."
Tuo kiihkeä sanavirta pysähtyi äkkiä. Lady Ingleby nojautui taaksepäin
tyynyjä vasten.
Petter huokasi unissaan.
Hallissa löi kello neljänneksen yli kuuden.
Tohtori katsoi yhä vain tuleen. Näytti siltä kuin hänen olisi ollut
vaikeata löytää sanoja.
Vihdoin hän virkkoi hieman värähtävällä äänellä: "Rakas lady Ingleby,
hän ei pitänyt -- ei pidä -- teitä sellaisena".
"Ei, ei!" huudahti Myra kohoutuen jälleen pystyyn. "Hän ei ajattele
minusta mitään mikä ei olisi ystävällistä tai oikeudenmukaista. Mutta
hän ei ole koskaan odottanutkaan minun olevan muuta kuin kiltti,
hellä, sievä koira; ja minä -- minä en ole osannut olla parempi kuin
hän on odottanut. Mutta vaikka hän on niin kärsivällinen, kyllästyttää
minun seurassani oleminen häntä toisinaan sanomattomasti. Kaikki muut
lemmikkiolennot ovat mykkiä, mutta minä pidän puhelemisesta ja sanon
lakkaamatta tyhmyyksiä, jotka eivät _tunnu_ tyhmiltä ennenkuin olen
ne sanonut. Hän lähtee Norjaan kalastelemaan, Engadineen vuorille
kiipeilemään, tuohon kauheaan sotaan panemaan kalliin henkensä vaaraan.
Vaikka minne, päästäkseen olemaan yksin, vaikka minne..."
"Vaietkaa", sanoi tohtori laskien lujan, ruskean käden hetkiseksi
valkoisille, levottomille sormille. "Te olette kiihottunut näitten
viime viikkojen aiheuttamasta jännityksestä. Te tiedätte varsin hyvin
että lordi Ingleby lähti vapaaehtoisena tähän rajasotaan siksi, että
hän halusi niin innokkaasti kokeilla uusilla räjähdysaineillaan ja
toteuttaa käytännössä aatteitaan sähkön käyttämisestä nykyaikaisessa
sodankäynnissä, jotka olivat häntä niin kauan askarruttaneet."
"Oh, kyllä tiedän", sanoi Myra hymyillen alakuloisesti. "Väsyttäviä
asioita, jotka pidättävät häntä tuntikausia laboratoriossaan. Ja
hänellä on jokin hyvin nerokas suunnitelma merkkipuhelua varten
pitkillä matkoilla linnakkeesta linnakkeeseen -- hieroglyyfejä
pilvissä, eikö niin? Tiedättehän mitä tarkotan. Mutta se seikka että
hän vapaaehtoisesti tarjoutui kaikkiin noihin vaaroihin, ainoastaan
kokeillakseen, tekee sen raskaammaksi kantaa kuin jos hän olisi
ollut vanhan rykmenttinsä komentajana ja lähtenyt velvollisuuden
vääjäämättömästä kutsusta. Mutta oli miten oli -- kaikki on
samantekevää, kun hän vain saapuu terveenä kotiin. Ja nyt teidän --
teidän, sir Deryck -- täytyy auttaa minua tulemaan todelliseksi avuksi
Mikaelille. Kertokaa minulle kuinka te autoitte -- oh, aivan niin,
älkäämme mainitko nimiä. Mutta antakaa minulle viisas neuvo. Antakaa
minulle toivoa, antakaa minulle rohkeutta. Tehkää minut voimakkaaksi."
Tohtori katsoi kelloon, ja juuri hänen katsoessaan heläytti hallin
kello puoli tuntia yli kuuden.
"Te ette ole vielä kertonut minulle", lausui hän, puhuen hyvin
hitaasti, ikäänkuin kuunnellen jotain toista ääntä; "te ette ole vielä
kertonut minulle toista syytä, minkä vuoksi poistuitte kaupungista."
