Albert sai lainan, ja hänen elämänsä jatkui niinkuin ennenkin;
moitteettomasti puettuna, arvosteleva ilme kasvoilla hän edelleen
käveli joka-aamuisen kierroksensa, mikä vanhaan tapaan päättyi
kahvilaan. Hänen ryhtinsä oli kenties vielä entisestäänkin varmistunut
— hänet tunnettiin ja hänestä puhuttiin kahviloissa ja ensi-illoissa.
Vaikka »puhtaaksikirjoitus» yhä vielä olikin suorittamatta, oli
Hakasalo ja hän itsekin pitänyt huolta siitä, että novellikokoelma
tuli tiedoksi piireissä. Mikä merkillinen sesam tuo novellikokoelma
olikaan! — Se avasi Albertille monen kirjallisen salongin ovet ja
hankki hänelle uusia lähempiä tuttavuuksia sekä esteettistä arvovaltaa,
jota kuunneltiin. »Intressantin näköinen, tuo nuori kirjailija
Strömfeldt», sanottiin, »hänen novellikokoelmansa kuuluu olevan
erikoisen huomattava». Mutta kevät tuli, eikä kirjaa kuulunut. »Se on
sillä lailla», selitti Albert, »että minä vielä viimeistelen sitä, se
ei ole koskaan pois tieltä. Aho kirjoittaa moneen kertaan.» Hyvä, juuri
niin! Strömfeldt otti työnsä kovin vakavasti, mutta silläpä hän olikin
oikea taiteilija! Tuli syksy. »Niin, se minun novellikokoelmani! Se on
parhaillaan eräällä hyvällä ystävälläni, jonka arvosteluun ehdottomasti
luotan.» Tuli jälleen kevät. »Kyllä se on viipynytkin, se minun
kirjani! Se oli jo kustantajalla, mutta otin sen vielä sentään pois.»
Siihen kevääseen saakka Albert kesti. Hän oli käyttänyt luottonsa
loppuun, myöskin »pelastusrenkaan», ja eli viimeksi käsilainoilla.
Hänen vanhempansa olivat pelastuneet sukulaistensa luokse Ruotsiin.
Eräänä kesäkuun alkupäivänä istui Albert yksin huoneessaan ja sytytti
hermostuneesti paperossin toisensa jälkeen. Nousi, käveli ja istuutui
jälleen. Tympäisi, kaikki tympäisi. Kulunut sohva, keinutuoli, joka
narisi, pöly huonekaluilla ja ikkunoissa. Vuokrarouva, joka silloin
tällöin teki asiaa huoneeseen vain vakoillakseen mitä hän toimitti ja
jonka huulilla pyöri alituisesti, vaikka toistaiseksi julkilausumatta,
kysymys vuokrasta — Albert tunsi sen, vaikka ei edes kääntynyt
katsomaan. Yksinäisyys tympäisi; huoneessa tuntui ihan, että toverit
olivat jo taas lähteneet maalle. Monta kertaa niinkuin helpotti, kun
tiesi, että niitä oli saatavilla; nyt ei ollut. Vaikka vieraantunuthan
hän oli entistä enemmän kaikista. Hän oli jo kauan aikaa aavistanut
senkin, että hänestä puhuttiin pilkallisesti, kun hän lähti joukosta.
»Novellitko? — eihän niitä ole muualla kuin hänen fantasiassaan»,
kuuli hän kerran eteiseen, palatessaan ottamaan keppiään, »ei missään
muualla; eihän se ole koskaan tehnyt muuta kuin kävellyt kadulla, koko
mies». Sanoja seurasi naurunrähäkkä. Albert puri hammasta muistaessaan
tätä; hänen oli tehnyt mieli hyökätä sisään ja piestä puhujaa, lyödä
verille. Mutta hän oli juuri silloin saanut siltä lainaksi.
