VÄÄRÄÄN HAUTAAN.

Niin se sitten kävi, että Heikki Hiekkanen, antiikkitavarainkauppias,

joutui haudatuksi väärään hautaan.

Meitä oli asiaa todistamassa kaikkiaan viisi henkeä, jotka tutustuimme

toisiimme vasta hautausmaalla: joku käsityöläinen vaimoineen, joka oli

kotoisin Heikin syntymäpitäjästä, takaaja ja kaksi muuta tuttavaa.

Muita sukulaisia ei Heikillä ollut paitsi vanha isä, joka — kuten

sittemmin kuulin — juuri hautauspäivänä oli kaukaisen salopitäjänsä

vaivaistalosta kävellä köpittänyt asemalle _elävää_ Heikkiä vastaan,

Heikin oli näet juuri silloin pitänyt käydä ukkoa katsomassa.

Viimeisen kaupunkiasuntonsa oli Heikki vuokrannut vasta paria viikkoa

aikaisemmin, joten ei vuokrarouvakaan voinut tulla häntä saattamaan,

koska ei tiennyt — kuten sanoi — oliko- Heikki »kala vain lintu».

Kun me viisi, jotka tiesimme, ettei Heikki ollut kala eikä lintu, vaan

antiikkitavarairn kauppias, saavuimme kaupungin ulkopuolella olevalle

hautausmaalle, olikin ruumis erehdyksestä ehditty siunata yhdessä

muiden rivihautalaisten kanssa kappelissa. Arkun, jonka kannessa oli

nimi väärin kirjoitettuna, löysimme kuin löysimmekin työntövaunuista,

eikä meille jäänyt muuta tehtävää kuin seurata Heikin viimeistä

alakuloista vaellusta kohti hautausmaan äärimmäistä perukkaa. Kuljimme

— tuulisena ja värittömänä tammikuun päivänä — vaunujen perässä

äänettöminä ja hiukan noloina, ja saimme perillä nähdä, kuinka ensin

Heikin arkku ja sitten kolme muuta, joista yksi valkoinen, katosi

syvään yhteishautaan. Muilla ei ollut saattajia. »Lähemmäksi», sanoi

hautausmaan vahtimestari ja arkkujen sivut kolisivat yhteen. Hauta

peitettiin nopeasti lankuilla; kantomiehillä oli kiire viereiselle

rivihaudalle, jonka ääressä saattajat odottelivat paperossit suussa.

Vahtimestari selitti meille ystävällisesti, että näiden neljän ruumiin

päälle haudataan vielä neljä muuta, siis kahdeksan kaikkiaan samaan

hautaan. Heikki joutui siis alariviin, äärimmäiseksi vasemmalta, ja

sekä ala- että yläpaikan sijaa jäi osoittamaan haudan päässä oleva

merkkipaalu n:o 17, jonka viereen pantiin pari karua seppelettä.

Vaihdoimme vielä jonkin sanan keskenämme Heikin kuolemasta,

käsityöläiseltä vaikuttava kiitti seurasta, ja niin me erosimme.

Sinne jäi meistä Heikki Hiekkanen, antiikkitavarain kauppias, väärään,

vieraaseen hautaan. Vielä muutamia hetkiä ennen kuolemaansa oli hän

puhunut, että kun hän kuolee, niin hänet haudataan kotipitäjäänsä,

»sukuhautaan», jossa jo äitimuori makaa. Hän oli sen ostanut ja

maksanut. Sitten tuli sydänhalvaus ja teki kymmenessä minuutissa lopun

näistä kuten monista muistakin unelmista. Vainaja ei jättänyt jälkeensä

mitään omaisuutta, joten ne salaperäiset henkilöt, jotka pitävät huolta

köyhistä kuolleista, tulivat ja toimittivat tehtävänsä. Viime tingassa

saivat tuttavat tiedon hautauspäivästä.

Köyhä, yksinäinen elämä vie köyhään, unohdettuun kuolemaan. Niinhän

se on. Ei lopultakaan ollut ihme, että Heikki joutui väärään hautaan.