"Ah, niin", sanoi lady Ingleby, ja hänen äänessään oli syvempi,
vanhanomaisempi sävy -- murhenäytelmään vivahtava sointu. "Niin,
sir Deryck, minä lähdin kaupungista, koska toiset ihmiset opettivat
minulle rakkaudenläksyjä enkä minä tahtonut oppia niitä erilläni
Mikaelista. Minä olin Jane Dalmainin ja hänen sokean miehensä luona
ennenkuin he palasivat Gleneeshiin. Muistattehan, että he olivat
kaupungissa Dalmainin uuden sinfonian esityksen takia. Minä näin tuon
ihanteellisen avioelämän ja oivalsin johonkin määrin, mitä täydellinen
sielujen toveruus saattoi merkitä. Ja sitten -- niin, siellä oli
muitakin; ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet kuinka kokonaan minä
kuulun Mikaelille; ei mitään varsinaisesti pahaa, mutta ei myöskään
sellaista raitista ja nuorekasta kuin Billyn viaton ihailu; ja minä
pelkäsin että voisin sattumalta oppia sen mitä ainoastaan Mikael saa
opettaa. Sentähden minä pakenin pois. Oi, tohtori, jos jolloinkin
oppisin toiselta mieheltä sen, mitä en ole onnistunut oppimaan omalta
mieheltäni, niin heittäytyisin Mikaelin jalkoihin ja rukoilisin häntä
tappamaan minut!"
Tohtori nosti katseensa uuninreunustan yläpuolella olevaan tauluun.
Tyvenet, kiihkottomat kasvot hymyilivät leppeästi pienelle koiralle.
Hienopiirteinen käsi, valkoinen ja siro kuin naisen, oli kohotettuna
etusormi pystyssä, pitäen pikku eläimen innokasta katsetta tarkkaavasti
itseensä kiinnitettynä. Taiteilijan taikamainen taito antoi tohtorille
ongelman selityksen. _Nainen_ -- toverina, vaimona, osana hänestä
itsestään -- ei ollut mikään tarve tämän ajattelijan, keksijän,
tiedemiehen, pyhimyksen elämässä. Hän saattoi pitää arvossa mykkää
kiintymystä, hän kykeni osottamaan rajatonta ystävällisyyttä,
lempeyttä, kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Mutta niin nainen
kuin koirakin jäivät hänen sisimmän olemuksensa muurin ulkopuolelle.
Jolleivät Myran silmät olisi muistuttaneet hänen lemmikkikoiransa
silmiä, ei hän arvattavasti olisi mennyt naimisiin tämän rakastettavan
naisen kanssa, joka nyt kymmenen vuotta oli kantanut hänen nimeään; ja
sittenkään ei hän vielä olisi sitä tehnyt, jollei äidin tyrannius olisi
herättänyt hänessä heikkojen ja sorrettujen suojelemisen vaistoa ja
kypsyttänyt hänessä päätöksen nousta tuota tyranniutta vastaan ja viedä
riemulla sorrettu mukanaan vapauteen.
Mitä kauemmin tohtori katsoi, sitä itsepintaisemmin kuva sanoi: "Me
kaksi; ja mitä tekemistä _hänellä_ on siinä?" Pyhä viha heräsi Deryck
Brandin sydämessä; sillä hänen ihanteensa siitä palvomisesta, jota
miehen tulee naiselle osottaa, oli hyvin korkea. Kun hän ajatteli
suljettua ovea sekä yksinäistä vaimoa, joka kadehti sylikoiraa, mutta
syytti yksinäisyydestään nöyrästi ainoastaan itseään, niin hänen
hampaansa pusertuivat yhteen ja otsansa synkkeni. Ja kaiken aikaa hän
odotti sitä ääntä ulkomaailmasta, joka oli pian tuleva.
Lady Ingleby huomasi hänen hellittämättömän katseensa, ja eteenpäin
nojautuen kohotti hänkin katseensa tauluun. Tulen valo hohti hänen
viehättävillä kasvoillaan ja säihkyvän pehmeällä tukallaan. Hänen
huulensa raottuivat hellään hymyyn; hänen silmänsä sädehtivät puhdasta
loistetta.
"Oi, hän on niin hyvä!" lausui hän. "Kaikkina näinä vuosina hän ei
ole kertaakaan puhutellut minua tylysti. Ja katsokaa kuinka hellästi
hän katsoo Petteriin, joka todellisuudessa on mitä vastenmielisin
koirapahanen. Oletteko koskaan kuullut herttuattaren 'sutkausta'
Mikaelista? Hän ja minä olimme kerran yhdessä Overdenessä, mutta
herttuatar ei kutsunut meitä sinne toistamiseen, ennenkuin mieheni
mentyä Norjaan kalastamaan; ja silloin minä tietysti menin yksin.
