Vanha neiti von Düben istui pianon ääressä ja säesti ja nuori Rinaldini
seisoi hänen takanaan ja lauloi — niinkuin oli laulanut joka ilta kesän
aikana. Tänään oli viimeinen ilta.
Oli jo elokuu ja salissa oli hämärä, vain pianokynttilät paloivat.
Niiden valo lankesi suoraan neiti von Dübenin harmaille hiuksille
ja puoliksi suljetuille silmille. Kun neiti von Düben joskus käänsi
päätään, näki hän seinältä kuin harson läpi isoisänsä, Svean
hovioikeuden presidentin, ankarat piirteet ja kuvan kohdalla Rinaldinin
omituisesti suurentuneen varjokuvan, jonka pää liikkui nuorekkaan
vilkkaasti. Näytti kuin kuva ja varjo olisivat väitelleet keskenään
tai paremminkin kuin kuva olisi istunut tuomitsemassa ja varjo sen
edessä olisi selittänyt ja puolustautunut. Ja syytä oli kummallakin
menettelyynsä.
Tämä _oli_ ihmeellistä. Mistä hän oli tullut ja kuka hän oli, joka
lauloi Dübenien vanhassa salissa? Esi-isät eivät ilmeisesti häntä
hyväksyneet. Mutta se ei tuntunut laulajaa vähääkään huolestuttavan.
Rinaldini lauloi miltei herkeämättä, siirtyen nopeasti laulusta
toiseen, tunnelmasta tunnelmaan. Neiti von Düben muisti, kuinka hän
alkukesän ensimmäisinä valoisina iltoina oli hämmästynyt ja melkein
pelästynyt tätä luonnonilmiötä ja kuinka hänen kaikki aistimensa olivat
kieltäytyneet seuraamasta laulun meteori-rataa — hän ei jaksanut.
Sitten oli hän vähitellen tottunut ja nyt tunsi neiti von Düben, että
hän vain näin eli — koko elämä soi ja humisi hänen sormiensa alla.
Mistä oli Rinaldini, tuo ihmeellinen luonnonlapsi, saanut kaiken
yltäkylläisen rikkautensa? Nyt hän lauloi kaipauksesta ja tuntui, kuin
kaikki täyttymätön kaipuu maailman alusta asti olisi nyyhkyttänyt hänen
laulussaan. Mitä oli hän surrut ja kaivannut, Rinaldini, joka eli mitä
täydellisimmin nykyhetkessä?
Lapsi hän oli. Hiomaton jalokivi. Kulki talossa ympäri kuin kotonaan,
katsellen ja ihaillen kaikkea. Eräs tuokiokuva vilahti neiti von
Dübenin mieleen ja hänen täytyi hymyillä: nuori ja vanha Rinaldini
olivat ensimmäistä kertaa kahvilla ruokasalissa. Kun hän hetkeksi
kääntyi selin, näki hän peilistä, kuinka nuori Rinaldini sulloi
pöydältä sokeria taskuunsa minkä ennätti. Hän kääntyi nopeasti ympäri:
ukko näytti onnettomalta, mutta pahantekijällä oli kasvoillaan niin
vilpitön ja hurskas ilme, että neiti von Düben olisi voinut vannoa
erehtyneensä. Eikä nuoreen Rinaldiniin kuitenkaan voinut suuttua.
Ei silloinkaan, kun neiti von Düben kerran hänkin yritti laulaa ja
Rinaldini nauroi hänelle vasten kasvoja, mutta muuttui hetikohta
katuvaiseksi syntiseksi, kun huomasi loukanneensa.
Rinaldini lauloi ja neiti von Düben säesti ilman nuotteja. Rinaldini
ei ollut saanut mitään koulutusta, mutta lauloi väärentämättömästä
vaistosta kuin taivaan lintu — hän omisti jokaisen kuulemansa sävelen
niinkuin kukka juo kasteen. Säestys oli hillitympää, mutta herkkää ja
ymmärtävää ja ikäänkuin kaukaa ihailevaa.
Kas niin! Laulu muutti taas sävyä ja värisi nyt muistojen
onnenkylläistä iloa. Juuri noin — tuo juuri oli ominaista Rinaldinille,
tuo pääskynnopea lento kaipauksen syvästä iltahämärästä riemun
aurinkoisiin korkeuksiin. Rinaldini muistutti todella jollakin tavoin
pääskystä, siroa, salamannopeata ja säteileväniloista pääskystä. Ja
pääskysestä heidän tuttavuutensa oli alkanutkin.
Neiti von Düben säesti muistojen laulua ja menneen kesän päivät
kulkivat saattona hänen silmiensä ohi.
Hän näki sen taas edessään, pienen, kylmästä tupertuneen pääskysen,
takatalven hangella ikkunan alla — pää syvällä niskahöyhenissä ja
sininen selkä loistaen valkoista lunta vastaan. Ja sen ääressä
italialaiset, jotka olivat huomanneet pääskysen yhtä aikaa, nekin
sinisissä puvuissa, kummallakin selässään kipsikuvakori. Vanhempi
kumaraharteisena ja harmaana, pensasmaisin kulmakarvoin, nuorempi
tyttömäisen solakkana, tummana ja verevänä. Vanhempi aikoi mennä ohi,
mutta nuorempi pysähtyi ja huudahti jotakin, nosti pääskysen maasta,
hyväili sitä kädellään ja painoi poskeaan vastaan.