Hänen elämänsä oli, tarkemmin ajatellen, oikeastaan kulkua juuri

sitä kohti. Pääasia, ettei Heikki itse saanut sitä tietää. Kuolema

armahti häntä ja petti hänet. Jos hän olisi tiennyt, olisi se särkenyt

hänen sydämensä. Jos Heikin kanssa joskus olisi tullut puhe hänen

hautajaisistaan, olen varma, että hän olisi tiennyt tarkalleen

hevosluvun, kuvannut seppelevuoren, puheet, laulun, torvisoiton ja

loppujen lopuksi ilmaiset kahvit koko kotipitäjälle rukoushuoneessa. Ja

haudalle olisi hän nostanut suuren kiven ja siihen kultaisin kirjaimin

kirjoittanut: Tässä lepää antiikkitavarain kauppias Heikki Hiekkanen.

Ystävät pystyttivät patsaan.

Mutta mitenkäs olisi Heikki-rukka joutunut oikeaan hautaan, kun hän ei

joutunut oikeaan paikkaan elämässäänkään! Liekö joutunut edes oikeaan

elämään. Mistä lie eksynytkin juuri tähän elämään, eksynyt niinkuin

joskus outo metsälintu eksyy ihmisasunnoille, räpyttelee siipiään

aikansa aitan seinällä, jää sitten liikkumattomaksi ja katselee

kauhistunein silmin alas lapsiin ja löydetään seuraa vana aamuna

kuolleena seinustalta.

Heikki Hiekkanen oli uneksija — runoilija sielultaan ja mieleltään.

Itämaisten mattojen ja taiteen mestariteosten olisi pitänyt ympäröidä

häntä eikä alastomain hyllyjen ja rikkinäisten huonekalujen.

Rakkaus kauniiseen teki hänestä antiikkisten esineitten kauppiaan.

Vaikka hänellä olisi ollut vain yksi ainoa vääntynyt, viheliäinen

pronssikynttilänjalka varastonaan, kuohahti hänen siveellinen

itsetuntonsa, jos hänen kauppaansa herjattiin — sekalaistavarain

kaupaksi. Sellainen loukkasi häntä kyyneliin asti. Mitä? —

sekalaistavarain kauppias! Sehän on huligaani ja viinan salamyyjä!

Antiikkiesineitten kauppa oli pyhää ja ylevää, sekalaiskauppa alhaista

ja raakaa.

Niinkuin Heikki karussa ja köyhässä kaupassaan oli väärässä

ympäristössä, niin oli — tekisi mieli sanoa — jo hänen sielunsakin

tullut väärään ympäristöön joutuessaan nälän kiusaamaan, hieveröiseen

ruumiiseen. Hän oli laiha ja näivettynyt; hänen kasvonsa olivat

omituisen pitkähköt, jota vaikutusta pystytukka tehosti. Silmät

katselivat suurten sankalasien takaa pahasti ristiin, niin että hänen

täytyi kääntää päänsä sivulle katsoessaan suoraan eteenpäin. Ei koskaan

voinut tietää oikein varmaan, minne hän katsoi. Tai oikeammin: hän

katsoi aina kaikkialle, sillä pää liikehti nopeasti ja valppaasti.

