I.

Albert oli pienenä ihmelapsi. Ei vain sen vuoksi, että oli rikkaitten

vanhempiensa ainoa poika, eikä senkään vuoksi, että joutui paljon

olemaan vanhempain ihmisten parissa ja tuli siten varhaiskypsäksi ja

pikkuvanhaksi. Hän oli ihmelapsi todella harvinaisen muistinsa takia.

Hän muisti käytännöllisesti puhuen jokaisen nimen ja vuosiluvun,

jonka kerran kuuli tai luki. Kun tätä taipumusta sopivalla tavalla

ylläpidettiin ja kehitettiin hänen mielilukemisensa, historian, avulla,

oli hän seitsemän-vuotiaana kuin mikäkin historian professori tai

kävelevä tietosanakirja. Kädet selän takana mustassa samettitakissaan

ja valkoisessa kääntökauluksessa tepasteli tämä pieni professori

Marielundin vieraitten keskellä ja odotti omaa ohjelmanumeroaan. Ja

kun sitten isän välttämättömät metsästysjutut ja yhtä välttämättömät

gluntit olivat menneet, sanoi Marielundin emäntä, rouva Anne-Marie

Strömfeldt:

— Voi, voi, olisiko asessori niin kiltti ja kysyisi Albertilta jotakin;

Albert olisi niin iloinen.

Ja asessori oli kiltti, vaikka ei ollutkaan varma historiassaan.

Mutta seitsenvuotias Albert oli sitä varmempi ja lasketteli nimiä ja

vuosilukuja kuin ladon ovesta.

— Naulankantaan, ihan naulankantaan — sanoi asessori.

— Mikä nero — julistivat rouvat. — Ei suinkaan herrasväki ole aikonut

panna häntä kansakouluun?

Rouva Strömfeldt hymyili ystävällisesti.

— Niin, kyllä hän on erikoinen. Emme, emme me ole ajatelleet. Albert

ei tahdo, emmekä mekään. Hän on niin heikkorakenteinen. Siellä oppisi

sitäpaitsi kaikenlaista tovereilta. Kas niin, poju, kumarra nyt

kauniisti tädille ja sedälle.

— Hyvää yötä, kultanen... Niin, niin, kyllä sivistyneen kodin kasvatus

on paljon parempi.

— Aivan niin — sanoi talon isäntä, tuomari Ivar Strömfeldt. — Mutta

hyvät herrat; lasit odottavat!

Ivar Strömfeldt oli suorittanut kameraalitutkinnon ja häntä sanottiin

tuomariksi. Hän oli palvellut pari vuotta jossakin virastossa, mutta

vetäytynyt yksityiselämään, niinkuin rouva Strömfeldt sanoi, hoitanut

sitten vähän aikaa perintötilaansa ja kyllästyttyään myynyt sen

pidättäen itselleen Marielundin komeine puutarhatontteineen mainioitten

purjehdusvesien ääreltä. Nyt hän purjehti, luki sanomalehteä ja poltti

sikaaria, nautti päivällisunensa, lauloi nimipäivillä särkyneellä

tenorilla ja kertoi kaskuja, mutta vaikeni, kun tuli puhe politiikasta

tai kirjallisuudesta.

— On aina niin hauska kuulla tuomarin laulavan — sanoivat naiset.

— Ivar on kuulunut M.M:iin — vastasi rouva Strömfeldt.

Rouva Strömfeldtin suuri salainen suru oli, että heidän nimensä

kirjoitettiin d:llä. Se ei ollut aatelinen. Tätä suruaan hän ei

tahtonut myöntää, mutta ilmaisi sen puhumalla asiasta liian usein.

Aatelinen tai ei aatelinen, mitä se nyt sitten! Viimeksi aateloidut

olivat sitäpaitsi virkain kärkkyjöitä ja hallituksen kannattajia,

jotka olivat myyneet omantuntonsa aateliskilpeen. Strömfeldtit ja

Ahlforsit olivat toki sentään kaikki kunniallisia ja arvossapidettyjä,

niin kauas kuin heistä taaksepäin tiesi. Ja kauas heistä tiesi. Olihan

Ahlforseissa sen puolesta sinistäkin verta, montakin tietä tullutta.

