Erään vainajan papereista.
Olin laskenut kuulotorven takaisin pöytäpuhelimelle. Se, mikä sitten
seurasi, tapahtui nopeasti ja rajusti kuin maan vieremä:
Vaimoni kimposi pystyyn pöydän toiselta puolen katsoen minuun
kauhu silmissä, kiljaisi, tempaisi Martin syliinsä lattialta ja
juoksi keittiöön sulkien pari ovea mennessään. Hän oli muutamasta
sanasta ymmärtänyt kaikki. Minä olin samassa alkanut kopeloida auki
pöytälaatikkoa — käteni vapisi niin, ettei siitä tahtonut tulla mitään
— vedin taskuuni sen, joka siellä oli odottanut juuri tätä hetkeä,
syöksyin pystyyn — jotakin helisi lattialle ja särkyi, jokin tuoli
kaatui — ja olin samassa ulkona. Ovi kumahti perässäni kiinni kuin
olisi elämän ovi sulkeutunut takanani.
Tämä näky palasi mieleeni pitkän ajan päästä kadulla, kun heräsin
jälleen tietoisuuteen. Seisoin lyhtypylvään alla. Ilma oli täynnä
valkoista sumua. Sähkölampun ympärille heijastuivat huuruiset
valorenkaat.
Muistin juosseeni katua ylös ja toista alas, pysähdellen, kuulostellen,
en tiennyt kuinka kauan. Olin ottanut auton ja ajanut jonnekin,
seisonut jossakin porttikäytävässä ja lähtenyt viekkaasti takaisinpäin.
Joku oli pyytänyt minulta tulta paperossiin, olin juossut pakoon. Olin
pari kertaa joutunut takaisin kotini portille ja taas laitakaupungille.
Minulla oli se mielikuva, että minua ajettiin takaa, minut aiottiin
tappaa. Huolimatta järjettömästä pelostani tunsin salaista mielihyvää
siitä, että sumu suojeli minua.
Vaikka sydämeni vielä löi kiivaasti, rauhoitti autio poikkikatu ja
sähkölampun tyyni loiste minut. Kuuntelin. Kuului vain suurkaupungin
etäinen kohina kuin meren pauhu kaukaa. Minua ei ajettu takaa. Vaaraa
ei ollut. Pelko putosi kuin taakka sydämeltäni. Elämä tulvi takaisin
tajuntaani niin, etten ollut sitä kestää. Sain elää.
Mutta samassa kosketti käteni kylmää asetta taskussa ja muistin
jotakin. En saanutkaan elää. Minun piti kuolla. Puhelinkeskustelu
virastopäällikön kanssa — kuinka kauan siitä olikaan! — tuomitsi minut
kuolemaan.
Olin huomaamattani lähtenyt uudelleen liikkeelle. Kulman takaa aukeni
himmein lyhtyrivein uusi katu, joka näytti jatkuvan iäisyyteen asti.
Jossakin siellä kaukana, kadun päässä, odotti kuolema, joka veti minua
puoleensa kuin kurimus virtaa, tahdoin tai en. En vastustellut. Niin
oli paras.
Tunsin olevani kaiken ulkopuolella, kaikki oli yhdentekevää. Seurasin
kuin sivultapäin erästä miestä, joka meni kuolemaan.
Tuossa hän meni kadulla laihana, hiukan kumaraisena, suun seudussa
hermostunut nykiminen, joka oli ilmestynyt siihen viime aikoina. Hän
oli vielä eilen illalla vieraisilla ja tänään päivällä virastossa. Hän
oli muka tärkeäkin ratas yhteiskunnan koneistossa. Vähän ajan päästä
pamahtaisi jossakin autiossa pihassa laukaus, niin vähän tiesivät
ihmiset toisistaan. Toinen mies istuisi pian hänen virastotuolillaan.
Vuoden päästä olisi hän unohtunut. Se, että hän oli tehnyt työtä ja
ponnistanut, rakastanut naista, josta tuli hänen vaimonsa, ja lapsiaan
— kaikki olisi unohtunut kuin harhakuva.
Virastopäällikkö oli soittanut hänelle muutamia tunteja sitten.
