Talo on joen rannalla. Jokivartta kulkeva maantie on joskus
ilkeyksissään halkaissut pihan, survonut asuinrakennuksen ja jonkin
tuparöttelön kapealle kaistaleelle tien ja joen väliin; riihi, navetta
ja sauna ovat paiskautuneet tien toiselle puolen. Kun ei vaivaisinkaan
puu tai pensas suojaa taloa, on sen elämä apposen-alastomana kaiken
maailman maantienkulkijain katseitten edessä. Talo on kuin vailla
häveliäisyyttä. Että se sairastaa muutakin moraalista rappiota, näkee
selvästi. Katto on puoliluhistunut ja huonossa päreessä, kamarien
ikkunat on peitetty sanomalehtipapereilla, tuvan ikkunat tuijottavat
mustina ja häijyinä, nurkat ja ympäristö työntävät nokkosia ja
rikkaruohoa. Talo vaikuttaa kuolleelta ja asumattomalta. Se nuuhottaa
tien vieressä kuin kyssäselkä, silmäpuoli kerjäläinen hattu kädessä.
Aivan asumaton ei talo ole. Sen emäntä asuu siinä yksin kuin huuhkaja
rotkossaan. Hänellä ei ole kenellekään asiaa eikä kenelläkään hänelle.
Hänet näkee joskus seisomassa mustan ikkunan takana tai nostamassa
perunoita tien toisella puolen olevasta pellosta, josta hän katsoo
ohikulkijoihin vihaisesti kuin haukka. Hän on äkäinen ja kuuro. Kun hän
palaa tien yli takaisin tupaan, laahaavat vaaterepaleet hänen perässään
maata. Enimmäkseen hän makaa tuvan penkillä ja harmaa tukka, joka ennen
on ollut punainen, riippuu takkuisena penkin laidan yli.
Hänellä on joskus apuna pieni piikalikka tai paimenpoika, mutta
ne eivät kauan pysy. Eikä niillä ole mitään tehtävää enempää kuin
emännälläkään. Emäntä tekee vain sen mihin nälkä pakottaa. Hänellä on
yksi ainoa työ ja se menestyy sitä paremmin, mitä vähemmän hän tekee:
talon hävittäminen. Rakennukset ja pellot saavat rappeutua, kunhan vain
hänen aikansa jotenkuten kestävät. Sitten saa kaikki ratketa ja sortua,
virta niellä talon maineen ja mantuineen.
Toistakymmentä vuotta sitten eli ja hengitti talossa toinenkin:
ihmisarka ja peloteltu tytär. Suursodan aikuisen venäläismajoituksen
aikana narrasi hänet, tuskin rippikoulunsa käyneen, joku venäläinen
sotamies. Ilmeettömin, kalpein kasvoin, äidiksi tulemaisillaan, seisoi
kaitarintainen Heta vihillä hölmönnäköisen sotamiehensä kanssa rovastin
kansliassa. Emäntä ei tullut pappilaan ja nauroi portailtaan kylmää ja
kovaa naurua, kun nuori pari kuin kaksi rangaistua lasta lähti ajamaan,
märkää kevätlunta tuhuttaessa, kohti vallankumouksen Venäjää. Laivan,
jossa he matkustivat, sanotaan hukkuneen Suomenlahdella. Missään
tapauksessa ei heistä sen jälkeen ole kuulunut mitään.
Hetan olosuhteissa vihkipallilla kertautuivat hänen isoäitinsä
vastaavat olosuhteet. Isoäiti oli aikoinaan samassa tilassa vihillä
tämän saman talon silloisen nuoren isännän kanssa ja joutui melkein
kohta pappilasta päästyään lapsivuoteeseen, josta ei enää noussut.
Tytär Kirsti, tämä nykyinen emäntä, jäi elämään. Isäntä meni jonkin
ajan kuluttua uusiin naimisiin ja kun emäntä, rikkaan talon tytär,
ei voinut sietää silmissään punapäistä Kirstiä, karjapiian tytärtä,
tarkoitettiin Kirsti äitivainajansa kotiin, kurjaan metsätölliin. Tämä
karkoitus määräsi peruuttamattomasti Kirstin elämänsuunnan. Töllin
muija, Kirstin äidinäiti, oikea noita-akka ulkonäöltäänkin, kasvatti
tietoisesti lapsesta vihansa välikappaletta. Hän ruokki häntä vihalla
ja juotti häntä vihalla. Hän ei väsynyt selittämästä lapselle tämän
kärsimää vääryyttä ja vertailemasta talon ja töllin olosuhteita. Kun
töllistä jotakin puuttui, niinkuin aina puuttui, sanoi hän: »Kotonas
kyllä on, mutta piian kakaralle ei anneta.» Kirsti sai jonkinlaista
muonaa talosta käsin ja kävi siellä iltaisin maidolla. Näillä matkoilla
hän oppi varastelemaan talosta, mutta oli liian ovela joutuakseen
kiinni. Kaikki sen kuitenkin tiesivät, hän sai pitää hyvänään
varkaan nimen ja häntä syrjittiin entistä enemmän. Ovia kierrettiin
mielenosoituksellisesti lukkoon hänen tullessaan. Kirsti vain paatui.
Hän sai nähdä sisarpuoliensa ylenevän talossa, mutta he olivat
toisillensa enemmän kuin vieraat. Juopa suureni, viha kasvoi. Kirstin
viha oli yhtä punainen kuin hänen tukkansa.