— Sekä Strömfeldtien että Ahlforsien sukupuu oli kaikkine oksineen ja

haaroineen jo varhain istutettu nuoren Albertin tietoisuuteen. Sen

avulla hänen muistilahjakkuutensa oikeastaan huomattiinkin. Albertin

pieni pää oli kaikkien serkkujen ja pikkuserkkujen syntymäpäiväin

varmin muistialmanakka.

— Minkätakia _me_ emme ole aatelisia? — kysyi Albert jonkin sukuluennon

jälkeen.

— Pappa ei tahtonut palvella nykyistä hallitusta. Me olemme muuten

vanhaa ja hyvää sivistyssukua, yhtä hyvää kuin aatelisetkin. Sinun

isoisäsi, esittelijäsihteeri Birger Ahlfors, minun isäni, oli kyllä

parikin kertaa ehdolla tulla aateloiduksi, mutta se jäi joittenkin

intriigien takia.

— Mutta rikkaitahan me olemme, mamma?

— No niin, kyllä. Kyllä meillä on papan ja minun iäkseni ja

toivottavasti sinunkin iäksesi.

Albertia ei siis pantu kansakouluun, vaan otettiin kotiopettajatar.

Mutta tämä ei saanut oppilastaan lukemaan muuta kuin historiaa.

Otettiin toinen. Sama asia. Ne nyt ovat sellaisia, sivistymättömistä

kodeista, eivät ymmärrä lapsen herkkää sielunelämää. Kolmannen onnistui

valmistaa Albert lyseon alaluokille ja sai kultakellon.

Sitten tuli pysähdys. Albert sairastui ankaraan tautiin ja hänet täytyi

ottaa pois koulusta. Paitsi pitkää sukujohtoa oli hän vanhemmiltaan

perinyt heikon ruumiin, joka sai kauan taistella taudin kanssa,

ennenkuin voitti. Mutta kun Albert nousi sairasvuoteelta, oli hän aivan

tavallinen lapsi. Ihmeellinen muisti oli mennyt.

Tavallinen lapsi! Se oli ankara isku äidille, varsinkin kun Albert

ei ollut aikanaan oppinut soittamaan. Isästä oli pääasia, että poika

pelastui.

— Sinä et ymmärrä — sanoi rouva Strömfeldt — sinä olet itsekin niin

tavallinen. Ahlforseissa on ollut paljon erityisen lahjakkaita. Mutta

mitä muistiin tulee, niin kyllä se palaa aikanaan. Emmeköhän lähettäisi

Albertia sukulaisten luokse Ruotsiin lepäämään?

— Aivan niin — sanoi Ivar Strömfeldt.

Kun Albert palasi, oli hän hajamieliseltä vaikuttava, ikäisekseen

pitkänhintelä nuorukainen, jonka musta tukka ja kellervä iho teki hänet

etelämaalaisen näköiseksi. Muistilahjakkuus oli lopullisesti mennyt.

Mutta jotakin oli jäänyt edellisistä vuosista: hyvin voimakas itsetunto

ja harrastuksen merkilliset nousu- ja pakovesikaudet: hän saattoi

innostua johonkin asiaan yltiöpäisesti, mutta väsyi tavallisesti pian

ja vaipui takaisin uneliaaseen velttouteen.

Ja sitten lukuhalu! Se oli herännyt hänessä uudestaan, mutta ei

enää historiaan eikä muihinkaan kouluaineisiin, vaan romaaneihin.

Tämä harrastus oli hänessä pysyväinen. Hän ahmi — maaten kesäisin

riippumatossa paperossia polttaen — (»Parempi julkisesti kuin salaa»,

sanoi äiti) — suunnattomat määrät romaaneja, ristiin rastiin, ilman

valikointia. Siinä ikäkaudessa, jolloin muut vielä tyytyvät Välskärin

kertomuksiin, oli hän täysi asiantuntija kaikkein uudenaikaisimpain ja

arveluttavimpain rikos- ja rakkausromaanien alalla.

Hyvä sydän hänellä oli ylpeydestään huolimatta. Jos hän näki jonkun

itkevän, vaikutti se häneen aivan fyysillisesti ja hän oli valmis

tekemään mitä hyvänsä. Kerran kaupungissa alkoi kerjäläinen kulkea

hänen rinnallaan ja kerjätä. Albert työnsi sille ensimmäisen rahan,

minkä löysi — se oli viisikymmentä markkaa — ja keskeytti kerjäläisen

kiitostulvan lyhyellä ja käskevällä: »Mene tiehesi!»

