Alasalongissa istuivat ainoat matkustajat, nuori mies ja nuori nainen.
Laiva ponnisteli saaristoväylää kaikin voiminsa sadetta ja myöhäsyksyn
myrskyä vastaan. Pimeys tuntui vihamielisenä yhtyneen liittoon meren ja
myrskyn kanssa; valonheittäjän valossa näki vain lähimmät vaahtopäät
ja joskus vilahtaen märät, surkeannäköiset lehtipuut rannalla. Laine
löi yli laidan ja vesi kiersi kantta valkoisena, kuohuen ja kohisten,
eikä ehtinyt vielä alta pois, ennenkuin jo tuli toinen laine. Silloin
tällöin tuli uhkaavana muita väkevämpi laine — sen kohinan kuuli jo
kaukaa — ja teki rajun päällekarkauksen. Mutta pieni saaristolaiva
piti varansa ja syöksyi taistelunhaluisena, suoraan sitä kohti,
keinahti voimakkaasti ja hapuili hetken kuin tasapainoa, mutta laski
jo samassa voittajana jalkansa laineen niskalle. Ja veden voima murtui
taas tuhansiksi pisaroiksi laivan kannelle. Kumpikin veti henkeä ja
varustautui seuraavaan ponnistukseen, meri ja laiva.
Alasalonkiin tuntui laivan taistelu miltei rattoisana keinuntana.
Lamppu valaisi kodikkaasti, koneen säännöllinen jyske ja lasien helinä
herätti jonkinlaisen turvallisuudentunteen.
— Gunnar, rakastatko sinä minua aina?
Nuori mies ei vastannut, mutta otti nuoren naisen kädet ja suuteli
jokaista sormea ja taivutti hänen päänsä ja suuteli häntä suulle ja
silmille ja otsaan rajusti ja monta kertaa.
— Gunnar, sinä olet hullu. Sinä puristat minut kuoliaaksi.
— Vaikka puristaisin. Sinä olet vihdoinkin minun. Minä en päästä sinua.
— Enkä minä lähtisi, sinä tuhma poika. Näin minä pidän sinusta kiinni,
aina. Sano, luuletko, onko kukaan ihminen ollut niin onnellinen kuin me?
— En tiedä. Ei kukaan ainakaan ole sellainen kuin sinä, ei maassa eikä
taivaassa.
— Mutta tämän pitäisi kestää ikuisesti.
Tiedätkö, minä ihan pelkään: elämä on niin lyhyt.
— Eikö sinun mielestäsi ole jo ikuisuus siitä, kun meistä tuli mies ja
vaimo? Kuinka hullua, että me olemme mies ja vaimo, sinä pieni vaimo!
Ja se tapahtui tänään. Eikö kaikki entinen ole kuin jossakin toisessa
tähdessä?
— Tuo kihara otsalla, tämä näin, tekee sinut ihan pienen pojan
näköiseksi. Minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut sinut pojasta asti. Ja
rakastanut sinua. Vaikka kaikki kävi niin äkkiä.
Nuori nainen heittäytyi takakenoon nuoren miehen kaulasta riippuen.
Hänen tukkansa hulmahti auki. Nuori mies painoi kasvonsa valtoimiin
hiuksiin. Eikä taas kuulunut muuta kuin koneen lakkaamaton jyske ja
aaltojen pauhu.
— Tämän myrskyn ei olisi pitänyt tulla, Gunnar.
— Sinä et tunne merta, sinä metsän sinipiika. Näinhän juuri meri on
ihana. Tämä vaaran tunnelmahan se vasta antaa suolan elämään.
— Onko nyt oikein vaarallista, Gunnar? Ja sinä et sanonut sitä ennen.
Nyt vasta minua alkaa peloittaa.
— Tietysti nyt on vaarallista: aallottaret ovat mustasukkaisia
sinipiialle. Tulla nyt ja ottaa meren poika noin vain...
— Älä sinä leikittele. Sano oikein totta.
— Oikein totta: tämä on ihana häämatka. Minä vien sinut myrskyn
siivillä myrskyn yli. Ja tiedätkö? Mutta minä en sanokaan.
— Sano nyt.
— No jospa sanon: minulla on sinua varten yllätys.
— Mikä yllätys?
— Oikein hauska yllätys. Mutta ensin minä suutelen sinua.
— Etpäs.
— Suutelenpas.
Nuori nainen riistäytyi irti. He kiersivät pöytää leikitellen kuin
lapset. Samassa keinahti laiva taas suurta lainetta vastaan, he
kaatuivat nauraen sohvalle. Kuin onnelliset lapset.
— Nyt sanon: siellä perillä on uusi pieni sauna, rannalla, vesirajassa,
sinua varten rakennettu. Huomenna se lämpiää ensimmäisen kerran.
Et usko, kuinka hauska se on. Ja puutarhaa on laajennettu melkein
rantakoivuihin asti. Ja siinä alla keinuu purjevene, kaunis kuin
joutsen. Sen nimi on Irma.
— Voi sinua.
— Kyllä nyt on hauska tulla kotiin ja päästä työhön käsiksi. Nyt vasta
teenkin työtä kuin karhu.
— Sinä olet aina siinä työssäsi. Sinä et tee mitään, pitkään aikaan,
minä tahdon sinut itselleni... Gunnar, mitä se oli?
— Ei se mitään. Tässä on kareja. Me olemme salmen suussa. Nyt on vielä
avoselkä ja sitten me olemme kotona. Irma, me olemme kohta kotona.