Joitakin aivan jokapäiväisiä sanoja, erään ilmoituksen, erään käskyn,
jota hän ei totellut. Se keskustelu merkitsi hänelle samaa kuin aseen
vetäminen vireeseen. Hän oli odottanut sitä syksystä asti öisinkin
valvoessaan peläten, että puhelin äkkiä rämähtäisi soimaan. Hän istui
kyyryssä pöytänsä ääressä, ase ohimolla — karaisten hermojaan. Se
kammotti ensin, mutta tuotti lopuksi melkein nautintoa.
Kuinka kummallista. Se kadulla kulkeva mies yritti vielä — kuin
kokeeksi — koko sielunsa voimalla ajatella vaimoaan ja lapsiaan. Koko
sielunsa voimalla hän huusi heitä avuksi. Hän huusi kuin erämaassa,
kukaan ei vastannut. Ja vielä joitakin aikoja sitten oli vaimon
ja lasten kohta hänelle asiassa kaikkein vaikein. Suuren tuskan
hetkellä, kerran, sanoi hän vaimolleen: »Kun minä menen pois, vien
teidät mukanani, en jätä teitä kärsimään.» Nyt olivat vaimo ja lapset
etääntyneet jonnekin kauas, hän oli yksin jäisessä tyhjyydessä. Ei
mikään tunne värähtänyt hänessä. Kuolema oli irroittanut hänet jo
kaikesta.
Tulin äkkiä vilkasliikkeiseen ja valaistuun kadunkulmaan.
Raitiovaunujen kellot kilisivät, autot törähtelivät, bentsiini
tuoksui, ihmisiä tuli ja meni, näyteikkunat loistivat. Siinä ei ollut
mitään epätavallista. Mutta minussa tapahtui merkillinen muutos. Melu
huumasi minut kuin päihtymys. Elämän rytmi lauloi itsensä jokaiseen
soluuni. Olin menossa ampumaan itseni, kylmästi, harkitusti — huomasin
tietämättäni kulkeneeni pihaa kohti, jota kerran vartavasten olin
käynyt katsomassa — ja nyt, yht'äkkiä, jostakin käsittämättömästä
syystä, minä tahdoin elää. Elää, häväistynä, poljettuna, vaikka maan
matona, ei kuolla! Salattu tarmo, kuin kuuma virta, kohisi suonissani.
Käteni puristuivat nyrkkiin. Sisässäni huusi kosto. Sokea viha ja raivo
virastopäällikköä kohtaan valtasi minut. »Reviisorit ovat täällä, ja
haluavat nähdä kirjoja, ole hyvä ja tule heti tänne», sanoi hän kuin
maailman luonnollisimman asian. Ilman värähdystäkään äänessä, vaikka
tiesi, mitä se merkitsi. Tiesi yhtä hyvin kuin minä, että kassassa oli
vajaus, syksystä asti. Hänen vajauksensa, ei minun! Hän otti — minä
vastaan. Otti kylmin ilmein, hieno, harjattu herra, siristäen silmiään
sikarinsavun takaa; minun teki mieleni etsiä hänet, lyödä, polkea,
tappaa! Mitä merkitsi viheliäinen kuitti, kultakynällä huolimattomasti
kirjoitettu, jonka hän voi kieltää! Se ei pelastaisi minulle kunniaa ja
virkaa, se ei parantaisi revityltä hermoja ja mennyttä itsetuntoa, se
ei lääkitsisi kärsimyksiä ja kyyneleitä. Hyvä Jumala, tapa hänet! — ei
ole oikeutta maailmassa.
Ihmiset kääntyivät katsomaan taakseen; olin puhunut ääneen itsekseni.
Minulla oli oikeus elää. Tahdoin elää, velkoa elämältä oikeuttani.
Rauhaani, hermojani, särkynyttä perhe-onnea, kaikkea! Kurjin
rikollinenkin sai elää, miksen minä? En ollut moraalisesti syyllinen.
Olin, en ollut — mitä se oli, ajatukseni sekaantui kummallisesti.
Olinko, olinko syyllinen? Sisäinen korkeajännitys laukesi äkkiä —
kuoleva tulivuori oli riehunut loppuun. Mitä minä äsken ajattelinkaan?