— Aristokraattisuutta — sanoi isä.

— Aristokraattisuutta ja jalomielisyyttä — sanoi äiti.

Albertin ollessa keskiluokilla sai äiti yllytetyksi hänet lukemaan

yhden luokan yli. Se onnistuikin kotiopettajain, kunnianhimon ja

nousuveden avulla. Mutta sitten oli hän seuraavan vuoden niin väsynyt

ja veltto, että sai keväällä kahdet ehdot.

— Inkvisitsioonilaitos koko koulu, hirvittävä inkvisitsioonilaitos! —

sanoi äiti. Ja Albert otettiin pois.

Hän ilmestyi vihdoin takaisin ylimmälle luokalle, täytenä herrana

kaikkine herrantapoineen; — toverit ihailivat häntä kaukaa, mutta

eivät rakastaneet. Rehtori kutsui hänet kerran kansliaan. Oli kerrottu

— rehtori katseli alaspäin — että Albert istuisi ulkona ja käyttäisi

väkijuomia. Oliko se totta?

— Ei — vastasi Albert ja punastui.

— Sitähän minäkin — sanoi rehtori. — Alberthan on hyvästä kodista.

Albert puhui tavallisesti totta, ei moraalisista syistä, joita hänellä

ei ollut, vaan sentakia, että ei yksinkertaisesti viitsinyt valehdella,

kun kotona ei tarvinnut, ja senkin takia, että valehteleminen oli

hänestä yleensä jotakin tympäisevää, joka kuului nousukkaille ja muille

sellaisille. Sen, että hän tällä kertaa tietoisesti valehteli, koetti

hän kuitata olkapäitten kohauksella. Jostakin merkillisestä syystä piti

hänen kuitenkin sitä itselleen puolustaa. Se on nyt niin pieni asia,

ajatteli hän, yksi sana sinne tai tänne, kun se ei ole tapa. Sitäpaitsi

käytettiin kotonakin alkoholia, ja kaikkein viimeksi tuli hänestä

juoppo, se on varma. Eihän hän juonut, jos joskus vähän ottikin ruuan

tai kahvin kanssa niinkuin kotona. Pikku juttu. Vanhentunut pykälä

koululaissa, sanoisi äiti hetkeäkään arvelematta — tätä ajatellessaan

Albert hiukan hymyili äidin ainaiselle innolle keksiä selityksiä. Miten

olikaan, kaikista todisteluistaan huolimatta ei Albert kotvaan saanut

mielensä pohjalta torjutuksi sitä tiedotonta moraalista itsesyytöstä,

että oli tehnyt jotakin likaista, eikä sitä tympeää tietoisuutta, että

hänelle tarjoutui tilaisuus olla mies, mutta hän ei ollutkaan mies.

Ja Albert tuli ylioppilaaksi. Eräänä kevätiltana sai rouva Strömfeldt

onnellisena kertoa tämän Marielundin vieraille — »niin se aika kuluu»,

lisäsi hän huokaisten.

— Albertin malja juodaan sampanjassa — sanoi Ivar Strömfeldt. —

»Hyvät naiset ja herrat! No niin... aivan niin!» — Mutta kun hänestä

itsestäänkin tuntui, että puhe ehkä jäi hiukan lyhyenlaiseksi, kiiruhti

hän lisäämään. — »Veli apteekkari, eiköhän sitten otettaisi sitä: 'Ack,

i Arkadien även jag har varit'...»

Ja mitä nuoriherra tulisi lukemaan, jos sai luvan kysyä.

Olihan sitäkin ajateltu, vaikkei mitään varmaa päätöstä oltukaan

vielä tehty. Ivar oli ehdottanut lakia, mutta se ei oikein sopinut

Albertin luonteelle. Oli arveltu sitäkin, että hänelle ostettaisiin

maatila, mutta Albertin lahjat viittasivat ihan toisaalle, rauhalliseen

tutkimustyöhön. Sittenhän saataisiin nähdä. Hän nyt ensin ehkä

lepäilisikin hiukan, kun ei ollut mitään kiirettä hankkia virkaa. Joka

tapauksessa hän tulisi väittelemään.

Niin tietysti.