Ja sitten seisoivat miehet keittiössä — Mari oli mennyt pyytämään
pääskystä niiltä, mutta jostakin syystä tulivat ne itsekin. Nuori
Rinaldini oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja puuhaili pääskysen kanssa
kuin lapsi: puheli ja leperteli sille, piti sitä käsiensä välissä ja
hengitti sen untuviin — hänellä oli avoin pojan otsa, raikas suu ja
valkoiset hampaat. Ja silmissä tuhansia auringonsäteitä, hän oli tuskin
kahdenkymmenen vuotias. Ukko osasi vähän ruotsia. He olivat tulleet
aamulla Tukholman-laivalla, »poika» oli ensimmäisen kerran mukana eikä
ukkokaan ollut ennen käynyt Suomessa näin pitkällä.
Siitä se alkoi. Pääskynen virkosi, lenteli sen päivän äänettömänä
pitkin katonrajaa ja teki hyökkäyksiä ikkunaa vastaan, pääsi seuraavana
aamuna vahingossa ulos ja katosi sille tielleen.
Mutta italialaiset soittivat päivällä pääportaan kelloa ja ukko,
jota nuorempi työnsi esiin, selitti hämillään heidän tulleen
kysymään pääskysen vointia ja sitäpaitsi, lisäsi hän kiireesti,
heillä oli kuolemattomien italialaisten mestarien töitä erinomaisina
jäljennöksinä. Neiti von Düben hymyili jäljennösten erinomaisuudelle,
osti kuitenkin yhden ja lähetti ullakolle. Seuraavana päivänä tuli
nuorempi kiireissään ja yksin ja hänellä oli vielä erinomaisempi
jäljennös, jota tarjosi lahjaksi, ja loukkautui syvästi, kun sitä
ei tahdottu ottaa. Silloin neiti von Düben kyllästyi ja kielsi
palvelijoita enää päästämästä miehiä sisään. Nämä katosivat
viikoksi, mutta sitten laski Mari hyvyydessään heidät taas keittiöön
lämmittelemään. Silloin jatkui vielä kylmää eikä italialaisilla
ollut mitään oikeata asuntoa. No, piharakennuksessa oli tyhjä huone,
saivathan he asua sielläkin, raukat.
Neiti von Düben olisi varmaan unohtanut koko asian, sedän ja
veljenpojan, ellei sitten eräänä kesäiltana sivurakennuksesta olisi
kuulunut laulu, heleä ja lämmin tenori, joka tuli avoimesta ikkunasta
sireenien tuoksun mukana, ja jollaista hän ei ollut koskaan ennen
kuullut. Ja niin ilta illan perästä. Hän istui uutimien takana ja
taisteli ylpeyttään vastaan. Lopuksi kutsui hän miehet sisään. Vanhempi
jäi pian pois, mutta nuori Rinaldini tuli joka ilta. — Tänään oli
viimeinen ilta...
Hän oli kauan luullut ihailleensa vain laulua. Mistä saakka siinä oli
muuta, sitä hän ei tiennyt. Mutta siinä oli muuta. Svean hovioikeuden
presidentti ei suotta näyttänyt niin ankaralta. Dübenien viimeisen
jälkeläisen sydän uhmasi vanhuutta ja kapinoi vuosien taakkaa vastaan.
Se oli herännyt uudelleen elämään niinkuin sireenit takatalven jälkeen.
Vaikka hän oli lähes kuudenkymmenen vuotias.
Se oli hullua. Mutta sitä ei voinut auttaa. Hän oli jo taistellut
taistelunsa, hiljaisina öinä. Ylpeytensä, kaikki perityt käsityksensä
hän oli jo uhrannut. Ihmisten puheista hän ei välittänyt. Sydän,
ikuisesti nuori, huusi ja vaati hänessä oikeuksiaan. Huomenna piti
Rinaldinien lähteä, tänään täytyi ratkaisun tapahtua. Mutta tiesikö ja
aavistiko hän mitään, se siunattu lapsi, joka lauloi hänen takanaan?
Mitä hän sanoisi? Naurakoon, polkekoon jalkoihinsa. Ratkaisun täytyi
tapahtua.
Rinaldini lopetti ja viimeinen sävel häipyi jonnekin korkealle kuin
taivaan sineen. Neiti von Dübenin valkeat kädet vapisivat hänen
lyödessään loppuakordeja. Hän kääntyi äkkiä ympäri.
Rinaldini hymyili hänelle ja työnsi taaksepäin otsalle valuneita
kiharoita.
— Rinaldini, älkää lähtekö pois...
Nuorukainen hämmästyi, mutta selvisi pian. Hän nauroi iloisesti ja teki
kuvaavan liikkeen kädellään.
— Ah, minä mennä, tulla.
— Älkää lähtekö ollenkaan — jääkää tänne... minun luokseni.
