"Kuinka hauskaa, että vihdoinkin on joku jonka kanssa saa puhua! Ja
vielä _te_ päälle päätteeksi, hyvä tohtori! Vaikka en vieläkään voi
käsittää kuinka potilas, joka on saanut teidät matkustamaan tänne asti,
voi odottaa käyntiänne huomiseen saakka, suoden siten täysin terveelle
ihmiselle, sellaiselle kuin minulle, verrattoman suuriarvoisen
etuoikeuden nauttia teidän seurastanne teellä, päivällisellä ja
aamiaisella sekä viehättävällä _tête-à-têteillä_ niiden välillä.
Tietäähän koko maailma, että teidän minuuttinne ovat kullankalliit."
Näin puheli lady Ingleby kaataessaan tohtorille teetä ja ojentaessaan
sitä hänelle.
Deryck Brand asetti varovasti kupin kokoonkäännettävän teepöydän
kulmalle, otti itselleen ohuen voileivän ja vastasi sitten
viehättävimmällä hymyllään: "Olisipa ammattini kovin synkkä, rakas
lady, jos se kieltäisi minua milloinkaan aterioimasta tai pakinoimasta
tai viettämästä hupaisaa iltaa täysin terveen ihmisen seurassa. Minun
mielestäni varmin tapa elää täysintä elämää, suorittaen suurimman
määrän työtä vähimmällä ponnistuksella, on elää nykyhetkessä,
antautua koko olemuksellaan hetken ympäristölle, hetken asialle,
hetken henkilölle. Senvuoksi jätämme nyt, teidän luvallanne, syrjään
potilaani, sekä entiset että nykyiset, ja nautimme täysin määrin tästä
odottamattomasta _tête-à-têtestä_."
Myra Ingleby katseli vierastaan. Tohtori Deryckin neljäkymmentä
ikävuotta eivät olleet jättäneet häneen raskaita jälkiä, vaikkakin
hänen tummassa tukassaan oli kummankin ohimon yläpuolella hopeaisia
juovia. Hänen kookkaassa, ryhdikkäässä vartalossaan oli nuorteaa
reippautta, mutta laihojen, ruskeitten, sileiksi ajeltujen ja tyvenien
kasvojen ilmeessä oli levollista voimaa ja lujuutta sekä samalla
harrasta ystävällisyyttä ja altista ymmärtämystä, joka toisissa
synnytti turvallisen luottamuksen tunteen.
Oli kuin suuren yksinäisyyden taakka olisi nostettu Myran sydämeltä.
"Panetteko aina noin paljon suolaa voileivällenne?" sanoi hän. "Kuinka
iloinen olen saadessani olla 'hetken henkilö'! Mutta -- siihen saakka
kun tuo salaperäinen 'lähiseudun potilas vaatii osakseen huomionne --
on teidän saatava pitää täydellistä lupapäivää, ja minun on koetettava
unohtaa puhuvani nykyajan etevimmän hermolääkärin kanssa ja ainoastaan
nauttia siitä ilosta että saan pitää vieraanani omaani ja Mikaelin
hyvää ystävää. Muussa tapauksessa tuntisin kiusausta kysyä teidän
neuvoanne lääkärinä, sillä pelkään todella, sir Deryck, että olen
tulemassa heikkohermoiseksi ensi kertaa elämässäni."
Tohtorin ei tarvinnut katsoa emäntäänsä. Hänen harjaantunut silmänsä
oli jo huomannut ohentuneet posket, rasittuneen katseen ja suloisten,
harmaitten silmien alla olevan sinertävän varjon, jota ei voinut
kokonaan lukea pitkien, tummien silmäripsien syyksi. Hän kumartui
eteenpäin ja katseli tuleen.
"Jos asia on todella niin", virkkoi hän, "niin se seikka, että te
sen itse huomaatte, on niin erinomaisen oire, ettei tila voi olla
vakava. Mutta minä pyydän teitä pitämään mielessänne, lady Ingleby,
että minä pidän kaikkia potilaitani ystävinäni, ja että ystävilläni on
vapaus minä hetkenä hyvänsä tulla potilaikseni. Niin että kysykää vain
neuvoani, jos voin olla teille joksikin hyödyksi."
Tohtori laittoi itselleen uuden voileivän, taittaen sen kokoon
huolekkaan täsmällisesti.