Ja Albert lojui taas kesän riippumatossa ja luki romaaneja. Syksyllä

hän lähti Helsinkiin komeine, hyvin varustettuine kapsäkkeineen,

alkaakseen opinnot humanistisessa tiedekunnassa — »kaikki suurmiehet

ovat olleet humanisteja», kuten hän sanoi.

Alkuopintojen koulumaisuus kyllästytti hänet pian, ja hän luopui

niistä. Nehän voisi suorittaa sitten joskus myöhemmin siinä sivussa;

eiväthän sellaiset pienet tekisi mitään vastusta, kun on selvä järki.

Hän kuunteli — sivistääkseen itseään — mitä erilaisimpia luentoja,

mutta huomasi sitten, että niiltäkin voi jäädä pois. Hän osti suuret

määrät kaunokirjallisuutta ja luki sitä, jälleen ristiin rastiin, niin

että tuskin muisti, mitä oli lukenut. Joka tapauksessa tuli hänen

lueskelunsa tietoon ja hankki hänelle, yhdessä hänen itsevarman,

väsähtäneen kriitillisen olemuksensa kanssa, sen maineen, että hänellä

oli hyvä maku.

Kun hänellä lisäksi oli runsaasti käyttövaroja, sai hän paljon

tuttavuuksia itseään vanhemman ikäluokan keskuudessa. Hän painui sen

piiriin kuin itseoikeutettuna; sai korvaansa kaikenlaisia sopivia

lauseita ja käänteitä, joita alkoi käytellä tottuneesti. Jossakin

jälki-istunnossa, pikkutunneilla, tutustui hän tohtori Hakasaloon,

fonetikkoon.

— Mitäs me tässä — saman osakunnan miehet, minä olisin Kalle. Vai

filologi se on tämä velikin? Tietysti. Ja mikä pääaine? — Vai ei

vielä valittu, jaha, niin, niin. Mutta järjestetäänpäs se asia tässä

kohta. Mitenkä olisi kansantalous? — Vai poroporvarillinen, he he,

vai niin, vai niin, veli on satiirinen. Entä kielet, jalo ala? — Vai

ei niitäkään... no ei sitten. Entäs... mutta nytpä minä tiedän —

Hakasalo näpsäytti sormiaan — nytpä minä tiedän jotakin, joka sopii

juuri tuollaiselle hienolle herralle kuin veli on! Terve sen päälle!

Se on taidehistoria! Fiini aine! Taide on kulttuurin korkein aste;

sen tutkijan täytyy tuntea kaikki muu. Veli on siihen kuin luotu.

Veljellä on kaikki edellytykset, vanha kulttuuri, hienostunutta makua,

rahaa — suurenmoista! Tästä tulee vielä hyvää — tuo kirkas ja makea

antaa aatteita, terve! Ja muistakin kiittää minua väitöskirjassasi

siitä, että olen sinut tälle arvokkaalle tutkimusalalle ohjannut. Sinä

kirjoitat väitöskirjan vuodessa, käyt ensin hiukan Italiassa, siinä se

on! — Mitä veli sanoi, kandidaattiko? No, sen sinä suoritat huoleti

kahdessa vuodessa, usko minua! Jos minä olisin vielä alkamassa — kunpa

olisinkin, eikä olisi näitä velkoja! — niin varmasti kahdessa vuodessa

suorittaisin. Ei siinä tarvita kuin sisälukutaitoa, ja päätä tietysti,

se on selvä. Mutta sitähän sinulla on! Kyllä minä neuvon, terve! Eikös

veli tilaisi vähän lisää?

Albert palasi innostuneena asuntoonsa ja kirjoitti vielä samana

yönä kirjeen kotiin. Enemmän turhamaisuudesta kuin kiintymyksestä

vanhempiinsa kirjoitti hän aina kotiinsa pitkiä ja huoliteltuja

kirjeitä, vähän teatteria ja musiikkia isälle, sensatsioonijuttuja

äidille ja säännöllisesti hiukan »kaunokirjallisuutta», talvisen

Esplanaadin kauneutta, merivaikutelmia Luodolta. Albert tiesi, että

äiti luki tai selosti kirjeistä seurapiirilleen valittuja kohtia, jotka

ylläpitivät hänestä hyvää käsitystä kotipitäjässä.