Rinaldini ei näyttänyt ymmärtävän.
— Tätä minä tarkoitan, sanoi neiti Düben äkillisestä mieleenjohtumasta
ja alkoi soittaa erästä Rinaldinin rakkaudenlaulua. Hän tunsi, kuinka
hänen verensä kohisi. Hän soitti kuin siitä olisi riippunut hänen
iankaikkinen autuutensa. Näin hän ei ollut koskaan ennen soittanut.
Toisen täytyi ymmärtää.
Kun hän oli lopettanut, ei hän kohta uskaltanut katsoa taakseen.
Salissa oli hiljaisuus, vain kynttilät hulmahtelivat.
Ja kun neiti von Düben viimein kääntyi, oli Rinaldinin pää painunut
rinnalle ja hänen silmissään oli ihmeellinen, vakava katse. Oliko se
myötätuntoa, rakkautta vai sääliä? Neiti von Düben ei tiennyt. Mutta
Rinaldini oli ymmärtänyt.
— Te rikas... minä köyhä, sanoi hän hetken päästä hiljaa.
Jumalan kiitos, ajatteli neiti von Düben, ettei hän sanonut: te vanha,
minä nuori. Olivatko he sittenkin — tässä, pianon ääressä — yhden
ikäisiä?
Kun nuori Rinaldini sinä iltana oli lähtenyt, sytytti neiti von Düben
kaikki kynttilät salissa. Sitten astui hän isoisänsä kuvan eteen ja
katseli sitä tarkasti ja kauan, kääntyi, tarkasteli omaa kuvaansa
peilistä ja hymyili.
Rinaldinit matkustivat seuraavana aamuna.
* * * * *
Eräänä kevättalven päivänä seuraavana vuonna ennen jäidenlähtöä
ilmestyi neiti von Dübenin piharakennukseen turkkeihin puettu
vieras monine matkalaukkuineen: nuori Rinaldini. Kaupungilla
tiedettiin kertoa, että hän oli ollut talven neiti von Dübenin
toimesta Tukholmassa, puhui ruotsia ja osasi käyttäytyä. Mutta
ennenkuin ensimmäisestä hämmästyksestä oli selviydytty, olivat
eräät välttämättömät muodollisuudet täytetyt ja niin tapahtui, että
Dübenin suuressa salissa, arvokkaitten perhekalleuksien keskellä
vihittiin ilman vieraita avioliittoon nuori mies Paterno Rinaldini
ja jalosukuinen neiti Ebba von Düben, ja edesmenneet esi-isät,
röyhelökauluksiset presidentit ja tähtirinnat kenraalit katselivat
alas seiniltä suvun viimeisen jälkeläisen myöhäiseen onneen. Vanhasta
neiti von Dübenistä tuli nuori rouva Rinaldini ja nuoresta Rinaldinista
Dübenien rikkauksien omistaja.
Nuori pari näytti onnelliselta. Heidät nähtiin ajelemassa tai
kävelemässä kaupungin puistossa, nuori aviomies kauniina ja
moitteettomasti puettuna, harmaapäinen rouva Rinaldini lempeänä ja
hymyilevänä. He eivät seurustelleet paljon, mutta ne, jotka heidän
kanssaan joutuivat kosketuksiin, valloitti Rinaldinin välitön
sydämellisyys ja ihana laulu, joka mursi vahvimmankin panssarin.
Vaikka ulkokuori oli muuttunut, oli Rinaldini mieleltään sama kuin
ennenkin: harkitsematon, suuri lapsi. Hän piti koruista ja söi makeisia
ja antoi kerjäläiselle taskunsa tyhjäksi. Hän nauroi että helisi
Dübenien arvokkaassa talossa, lauloi, tanssitti vaimoaan ja seisoi
kohta sen jälkeen päällään esi-isien tuikeista rypyistä huolimatta.
Rouva Rinaldini torui ja nauroi kyyneleet silmissä.
Niin kului kesä. Sen lopussa käveli Rinaldini usein satamassa katsellen
hajamielisenä meneviä ja tulevia laivoja. Ja kun pääskyset olivat
lähteneet, muuttui hän surulliseksi ja alakuloiseksi. Hän alkoi puhua,
ensin kautta rantain, mutta sitten aina selvemmin halustaan käydä
etelässä. Hän puhui hellyttäen ja rukoillen. Ja niin seisoi hän eräänä
myöhäissyksyn aamuna vähän ennen talven tuloa laivan kannella, joka
hiljaa irtautui laiturista, ja heilutti uskollisesti nenäliinaansa niin
kauan kuin rantaa näkyi.
Rouva Rinaldini palasi yksin Dübenien rikkaaseen taloon, jonka seinillä
viimeisen laulun kaiku vasta oli vaiennut. Syysaurinko paistoi ulkona
vaahterain keltaisiin lehtiin. Ne hehkuivat kuin kulta.
Kesä oli lopussa. Viimeinen pääskynen oli lähtenyt.
Rinaldini ei palannut koskaan. Jonkin ajan kuluttua rouva Rinaldini
löysi jostakin lippaasta kaikki korut, jotka hän oli antanut miehelleen.