Juhlallisen liikutuksen ja innostuksen hetkinä se tärisi omituisessa

takakenossa kuin hermosairaan pää. Mutta se oli vain hengen ylivaltaa

ruumiissa, ei sairautta. Hän kumosi omalta osaltaan loistavasti

vanhan säännön: terve sielu terveessä ruumiissa. Kun näki hänen

esim. Helsingin valtauksen päivinä seisovan jossakin kadunkulmassa

kivääri kädessä — mistä hän lienee sen saanutkin! — pitämässä suurelle

väkijoukolle, silmiään siristäen ja pään innostuksesta sivukenossa

täristen, esitelmää siitä, montako vankia hän yksittäin lukien oli

ottanut, ei voinut olla hyväntahtoisesti hymyilemättä ja panematta

merkille, kuinka halpaan ja köyhään majaan sankarin henki hänessä oli

ottanut asuntonsa, kotka rastaan pesään. Tai kun hän loistonsa päivinä

tuli vastaan kadulla, kiireissään kuten aina, kantaen kaulassaan suurta

kullattua taulunkehystä kuin mitäkin voitonseppelettä, ja jo kaukana

puhkesi iloiseen hyvänmielennauruun, ei voinut olla huomaamatta, kuinka

raudanterveistä ytimistä se nauru lähti. Se oli oikeata jättiläisen

naurua, kivijärkäleen naurua, joka peitti pauhuunsa kaiken muun, — ja

ihmiset jäivät katseillaan ihmetellen etsimään Goljat-naurajaa.

Se nauru muuttui helposti liikutukseksi ja kyyneliksi. Jos ystävät,

joille hän puolestaan oli valmis antamaan silmän päästään, eivät

huomanneet häntä, ei hän voinut sitä unohtaa. Jos joku kotipitäjän

tuttu mies tuli kaupunkiin eikä käynyt hänen liikkeessään, suri hän

sitä enemmän kuin vararikkoa. Kesken iloisen jutun voi jokin seikka

sivuta tällaista elämän kylmää tosiasiaa ja silloin oli ilo tiessään.

Kaikki huolet ja harmit ja kiittämättömyydet ryntäsivät hänen

kimppuunsa yhtä aikaa. Kuinka elämä olikin surullista ja synkkää!

Nytkin juuri hän oli saanut maksaa takauksia 40 tuhatta markkaa,

yhdessä aikaisempien kanssa kaikkiaan 187 tuhatta 50 penniä. En koskaan

päässyt selville, kuinka paljon hän pyöristi ja runoili näitä summia.

_Sillä_ hetkellä ne olivat hänelle armottomia tosiasioita ja hänen

ilmeessään oli takaa-ajetun metsäneläimen hätää. Nyt kun vielä sattui

paraiksi hyvä talonisäntäkin kuolemaan ja rouva kohta velkomaan neljän

kuukauden maksamatonta vuokraa! Hänen kohdalleen osuikin pelkkiä

onnettomuuksia! Ei, kyllä hän sittenkin myy liikkeensä — ja tällä

kohtaa oli säännöllisesti murheen aallonpohja saavutettu, josta hän

taas linkoutui ylös. Hei vain! mikäs hänen oikeastaan sittenkään oli

ollessa, vapaa mies hän oli kuin taivaan lintu! Hän myy liikkeensä,

siinähän se! Saa puhdasta parikymmentä tuhatta taskuunsa, katselee

vähän ympärilleen ja alkaa taas. Totisesti hän myy liikkeensä.

Ja niin pääsi hän mieliaineeseensa: runoilemaan tulevaisuuden

ilmalinnoista, kuinka hyväksi ja ihanaksi kaikki lopulta tulee. Hän

oli sillä hetkellä todellinen runoilija, joka loihti tyhjyydestä

esiin kukkivia maailmoita. _Ennen_ olivat hänen asiansa oikein hyvin,

_tulevaisuudessa_ vielä paremmin, nykyhetkihän se vain kiikasti. Mutta

hänhän myy liikkeensä. Näin oli Heikki-parka aina matkalla toisesta

paratiisista toiseen paratiisiin.

Sitä toista paratiisia ei koskaan tullut enempää kuin sitä ensimmäistä

oli koskaan ollut. Ne olivat vain kuvitteluissa. Tai olihan hänellä,

oli taulut, lamput, mahonkisohvat, kirjastot, mutta ne katosivat kuin

unennäkö. Mistä ne tulivat ja minne menivät — niin, kuka sen tietää?