Kone kävi taas täyttä vauhtia. Laiva oli kuin arvellut hetken ja
ryntäsi sitten kamppailuun avomeren kanssa.
— Nyt minua totisesti peloittaa. Mitä sinä kuuntelet, Gunnar? Mitä sinä
kuuntelet? Onko jotakin hullusti? Voi, ihan varmaan on jotakin hullusti.
Nuori mies oli käynyt vakavaksi. Tuuli tuli _sittenkin_ mereltä.
Tällainen tuuli. Talven edellä.
— Älä pelkää turhaa, Irma, sanoi hän hajamielisesti. — Ei tätä kestä
kauan. Parikymmentä minuuttia. Parikymmentä minuuttia, ja me juomme
tulokahvia! Jos olisi kaunis ilma, näkyisivät valot. Minä käyn kannella
katsomassa.
— Et saa mennä. Älä mene, Gunnar. Älä jätä minua, minä niin pelkään.
Hyvä Jumala, mitä se oli? Gunnar, mitä se oli Gunnar?
Laiva oli äkkiä heilahtanut ankarasti ja samassa kuului jotakin
jyrinää. Tuntui kuin laiva kaatuisi. Se kohosi kuitenkin, mutta ei
oikeaan asentoonsa. Se kulki kallellaan. _Laiva kulki kallellaan_.
Nuoren miehen silmien ohi vilahti silmänräpäyksessä rautalasti,
joka oli ollut kannella heidän laivaan tullessaan. Hän ei silloin
kiinnittänyt siihen huomiota. Nyt ymmärsi hän sekunnin osassa, mitä oli
tapahtunut.
— Meidän on molempain mentävä kannelle.
Sanat tulivat vaivalloisesti, hänen suutansa kuivi.
— Tämä on hirmuista. Hukummeko me, Gunnar? Minkätakia me lähdimme
vesitse? Ja perjantaina? Se on sinun syysi, Gunnar. Minä en olisi
tahtonut. Sinä muistat, että minä en tahtonut. Hyvä Jumala sentään,
hyvä Jumala...
Kovat sanat pyrkivät miehen huulille, mutta hän ei vastannut. Hän
tarttui ovenripaan ja työnsi. Työnsi uudestaan, niin että silmissä
musteni. Samassa hän tunsi huimauksen läpi ruumiinsa kuin olisi äkkiä
pudonnut jonnekin syvälle. Ovi ei auennut. Hän seisoi hetken kuin
tajutonna, tuntematta mitään. Sitten hän puri hammasta ja pakotti
lamaantuneet kätensä vielä kerran yrittämään. Ovi pysyi kiinni.
— _Kuolema_, välähti nopeasti hänen tajuntansa läpi.
Hän kääntyi.
Sohvalta katsoivat häntä vastaan nuoren naisen hetkessä vanhentuneet,
rumat, kauhun vääristämät kasvot.
— Mikset sinä avaa? Avaa heti. Minä tahdon pois. Minä tahdon elää.
— Irma, ole nyt järkevä.
Nuori nainen kimposi pystyyn hiukset hajalla, silmät palaen ja kasvot
valkoisina.
— Minkätakia sinä kidutat minua? — kirkaisi hän. Minä vihaan sinua!
Minä en tahdo kuolla, kuuletko, en tahdo! Avaa heti!
Kaksi ihmistä, jotka rakastivat toisiaan, seisoi vastakkain kuin
vihamiehet. Kuoleman edessä.
Rakastiko hän tuota naista, joka äkkiä oli käynyt niin kaukaiseksi?
Kuka hän oli, mistä hän oli tullut hänen elämäänsä? Oliko kaikki ollut
vain sanoja, molemmin puolin? Tunsivatko he liian vähän toisiaan
kuollakseen yhdessä? Elää he ehkä olisivat voineet. Eikö mikään kestä
sen viimeisen edessä? Elämä, elämä — tämäkö oli totuus?
Kaikkeen oli kulunut vain jokin hetki. Hän puhui kuin itsensä
ulkopuolelta ja sanat tuntuivat vierailta hänen korvissaan:
— Rauhoitu, Irma. Minä pelkään, että meillä... ei ole monta hetkeä.
Osaatko sinä rukoilla? Ovi ei aukene.
Nuoren naisen jännitys laukesi. Hän valahti lattialle oven eteen ja
vaikeroi hiljaa.
— Gunnar, minä en tahdo kuolla. Minä niin pelkään.
Lämmin myötätunnon ja hellyyden aalto hulvahti nuoren miehen sydämen
läpi. Mitä se oli, mistä se tuli? Hän ei tiennyt, mutta se oli kuin
kivutonta murhetta ja syvää sääliä. Hänen mielensä oli tyyni ja kirkas.
Nuoren naisen piirteet ja hänen äitinsä kuva sekaantuivat merkillisesti
toisiinsa.
Hän nosti värisevän nuoren naisen ylös ja painoi hänet rintaansa
vastaan.
— Irma, Irma... kuolemaan asti...
Hän painoi hartioillaan ovea minkä jaksoi. Nyt se aukeni, mutta samassa
tapahtui jotakin käsittämättömän nopeasti: hän horjahti, menetti
tasapainonsa ja kaatui, kaikki kaatui, tuli pimeä, kylmä laine löi
kohisten hänen ylitseen.
Sauna lämpiää, ehti hän vielä ajatella... äiti... Irma... Jumala...
Sitten kaikki pimeni.