Herttuatar menettelee tällaisissa asioissa aina avoimesti ja selittää
ne. Niinpä hän sanoi silloin minulle: 'Kultaseni, minä olen iloinen
saadessani teidät vieraakseni; mutta teidän ei pidä tulla muulloin
kuin voidessanne tulla yksin. Minä en halua enää toista kertaa elää
teidän kelpo Mikaelinne mallin mukaan. Meistä saattoi todellakin
käyttää sanaa Pyhä Mikael ja kaikki hänen enkelinsä. _Hän_ oli Pyhä
Mikael, ja _meidän_ oli kaikkien oltava enkeleitä! Eikö se ollut
aivan herttuattaren tapaista ja samalla kaunis todistus Mikaelin
järkähtämättömästä hyvyydestä? Oi, minä toivoisin teidän tuntevan hänet
paremmin. Ja muuten toivoisin itsekin tuntevani hänet paremmin! Mutta
joka tapauksessa minä olen hänen vaimonsa. Sitä asemaa ei minulta
mikään voi riistää. Ja ettekö tekin arvele, että kun Mikael tulee
kotiin tällä kertaa, niin kaikki tulee jollakin tavoin toisenlaiseksi
-- paremmaksi kuin koskaan ennen?"
Hallin kello löi kolme neljännestä yli kuuden.
Ovikellon heläys kajahti läpi hiljaisen talon.
Petter kohosi istualleen ja haukahti kerran terävästi.
Tohtori nousi ylös ja seisoi selin tuleen, kasvot oveen päin.
Myran kysymys jäi vastauksetta.
Kiireisiä askelia lähestyi.
Sisään astui lakeija tuoden sähkösanoman lady Inglebylle.
Myra otti sen levollisin sormin, ilman tuota tavallista äkillisen
aavistuksen aiheuttamaa sydämen herpautumista. Hetken keskustelu täytti
kokonaan hänen mielensä, ja tohtorin läsnäolo synnytti hänessä niin
voimakkaan ja turvallisen tunteen -- ikäänkuin varmuuden ettei mitään
pahoja sanomia voinut olla tulossa.
Hän ei kuullut Deryck Brandin levollista ääntä tämän virkkaessa
palvelijalle: "Ei tarvitse odottaa."
Oven sulkeuduttua tohtori kääntyi poispäin ja seisoi tuijottaen tuleen.
Huoneessa oli hyvin hiljaista.
Lady Ingleby aukaisi sähkösanomakotelon, levitti paperin hitaasti ja
luki sen läpi kahteen kertaan.
Sen jälkeen hän istui paikallaan niin hievahtamattoman äänettömänä,
että tohtori vihdoin kääntyi ja katsoi häneen.
Myran katse kohtasi levollisena hänen katseensa.
"Sir Deryck", lausui hän, "se on sotavirastosta. Ne ilmottavat minulle
että Mikael on kaatunut. Luuletteko että se on totta?"
Hän ojensi sähkösanoman sir Deryckille, joka otti sen ja luki sen
äänettömänä. "Hyvä lady Ingleby", virkkoi hän sitten hyvin lempeästi,
"pelkään ettei tässä ole epäilemistä. Hän on antanut henkensä
synnyinmaansa puolesta. Teidän on oltava niin urhoollinen antaessanne
hänet, kuin hän olisi halunnut vaimonsa olevan."
Myra hymyili, mutta tohtori näki hänen kasvojensa vähitellen vaalenevan.
"Kyllä", sanoi hän; "kyllä olen! En tahdo olla häntä heikompi. Tahdon
olla samanarvoinen -- vihdoinkin." Sitten, ikäänkuin äkillisen
mielijohteen saaneena, hän kysyi: "Tiesittekö tästä? Senkö vuoksi te
tulitte?"
"Niin", vastasi tohtori verkkaisesti. "Herttuatar lähetti minut. Hän
oli sota virastossa tänä aamuna uutisien saapuessa, kysymässä tietoja
Ronald Ingramista, joka on haavottunut ja makaa kuumeessa. Hän soitti
minulle pyytäen minua tulemaan ja vaati, että sähkösanoman lähettäminen
pidätettäisiin kello kuuteen saakka tänä iltana, jotta minulla olisi
aikaa matkustaa tänne ja ilmottaa uutinen teille ensin varovasti, jos
se näyttäytyisi tarpeelliseksi."