Tartuin päähäni: minkätakia sinä valehtelet itsellesi? sanoin,
sinulla ei ole oikeutta elää. Syyt ovat syvemmällä kuin ulkonaisissa
olosuhteissa, sinä tiedät sen itse: sinulta puuttuu se sanoin
selittämätön, jota et myönnä edes itsellesi, oikea viritys, kuudes
aisti, elämisen aisti. Muutoin et olisi joutunut tähän! Et voi elää,
olet perikadon partaalla. Näin samassa jotakin kauheaa, jota olin
koettanut torjua, joka oli kuin peto väijynyt jossakin alitajunnassa.
Näin kopin ristikon ja sen takana harmaat kasvot ja kuolemanväsyneet
silmät. Isäni silmät. Isäni kuoli mielisairaalassa.
Mihin pakenisin olentoni rajoista? Se seuraa perässä, jota eniten
pelkään, varmana uhristaan: yö keskellä päivää, mielisairaus.
Melkein tajuttomana lähdin taas juoksemaan. Minkätakia, minne, kuinka
kauan, en tiennyt. Yht'äkkiä näin kirkon, valaistun kirkon. Kirkot
olivat ennen turvapaikkoja.
Ajattelematta, harkitsematta juoksin sisään. Pakoon itseäni,
ajatuksiani, kohtaloani.
* * * * *
Onnettomampana ja rikkirevitympänä ei moni ole tullut Meidän Herramme
eteen. Tulin kuin takaa-ajettu metsäneläin, joka etsii paikkaa
kuollakseen. Istuin ovensuupenkille; näin valot ja ihmiset kuin
jostakin kaukaa. Kirkossa oli syvä hiljaisuus. Joku yskähti. Samassa
alkoivat urut soida.
En ollut käynyt kirkossa vuosikausiin, mutta virren sävel oli tuttu;
muistin kuin unen läpi lapsuudesta, että se oli jokin kärsimysvirsi.
Huomasin, että alttari ja saarnatuoli oli mustiin verhottu ja minulle
selvisi jotenkuten, että oli pääsiäisviikko.
Virren sävel oli kuin lääkettä mielelleni. Minulla oli hetken aikaa
sellainen tunne kuin minut olisi vedetty tulipalosta, tuskat eivät
olisi vielä alkaneet, olisin valoisassa ja lämpimässä sairassalissa
ystävällisten ihmisten ympäröimänä, minut käärittäisiin johonkin
pehmeään ja hyvältätuntuvaan ja minä ottaisin raukeana, kykenemättä
jäsentäkään liikauttamaan, palveluksen vastaan. Sitten olin olevinani
pieni poika, joka istui kirkossa isänsä vieressä pitäen kiinni isän
kädestä. Olin varmasti lapsuudessa elänyt tämän, sama virsi oli soinut.
Vaivuin epätodelliseen onnentilaan kuunnellen yhä virttä mielessäni
ja huomaamatta, mitä tapahtui. Heräsin siihen, että pappi, minulle
outo, vanha ja kumarainen, seisoi saarnatuolissa ja luki väsyneesti
ja ilman juhlallisuutta pitkää tekstiä, jonka sanat vierivät ohitseni
kuin laineitten yksitoikkoinen loiske. Olin muiden mukana noussut
seisomaan. Pappi oli lukenut jo kauan, kun minusta tuntui, että olin
jossakin tekstin alkupuolella kuullut sanat: »Ja hän kantoi ristiänsä.»
Lukiko hän ne todella, vai olivatko sanat muuten tulleet mieleeni? Ne
tulivat kuin näköaistimuksena ja jäivät silmieni eteen kuin loistaen
hiljaisella valolla.
Ja hän kantoi ristiänsä, pappi aloitti saarnan juuri näillä sanoilla
aivan kuin tietäen, että olin vain ne kuullut. Saarnaa en jaksanut
seurata, mutta nuo kuulemani sanat eivät jättäneet minua. Ne
loittonivat ja taas lähenivät, ne kulkivat kuin valovirta lävitseni. Ja
hän kantoi ristiänsä — se tarkoitti tietysti Vapahtajaa, mutta huomasin
äkkiä, että sanat voivat olla minunkin elämäkertani. Kristinusko ei
ollut koskaan persoonallisesti koskettanut minua, mutta nyt tunsin
hämmästyksekseni, että Jeesuksella Nasaretilaisella, joka kuoli
tuhatyhdeksänsataa vuotta sitten sydäntäsärkevän kuoleman, ja minulla
oli jotakin yhteistä. Huomio vavahdutti minua omituisesti. Olin kuin
juonut jotakin lääkettä, joka vaimensi kivun.
