Matkalta palattuaan syyslukukauden alussa ei Albert viitsinyt
käydä kotonaan Marielundissa, tehden syyksi jotkut »keskeneräiset
kirjoitukset ja yliopistossa taas alkavat opinnot». Lukukausi meni
ulkomaanmatkan painolla, muistojen varassa, joille aina sai kuulijoita.
Saksalaiset olivat, ahkeruudestaan huolimatta tai ehkä juuri sentakia,
hyvin keskinkertaisia, niinkuin heidän sampanjansakin. Sampanja olikin
tavallaan kulttuurin mittapuu. Mutta olihan siellä kaikki toki sentään
toista kuin täällä Suomessa. Berliinissä tutustui hän persoonallisesti
Saksan nykyjään etevimpään näyttelijättäreen, intresantti tuttavuus.
Badenissa oli hän samassa seurassa erään suurherttuallisen korkeuden
kanssa, joka oli kuin hyvinvoipa oluenpanija. Saksan taideko? —
Rappiolla niinkuin kaikkialla muuallakin. Mutta museoissa eräitä
hyviä kankaita, Dresdenissä esimerkiksi sikstiiniläinen — suorastaan
musiikkia! Berlin oli Münchenin rinnalla _parvenu_, München edusti
vanhaa ja soliidia kulttuuria.
Lukukauden lopussa huomasi Albert, ettei hän taaskaan ollut tehnyt
mitään. Ja mitä hän oikeastaan tekisi? Lukeminen oli entistäänkin
ikävämpää matkan jälkeen, ja alkuopinnot — niitä hän ei enää ikinä
viitsisi suorittaa! Oppiarvot, ne olivatkin oikeastaan hyvin
poroporvarillisia etikettejä. Sen ja sen tämä herra osaa ja tietää,
ei muuta. Niinkuin ei sitä nyt voisi tietää ja olla sivistynyt ilman
niitäkin! Päinvastoin; komeampaakin olisi olla tutkija, joka ei kulkisi
kaikkien tallaamia sovinnaisia latuja, tutkija tai kirjailija, joka
löisi itsensä läpi, ei sentakia, että hän on maisteri — jokainen
kansakoulunopettajahan on kohta maisteri! — vaan omain ideain
voimalla. Se olisi sitäpaitsi persoonallista, niin, se juuri olisi
persoonallista. Se oli päätetty; hän alkaisi kirjoittaa jotakin. Mutta
mitä? Matkastaanko? — Ei, hän oli jo puhunut itsensä tyhjäksi, eivätkä
hänen muistonsa sitäpaitsi, suoraan sanoen, paperilla näyttäisikään
miltään. Suullisessa kertomuksessa, varsinkin pikkutunneilla, sai
vapaammin hiukan noin tyylitellä, totuuttakin! Romaaninko tai jotakin
sentapaista? Sanoihan suomen opettaja aikoinaan, että hänellä on
selvä ja loogillinen tyyli. Ja olihan hän sitä viljellyt lukemisen
avulla. Hän kirjoittaisi jonkin nykyaikaisen elämänkuvauksen — ei,
ei taitaisi tulla mitään, hän ei viitsisi eikä jaksaisikaan eläytyä!
Talonpoikaisromaaninko? — äsh, kuinka Manta ja Mikko saivat toisensa!
Jotakin historiallista sen pitäisi olla. Nyt, nyt hän tiesi! Hän
kirjoittaisi jotakin historiallisen novellin ja esseen tai, jos niin
tahdottaisiin, koserian rajoilta. Se soveltuisi hänelle parhaiten.
Jotakin kevytaseista! Pikku akvarelleja, tapainkuvauksia... sirosti,
impressionistisesti. — Joku pieni kreivitär... pikantti rakkausjuttu
vapaalta kädeltä, keveästi paikallisväriä päälle! Kyllä hän... hyvä
tulee, juttu n:o 1! Joku hovi-interiööri, vähän kruununkimmellystä
ja kannustenkilinää, intriigejä ja kyyneleitä, jokin valtiosalaisuus
naisen käsissä, mainiota... juttu n:o 2! Onhan niitä aiheita.