Mutta kun yhden kaupan ovi ja tarina pantiin lukkoon, oli Heikillä

samassa jo toinen. Kuinka hän aina uudestaan pääsi jaloilleen tässä

liike-elämänsä ainaisessa myrskyn-pyörteessä, on ikuinen ihme. Sillä

hän ei pettänyt ketään. Hän ei pettänyt ketään, hänellä oli lujat

siveelliset periaatteet kaikessa. Hän vain runoili rahat itselleen.

»Oh», sanoi Heikki ja huitaisi kädellään, »eihän maailmassa ole mitään

niin paljon kuin rahaa, saahan sitä rahaa». Sillä kädenhuitaisulla hän

aivankuin kutsui miljoonat ilmasta luokseen.

— Ei ole nyt varastossa, olenkin tässä juuri aikonut myydä liikkeeni,

selitti Heikki parhaillaan ostajalle, kun poikkesi johonkin hänen

monista kaupoistaan. Mutta ensi viikolla tulee, saisinko lähettää? Eikä

tämä viimeinen nähtävästi ollut pelkkää puhetta. Tiedustelin kerran

huvikseni häneltä jotakin pikkuesinettä ja seurauksena oli, että Heikki

viikon ajan soitteli minulle hengästyksissään milloin mistäkin kolkasta

kaupunkia, että täällä nyt olisi sellainen. Minun täytyi viimein ostaa

lopettaakseni tämän liiketoimen.

— Tässä on tinamalja, josta Kaarle XII on juonut, esittelee Heikki

toisella kertaa varastoaan. Tämä sotataulu on kuitenkin paras, minä

aionkin pitää sen itse. Se on jonkun hollantilaisen mestarin, en ole

vielä saanut selville nimeä. Joku kertoi minulle lukeneensa, missä

taistelussa aurinko paistoi juuri tuolla tavalla, mutta en enää muista

sitä. Minulle tarjottiin jo tästä — Heikki lähentää suunsa korvaani ja

kuiskaa — kaksituhatta markkaa, mutta en myynyt. Heikki parka, hän oli

jo aivan unohtanut, että ensi kertaa taulua näyttäessään oli kertonut

siitä tarjotun viisikymmentä tuhatta. Ja kun hän siitä huomasi, että

taulu on arvokas, nosti hän heti hinnan sataantuhanteen!

Hän on jo taas myymässä uudelle ostajalle.

— Ottakaa vain pois tämä sanakirja! Maksoin siitä kyllä itse sata,

mutta myyn viidelläkymmenellä — kaupan pitää käydä ja onhan sitä joskus

maksettava oppirahojakin. Kiitos! Ja Heikin valtainen nauru lennättelee

taas pölyä vanhoista kirjoista. — Ei, vanhempaa kirjallisuutta ei

nyt ole, mutta olen juuri kaupoissa 1642 vuoden raamatusta. Saisinko

lähettää lapsille kuvakirjoja kaupanpäällisiksi?

Puhe 1642 vuoden raamatusta on vain sellaista kauppahuoneen arvon

kultaamista. Saan joskus myöhemmin tietää, että Heikki kerran _oli

vähällä_ saada ostaa kirjan. Se meni kuitenkin sivu suun Turun

yliopistolle. Mutta mitä sillä väliä. Hyvään paikkaanpa joutui.

Lapsille lähetetyt kuvakirjat olivat sen sijaan varma tosiasia. Heikki,

vanhapoika, on suuri lasten ystävä. Hänellä on aina kylään mennessään

taskut täynnä tuliaisia lapsille. Hänen ensimmäinen kauppansa —

kirjakauppa kotikylässä — mahtoi mennä nurin juuri sentakia, että hän

jakeli koululapsille ilmaiseksi kynät ja kumit, vihkot ja kirjat.