Lady Ingleby ojensi kätensä ottaakseen hänen kuppinsa, kiitollisena
siitä ettei tohtori osottanut huomanneensa hänen silmiinsä odottamatta
kihonneita kyyneliä. Hän puuhaili teekeittiön kanssa, kunnes saattoi
jälleen puhua levollisella äänellä, ja sanoi sitten hieman väkinäisesti
naurahtaen: "Oi, suuri kiitos! Jonkun ajan perästä -- jos sallitte
-- neuvottelen kanssanne mielihyvällä. Mutta siihen mennessä -- mitä
pidätte 'hetken ympäristöstä'? Näyttääkö budoaarini teistä muuttuneen
edukseen? Mikael teki kaikki nämä muutokset ennen poismenoaan. Nuo
uudet sähkölamput ovat hänen omaa patentinsaanutta sommitelmaansa. Ja
oletteko nähnyt hänen muotokuvaansa? Ihmeellisen onnistunut, eikö ole?"
Tohtori katseli ympärilleen hyväksyvästi.
"Olen ihaillut huonetta siitä saakka kun astuin sisään", sanoi hän. "Se
on viehättävä." Sitten hän kohotti katseensa uuninreunan yläpuolella
olevaan kuvaan: se oli luonnolliseen kokoon maalattu muotokuva
kookkaasta, parrakkaasta miehestä, jolla oli tiedemiehen ja ajattelijan
korkea otsa, mietiskelijän katse ja pyhimyksen lempeä, tyyni ilme.
Hän näytti kyllin vanhalta sopiakseen isäksi sille naiselle, jonka
budoaarissa hänen muotokuvansa oli keskus-esineenä. Taiteilija oli
maalannut hänet vanhaan norfolkilaiseen metsästyspukuun puettuna,
nahkasäärystimet jaloissa ja metsästyspiiska kädessä istumassa
puutarhatuolissa yksinkertaisen pöydän ääressä. Kaikki mitä kuvassa
esiintyi oli kodikasta, vanhaa ja mieluisaa; puvun rypyt olivat vanhoja
tuttavia; iäkäs tupakkakukkaro pöydällä oli kulunut ja nuhraantunut.
Ruskeahko väri oli vallitsevana, ja kuvan valoisimman kohdan muodosti
uneksivien, mietiskelevien silmien kirkas sini. Silmien katse oli
suunnattu pöydälle, millä istui odottavassa, hartaan tarkkaavaisessa
asennossa valkoinen sylivillakoira. Kookkaan miehen ja pikku koiran
välinen ilmeinen kiintymys ja se keskittynyt mieltymys, jolla he
katselivat toisiaan, olivat hyvin osaavasti kuvatut. Kuvan nimenä olisi
voinut olla: "Me kaksi"; ja se antoikin vaikutuksen ystävyydestä,
jossa ei ollut sijaa kolmannelle. Tohtori loi silmäyksen leposohvalla,
hopeaisen teekeittiön takana istuvaan suloiseen naiseen, ja hänen
alitajuntansa toi esiin kysymyksen: "Mitä tekemistä _hänellä_ oli
siinä?" Mutta seuraavassa tuokiossa hän kääntyi oikealla kädellä
olevaan isoon nojatuoliin päin, missä pieni, yksinäinen, valkoinen
kähärätukku makasi yhdessä sykkyrässä. Oli mahdotonta erottaa päätä
hännästä.
"Onko tuo sama koira?" kysyi tohtori.
