Kello kolme kosteana iltapäivänä marraskuun alussa. Talvinen
auringonpaiste puhkaisi silloin tällöin taivaan lyijyistä harmautta
lyhytaikaisilla pilkahduksillaan.
Shenstonen puiston suuret puut seisoivat alastomina ja paljaina,
ojennellen pitkiä käsivarsiaan yli likomärän ruohikon. Koko luonto
tuntui odottavan talven ensi lunta, joka peittäisi sen kuolleet ja
kuihtuneet jäsenet suloisella, hohtavalla valkoverhollaan, jonka alla
tulevan uuden elämän lupaus voisi hiljalleen liikahdella ja siirrehtiä
puhjetakseen ajallaan esiin.
Shenstonen valtiatar käveli verkalleen edestakaisin parvekkeella
pitkään turkisviittaansa kääriytyneenä, kuunnellen syksyn
hiljaista "tip-tip"-pisaroimista ympärillään, katsellen viimeisten
lakastuneitten lehtien äänetöntä varisemista, etäämpänä näkyvän järven
teräksenharmaata kalvoa, tyhjää kukkatarhaa ja autiota ruohokenttää.
Suuri kivirakennus teki asumattoman vaikutuksen. Useimmat sen huoneista
olivat nähtävästi suljetut; mutta parissa huoneessa leimusi iloinen
roihuvalkea, heittäen punertavan hohteen ikkunaruutuihin ja lähettäen
ulkopuolelle houkuttelevan lupauksen sisällä odottavasta lämmöstä ja
kodikkuudesta.
Pikkuinen valkoinen sylivillakoira käveli parvekkeella valtiattarensa
mukana. Se oli levoton, pieni valkoinen kähärätukku, joka milloin
juoksenteli hänen ympärillään, milloin kiiruhti edelle tai jäi jälkeen,
syöksähtääkseen taas arvaamattomassa kiireenpuuskassa eteenpäin
nurkkauksissa, saaden hänet käänteissä miltei kompastumaan.
"Petter", sanoi lady Ingleby eräässä tuollaisessa tapauksessa, "minä
toivon että käyttäytyisit vähän järkevämmin! Joko jättäytyisit jälkeen
ja seuraisit siivosti perässä, niinkuin sinun ikäisesi koiran tulisi
tehdä, taikka sitten juoksisit edellä siihen iloisen nuorekkaaseen
tapaan, jota noudatat silloin kun Mikael ottaa sinut mukaansa
kävelylle; mutta älä Herran tähden ole niin rauhaton äläkä juoksentele
minun ympärilläni noin mielettömästi, muuten kutsun Williamin ja
lähetän sinut sisälle. Jospa Mikael vain voisi nähdä sinut!"
Piskuinen elukka loi häneen hartaan katseen sikinsokin riippuvien
kähäräinsä lomitse -- silkinpehmoisten villakähäräin, jotka olivat
hankkineet sille Pörrö-Pekan nimen. Sen silmissä, jotka koleassa
tuulessa olivat käyneet punareunaisiksi, oli sellainen sokealta
näyttävä katse, jonka usein huomaa hyvin vanhoilla koirilla. Lisäksi
oli niissä ynnä koko sen pikku olennossa huolestunutta levottomuutta,
joka ei olisi jäänyt huomaamatta oikealta koirain-ystävältä. Lady
Inglebykin huomasi sen osittain. Hän kumartui ja taputti sen päätä.
"Pikku Petter parka", virkkoi hän ystävällisemmin. "On hirveätä meille
kummallekin, että Mikael on niin kaukana tuossa ilkeässä sodassa.
Mutta kyllä hän palaa kohta kotiin, ja silloin me unhotamme kaiken
levottomuutemme ja yksinäisyytemme. Tulee taaskin kevät, ja Mikael
antaa keritä sinut kunnollisesti ja me menemme Brightoniin, jossa saat
juoksennella ympärinsä ja kuulla ihmisten sanovan sinua 'Britannian
jalopeuraksi'. Minä luulen tosiaankin, että sinä kuvittelet itseäsi
Trafalgar-torin jalopeurain veroiseksi! En voi ymmärtää, minkätähden
sellainen iso suuri mies kuin Mikael on niin ihastunut sellaiseen
pikkuruiseen koira-pahaseen kuin sinuun! Jospa olisit edes suuri
tanskalaiskoira tai mahtava St. bernhardilainen --! Mutta samapa se;
Mikael rakastaa meitä molempia ja me molemmat rakastamme Mikaelia, ja
siksi meidän tulee olla kilttejä toisillemme, pikku Petter, silläaikaa
kun hän on poissa."