Raha-asiat, nehän ne olivat pahimmat kaikista. Ne olivat pakottaneet
ylläpitämään toveruussuhteita, jotka hän muuten aikoja sitten olisi
katkaissut. Ne olivat pakottaneet loputtomiin nöyryytyksiin. Kun olisi
rahaa, niin kyllä hän näyttäisi niille, koko joukolle! Mutta kun ei
ollut. Ei nytkään sen vertaa, että olisi saanut päivällistä. Vaikka oli
rikkaaksi syntynyt. Kyllähän hän tekisi vaikka mitä, kun ei tarvitsisi
joka päivä aina uudestaan juosta kokoon aamiaista ja päivällistä ja
illallista. Rahaa piti saada! Vaikka sinisen kiven sisästä!
Albert istuutui taas pöytänsä ääreen. Hän tekee sen sittenkin. Siinä on
ainoa pelastus.
Ja kynä alkoi jälleen liikkua paperilla. Ensin epävarmasti ja
vaivalloisesti, sitten aina varmemmin ja rohkeammin kirjoitti se yhtä
ainoata nimeä. K. Hakasalo, K. Hakasalo... Kas, niin, tuo näytti jo
hyvältä. Arkki oli kohta täynnä.
— Mutta entäs jos — käsi pysähtyi taas ja vapisi — mutta entäs jos
käy nytkin... samalla tavalla! — Albert näki yht'äkkiä edessään
serkkunsa, hienon virkamiehen, vihasta vapisevan hahmon, jonka nimen
hän oli kerran kirjoittanut. Serkku kiljui ja ärjyi, mutta tunnusti
kuitenkin nimensä ja maksoi, »suvun takia», niinkuin hän sanoi, »mutta
en kaikenlaisten deekis-herrain takia». Albertin kasvoja kuumotti
ja kirveli kuin piiskan jäljeltä. Jospa kuitenkin jättäisi tämän...
Mutta mistä hän ottaa rahat vuokraan ja laskuihin ja käsilainojen
maksamiseen? »Novellitko? — eihän niitä ole muualla kuin hänen
fantasiassaan», oli hän samalla kuulevinaan. Raivostuneena hän alkoi
kirjoittaa edelleen.
Tunnin päästä hän istui pankissa sammunut sikaari kädessä ja odotti
johtokuntaan viedyn vekselinsä kohtaloa. Hän oli ottanut rohkaisuryypyn
ja kävellyt moneen kertaan pankin oven ohi ennenkuin tuli. Meneeköhän
se läpi? Lapsellista, tietysti se menee. Ja jos ei mene, niin syteen
tai saveen, tämä oli ainoa pelastus! Hän otti sanomalehden, mutta pani
sen pois huomatessaan sen ilmiantavan käsien vapisemisen.
Merkillisen kauan se tänään viipyikin! No, hänen nimensä ei enää
maksanut paljon — herrat pohtivat. On hauska antaa herrojen pohtia,
pohtikoot, siitä ne palkankin saavat. Hänen paperinsa on nähtävästi
johtokunnan tärkein asia tällä kertaa! Mutta entäs jos — äsh, turhaa
hermostumista, hermotkin alkavat mennä pilalle. Tämä pelastaa taas
hänet vähäksi aikaa — saa olla viimeinen kerta, tällainen temppu.
Hätä ei lue lakia, tämä on oikein jännittävää. Hän hautautuu kesäksi
jonnekin, vaikka Suursaareen. Parantaa hermonsa. Istuu viimeinkin
niin kauan yhdessä kohti, että saa sen novellikokoelman. Se täytyy
saada, se on pakko. Muuten ei voi enää elää. Kun vain pääsee alkuun,
sittenhän se menee. Kaikilla paremmilla kirjailijoilla on ensin
ollut vaikeuksia... Sitten näkevät, mikä mies hän on... Eivät naura
enää... Hän se lopuksi nauraa, sille, että on niin helposti pettänyt
ihmisten herkkäuskoisuutta. Monta vuotta. Hän kirjoittaa siitä vielä.
Näyttää lopultakin olevan hyvin helppoa vetää ihmisiä nenästä...
