Päivä paistoi, linnut lauloivat ja sirkat sirittivät. Suvinen tuuli oli
täynnä apilaan tuoksua. Jostakin kauempaa kuului niittokoneen tasainen
käynti, joka sarkojen päissä hetkeksi hiljeni. Jokirannassa paukkui
pesukurikka. Lämmin auer, joka värisi kuumuuttaan, leivonen, joka
hukkui taivaan sineen, kaikki suven äänet ja näyt ikäänkuin kuuluttivat
elämän ja työn iloa.
Mutta Suontaan mökissä teki Miina kuolemaa.
Tänään oli huonommin kuin eilen. Keuhkot huohottivat viimeisillään kuin
palkeet ja hengityksen salpasi aika ajoin tukahduttava yskä. Silmien
kuumeinen kiilto ja suun seutuihin ilmaantunut kellahtava väri ilmaisi,
että sairaan aika oli kohta mitattu.
Ulkona humisivat ja helisivät suviset äänet ja ilman lämpö ja tuoksu
ikäänkuin hautasivat mökin alleen siinä jokitörmällä. Mutta mökin ainoa
ikkuna, jota puolittain peitti päre kuin kaihi silmää, päästi niukasti
suven ihanuutta sisään. Sairas aavisti sen kuitenkin ja kaikki hänen
vaistonsa kurottuivat ahneesti sitä kohti niinkuin tuohisessa kasvava
annansilmäkin ikkunalla, asumuksen köyhä ylellisyys. Jo joutui armas
aika, virren sanat, joita hän monta kertaa oli laulanut, kiersivät
aina uudestaan sairaan tajuntaan, mutta hän ei enää kuullut mielessään
säveltä, vaikka kuinka koetti. Sävel olisi ikäänkuin lämmittänyt. Sanat
ilman säveltä tuntuivat elottomilta ja kuolleilta, niinkuin niistä
olisi jo henki lähtenyt. Hän tunsi kuin hädässä, että hän itse oli
samalla tavalla irtautumassa elämästä kuin virren sanat ja sävel jo
olivat toisistaan irtautuneet.
Hyvä Jumala, se ei saisi vielä tapahtua. Se yksi asia oli vielä
tekemättä. Mikä se olikaan? Niin, sehän se oli, nyt hän sen muisti.
Kunhan se ei vain unohtuisi, ajatukset pyrkivät niin kummallisesti
sekaantumaan. Hän luuli äsken juuri, että hän vielä oli pieni tyttö,
ja oli heinässä Rantalan pellolla, missä nyt niittokone surisi. Isä
oli viikatemiehenä ja oli niittänyt aamuneljästä; isän kumartuneet
hartiat oli niin turvalliset nähdä vieraitten keskellä. Hän tuli vasta
kuudelta, kun aurinko oli Vinkerinvuoren päällä, maa tuntui vielä
kylmältä jalkoihin. Hänellä oli oma harava, jonka isä oli tehnyt,
hän itki, kun ensimmäinen piikki katkesi. Ladon seinustalla käytiin
juomassa piimää lekkeristä. Yöt hän nukkui isän selän takana Rantalan
aitassa, kattopäreen läpi näki päivännousun, vasta lauantaina mentiin
kotimökille.
Miina vääntäytyi vaivalloisesti toiselle kyljelle, voi hyvä Isä
sentään, kylläpä ne olivat jo voimat lopussa. Siinä se oli poika, Esko,
melkein käden ulottuvilla, nukkui korissa pankolla. Kääntyi kynttelistä
toiselle, mutta ei vielä kävellyt, raukka, siinä oli riisi. Sitä se
asia koski. Tänään se pitäisi tehdä, huomenna ei ehkä enää jaksaisi.
Ja tällaista päivää hän oli kauan odottanut. Kalle oli heinässä
Rantalassa, oli hyvä, että Kalle taas sai jotakin työtä... Santra pesi
joella pyykkiä, Santra voisi koska hyvänsä tulla takaisin. Nyt se
pitäisi tehdä. Kun jaksaisi. Mutta kun niin kummallisesti heikotti.
Tuolla olisi vettäkin, korvossa. Kun saisi ensin juodakseen, sitten
ehkä jaksaisi. Mutta sinne asti ei päässyt.