Jonkun vanhan markiisittaren muistelmia — jospa tekisikin siitä
kehysnovellin: markiisitar kertoo! Sellainen kaikki-kokenut ja
kaikki-ymmärtävä markiisitar: myrsky ulvoi linnan ympärillä, mutta
keltaisessa huoneessa paloi iloinen takkavalkea, kun markiisitar
aloitti seuraavan kertomuksensa! — Materiaalia ja taustaa oli
historiallisessa kirjallisuudessa kuinka paljon hyvänsä, juonen
vapaa sommittelu oli hetkessä suoritettu, ainoa vaiva oli oikeastaan
puhtaaksikirjoituksessa!... Ja taas lähti kirje kotiin viemään tietoa,
ettei Albert ehtisi kuin korkeintaan pistäytyä jouluksi Marielundiin,
hän julkaisisi piakkoin, lukujensa lomassa, historiallisen
novellikokoelman. Historiallisesta novellista tulisi nähtävästi hänen
erikoisalansa. Äidin takia ei Albert vielä maininnut mitään siitä, että
hän ennemmin tai myöhemmin jättäisi luvut kokonaan.
Vastaus tuli seuraavassa postissa ja tällä kertaa taas isältä.
»Jobin posti», ajatteli Albert. »Iloitsen suuresti, rakas Albert»,
kirjoitti Ivar Strömfeldt, »että olet löytänyt oman tehtäväsi. Asiat
ovat kääntyneet sellaisiksi, että sinun täytyykin ruveta tulemaan
ilman meidän apuamme toimeen. Meillä ei ole enää mitään, emmekä me
vanhuksetkaan, surettaa sanoa, saa enää viettää joulua täällä rakkaassa
Marielundissa. Marielund menee kaikkineen ensi viikolla vasaran alle.
Diana ei enää koskaan viilletä näiden niemien nenitse; muistatko,
kuinka ihanasti se lensi kuohujen ylitse ja kuinka kauniisti se
kääntyi? Oma rakas Diana, minusta tuntui, että sillä oli sielu. Se
myytiin äsken Helsinkiin ja tulee varmasti purjehtimaan monta palkintoa
itselleen. Meidän elämämme on maksanut paljon, vaikka mamma ei sitä
ymmärrä, enempää kuin sitäkään, että voimme olla köyhiä (mamma on kovin
hermostunut). Jouduin suorittamaan pari takausta, maksoin ne mielelläni
vanhojen muistojen takia, vaikka ne lopullisesti kaasivatkin meidät.
Toivon saavani niin paljon pelastetuksi haaksirikosta, että sinä pysyt
pinnalla, kunnes saat lukusi päätetyiksi. Ja meistähän, mammasta ja
minusta, ei sitten enää ole väliä, me olemme laulaneet laulumme loppuun
ja löydämme varmaan jostakin sukulaisista vanhuuden-sopen.»
Albert jäi istumaan kirje kädessä.
»Tempora enim mutantur» oli hän kuulevinaan kuin jostakin kaukaa.
Niinkuin isä olisi laulanut tuttua glunttia särkyneellä tenorillaan,
lepattavain pianokynttiläin valossa. Marielundissa olisi kohta autiota
ja pimeää, laudoitus ikkunain edessä ja puutarha villinä. Siellä
oli kuitenkin hauska olla. Isä raukka, joka niin piti Marielundista
— niin hyvä toisaalta, mutta heikko. Niin juuri, heikko. Mihinkäs
ne muuallekaan veisivät, gluntit ja metsästysjutut! Keppi käteen
ja maantielle! Kukas käski erota virasta kahden vuoden palveluksen
jälkeen, mitä lienee tehnyt kommelluksia, siinä se! Sellainen
hyvänahkainen nahjus, jonka rakkaat laulajaveikot olivat käärineet
sormensa ympärille ja nauroivat takana, mutta pappa vain: kiitoksia,
kun saan maksaa teidän puolestanne! Ihanteellista, kovin ihanteellista!
Albert naurahti kylmästi. Ja mamma toinen hyvä: suku-ylpeä,
aateliskipeä, pojallaan suurenteleva, kaikessa suurenteleva.
»Apteekkarissa oli niin ja niin, meillä pitää olla parempaa.» Se on
ollut sellaista säästetään-tulitikkuja-ostetaan-sampanjaa-politiikkaa.