Heikin lyhyttä loiston aikaa oli sen kesän tienoo, jolloin hän palasi

ulkomaanmatkalta, Berliinistä, ja tuli käymään kotipitäjäänsä,

jossa oli alkanut uransa renkinä. Uudenuutukaisissa vaatteissa,

onnellisena ja ylpeänä kuin keisari hän käveli kirkonkylän tomuisilla

teillä, kuuman auringon alla, kumartuen puoleen ja kumartuen toiseen

jutellessaan lasten kanssa, joita talutti kädestä. Ne olivat

jonkun Saksaan muuttaneen suomalaisen lapsia, Heikki oli saanut ne

kasvateiksi, kuten kertoi. Mitä asiantuntemuksesta lastenhoidon

alalla puuttui, sen korvasi se hellyys ja huolehtivaisuus, jolla

Heikki ympäröi suojattinsa, ettei oma äiti paremmin. Vanha, tuttu

jättiläisnauru kiiri pitkin raitteja, missä kolmikko liikkui. Heikki

kuljetti lapsiaan kylästä kylään ja istui kahvipöydässä, tyttö

oikealla ja poika vasemmalla puolen; kumartui oikealle ja sanoi:

»Wie?» jonkin ujon kuiskauksen johdosta, kumartui vasemmalle ja kysyi:

»Warum?» Lapset eivät osanneet suomea, heillä oli saksalainen äiti;

ja iloisen-surullista tässä kasvatussuhteessa oli, ettei Heikinkään

puhetaito riittänyt paljon näitä kysymyksiä pitemmälle. Mutta toimeen

tultiin ja iloisia oltiin. Ja Heikki kertoi matkastaan ja tulevaisuuden

aikeistaan. Jo vain, hän oli ollut Berliinissä. Oli aikonut ostaa

Berliinin suurimman antikvariaatin — mitäs, kun tällä Suomen rahalla

sai Saksan rahaa niin että älä muuta kuin lapiolla käännä! Nyt olisi

hän miljonääri. Kaupanteko jäi, sillä hän oli päättänyt perustaa

pianotehtaan Suomeen. Niin juuri. Tänne kotipitäjään. Se käy kuin

tanssi. Ja siinä paikassa hän tiedusteli huoneiston valmiiksi,

niin että sekin asia on sitten selvä. Isäntä lupasi, hänellä oli

ihmistuntemusta. Heikki ei palannut enää myöhemmin asiaan.

Kasvatit näin Heikillä vielä puolta vuotta myöhemmin. Jonakin

tuulisena ja räntäsateisena marraskuun päivänä vilahtivat ne ohitseni

kaupungissa, kulkien Heikin perässä märkinä ja värisevinä kuin vasta

kuoritut kananpojat emonsa jäljessä, ja tuuli pieksi armottomasti

niiden ohuita kesävaatteita. Heikki ei ollut vielä huomannut toimittaa

niille lämpimämpää päälle. Sittemmin joutuivat lapset takaisin

vanhempainsa turviin. Heikki ei onnistunut pitkälti kasvatusisänäkään.

Jo kauan tätä ennen hän oli luopunut oman kodin haaveesta. Se oli

Heikille tuskallinen asia, eikä hän siitä mielellään puhunut. Morsian

hänellä oli ja häät määrätyt ja pappi tilattu ja tulevaisuus tässäkin

asiassa mitä ihanin, aivan Heikin tyyliin. Mutta aivan hänen elämänsä

tyyliin piti tässäkin käydä. Morsian piti kaiken varalta keskusteluja

yllä myöskin jonkun venäläisen sotamiehen kanssa. Heikki sai sen tietää

jonkin kirjelipun välityksellä viime tingassa — romahdus ja tavallista

ankarampi romahdus alas kovaan todellisuuteen! Heikki teki erot kuin

veitsellä leikaten, eikä senjälkeen katsellut naista.

Kaikkeen muuhun nähden hän oli parantumaton optimisti loppuun saakka.

Viikkoa paria ennen kuolemaansa hän kävi minua viimeksi tapaamassa.