Nyt! Nyt tuli joku johtokunnan ovesta ja sillä oli keltainen paperi.
Hyvä! — Ei, se ei vieläkään ollut minulle. Olisikohan — ei, mitä
turhia! Pitäisi piloillaan keksiä joku uusi juttu ja päästää se
liikkeelle, esimerkiksi, että olen perinyt... Olisi psykologisesti
mieltäkiinnittävää nähdä, kuinka kauan se menisi täydestä — kyllä se
menisi. Ihmisten tyhmyydestä, siitä se vasta tulisi oikea _comédie
humaine_...
— Herra Strömfeldt?
Hänen eteensä oli pysähtynyt joku outo mies. Silmänräpäyksessä Albert
käsitti, mistä oli kysymys; hänen sydämessään jysähti ja veri nousi
päähän.
— Minä... olen...
— Olkaa hyvä ja seuratkaa minua.
— Mitä te... tarkoitatte?
Vieras herra ei ollut huomaavinaan hänen kysymystään, ja samassa
käsitti Albert itsekin tehneensä virheen, puhuneensa epävarmasti, ja
puri huultaan. Ihmisetkin katsoivat. Hän kohautti olkapäitään. Oli
paras lähteä.
— Poliisikamariin, olkaa hyvä — sanoi saattaja ja alkoi kulkea hänen
rinnallaan.
Albert pysähtyi sytyttämään sikaariaan, piti koettaa olla rauhallinen.
— Kävelkää perässä, en minä karkaa — heitti hän sitten olkansa yli.
Levollisesti hän lähti astumaan pitkin Aleksanterinkatua. Päivä
paistoi, asfaltti huokui kuumuutta. Joitakin virkamiehiä tuli
vastaan matkalla päiväkahville. Kun ei vain tulisi tuttuja.
Vekselinväärennyksestä, ajatteli Albert. Tällaiselta siis tuntui
olla vekselinväärentäjä. Enhän minä tunne mitään... eikä se vielä
ole sanottu. Ei Hakasalokaan erottaisi nimikirjoitusta omastaan...
Kuinkahan ne keksivät? Kun vain pää pysyisi kylmänä, maailmaa tämä on.
Tuota kylttiä en ole koskaan huomannut, onkohan se ollut kauan, on
tainnut olla...
Hämärä ja viileä porraskäytävä toiseen kerrokseen. Albertin korvissa
humisi omituisesti. Pimeä eteinen, ovi oikealla, kun eivät nyt hermot
pettäisi, matala, voimakkaasti tupakalle tuleva huone, kaksi poliisia,
jotka kohta alkoivat pitää silmällä Albertia, niinkuin peläten
karkaamista, komisario pöydän takana. Pöydällä kirjoja ja papereita,
seinäalmanakka. Komisario — lihava, pienet, pistävät silmät — puhui
telefoniin jotakin, josta ei saanut selvää, kiusoittavan rauhallisesti
ja Albertista piittaamatta. Kun hän oli lopettanut, naulitsi hän
katseensa Albertiin, vain hetkeksi, mutta se pani Albertin muuttamaan
jalkaa. Sitten avasi komisario jonkin kirjan, hyvin rauhallisesti,
alkoi tehdä kysymyksiä Albertin henkilöllisyydestä ja kirjoittaa.
»Niinkuin asia jo olisi selvä», hermostui Albert, »ei se vielä ole
sanottu».
— Täällä on tämä pieni paperi — sanoi komisario sitten hitaasti ja otti
käteensä Albertin pankkiin jättämän vekselin. — Kuka on kirjoittanut
tämän toisen nimen K. Hakasalo?
— Tohtori Hakasalo tietysti.
— Jaha, jaha, tohtori Hakasalo. Koska hän sen kirjoitti?
Siinä oli varmasti ansa.
— Jokin päivä sitten, en muista varmaan.
— Jaha, jokin päivä sitten, jaha. Kas, kuinka ette muista sitä varmaan?
