Nousevan auringon kulta valahtaa läpi raikkaan aamuilman, punertavien
honkien lomitse havuneulaiselle harjupolulle, jota myöten vanha
rovasti palaa aamukävelyltään havahduttuaan lyhyestä unestaan lintujen
ensimmäisiin säveliin. Metsä laulaa ja visertää, kaste kiiltää, vedet
päilyvät harjun molemmin puolin. Rovasti kulkee hitaasti ja pysähtyy
välillä hengähtämään ja kuuntelemaan. Valkea tukka, yhtä valkea kuin
kaulanauha, pursuu harmaan hatun alta, parrattomilla kasvoilla on nuori
punerrus, kultasankaisten silmälasien takaa loistaa lapsen kirkas,
ihmettelevä katse. Jossakin helähtää aamukello soimaan. »Alatalon
kellot», sanoo rovasti itsekseen.
Hän unohtuu seisomaan muurahaispesän ääreen ja seuraa tarkkaavaisena
sen heräävää elämää. Pahkuraisella sauvallaan hän auttaa yksinäistä
muurahaista, joka vetää kortta perässään pitkin polkua. Muurahainen
ei ymmärrä tarkoitusta ja puree äkäisesti kiinni sauvaan. Siitä tulee
oikea sota. Rovasti ohjaa suojattiaan pesään päin, muurahainen vetää
itsepintaisesti vastakynttä. Mutta rovasti on kärsivällinen eikä
hellitä ennen kuin muurahainen kuormineen on turvallisesti keossa.
»Niinhän se Jumalakin», sanoo rovasti taas itsekseen ja hymyilee.
Hän kääntää polulla sätkyttelevän leppätertun takaisin jaloilleen ja
siirtää perhostoukan varovasti tien sivuun. Hänellä on paljon askareita
aamuvarhaisella polulla. Vanha rovasti on tullut lapseksi uudelleen.
Hän elää taas lapsuuttaan ja nuoruuttaan, nykyhetki käväisee vain
hetkittäin ja pikimmältään hänen tajunnassaan.
Hän on tullut harjun päähän, jonka alla, vesien saartamana, lepää
pappilanniemi valkoisine päärakennuksineen ja kukkivine omenapuineen.
Talossa on vielä hiljaista. Rovasti pysähtyy ja miettii taas. Paikka
vaikuttaa tutulta ja ystävälliseltä, mikä se onkaan? Niin, se on totta,
sehän on pappila — tuollaiseen pappilaan pitäisi hänen kerran päästä
papiksi. Hän tuli vastikään kotimökiltään, soutaen vesien yli, hänellä
on asiaa kirkkoherralle. Uskaltaisikohan hän esittää? Kirkkoherra
nukkuu vielä, pitää odottaa.
Rovasti menee puutarhaan odottamaan. Hän istuutuu tutulle penkille
vanhan koivun alla, pää kepin varassa. Leppälintu laulaa, tuomi
tuoksuu, järvenpinta karehtii auringossa. Kuinka kaunista täällä on!
Mikä kumma se olikaan tämän kirkkoherran nimi?
Parvekkeen lasiovi helähtää auki, iloisia ääniä kuuluu.
Pari nuorukaista harppaa puolipukeissaan läpi puutarhan uimahuoneelle,
jonka alta kohta kuuluu huutoja ja veden loisketta.
— Ketä ne olivatkaan, nämä nuoret herrat? kysyy rovasti
palvelustytöltä, joka samassa ilmestyy keittiöstä käsin
kasvitarhamaahan.
— Veikko maisteri ja Eero tohtori, vastaa palvelustyttö. Talossa
tiedetään ja tunnetaan rovastin kysymykset.
— Niin, tietysti. Joko kirkkoherra on noussut?
— Jo se nousi.
Rovasti muistaa taas asiansa ja lähtee hitaasti kävelemään kanslian
rappusia kohti. Vielä ovea avatessaan hän pysähtyy ja miettii. Häntä
ujostuttaa ja arveluttaa. Hän on vain tällainen yksinkertainen
maalaisnuorukainen, kaukaa salolta, eikä paljon tunne kirkkoherraa. Hän
raottaa varovasti, kuin anteeksipyytäen, ovea.
Rovastinapulainen istuu paitahihasillaan pöydän ääressä ja kirjoittaa.
— Huomenta, setä, sanoo hän iloisesti ja nousee. Setä on ollut taas
aikaisin liikkeellä. Setä tulee tänne keinutuoliin istumaan.