Uusi yskänkohtaus heitti Miinan takaisin vuoteelle ja vähäksi aikaa
kaikki hämärtyi hänen tietoisuudessaan. Tuntui kuin hänen rintansa
päällä olisi ollut raskas paino, joka esti hengittämisen ja tukehdutti
hänet. Hän ei saanut sitä pois, vaikka voimainsa takaa ponnisti. Niin,
hän olikin hukkunut, hän makasi joen pohjalla selällään keuhkot vettä
täynnä ja avoimin silmin. Läpi vihertävän veden hän näki poutaisen
taivaan, jolta aurinko paistoi... vesi lainehti hiukan, niin että
näytti niinkuin aurinko olisi tanssinut. Sitten alkoi virta kuljettaa
häntä, hän tarttui kiinni kaislojen juuriin, mutta ne katkeilivat ja
hänen ruumiinsa ajelehti vedessä hiljaa eteenpäin, eteenpäin... Hän
ajautui rantaan ja voi taas hengittää. Hän ei ollutkaan kuollut. Hänhän
pesi pyykkiä Suojärven rannalla ja tuvassa siinä lähellä, hänen omassa
valoisassa kodissaan, nukkui kätkyessä hänen pieni poikansa Kalle. Ovi
oli auki sisään, niin että hän saattoi nähdä, koska kätkyt liikahti ja
Kalle heräsi. Hän oli ensimmäisiä vuosia naimisissa, nuori ja terve
ja elämä oli kuin myötätuulen soutamista. Kun jaksoi tehdä työtä ja
oli, kenen edestä tehdä työtä, Kalle. Nyt liikahti kätkyt, suloinen
tunne souti läpi ruumiin. Pieni pellavapää kohosi kätkyen laidan yli ja
katsoi suurin, kummastunein silmin ympärilleen. Sitten heilahti pyöreä
jalka ja sitten toinen lattialle ja lapsi lähti juosta viipottamaan
ulos päivänpaisteeseen häntä kohti. »Kuka siellä tulee?... äidin
kullanmuru, älä niin kovasti, ettet kaadu, kultaseni.» Hän otti sen
syliinsä ja pyyhki hiukset kasvoilta märällä kädellään, Kalle nauroi...
Miina heräsi tajuntaan hiestä märkänä, ruumiissa ja mielessä raukeus.
Poissa oli lapsuus ja entisyys, poissa kohta elämäkin. Täällähän hän
oli, Kallen mökissä, ja teki kuolemaa, ulkona paistoi suviaurinko.
Kalle oli jo täysi mies, niin ne vuodet olivat menneet. Ja tuossa
nukkui Kallen poika, Esko.
Nukkukoon, raukka, ajatteli Miina. Eihän sitä voi herättää, sairasta
lasta. Ja ehkä se ei oikeastaan ollut niin tarpeellinenkaan, se asia.
Ei kai sitä Jumalakaan häneltä niin tingalla vaatinut, kuolevalta
ihmiseltä, hän vain kuvitteli. Kun ei ennen tullut tehtyä. Oli paha,
ettei tullut, mutta niin se nyt oli. Hänen elämänsä oli jo elettynä
ja takanapäin, mitä siihen enää lisätä. Jospa se olikin vain turhan
kunnian pyyntöä Jumalan edessä, se ajatus, oman ansion kasaamista. Ja
vaikka ei sitäkään, niin eihän hän enää jaksanutkaan, näkihän Jumalakin
sen, ettei hän jaksanut. Ja oikeastaan: oliko se sitten varmasti juuri
hänen tehtävänsä? Eikö yhtä hyvin Kallen? Tai paremminkin Kallen
juuri. Tehköön Kalle sen, tai jos jätti tekemättä, niin vastatkoon
tuomiolla. Hän oli omasta puolestaan tehnyt kaikki, mitä piti, puhunut,
varoittanut ja itkenyt, sitä ei voisi Kalle kieltää, kun kirjat
avataan. Mutta Kalle ei ollut pitänyt kiirettä — se oli lupaillut
hänelle kahdenkesken, mutta ei sittenkään tehnyt — ja Santra oli vain
nauranut. Ei, ei se voisi olla hänen syntinsä, toisten synti se oli.