Myra Ingleby hymyili, kietoi viittansa laskokset tiukemmin ympärilleen
ja jatkoi kävelyään. Pieni valkoinen varjo seurasi häntäänsä
heiluttamatta, alakuloisena hänen perässään.
Ja lakastuneet lehdet irtausivat mehuttomista oksista ja liipottelivat
alas märkään nurmikkoon, ja syksyn hiljainen "tip-tip"-pisaroiminen
jatkui joka puolella. Alahallin ovi avautui. Sähkösanomaa tuova
lakeija astui joutuisasti ulos. Hänen kasvojensa ilme oli levollinen,
harjaantuneen hillitty, mutta hänen silmäluomensa värähtelivät
hermostuneesti, kun hän ojensi hopeatarjotinta emännälleen.
Lady Inglebyn viehättävät kasvot kalpenivat kokonaan verettömiksi
suuren majavannahkahatun alla, mutta hän otti punakellervän kuoren
vakavalla kädellä ja avasi sen vapisemattomin sormin. Hänen silmättyään
allekirjotusta palasi väri jälleen hänen poskilleen.
"Tohtori Brandilta", virkahti hän, huudahtaen tahdottomasti
mielenkevennyksestä. Odottava lakeija kääntyi ja nyökäytti salavihkaa
taloon päin, ja erään ikkunan ääressä seisonut palvelustyttö laski
uutimen alas ja riensi kertomaan levottomalle talonväelle että kaikki
oli hyvin.
Sillävälin lady Ingleby luki sähkösanomansa.
Sairaskäynnillä lähiseudullanne. Voitteko majottaa minut
luoksenne yöksi? Saavun 4.30.
Deryck Brand.
Lady Ingleby kääntyi lakeijan puoleen. "William", sanoi hän, "sanokaa
rouva Jarvisille, että sir Deryck Brand on käynnillä näillä tienoin
ja tulee yöksi tänne. He voivat panna heti tulen magnoliahuoneen
uuniin ja järjestää sen häntä varten. Hän on täällä tunnin päästä.
Lähettäkää auto asemalle. Sanokaa Groatleylle, että me juomme
teetä arkihuoneessani heti kun sir Deryck saapuu. Lähettäkää sana
Puistomajaan rouva O'Maralle, että minä tarvitsen häntä täällä tänä
iltana. Niin, ja mainitkaa samalla Puistomajassa, ettei ole saapunut
mitään uusia tietoja ulkomaalta."
"Kyllä, armollinen rouva", virkkoi lakeija, ja Myra Ingleby hymyili
huomatessaan miehen äänessä ja kasvoissa heijastuksen omasta
rajattomasta helpotuksestaan. Palvelija kääntyi ja kiiruhti huoneisiin,
Petterin syöksähtäessä äkillisessä vääräänsuunnatussa tarmonpuuskassa
hurjasti haukkuen hänen kintereilleen.
Lady Ingleby siirtyi parvekkeen etulaitaan ja seisahtui lähelle
kivileijonaa tyhjän kukkamaljan viereen, joka kesällä oli ollut
tulipunaisena kukkivista geraniumeista. Hänen kasvoillaan kuvastui
iloinen odotus.
"Vihdoinkin joku, jonka kanssa saa puhua!" sanoi hän. "Olin jo
ruvennut ajattelemaan, että minun oli uhmattava äiti-kultaa ja
palattava kaupunkiin. Ja vielä itse sir Deryck eikä kukaan muu! Hän
sähköttää Victoriasta, joten voin päättää hänen käyvän potilaansa
luona matkan varrella taikka vasta huomenaamulla. Kuinka erinomaisen
herttaista häneltä suoda minulle kokonainen ilta! Ihmettelenpä, kuinka
moni ihminen rikkoisi kymmenettä käskyä minun suhteeni, jos tämän
tietäisi!... Petter, sinä pikku paholainen! Tule tänne! Miksi lakeijat
ja puutarhurit ja kirjeenkantajat eivät potkaise suustasi viimeisiäkin
hampaita, sitä en voi ymmärtää! Olet muka olevinasi liian sairas
voidaksesi syödä päivällistäsi ja heti sen jälkeen käyttäydyt kuin
raivostunut hyena, kun viaton William parka tuo minulle sähkösanoman!
Minä kirjotan Mikaelille ja kysyn, enkö saa hirtättää sinut."
Ja erittäin valoisalla tuulella lady Ingleby lähti huoneeseen.
Mutta ulkona käännähtelivät kuolleet lehdet verkalleen rapisten
ruohikolla, syksyn hiljaisen "tip-tip"-pisaroimisen jatkuessa
kaikkialla. Viime henkäyksiään vetävä vuosi oli jo melkein kuollut, ja
luonto odotti valkoista käärinliinaansa.
Toinen Luku.