"On; se on Petter. Mutta kuvassa se on hienona ja kunnollisesti
kerittynä ja parempivointisena kuin tällä hetkellä. Petter ja Mikael
ovat kovasti kiintyneet toisiinsa, ja kun Mikael on poissa, on Petter
minun huolenpidossani. Mutta minä en pidä pienistä koirista, ja
Petter on minun mielestäni aivan liiaksi hemmoteltu. Lisäksi minä
tunnen aina, että se sietää minua vain siksi että olen Mikaelin vaimo
ja pysyy luonani sen vuoksi että se tietää Mikaelin palaavan sinne
missä minä olen. Olen kuitenkin varsin ystävällinen sille, Mikaelin
takia. Mutta itse asiassa se on häijy pikku rakki ja liian vanha
elossa pidettäväksi. Mikael puhuu siitä aina ikäänkuin se olisi
kerrassaan liian hyvä elämään, ja minä puolestani ajattelen että
olisi jo paras aika sen mennä minne kaikki hyvät koirat menevät. En
voi ymmärtää mikä sitä tällä kertaa vaivaa. Sitten eilisillan se ei
ole koskenutkaan ruokaansa ja on ollut niin levoton ja rauhaton. Se
nukkuu aina Mikaelin vuoteella, ja tavallisissa oloissa se ei anna enää
merkkiä itsestään sitten kun olen asettanut sen siihen ja sulkenut
Mikaelin ja oman huoneeni välisen oven, ennenkuin aamulla, jolloin
se haukkuu pyrkien ulos ja palvelustyttöni vie sen alas. Mutta viime
yönä se vinkui ja ulvoi tuntikausia. Viimein minä nousin ylös, etsin
Mikaelin vanhan metsästystakin -- saman joka on tuossa taulussa -- ja
panin sen vuoteelle. Petter kömpi siihen ja kyyristyi nukkumaan. Minä
käärin hihat sen ympärille, ja se näytti tyyntyvän. Mutta tänään se
yhä kieltäytyy syömästä. Minä luulen että sillä on vatsahäiriöitä tai
joitakin muita vaivoja, joita koirille tulee vanhemmiten. Rehellisesti
puhuen -- ettekö luule, että pieni, tehokas myrkkyannos houkuttelevassa
kapselissa..?"
"Ssh, hiljaa!" sanoi tohtori. "Petter ei ehkä nukukaan."
Lady Ingleby nauroi. "Mutta hyvä tohtori! Luuletteko että eläimet
ymmärtävät meidän puhettamme?"
"Luulen kyllä", vastasi tohtori. "Ja vielä enemmänkin; ne eivät
tarvitse kielen välitystä ymmärtääkseen. Niiden tajuaminen tapahtuu
telepaattisesti. Ne lukevat ajatuksemme. Hermostunut ratsastaja
tai ajaja voi saattaa hevosenkin säikkymään. Mykät luontokappaleet
karttavat ihmisiä, joilla on niitä kohtaan vastenmieliset tai
pahansuovat ajatukset, kun taas todellinen eläinten-ystävä voi voittaa
ne puolelleen ilman ainoatakaan ääneen lausuttua sanaa. Rakastavat ja
hyväntahtoiset ajatukset vaikuttavat niihin telepaattisesti, herättäen
heti kohta luottamusta ja vastakaikua. Ja mekin puolestamme voimme,
jos viitsimme nähdä sen vaivan, päästä suuressa määrin selville niiden
ajatuksista samaa keinoa käyttäen."
"Merkillistä!" huudahti lady Ingleby. "Toivoisinpa että voisitte
ajatuksenluvulla saada selville mikä Petteriä vaivaa. En tiedä miten
uskallan odottaa Mikaelin paluuta, jos jotakin ikävää tapahtuu hänen
rakkaalle koiralleen."
Tohtori nojautui taaksepäin nojatuolissaan, heitti polvensa ristiin
toiselle polvelle ja pitäen kyynärpäänsä tuolin käsinojilla antoi
sormenpäittensä laskeutua vastakkain hyvin täsmällisesti. Hän
otti täten vaistomaisesti asennon, jossa hän tavallisesti istui
kohdistaessaan huomionsa tarkkaavasti johonkin potilaaseen. Sitten
hän kääntyi ja katsoi kiinteästi isossa nojatuolissa kyyröttävään
valkoiseen kääryyn.
Huoneessa oli hyvin hiljaista.
"Petter!" sanoi tohtori äkkiä.
Petter nousi heti istumaan ja tuijotti tohtoriin kähäräinsä lomitse.
"Pikku Petter-parka", sanoi tohtori ystävällisesti. Petter siirtyi
tuolin reunalle, istui hyvin pystyssä ja tähysti innokkaasti tohtoriin
päin. Sitten se heilutti häntäänsä, koputtaen tuolia nopein, levottomin
pikku koputuksin.
"Ensimäinen hännänheilutus viimeksikuluneen vuorokauden aikana",
huomautti lady Ingleby, mutta ei tohtori enempää kuin Petterkään
välittänyt huomautuksesta.
Pikku koiran huolestuneet silmät tähystivät tuskallisen kysyvinä miehen
ystävällisiin, älykkäisiin silmiin.