Vanhentuneena ja nälkiintyneenä hän siinä istui, silmiään omituiseen

tapaansa siristäen ja päätään käännellen, itkien ja taas vuoroin

nauraa remahdellen. Köyhänä hän siinä istui, mutta mielikuvitukseltaan

rikkaana kuin itämaalainen prinssi. Hänen runonäkynsä olivat

loistavampia kuin ehkä koskaan ennen. Runoilija hän oli. Itämaisten

mattojen ja taiteen mestariteosten olisi pitänyt ympäröidä häntä.

— Kuten sanottu — puheli hän — hän myy liikkeensä. Hänelle on taaskin

sattunut vastuksia ja onnettomuuksia. Maksanut äsken takauksia 60

tuhatta, kaikkiaan 400 tuhatta. Kyllä hän olisi muuten selvinnyt ja

olisi nyt ilman niitä rikas mies. Mutta mitäs, hän alkaa alusta taas.

Hyvinhän Jumala on hänestä aina huolta pitänyt. Ennenhän hänellä

oli erinomaisesti asiat. Niinkuin silloinkin, kapinavuonna. Kolme

huonetta tavaraa täynnä ja hyvää tavaraa, ei mikään sekalaiskauppa,

ja yksityisasunto liikkeen päällä, sekin tavaraa täynnä. Oli nekin

aikoja, kapina-ajat! Olenko minä kertonut, kuinka selvisin niistä

punakaartilaisista, jotka tulivat liikettä sulkemaan? Hän on sen

monesti kertonut, mutta kertoo taas:

— Niin se oli, neljä punakaartilaista tuli liikkeeseen, hampaisiin asti

aseissa, minä olin yksin. Yksi niistä, oikea punapaitainen ryöväri,

sanoi pankinryöstäjän äänellä: että nyt liike kiinni ja paikalla tai

joudut seinää vastaan. Mutta minä (heikko ja hieverä Heikki!) kun

kävin sitä rinnuksista kiinni ja sanoin että: oho! ja vähän ravistelin

ja heitin ovesta, että ovenpeilit särkyivät, niin jo katsoi muut

kummissaan toisiinsa ja lähtivät laputtamaan, että raput kopisi. Ja

liike pysyi auki. Niin se oli.

Ja sitten Heikki selittää tulevaisuuden suunnitelmaansa:

Hän on vihdoinkin kyllästynyt olemaan nurkissa ja vuokrahuoneissa.

Hän käy tästä vähän ulkomailla, ostaa yhtä ja toista ja perustaa

oikean suuren liikkeen, ei tällaista pientä kuin tämä nykyinen, omiin

huoneisiin, oman yksityisasunnon yhteyteen. Ajatteli hän niinkin,

että ostaisi huvilan kaupungin ulkopuolelta ja tulisi aamulla omalla

autolla kaupunkiin. No, saahan sekin olla. Mutta oma kaupunki-asunto

pitää olla myöskin. Ja hyvä ja suuri. Hän kokoo sinne vähän vanhoja

tauluja ulkomailta, esimerkiksi alankomaalaisia mestareita. Kaiken

pitää olla antiikkista. Työhuoneensa hän sisustaa erityisellä huolella.

Kirjoja — vanhoja kirjoja — katosta lattiaan, joka seinä täysi. Siellä

hän istuu sitten, avoimen englantilaisen takan ääressä, ja lukee

vanhoja kirjojaan, ne ovat vuosien varrella käyneet niin rakkaiksi.

Ja rahakabinetin hän järjestää, sekin on kerta kaikkiaan yksi hänen

heikkouksiansa...

Heikki parka! Hänen kohtalonsa oli kuin kaiken turhuuden ja

häviäväisyyden yleisinhimillinen vertauskuva. Kun hän toista viikkoa

tämän jälkeen päätti maallisen vaelluksensa, oli hänen käteinen

omaisuutensa kymmenen markkaa eikä liike varasto vastannut velkoja.

Missä ovat nyt kaikki kauniit ja suuret unelmat? Köyhien rivihaudassa,

jonka pääpuolissa on pari karua seppelettä ja merkkipaalu n:o 17.

Ja sekin on väärä hauta.