Olisi pitänyt säästää sampanjaa ja ostaa tulitikkuja. Nyt ne viulut
maksetaan! Ja minä en huoli mistään pelastusrenkaasta, tullaan
tässä toimeen ilmankin! Johan sitä jo toki osataan rantaan uida —
osannevatkohan muut!
Albert ei ollut lopuksi niinkään pahoillaan siitä, mitä oli
tapahtunut. Se vain ikäänkuin etäännytti vanhemmat kauas hänestä; hän
ei ollut koskaan ollut heitä oikein lähellä. Hän tunsi melkein kuin
kasvaneensa; nyt saattoi hän näyttää, mihin kelpasi. Tämän varjolla
sai paremmin heittää luvutkin kesken. Olo tuntui niinkuin vapaammalta
ja tanakammalta, kun ei ollut mistään eikä kenestäkään riippuvainen.
Hänellä oli kykyä ja hänellä oli suhteita, kyllä hän... Hyräillen hän
lähti kaupungille. Tuolla tuli Hakasalokin vastaan, parahiksi.
— Terve, veli, ajattelin juuri sinua. Eikös mentäisi Kämppiin
haukkaamaan aamiaista? — ehdotti Albert.
Kun he olivat mukavasti istuutuneet pöytään, kysyi Hakasalo:
— Mitä sinä muuten nykyjään hommaat, luetko sinä?
— Kotitarpeiksi.
Albert sytytti huolettomasti paperossin. — Ja viimeksi olen pannut
kokoon novellikokoelman.
— Älä! — Hakasalo katsahti mielenkiinnolla ylös ruokalistasta. — Mutta
sehän on hauskaa! Ja minkälaisista aiheista?
— Ne ovat eräänlaisia rokokonovellejä.
— Mainiota! Se juuri sopii sinulle. Se tulee olemaan intressantti
debyytti. Sinun kyvylläsi, sinun tyylilläsi... ah! Ei, kyllä meidän
välttämättä täytyy ottaa viiniä! Koska kirjasi ilmestyy?
— Kevätpuoleen.
Viini lämmitti miellyttävästi. Ravintolassa oli arvokas ja asiallinen
vanhain herrain tunnelma näin aamupäivällä.
Vähän ajan päästä uskoi Albert itsekin novellikokoelmaansa yhtä
lujasti kuin Hakasalo. Eihän hän oikeastaan alun alkaen tarkoittanut
sanoa, että se oli valmis, mutta koska Hakasalo sen niin käsitti, niin
olkoon menneeksi! Sehän oli pieni asia, mitä hän sitä oikaisemaan! Ja
vähentämään Hakasalon vilpitöntä iloa... niinkuin näytti. Eihän se
ollut sitäpaitsi väärinkään sanottu, valmishan se olikin, tavallaan.
Puhtaaksikirjoituskysymys. Ja kun Hakasalo joi kirjailija Strömfeldtin
maljan, oli se Albertista niinkuin ollakin piti. Aivan niin, kirjailija
Strömfeldt.
Keskenkaiken, suomalaista kirjallisuutta arvosteltaessa ja köykäiseksi
havaittaessa, kysäisi Albert kuin sivumennen, tulisiko Hakasalo
takaajaksi pieneen paperiin. Ei sitä viitsisi aina isäukkoakaan vaivata.
— Veli mairittelee minua — sanoi Hakasalo. — Tietysti. Jo nyt toki
rikkaalle runoilijalle. On sitä oltu köyhäinkin runoilijain papereissa.
Sepä kävi helposti. Albert maksoi tahallaan suurella setelillä
osoittaakseen, ettei hän vielä ollut tyhjä. Sikaari suussa lähtivät
he hitaasti kulkemaan aamupäivän Esplanaadia. — Merkillistä, kuinka
muutamilla ihmisillä näyttää aina olevan kiire — puheli Albert. — Se
on eräs vissi laji ihmisiä, ne eivät kiireestään huolimatta saa sen
enempää aikaan. Toiset osaavat järjestää paremmin, tekevät työtä,
mutta ehtivät myöskin nauttia elämästä... lahjakkaat. Elämän voi itse
asiassa järjestää aika miellyttäväksi elää. Ainainen kiire ja touhu on
keskinkertaisten ja poroporvarien tunnusmerkki.