Vuosien päästä, kun sisarpuolet jo kävivät kursseja ja kouluja, näki
Kirsti joskus kesäisin puoliavointen ovien läpi, kuinka talon nuoriso
piti suuria vieraskutsuja. Kirsti kuuli soiton ja hypyn ja katkeruus
terästi vihaa hänen sydämessään. Joku sisarista tuli valkoisissaan,
korkeakantaisin kengin, tanssin huume poskillaan asialle tupaan, mutta
ei katsonut Kirstiin. Kirsti seisoi ovensuussa risoissaan, paljain,
likaisin jaloin, rumana ja pisamaisena. Kun hän hammasta purren tuli
takaisin tölliinsä, massutteli akka hampaattomin leuoin loukostaan:
»Kaikki on sinun, fortepiaanot ja muut, mutta piian kakaralle ei
anneta.»
Tapahtui sitten kuitenkin se ihme, että hänelle ne annettiin. Isäntä
kuoli. Mutta ennenkuin hän viimeistä kertaa haukkoi henkeään, oli hän
korjannut tekemänsä vääryyden uudella vääryydellä ja tehnyt Kirstin
yksinperijäkseen. Tapahtuiko se yksinomaan Kirstin sovittamisen halusta
vaiko myöskin — niinkuin arveltiin — kiusaksi korskeille nuoremmille
tyttärille, jää selvittämättä. Seuraus vain oli, että pianon kansi
kierrettiin kiinni, romaanit ja niiden lukijat hävisivät huvimajasta
joen rannalta. Kirsti palasi ryysyisenä takaisin isäinsä taloon, noin
neljännesvuosisataisen maanpakonsa jälkeen. Hän oli tällöin lähes
kolmikymmenvuotias. Hänen punainen tukkansa hulmahti läpi autioitten
huoneitten kuin äänetön, katkera nauru.
Jos isäntä oli tahtonut sovittaa jotakin, oli se liian myöhäistä.
Kirstillä, uudella emännällä, oli alusta alkaen selvillä
toimintasuunnitelmansa: hävittäminen. Hän kosti talolle, kun hän ei
voinut kostaa kenellekään ihmiselle. Äidinäidin kylvö tuleentui.
Niinpä, jos tultiin kertomaan, että naapurin lehmät olivat kaataneet
huonon aidan ja tulleet hänen kauraansa, hän vain nauroi. Tai jos
lennätettiin sanaa, että tuli on irti takametsissä ja uhkaa hänenkin
metsäsarkaansa, huiskautti hän vain kättään: onhan siellä puita
palaakin! Hän ei korjannut mitään vaurioita, pannut mitään aitoja,
kaivuuttanut mitään ojia. Talon voima ja rikkaus, peltojen ydin ja
mehu, miespolvien aikana koottu, vuoti kuiviin yksien käsien läpi.
Hän nai jostakin kauempaa miehen, itseään nuoremman, joka sekin oli
kuin emännän päätarkoitusta silmälläpitäen valittu: mies oli pehmeä,
saamaton ja kohelo eikä juurtunut taloon eikä seutuun. Hän oli vaimonsa
mies, ei muuta. Talon ilma oli kuin kyllästetty vihalla — sitä
hengittääkseen tarvittiin rautaiset keuhkot. Mies oli toista lajia ja
kuoli pian pois. Heta oli ainoa lapsi avioliitosta.
Hetan ilmestymisen jälkeen oli talon hengessä jonkin vuoden ajan
eräänlaista epäselvyyttä ja suunnitelman puutetta. Jonakin vuonna
lisättiin palvelusväkeä ja karjaa ja peltoja kunnostettiin, mutta
sitten meni taas kaikki entiselleen: äitiys ja viha taistelivat
keskenään. Emäntä huomasi, että Heta tuli isäänsä ja oli jätettävä
laskuissa huomioonottamatta. Hän oli ajanut tyttären sydämestään jo
kauan sitä ennen, kun tytär sotamiehineen lähti hevosluuskalla ajaa
köryyttämään Venäjää kohti. Ja sen jälkeen rappeutumisen vauhti vain
kiihtyi: toiset perilliset eivät ainakaan saisi hyötyä.
Niin elää vanhentunut ja harmaantunut emäntä, vuosi vuodelta yhä
kuurompana ja äkäisempänä, ypöyksin rappeutuvassa talossaan,
sulkeutuneena vihaansa kuin linnaan. Talot ja tuvat, niityt ja pellot,
kaikki hengittävät vihaa. Viha myrkyttää kaikki, viljan ruumeniksi,
leivät homeisiksi.
Joskus avaa emäntä oven vierashuoneisiin, joiden huonekaluja hän,
vihansa kummallisessa epäloogillisuudessa, säilyttää huolellisesti
entisellään, sanomalehtipapereihin käärittyinä. Hän pysähtyy keskelle
huonetta ja sanoo kovaa itsekseen: »Saipas piian kakara tämän kaiken,
sai kuin saikin.» Ja naurahtaa. Joskus hän, mielensä sekaannuksessa,
varastaa jotakin sisähuoneista ja kätkee kavalasti ulos.
Talo sortuu pian hänen ylitseen. Viha kuristaa hänet kohta hengiltä.
Joskus kesäiltoina, kun päivänlasku palaa metsän takana kuin kaukainen
tulipalo ja ympärillä on kaamean-hiljaista, ääntelee talossa oudon
enteilevästi. Putoamaisillaan oleva kaivonvintti vingahtaa surkeasti.
Katto rasahtaa pahasti kuin luhistuakseen. Hiiri jäytää jäytämistään
seinähirressä.
Vai onko se kuolema, joka jäytää vihan kuristamaa, onnetonta
ihmissydäntä?