Miinasta tuntui taas olo helpommalta. Hän saisi kuolla rauhassa. Ei
tarvitsisi enää riitaantua Santrankaan kanssa, siitä se tulisikin
sota. Jumala oli ottanut pois taakan hänen sydämeltään. Kylläpä
tuntui hyvältä, kun sai olla näin pitkällään eikä tarvinnut ajatella
ylösnousua, kohta kun vähän liikahti, oli vaikeampaa. Mutta nyt ei
tarvinnut enää liikkua. Tähän hän kuolisi. Näin oli helppo kuolla,
Jumala oli hyvä.
Mutta samassa oli Miina seisovinaan taivaan porstuassa, joka oli kaunis
kuin kirkko jouluna, mutta paljon suurempi. Raollaan olevasta ovesta
hän näki sisään hääsalin ihanuuteen, joka oli tulvillaan valoa. Hän
erotti siellä pieniä siipiselkäisiä lapsia, jotka soittivat harpulla
ja lauloivat, ja niiden laulu oli aivan kuin virsi: »Jo joutui armas
aika...» Miinaa ihmetytti, että ne lauloivat hänen virttään. Hänen piti
juuri kysyä jotakin muilta porstuassa seisojilta — siellä oli mustanaan
kansaa, joka pyrki sisään — kun joku pääenkeleistä tuli ulos hääsalista
ja astui suoraan hänen luokseen. Sen vaatteen valkeus ihan häikäisi
silmiä.
— Mitäs se Miina tänne tuli? kysyi pääenkeli.
— Tännehän minä... sopersi Miina pelästyneenä.
— Mihinkäs sinä jätit pojanpoikasi?
— Sen Eskonko?
— Täällä ei tunneta sitä nimeä. Mene takaisin maan päälle ja tule tänne
sitten vasta, kun olet tehnyt, mitä sinun piti tehdä.
Näky oli niin kirkas ja selvä, että Miinaa vielä sittenkin peloitti,
kun se oli ohi. Mitä kaikkea saikaan ihminen kuollessaan nähdä.
Tällaistako oli kuolema? Kuinka ihanalta tuntui jo porstuassa, mitä
sitten itse hääsalissa. Jumala sen näkemyksen hänelle lähetti, että hän
vielä viime hetkellä tekisi, mitä piti pelastuakseen. Mihin syvyyteen
hän olikin syöksymäisillään ja kuinka kiusaaja vielä kuoleman hetkellä
saattoi saada ihmisen valtaansa. Valvoa piti viimeiseen asti. Perkeleen
kiusaus se oli, kun hän vielä viime hetkellä oli vähällä jättää asian.
Jättää ei sitä saisi, se oli nyt selvä. Jumala sen tahtoi. Ja hän
kun oli taistellut ja vaivannut tuntoaan silläkin, että oli muka
synti, jos yksinään sen teki, salaa Kallelta ja Santralta, vaikka
sitten jälkeenpäin tunnustaisikin. Monesti oli tehnyt mieli — niihin
aikoihin, kun Esko syntyi ja jolloin tämä sairauskin tuli — saada
puhua asiasta rovastin kanssa. Mutta Santra ei suvainnut pappeja eikä
hän sitten itsekään enää päässyt kirkonkylälle. Yksin piti kantaa
tämä asia. Sitten oli taas ajatellut, sairauden pitkinä päivinä, että
jos se olikin synti, niin hukkukoon hän itse, kunhan poika pelastuu.
Mutta tehdyksi se ei tullut. Nyt tuntui hänestä kuin hänen omakin
pelastuksensa olisi riippunut siitä, että hän sen teki.
Huono kristitty hän oli ollut: Santraa, miniäänsä, hän oli pelännyt
enemmän kuin Jumalaa, Santran pilkkaa ja kovia sanoja. Kuinka monesti
hän oli myrtynyt ja katkeroitunut, kun Santra oli tuskaillut hänen
pitkää sairauttaan. Kuinka monesti hän oli vielä kiivastunut ja antanut
sanan sanasta ja sitten kantanut kaunaa, kun Santra oli kivahtanut
jotakin tekopyhyydestä. Ansainnut, ansainnut oli hän sen kuorman,
jonka Jumala oli pannut hänen päälleen. Poikaansakaan, Kallea, ei hän
ollut saanut Jumalan eteen, maailmassa se vaelsi. Ja taisteliko hän
edes itse aina Jumalan edessä — ei, kaukana siitä. Huonoa oli hänen
kristillisyytensä, vaikka Jumala sairauden ja sen kaiken muun kautta
oli vetänyt häntä puoleensa sulasta rakkaudesta. Liian helpolla hän oli
yrittänyt päästä maailman läpi, aitojen yli hän oli pyrkinyt. Sellainen
Kristuksen seuraaja hän oli. Silläpä Jumala oli pannut hänen eteensä
vielä tämän viimeisenkin asian eikä päästänyt irti vaikka hän yritti
pujahtaa. Rakkautta se oli sekin ja armoa. Jumala tarkoitti hyvää, hän
haki omaa turmiotaan. Hän oli pyrkinyt ja pyrkinyt asiasta erilleen
niinkuin kala katiskasta, lykännyt ja lykännyt sitä, vaikka se oli joka
päivä niin mielessä, että jo peloitti, että hän voisi houreissaan sen
ilmaista.