— Eikö se ollut kaunista, Ivar? — kysyi rouva Strömfeldt laskien

kirjeen kädestään.

— Hyvin kaunista — vastasi Ivar Strömfeldt ja haukotteli lehtensä

takana.

— Kuinka se nyt olikaan. »Taide on kulttuurin korkein aste,

taidehistoria avaa huimaavia näköaloja kulttuuriin kokonaisuudessaan»

— kyllä se Albert osaa! — »mutta sentakia täytyy taidehistorioitsijan

myöskin tuntea kaikki muu, historia, filosofia, kirjallisuus,

kansanelämä — —» Niin niin, Albert on kovin perusteellinen kaikessa.

Tuo tohtori Hakasalo näyttää pitävän häntä erikoisen lahjakkaana...

Niin niin, niinhän Albert onkin... Hauskaa, että hän on saanut

sellaisen miellyttävän tuttavuuden... mitähän Hakasaloja se on,

olisikohan sen äiti Haglundeja?... Ja sitten — rouva Strömfeldt

nosti uudelleen lorgnettinsa — täällä on vielä. »Kun nyt olen kauan

harkittuani valinnut taidehistorian pääaineekseni, olisiko pappa

taas niin kiltti ja lähettäisi omalle ainoalle pojalleen vähän rahaa

voidakseni hankkia alaa koskevaa kirjallisuutta?» — — —

Albert osti pari hyllyllistä hienoja, kuvallisia koruniteitä, joita

oli hauska pitää käsissään ja katsella. Hän lukikin niistä muutamia,

vieläpä kirjoitti niiden nojalla pienen kirjoitelman, jota kiitettiin.

Sitten tuli taas pakoveden aika ja hän kävi käsiksi romaaneihin. Ei

se taidehistoriakaan ollut sentään sen kummempaa. Hän suorittaisi

sen kyllä hyvin pian, joskus. Lukisi valmiiksi sitten tenttiaikana

muutamissa viikoissa.

Näin kului joitakin lukukausia. Albert nousi myöhään ylös, käveli

aamiaisen jälkeen tunnin terveydekseen ja joi sitten vakinaisessa

kahvilassaan aamupäiväkahvin lehtiä lukien. Jos sattui vanhempi toveri

pöytään, arvosteltiin asioita ja ihmisiä. Albertin oma ikäluokka,

jonka kanssa hän ei seurustellut, kuitattiin helposti. Ne, jotka

lukivat nopeasti, olivat strebereitä, hitaasti lukevat olivat tyhmiä

ja nahjuksia. Mitä häneen itseensä tuli, oli hänellä pääaineensa

laudatur koska hyvänsä valmiina, kun vain viitsi pistäytyä tentissä.

Mikäli professori nyt lainkaan tulisi vaatimaan tenttiä. Muuten,

hän luki parhaillaan Anatole Francea, alkukielellä. Suurenmoista!

Kimaltelevan terävää! Mitä ne meikäläiset sellaisen rinnalla — Albert

teki halveksivan kädenliikkeen — suomalaista kirjallisuutta hän ei

lukenutkaan. Sen lukeminen kuului kouluasteelle.

Jos hän yhdytti hyvän tuttavan kahvilassa, voivat he sieltä suoraan

siirtyä johonkin parempaan ravintolaan päivälliselle. Muuten meni

Albert asuntoonsa, oikoili jäseniään, katseli kirjain kansia, luki

haluttomasti sivun, pari, jos luki, ja heittäytyi sitten sohvalle

pitkäkseen. Siinähän se olikin sohvapöydällä Anatole France. Illalla

oli ensi-ilta ruotsalaisessa teatterissa.

Erään osakunnan kokouksen jälkeen tuli inspehtori puhuttelemaan. — Ivar

Strömfeldtinkö poika? — Hän tunsi isän ylioppilasajoilta, terveisiä

isälle. Herra Strömfeldthän opiskelee taidehistoriaa, aikoiko hän

yliopistoon? Olisi hauskaa, että tulisi suomalaisia tiedemiehiä. Kuka

oli muuten hänen mielitaiteilijansa? Albert ei ollut varustautunut

tähän ja joutui varmuudestaan huolimatta pulaan. Niin, oikeastaan,

tavallaan, kuinka hän sanoisi, Michel Angelo, se tahtoo sanoa

psykologisesti, niin, ja myöskin Rembrandt. — Vai niin, vai myöskin

Rembrandt — sanoi inspehtori ja katsoi häntä nopeasti silmiin. — Oliko

herra Strömfeldt aikonut käydä ulkomailla? Siitä voisi olla hyötyä.