Sanat leijuivat ympärilläni kuin valopilvessä; pilvi läheni taas ja
kohotti minut jonnekin, näin elämäni — jokapäiväisen, surullisen
— turhan elämän — kuin jostakin korkealta. Näin erään yksityisen
tapauksen. Oli yö, punertava yölamppu paloi, valvoin pienen vuoteen
ääressä, jossa poikani makasi keuhkokuumeessa — hänkin kärsi — vaimoni
oli hetkeksi nukahtanut. Olin ajatellut kuolemanajatuksiani, väsynyt ja
turtunut. Mutta kun poikani valitti unissaan, vihloi se kuin puukolla.
Poikani, rakas poikani. En voinut tehdä sitä, mitä ajattelin, ennen
kuin poikani paranisi.
En ollut silloin ajatellut vaimoani, joka nukkui siinä vieressä ohutta
unta herätäkseen pian muuttamaan kääreitä. Nyt vasta näin monien
vaivojen jäljet hänen hennoissa piirteissään; olin näkevinäni kuinka
kärsimys parhaillaan, hänen itsensä tietämättä, yölampun himmeässä
loisteessa, muovaili hänen tytönkasvojaan, piirre piirteeltä,
vanhemmiksi, kovemmiksi. Olimme valjastetut saman kohtalon ikeeseen,
olin luullut rakastavani häntä, mutta en tuntenut hänen sieluaan. Vasta
nyt, kun kuolemanaavistus lepäsi ylitsemme ja olimme vetäytyneet yhteen
kuin säikkyneet lapset ukkosilman alla, näin unen läpi hänen sieluunsa:
hänkin kärsi, hänkin kantoi ristiään.
Eikä vain hän. Pappi, jonka sanat laahustivat väsyneinä kuin vanhat
ihmiset — kuka tietää, minkälaisten vaivojen keskeltä hän on noussut
saarnatuoliin? Ja koko seurakunta, joka istuu ääneti ja pää kumarassa,
sekin on varmaan tullut tänne tuskansa ajamana niinkuin minä, tuskan,
jolla on monta muotoa, mutta joka olemukseltaan on sama: ihmiskohtalo.
Kirkko on täynnä sanattomia huokauksia, niiden, jotka nyt istuvat
penkeissään, ja ennenistuneitten. Elämä on täynnä ristejä kuin
hautausmaa, taaksepäin ja eteenpäin. Kaikilla, joiden silmät aukenevat,
on kärsimys. Hän kantoi ristiänsä, se on koko ihmisyyden elämäntarina.
Risti on kaiken synteesi.
Mutta risti on kristinuskonkin vertauskuva, se on syntynyt
kärsimyksestä. Kärsimys ja kristinusko kuuluvat yhteen. Minne
kristinusko tuleekin, se pystyttää ristin ja sanoo: katsokaa, tässä
on kristinusko. Merkillinen uskonto, joka houkuttelee luokseen
kärsimyksellä.
Minussa liikahti jotakin. Jotakin sanoin selittämätöntä selvisi
minulle. Jotakin syntyi, jotakin vapautui. Minun teki yht'äkkiä mieli
juosta keskelle kirkkoa ja huutaa kaikille: olen löytänyt sen! En
olisi osannut sanoa, mitä se oli ja kuinka sen löysin. Se oli ehkä
kristinusko. Se oli totuus.
Minä, joka äsken etsin kuolemaa päästäkseni tuskan taakan alta, en enää
tahtonutkaan siitä päästä. Se kuului minulle, sitä ei otettaisi minulta
pois. Tai ehkä tähänastinen tuska otettaisiin, mutta ei kärsimystä
yleensä. Olin kulkeva kärsimyksestä kärsimykseen. Tahdoin kärsiä ja
elää, elää väärin syytettynä ja tuomittuna. Kristinusko, totuus ei
hemmotellut, ei luvannut helpotusta. Se lupasi vaivaa ja haavoja,
erämaan ja veriset askelen jäljet, taistelijan elämän. Ja kuitenkin
kulki henkeni sitä kohti vapautuneena, hurmioituneena, kuin aamunnousua
kohti, kädet ojennettuina, siunausta odottaen.
Läpi olemukseni soi kuin kaukaisten urkujen pauhu. Olin herännyt uuteen
elämään.