Liikahtamatta tohtori sitten puhui.
"_Kyllä_, pikku Petter", sanoi hän.
Petterin pieni tupsukas häntä lakkasi koputtamasta. Se istui hetkisen
hyvin hiljaa; sitten se siirtyi ääneti takaisin keskelle tuolia,
kääntyi siinä ympäri kolme neljä kertaa ja paneutui sitten maata,
laskien päänsä käpäliensä väliin ja päästäen pitkän, väräjävän
huokauksen, kuten pieni lapsi, joka on nyyhkyttänyt itsensä uneen.
Tohtori kääntyi ja katsoi lady Inglebyhyn.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Myra hämmästyneenä.
"Pikku Petter teki kysymyksen", vastasi tohtori Deryck vakavasti, "ja
minä vastasin siihen."
"Ihmeellistä! Ettekö tahtoisi puhua tästä telapatiasta Mikaelin kanssa,
kun hän tulee kotiin? Se huvittaisi häntä suuresti."
Tohtori katseli tuleen.
"Se on suuri kysymys", sanoi hän. "Kun saan aikaa, ajattelen kirjottaa
tutkielman eläinten älyllisestä ja henkisestä kehityksestä sellaisena
kuin se ilmenee Raamatussa."
"Bileamin aasissako?" kysäisi lady Ingleby.
Tohtori hymyili. "Aivan niin", sanoi hän. "Mutta Bileamin aasi ei ole
ainoa eläin Raamatussa eikä mielenkiintoisinkaan. Ettekö ole koskaan
pannut merkille kuinka monessa tapauksessa eläimet välittömästi
noudattivat Jumalan käskyjä, silloinkin kun nuo käskyt olivat
kerrassaan vastakkaisia niiden voimakkaimmille vaistoille? Esimerkiksi
jalopeura, joka kohtasi tottelemattoman jumalanmiehen Betelistä
tulevalla tiellä. Eläimen vaisto olisi vaatinut sitä miehen tapettuaan
raatelemaan ruumiin, raahaamaan sen pesäänsä ja syömään sen. Mutta
Jumalan käsky oli, että sen tuli lyödä kuoliaaksi, mutta ei syödä
ruumista eikä myöskään raadella aasia. Aasin vaisto olisi vaatinut
sitä kauhistuneena pakenemaan jalopeuraa, mutta Jumalaan-luottamus
epäilemättä voitti sen luonnollisen pelon, ja ohikulkevat ihmiset
näkivät merkillisen näyn: jalopeuran ja aasin seisomassa vartiona
jumalanmiehen kuolleen ruumiin kahden puolen; ja siinä ne pysyivät,
kunnes vanha profeetta saapui Betelistä viedäkseen ruumiin pois
haudattavaksi."
"Erinomaista!" sanoi lady Ingleby. "Niin ne tekivätkin. Ja kun
kerran tulee sitä ajatelleeksi, niin huomaa joukottain samanlaisia
esimerkkejä. Käärmeen, jonka Mooses kohotti merkiksi korvessa, olisi
vaistoaan seuraten pitänyt luikerrella alas ja purra israelilaisia, sen
sijaan että se jäi ylös tuottaakseen siihen katsoville parantumisen."
Tohtori hymyili. "Aivan niin", sanoi hän. "Mutta meidän ei kuitenkaan
sovi mainita sitä esimerkkinä, koska käärme, ollen vaskesta, oli
luullakseni vailla kaikkia vaistoja. Muuten se olisi ollut erinomaisen
valaiseva kohta. Ja minä uskon että eläimillä on henkistä elämää
paljon enemmän kuin luulemmekaan. Muistatteko erästä psalmien kohtaa,
jossa sanotaan että jalopeurat 'etsivät Jumalalta elatustansa'? Ja
vielä merkillisempää on, kun samassa psalmissa luemme koko elollisesta
luomakunnasta, että kun Jumala peittää kasvonsa, niin se peljästyy?
Herra nähköön!" jatkoi tohtori vakavasti; "toivoisinpa että meidänkin
henkinen elämämme aina täyttäisi nämä kaksi vaatimusta: nimittäin
että Jumalan tahto olisi ylempänä voimakkaimpiakin vaistojamme; ja
että milloin tahansa jokin pilvi asettuisi meidän ja Hänen kasvojensa
valkeuden väliin, me tuntisimme heti levottomuutta sieluissamme."