Sanat jäivät rovastilta huomaamatta. Hän seisoo ovensuussa hämillisenä,
hattu kädessä, eikä suostu istumaan. Hänellä olisi vähän asiaa.
— Voisiko kirkkoherra avustaa pienellä lainalla köyhää teologian
ylioppilasta? sanoo hän sitten hiljaa ja nöyrästi.
Koettu puute ja hätä on hänen mielessään yhtä todellisena kuin kerran
ennen. Hän muistaa mustan pettuleivän kotimökin pöydällä ja odottaa
vastausta pelokkaana, pää kumarassa. Jos ei kirkkoherra nyt auta, niin
ei kukaan auta.
— Istutaanhan nyt tänne mukavasti ja jutellaan, sanoo apulainen. Hän
hyvittelee vanhusta kuin lasta. Hän tietää, että rovastin muistot ovat
katkelmallisia ja vaihtuvat nopeasti toisiin.
He puhelevat vanhoista ajoista ja asioista, rovasti kertoo
lapsuudestaan. Hän muistaa sen kuin eilisen päivän, eilistä päivää
hän ei muista. Joku asiamies tulee kansliaan, kättelee rovastia ja
apulaista ja saa papinkirjan. Tuttu toimitus havahduttaa rovastin
hetkeksi vanhoista muistoista. Miehen mentyä hän ryhdistäytyy ja kysyy
asiallisella äänellä:
— Veljenkö saarnavuoro se on huomenna vai minun?
— Minunhan se.
— Niin taitaa olla. Olisinhan minäkin voinut.
Rovasti ei ole saarnannut enempää kuin muutenkaan hoitanut virkaansa
vuosikausiin, mutta unohtaa senkin ja pyrkii usein kirkkoon.
Kerran hän tuli kenenkään huomaamatta alttarille ehtoollista
jaettaessa. — Nyt ei ole sedän vuoro, kuiskasi pastori. — Aivan niin,
vastasi rovasti ja poistui arvokkaasti.
Aamiaiskello soi. Sisältä ja ulkoa kokoontuu iloisesti puheleva parvi
ruokapöytään, keski-ikäisiä ja nuoria, lapsia ja lastenlapsia. Rovasti
viihtyy hyvin hälisevässä joukossa ja puhelee ja nauraa lastenlapsille.
Toisinaan saa muiden osoittama huomaavaisuus hänet tuntemaan itsensä
vieraaksi, hän tulee hämilliseksi ja ujostelee.
— Äiti, kuuluu äkkiä keskellä puheensorinaa pienen lapsenlapsen ääni
pöydän alapäästä, saanko minä vielä leipää.
Vanha rovasti vaikenee ja jää miettimään haarukka kädessä. Sitten tulee
hän rauhattomaksi, pari suurta kyyneltä valuu pitkin hänen poskiaan.
Muutkin vaikenevat.
— Minun on ikävä äitiä. Minä lähden äidin luo, sanoo vanhus sitten.
Aamiaisen jälkeen hän lähtee. Hänet valtaa hiljainen, sisäinen ilo, kun
häntä puetaan ja vyötetään villavöillä. Hän kättelee kaikkia. Trillat
odottavat portaitten edessä. Hän antaa vielä Piijulle leipää kädestä.
Hän on unohtanut, että hänen äitinsä on kuollut viisikymmentä vuotta
sitten. Hän on unohtanut tällä hetkellä kaiken muunkin, vaivat ja
vastukset, tuskat ja tappiot. Hän on kiertänyt kierroksensa elämän
auringossa ja palannut takaisin. Kaikki on kuin unta. Hän muistaa vain
äidin.
Hän ei tiedä, että trillat kierrättävät häntä parin kilometrin
ympyrässä ja tuovat takaisin, kun hän ei enää muista lähtönsä aihetta.
Nyt hän on onnellinen. Iloinen loiste lapsensilmissään huiskuttaa
hän kädellään hyvästiksi talonväelle, joka on kokoontunut portaille
saattamaan. Lastenlapset kirmaavat avaamaan porttia.
Hän huiskuttaa vielä kaukaa koivutieltä. Hän istuu kyyryssä, hattu
korvilla, kaulus pystyssä. Mutta hänen mielensä on nuori ja iloinen
kuin kiurun taivaan alla, kuin koulupojan, joka oltuaan pitkän talven
poissa palaa kesäksi takaisin kaukaiseen, rakkaaseen kotiin.