Albert lähti pois raivostuneena itseensä. Hän oli ollut auttamattoman

tyhmä. Michel Angelo, Rembrandt — niinhän vastaisi jokainen

seminaarilainen! Persoonallisuuden tunsi persoonallisista mielipiteistä

ja ihanteista. Hänellä ei ollut —. Pitikin olla niin varomaton. Hän

oli täydellisesti nolannut ja paljastanut itsensä inspehtorille, joka

tietysti piti häntä idioottina. Ja sai pitää. Albert etsi kirjoistaan

pari tuntia mielitaiteilijaa, mutta ei löytänyt. Samalla teki hän

päätöksen — jonka samana iltana kirjoitettu kirje tiedoitti kotiin —

että hänen täytyisi niin pian kuin mahdollista päästä opintomatkalle

Italiaan, eräitä tutkimuksia varten.

Ja taas kaikuivat gluntit Marielundin salissa, niin että viinilasit

helisivät pöydällä, ja taas tuli Albertin kirje vuorollaan esiin.

Osakunnan inspehtori oli puhellut Albertin kanssa hyvin ystävällisesti

ja katsonut välttämättömäksi, että Albert kohta lähtisi ulkomaille

laajentamaan näköalojaan; Albert ei vaatimattomuudessaan ollut sitä

ennen ehdottanut. Herra inspehtori oli pitänyt varmana, että Albertista

tulisi yliopistomies.

— Niin, niin — sanoivat vieraat hartaasti. — Rouva Strömfeldtin enohan

oli ollut huomattu esteetikko. Sieltäpäin ne tietysti olivat lahjat. —

Eikö Albert-maisteri ollut hiukan iso-enonsa näköinenkin, ilmeeltään,

kuinka minusta tuntuu?

Albert sai ihmeekseen vastauksen isältä, eikä, kuten tavallisesti,

äidiltä. Vielä enemmän kummastutti kirjeen sisällys. — — — »Ja sitten,

jos tutkimustesi kannalta suinkin on mahdollista, olisi hyvä, että

ulottaisit tällä kertaa matkasi vain esim. Saksaan. Mamma puolustaa

kyllä Italiaa, niinkuin hän nimenomaan käski huomauttaa. Mutta

minulla sattuu nyt juuri olemaan eräitä suurempia maksuja, niin etten

valitettavasti parhaalla tahdollanikaan voi järjestää sinulle isompaa

matkakreditiiviä.»

— Mitä maksuja? — nyrpisti Albert nenäänsä lukiessaan. — Tarvitseeko

papan sitten kirjoittaa poikittain kaiken maailman M.M.isteille ja

maksaa minun perinnöstäni? Sellainen lallus koko pappa! Niinhän

mammakin sanoo.

Albert-raukka — niinkuin rouva Strömfeldt viimeisessä kirjeessään

kirjoitti — sai siis tyytyä Saksaan. Mutta hyvä niinkin. Hän ei

ottanut asiaa lainkaan niin traagillisesti kuin hänen äitinsä

kuvitteli. Pääasia, että pääsi hiukan tuulettumaan eikä tarvinnut

aina olla Marielundissa elävänä esimerkkinä siitä, kuinka hauskaa

on, kun vanhemmat saavat iloa lapsistaan. Se oli alkanut vähitellen

tympäistä. Albert kiersi Saksan huomattavimmat kaupungit — kirjoittaen

tunnollisesti innostuneita postikortteja kotiin — haukotteli

taidemuseoissa, luki hotelleissaan romaaneja ja tutki kahviloissa

elämää. Ibsenkin oli istunut paljon kahviloissa. Huvittelupaikat eivät

häntä houkutelleet, hän oli jo huvitellut. Kaikkein hauskinta koko

matkassa — oli niin kuumakin! — oli istua hienojen hotellien hallissa,

pehmeään nojatuoliin uppoutuneena, sikaari suussa, ja tarkastella

meneviä ja tulevia. Tunsi olevansa suuressa maailmassa ja tunsi itsensä

niin kosmopoliitiksi!