Albert kohautti olkapäitään. Tuo ei nähtävästi ollut vaarallinen. Mutta
samassa hänen ajatuksensa jostakin syystä sekaantui, hän ei millään
voinut muistaa, milloin Hakasalo oli lähtenyt kaupungista; tuo sen
mahtoi tietää. Albertin tuli kuuma ja hän hermostui taas.
— Siitä on ehkä noin viikko — sanoi hän, mutta huomasi kohta komisarion
katseesta tehneensä tyhmyyden. Mitä hänen piti mennä sitä sanomaankaan!
Ja vielä tarpeettoman kiireesti. Jospa ei Hakasalo silloin enää
ollutkaan kaupungissa.
— Noin viikko... hm. Kirjoititteko te samalla kertaa koko planketin?
Siinä oli taas ansa. Muste oli tietysti samaa.
— Kirjoitin.
— Myöskin summan?
Ahaa, nyt se on väärillä jäljillä! Ei, ei tuota tarvitse pelätä.
— Kirjoitin tietysti.
— Miks'ette vienyt sitä kohta pankkiin?
— Se on minun asiani.
— No no, teidän on parasta vastata.
— En silloin tarvinnut rahaa.
— Olisitteko vienyt, jos olisitte tarvinnut?
— Tietysti.
— Jaha, jaha, tietysti. Mutta minkä takia päiväsitte paperin viikko
sitten juuri täksi päiväksi? — Komisario oli taas naulinnut silmänsä
Albertiin.
Nyt oli piru merrassa. Hän oli unohtanut koko päivämäärän ja puhunut
itsensä pussiin! Puhe summasta oli tahallista harhaanjohtamista. Hän
oli klikissä.
— En muista... kai sattumalta.
— Vaikka olisitte voinut viedä vekselin ennenkin pankkiin! Kyllä se on
nyt paras, että herra tunnustaa...
— Mitä minun pitäisi tunnustaa?
— ... että herra on väärentänyt tämän K. Hakasalon nimen.
— En ole.
— Te olette.
— En.
— Jaha, jaha, kieltää — sanoi komisario levollisesti, samalla kun
kirjoitti taas jotakin kirjaansa. — No, puhutaan tuonnempana. Herra nyt
miettii asiaa.
Vähän ajan päästä käveli Albert edestakaisin pienessä
ristikkoikkunaisessa huoneessa; ikkuna antoi jonnekin takapihalle.
Että pitikin sen tyhmännäköisen poliisin saada hänet pussiin! Kuinka
hän niin sekaantuikin ajatuksissaan — tai oliko varmaa, että kävi niin
äkkiä; mitähän hän oikeastaan oli puhunut? Äsh, kun ei edes muista,
hermothan ne pettivät. Olisi pitänyt nauraa ja olla kyynillinen. Mutta
ei hän vielä onneksi ole tunnustanut eikä tunnusta. Se on pääasia,
siitä täytyy pitää kiinni. Hän peruuttaa kaikki, jos on sanonut jotakin
tyhmää, ja keksii jotakin, mitä tahansa. Syyttää hämmennystään. Kun nyt
vain ajatus pysyisi selvänä. Pitää tehdä suunnitelma, hän oli tyhmä,
kun ei sitä kohta tehnyt. Viisaasti, askel askeleelta — eihän niin vain
antaudu! Hakasalo tunnustaa varmasti nimen omakseen. Jo senkin takia,
että se on niin hyvin jäljitelty; sitä eivät muut osaisikaan. Mutta
jos ei tunnusta, entäs sitten? No niin — Albert huitaisi kädellään ja
istuutui lavitsalle — onhan sitten taas tämäkin koettu! Oscar Wildekin
istui vankilassa ja kirjoitti tunteellisen kirjan.