Myra tuijotti häneen suurin silmin. "Ja te annoitte minun sanoa kaiken
tuon Mikaelista ja itsestäni?"
"Rakas lady", sanoi tohtori, ja harvat ihmiset olivat milloinkaan
kuulleet tuon syvän, lujan äänen olevan niin värisemäisillään, "en
voinut estää teitä. Mutta te ette sanonut yhtäkään sanaa, joka olisi
lähtenyt muusta kuin ehdottoman rakkauden ja uskollisuuden tunteesta."
"Kuinka olisin muuta voinutkaan?" kysyi Myra, kasvojensa tullessa yhä
valkeammiksi ja silmien suuremmiksi ja kirkkaammiksi. "Minulla ei ole
koskaan ollut edes ajatustakaan, joka olisi ollut muuta kuin rakkautta
ja uskollisuutta."
"Tiedän sen", sanoi tohtori. "Poloinen, urhea sielu, -- minä tiedän
sen."
Myra otti sähkösanoman ja luki sen uudelleen. "Kaatunut", sanoi hän;
"_kaatunut_. Tahtoisin mielelläni tietää miten."
"Herttuatar on valmis tulemaan heti luoksenne, jos vain haluatte hänen
tulevan", esitti tohtori.
"Ei", sanoi Myra, hymyillen heikosti. "Ei; sitä tuskin haluan. Paitsi
jos äiti-kulta tulee. Siinä tapauksessa meidän on heti sähkötettävä
herttuattarelle, koska nyt -- nyt kun Mikael on poissa -- hän on
ainoa ihminen, joka voi pitää puoliaan äitiä vastaan. Mutta muussa
tapauksessa pyydän että se jätettäisiin tekemättä, koska ymmärrättehän
-- hän sanoi ettei hän voinut elää Mikaelin mallin mukaan, eikä tuo
sukkeluus huvita tällä haavaa."
"Onko ketään, jota haluaisitte kutsuttavaksi heti?" kysyi tohtori,
ihmetellen itsekseen kuinka paljon suuremmiksi ja kirkkaammiksi nuo
suuret harmaat silmät saattoivat tulla, ja olivatko yhdenkään elävän
ihmisen kasvot koskaan olleet niin täydelleen värittömät.
"Ketään, jota haluaisin tulemaan heti? En tiedä. Tai kyllä sentään --
yksi henkilö on, jos hän vain voisi tulla. Jane -- tiedättehän? Jane
Dalmain. Minä sanon aina että hän on niinkuin bassoääni laulussa --
niin tukeva ja täydentävä ja turvaava. Ei mitään aivan pahaa voisi
tapahtua, jos Jane olisi läsnä. Mutta tämä tietysti _on_ tapahtunut --
eikö olekin?"
Tohtori istuutui.
"Minä sähkötin Gleneeshiin aamulla", sanoi hän. "Jane on täällä varhain
huomis-aamuna."
"Monet ihmiset tiesivät sen siis ennen minua?" sanoi lady Ingleby.
Tohtori ei vastannut.
Myra nousi ylös ja seisoi katsoen alas tuleen; kookas, sulava vartalo
ojennettuna täyteen pituuteensa, selkä tohtoriin päin, jonka valppaat
silmät eivät hetkeksikään lakanneet häntä vaarinottamasta.
Äkkiä Myra katsahti toiselle puolen huonetta lordi Inglebyn nojatuoliin.
"Ja minä uskon että _Petterkin_ tiesi sen", sanoi hän kovalla,
korkealla äänellä. "Hyvät ihmiset! Petter tiesi eikä huolinut ruoasta
sen vuoksi että Mikael oli kuollut. Ja minä sanoin että sillä oli
vatsahäiriöitä! Mikael, oi Mikael! Sinun vaimosi ei tiennyt että olit
kuollut, mutta koirasi tiesi! Oi Mikael, Mikael! Pikku Petter tiesi!"
Hän kohotti käsivartensa suurta miestä ja pientä koiraa esittävää
taulua kohti.
Sitten hän horjahti taaksepäin.
Tohtori otti hänet vastaan, kun hän kaatui.
Neljäs luku.