»Täällä ei tunneta sitä nimeä», niinhän se pääenkeli sanoi. Suontaan
Miina nousi pystyyn nurkkasängystään — mistä hän saikin ne voimat — ja
astui kuin unissakulkija ne muutamat askeleet, jotka mökin perältä oli
ovelle ja avasi oven. Lämmin suvituuli hyväili kuihtunutta, keltaista
poskea. Miina hengitti ahneesti raikasta ilmaa. Tuliko hän vielä
terveeksi vai kuoliko hän tähän paikkaan? — niin ihmeellisen hyvältä
tuntui. Auringonsäteet kimaltelivat kuin hopea joen pinnalla, heinä
heilui pientareella. Että minä sainkin vielä armon nähdä tämän kaiken,
ajatteli Miina itsekseen.
Sitten hän joi korvosta ja kaatoi vettä korvattomaan kahvikuppiin.
Kuinka paljon juhlallisemmaksi hän oli ensin ajatellut asian, mutta nyt
ei ollut aikaa. Sisäinen ääni sanoi, että hänellä oli kiire.
Hän otti pojan pärevasusta syliinsä, hän jaksoi senkin vielä. Poika
heräsi ja hymyili hänelle.
— Minä kastan sinut, Esko, nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, amen,
kuiskasi Miina hätäkasteen sanat vettä valaen. Poika katseli hänen
sylistään ihmettelevin silmin.
Miina muisti merkillisen selvästi rukouksetkin päästä päähän — vai joku
toinenko se kaiken teki ja hän vain sivusta katseli ja kuunteli? Kun
hän oli päässyt Herran siunauksen ameneen, helähti hänen sydämessään
kuin suvivirsi soimaan. Nyt hän sen muisti, säveleenkin, mutta lauloiko
hän itse vai enkelit taivaasta, sitä hän ei tiennyt. Hänen ympärillään
oli yht'äkkiä valoisaa ja ihanaa niinkuin sisällä hääsalissa ja pää
taaksepäin taivutettuna ja silmät kiinni hän hymyillen kuunteli
jostakin kaikuvaa virttä, johon sekaantui ulkoa tuleva lintujen laulu:
»Nyt niityn kukat korjat
ja laiho laaksossa,
myös yrttitarhat sorjat,
puut lehtiverhossa
taas meille muistuttavat
hyvyyttä Jumalan,
Jonk' kaikki nähdä saavat
vuos' vuodelt' ainian.
Taas linnut laulujansa
visertää kauniisti,
myös eikö Herran kansa
Luojaansa kiittäisi?
Siis, sielun', Herraa kiitä
nyt riemulauluilla.
Hän iloittaa ja täyttää
meit' armons' lahjoilla.»
Nyt se oli tehty, mitä piti, ajatteli Miina virttä kuunnellessaan.
Nyt hän oli valmis lähtemään. Tehköön Santra mitä tahansa, kyllä
hän kestää. Huutakoon, kirotkoon, lyököön, sitä parempi, jos hän on
arvollinen kärsimään, niinkuin pyhät marttiirat kärsivät.
Samassa tuli Santra porstuaan kolistellen ja pyyhkien kasvojaan
esiliinalla. Hän pysähtyi kynnykselle ja sanoi hämmästyksissään, kädet
vielä kasvoilla:
— Mitäs taikoja se muori tekee?
Mutta Miina vastasi hiljaisella äänellä kuin jostakin kaukaa:
— Se on nyt, Esko, ristillisesti hätäkastettu.