Vekselinväärennys! Se ei tuntunut lainkaan niin kaamealta ja
juhlalliselta, kuin sen ehkä olisi pitänyt tuntua. Pitänyt? — Niin,
siitä on rikoslaissa pykälä. Äsh, rikoslaki: rosvoja ja murhamiehiä
varten! Sellaista sattuu pankkimaailmassa joka päivä, ja vain pieni
prosentti tarttuu kiinni. Tilasto tarvitsi prosenttinsa, ja minä jäin
kiinni, Albert naurahti. Ja mitä se sitten on — vekselinväärennys?
Erään pienen muodollisuuden oikotie, pienenpieni valheenpoikanen,
jollaisia sovinnainen seuraelämä on täynnä. Marielundinkin
seurusteluvalheet — ai, ai, mitä karvaisia piruja, vaikka puhtoisessa
paidassa, niin että vain häntä näkyi! Olenko minä nyt sen huonompi? —
Sama Albert Strömfeldt kuin aamulla ennen kirjoittamista, sama herra,
paitsi etten voi tupakoida, kun ottivat pois tupakat! Niin tosiaan,
ottivat pois!
Muistaessaan tämän sai Albert kovan tupakan-nälän. Hänen kasvonsa
alkoivat hehkua. Hänen piti välttämättä saada tupakkaa. Hän rupesi
kolkuttamaan ovea, samalla nähdäkseen mitä siitä seuraisi.
Ei kuulunut mitään. Hän kolkutti kovemmin ja kovemmin — viimein
lähestyivät jostakin askeleet, ja avain kiertyi lukossa. Ovelle
ilmestyi merkillisen näköinen lyhyt ja totinen vartija, jolla leveillä
hartioillaan oli vartaloon nähden aivan liian suuri pää. Mies seisoi
omituisesti etukumarassa niinkuin vatsatautinen.
Albertin teki mieli purskahtaa nauruun.
— Minä tahtoisin tupakkaa.
Vartija kohotti kulmakarvojaan.
— Ei täällä saa.
— Mutta minun hermoni...
— Määräykset — sanoi vartija ja yritti lyödä oven kiinni, mutta Albert
sai jalkansa väliin. Taas hänen teki mieli nauraa, tilanne oli niin
koomillinen: hänen päänsä oli ovenraossa, ja edessä seisoi säikähtynyt,
vatsatautinen vartija. He katselivat hetken toisiaan. Albertin tuli
melkein sääli miestä, niin hullunkurista kuin se olikin.
— Mikä teitä vaivaa?
Nyt vasta vartija oikein hämmästyi; Albert olisi varmaan sillä hetkellä
voinut päästä hänen käsistään.
— Menkää nyt sisään, herra.
— Mutta mikä teitä vaivaa?
— Se on rinnassa.
— Miksette mene sänkyyn?
Taas katsahti vartija häneen ihmeissään ja pudisti senjälkeen päätään.
— Velvollisuus.
Sitten sai hän oven työnnetyksi kiinni.
Määräykset ja velvollisuus, se on niin tyypillistä! mietti Albert
huoneessaan. Jopa se olikin koko velvollisuuden ruumiillistuma, yritti
hän lyödä leikiksi, mutta se ei tahtonut onnistua; vartijan surkea
ulkonäkö vaivasi häntä. Äsh, poliisit vielä menivät mukiin, mutta
tuo viimeinen, oli sekin! Oikea kaleeriorja! — Sellaisilla juuri oli
velvollisuuksia. Niinkuin loppuunajetuilla kestikievarihevosilla.
Velvollisuus ja velvollisuus! Sehän nyt oli vasta, kuinka jokin
sana voi tarttua mieleen ja kiusata — olkoon! Mitä se häneen
kuului. Hänellä ei ollut koskaan ollut velvollisuuksia, niistä
ei puhuttu Marielundissa. Olipas, kerran oli! Yht'äkkiä leimahti
hänen muistossaan, ties mistä syystä, kohtaus rehtorinkansliassa
kahdeksannella luokalla — silloin hänellä oli velvollisuus, mutta hän
ei tehnyt sitä. Äsh, alan tulla sentimentaaliseksi, torjui Albert
muistoaan — huono merkki!