"Minä pidän tuosta lausetavasta 'henkinen elämä'", sanoi lady Ingleby.
"Olen varma että te tarkotatte sillä samaa mitä muut ihmiset ilmaisevat
toisinaan niin erilaisilla sanontatavoilla. Oletteko kuullut Meldrumin
herttuattaren käynnistä siinä suuressa evankelisessa kokouksessa
Albert-hallissa? En todellakaan oikein tiedä mikä kokous se oli.
Olen saanut sen käsityksen, että se oli jokin yleiskristillinen
lähetyskokous, jossa oli Amerikasta tullut saarnaaja; ja kokouksia
kesti kaksi viikkoa. Minun mieleeni ei ikinä olisi pälkähtänyt mennä
sinne. Mutta kelpo vanha herttuatar tahtoo aina olla selvillä 'ajan
ilmiöistä' ja saada näytteitä niistä kaikista. Sitäpaitsi hänellä
on vakinainen aitionsa Albert-hallissa. Ja niin hän purjehti sinne
eräänä iltapäivänä hyvissä ajoin ennen kokouksen alkamista ja seurasi
menoja loppuun asti. Hän nautti laulusta, ihmetteli kuuntelevan
kansanjoukon ääretöntä paljoutta, liikuttui kyyneliin asti saarnaajan
kaunopuheisuudesta ja oli lähtemässä hallista herkytetympänä kuin oli
ollut vuosikausiin ja aikoen vahvasti tulla sinne toistekin ja tuoda
muitakin mukanaan, kun muuan ovella hääräilevä imelänsiloinen henkilö
puhutteli häntä sanoilla: 'Anteeksi, rouva, oletteko kristitty?'
Herttuatar kohotti lornjettinsa sanattomana ällistyksestä ja katseli
häntä päästä jalkoihin. Sangen todennäköisesti kyyneleet vielä
kimaltelivat hänen vanhoilla, ylväillä kasvoillaan. Ainakin tuo
mahdoton henkilö näyttää pitäneen häntä lupaavana sanankuulijana.
Herttuattaren äänettömyyden rohkaisemana hän laski kätensä hänen
käsivarrelleen ja toisti kysymyksensä: 'Oletteko kristitty?' Silloin
herttuatar pääsi tilanteen tasalle eikä viivyttänyt kostoaan.
'Hyvä mies', sanoi hän niin selkeästi että jokainen etehisessä
oleva voi kuulla, 'olisin luullut teidän hienosti kehittyneelle
havaintokyvyllenne olevan kysymättäkin selvää, että olen miellyttävä
sekotus juutalaista, turkkilaista, uskotonta ja kiinalais-pakanata!
Siirtyisittekö nyt ystävällisesti syrjään, että pääsen vaunujeni
luo'. -- Eikä herttuatar sen koommin halunnut näytteitä evankelisista
kokouksista!"
Tohtori huokasi. "Tahditonta", sanoi hän. "Oi kuinka surkeaa on, kun
'hupsut ryntäävät siihen mihin enkelitkin pelkäävät astua!'"
"Ihmiset nauravat täyttä kurkkua, kun herttuatar kertoo tätä", sanoi
lady Ingleby; "mutta hän matkiikin tuota tekopyhää olentoa niin
erinomaisesti; eikä hän mainitse mitään kyynelistä. Ne olen saanut
eräältä silminnäkijältä. Mutta -- kuten sanoin -- minä pidän teidän
sanontatavastanne 'henkinen elämä'. Siinä on todellakin sisällystä; ja
vaikka olisikin velvollinen tunnustamaan, ettei itsellä ole sellaista,
taikka että se mitä on, on kovasti laimentunutta, niin näkee kuitenkin
sen täydellisemmässä muodossaan toisissa ihmisissä; ja onhan siinäkin
jo jotain mihin uskoa. -- Katsokaa kuinka rauhallisesti pikku Petter
nyt nukkuu. Te olette nähtävästi saattanut sen mielen lepoon. Se on
Mikaelin nojatuoli ja sen vuoksi Petterinkin. Nyt lähetämme pois
teevehkeet; ja sitten -- saanko tulla potilaaksenne?"
Kolmas luku.