Taas tuli hänen mieleensä vartija. Sellaiset ne sitten minua
vartioivat, ajatteli hän, sellaiset alkuihmiset, sitten... linnassa.
Linnassa! Hän pysähtyi ja tarttui päähänsä. Hän ei jäisikään tänne
tähän koppiin, jysähti hänen mieleensä, hän joutuisi vankilaan...
kuritushuoneeseen. Hän ikäänkuin heräsi kylmään puistatukseen
ja hänelle selvisi nyt vasta, kuinka hänelle tulisi käymään.
Kuritushuoneeseen... tekemään koreja yhdessä kaiken maailman varkaitten
kanssa... Se pannaan sanomalehtiin... Sekö tästä tuleekin? Häpeä!...
Huone aivankuin vähitellen pieneni hänen silmissään ja puristi häntä;
hänen henkeään salpasi... Ja sitten jälkeenpäin: hän, entinen hieno
herra, soittamassa ovikelloja... huonosti puettuna, likaisena, parta
ajamattomana... tuttavat katsovat hänen ohitseen kadulla... Sekö
tästä tuleekin? Häpeä, häpeä! — ei ikinä, ei ikinä hän kestä sitä!...
Syömään luusoppaa atavististen, matalaosaisten murhamiesten kanssa...
hänen mielessään vilahti kuva Notre-Dame-kirkon paholaisesta, joka
järsii sääriluuta... Hänen teki mieli huutaa, mutta ääni ei kulkenut.
Ei ikinä, ennen vaikka mitä! Häntä puistatti kuin vilussa, ja ajatus
sekaantui sotkuiseksi vyyhdeksi... koti... Marielundin vieraat...
Hänestä tuntui yht'äkkiä samanlaiselta kuin pienenä, kun hän oli tehnyt
jotakin pahaa ja hänen äitinsä puolusti häntä, kunnes hän itsekin uskoi
syyttömyyteensä. Niin, syytönhän hän olikin. Eihän hän hetkeäkään ollut
ajatellut muuta kuin itse lunastaa takaisin vekselinsä, ja kaikki olisi
ollut hyvin. Se oli vain hätävara. Kun rahat loppuivat. Ja minkätakia
ne loppuivat? Papan avokätisyyden ja nahjusmaisuuden takia. Siinä oli
syy. Niinkuin koko kasvatuksessa... Albert on nero ja rikas... Albertin
ei tarvitse tehdä mitään. Siinä se; hän oli ollut heidän kunnianhimonsa
leikkikalu, ei mitään muuta. Tähän se oli vienyt, sentakia hän istui
tässä. Syyttömästi... tämä häpeä...
Albert nyyhkytti.
Hänen heikoissa ja sairaissa aivoissaan meni kaikki sekaisin, katkeruus
ja häpeäntunne, oikea ja väärä, nykyisyys ja menneisyys. Tuollainen
hieno herra... sinä suoritat hyvin nopeasti... kuritushuone...
murhamiehet... vartija... velvollisuus... mikä oli velvollisuus?...
Mitä hänen pitikään tehdä?... Pois, pois, ennenkuin ne tulevat ja
vievät... Liikkuiko joku käytävässä? Hän ei kestä tätä häpeää. Ei ikinä
kuritushuoneeseen, ennen vaikka mitä! Nopeasti, nopeasti, nyt on kiire!
Rasahtiko lukko? — Aivan varmasti se rasahti... Albert oli
silmänräpäyksessä huomannut ikkunaristikon ja sen välimatkan lattiaan.
Käsi tarttui kesäpuvun vyöhön...
Vapisevin käsin ja koko ruumiin täristessä ryhtyi hän kuumeisella
kiireellä suorittamaan elämänsä viimeistä työtä, kiinnittämään
vyötä ikkunaristikkoon. Pian, pian, nopeasti, nopeasti! Häpeä,
velvollisuus... tämä oli velvollisuus!