RUISSÄKKI.

Veeri-sepästä ei ihmisillä oikeastaan ollut mitään muuta erikoista

sanottavaa, kuin että hänellä oli paha akka, joka häntä hallitsi,

ja hyvänsävyisesti, hienokseltaan isotteleva luonnonlaatu — kaksi

asianhaaraa, jotka huolimatta edellisen seikan totisesta ankaruudesta

jollakin lailla lievensivät toinen toisiaan yleisessä tietoisuudessa.

Että Veerin akka oli paha, sen tiesi koko kylä aina lapsia myöten,

jotka hänen vastaantullessaan pinkaisivat pakoon ja aitain yli. Asiasta

ei viitsitty edes puhua, se oli niin tuttu, että se oli kadottanut

mielenkiintonsa. Jos joku kertoi siitä tuoreen esimerkin, sanottiin

vain: »No, tietäähän sen nyt Leenan», ja siihen se jäi. Leenan luonnon

näki jo hänen silmistään, jotka mustina kuin saunanräppänä katsoivat

mustan huivin räystään varjosta. Hänen pieni, puoleen ja toiseen

pälyilevä päänsä muistutti jollakin tavoin aina varuillaan olevan

linnun päätä. Koko laihassa, etukumarassa vartalossa oli jotakin

vakoilevaa, urkkivaa, salamielistä. Paha hän oli, mitä lienee ollut

mustalaisen perua. Ja paha silmä hänellä oli, niin ihmisiin kuin

eläimiin, se tiedettiin. Mutta siitä ei ollut hyvä puhua. Veerin-Leenan

kieli oli kuin kaksiteräinen miekka.

Veeri itse sensijaan oli hyvänluontoinen niinkuin väkevät miehet

usein. Tyyni ja tasainen niin sielultaan kuin ruumiiltaan; ruumiskin

— suurine leveine olkapäineen — neliskulmainen kuin mikä ladon ovi.

Oikein säälitti, että sillä oli sellainen akka, mutta kaikilla piti

olla ristinsä. Veerin isottelu koski oikeastaan vain ammattitaitoa

eikä ollut vaarallista, koska kylässä ei ollut toista seppää. »Hm»,

sanoi Veeri katsellessaan silmiään siristäen vierasta viikatetta,

»hm, aika hyvä räätälin tekemäksi, mutta susi sepän työksi, oikein

aika susi.» Ja sitten: »No, kyllähän minä tästä vielä sentään kalun

teen.» Ja teki myöskin, Veeri ei ollut huono käsistään. »Isottelee kuin

Veeri», oli niin vanha sana, ettei oikein tiedetty, koskiko se vain

Veeriä vai Veerin isääkin. Asia ei, kuten sanottu, häirinnyt ketään

ja kuului ikäänkuin luonnonjärjestykseen niinkuin sekin, että hänen

tupatönönsä ja pajapöksänsä siinä kallion kupeella kylän laidassa

olivat kallellaan toisiaan kohti, mutta eivät sentään kaatuneet. Ne

olivat yrittäneet sitä kaatumista jo Veerin isän aikana, Ahasverus

hänkin kirkonkirjoissa. Veereillä oli kiire työn ääreen ja taas työstä

ruoan ääreen, siitä ne kai olivat kallellaan.

Veeri takoa kalkutti vuodesta toiseen sepäntyöt kylän joka taloon

ja torppaan ja kärsi vuodesta toiseen akkansa mieltä ja kieltä.

Joka päivä nousi pajan savutorvesta savu yli kallionnyppylän kaljun

päälaen niinkuin kalliovaari itse olisi polttaa tupruutellut, paja

siinä sen nenän alla piipunpesänä. Veeri oli silloin pajassaan. Tai

kuului tuvasta Leenan yhtämittaista torumista niinkuin räkättirastaan

räkätystä — Veeri oli syömässä. Niin kuluivat vuodet ilman että mitään

erinomaista tapahtui. Sepän väki piti kiinni köyhästä ja karusta

elämästään niinkuin katajat kallion kupeesta; ikää karttui, mutta Veeri

ja Leena pysyivät samanlaisina niinkuin paja ja mökkikin ja niiden alla

laiha, kivikkoinen perunamaa.

Ja niinkuin Veerin elämä ulkonaisesti oli samaa ainaista kulkua mökistä

pajaan ja pajasta mökkiin, niin kiersi hän sisäisestikin — niinkuin

sittemmin selvisi — samaa yhtämittaista ympyrää, saman ainoan ajatuksen

rataa. Sillä ei ollut mitään tekemistä Leenan ja Leenan riitain kanssa.

Tai oli sittenkin. Ulkonainen kiusa oli terveellisenä vastapainona

sille sisäisen kiusan paineelle, josta Veeri itsekseen ja kenenkään

tietämättä kärsi. Ihminen ei tiedä toisestaan.

Näin oli asia:

Veeri oli köyhinä vuosina, isänsä kuoleman jälkeen, jonkin aikaa rahdin

ajossa kylän suurrikkaalla, tilallisella ja kauppiaalla Mustosella

ja kuljetti jauhokuormia kaupungista. Kerran, viimeisillä huonoilla

kevätkeleillä, hän toi taas kuormaa, joka pahimmoikseen juuttui kiinni

kotitörmässä, pajan alla, eikä liikkunut siitä mihinkään. Vanha ruuna

vapisi, höyrysi ja puhalteli ja Veeri auttoi takaa leveitten hartiainsa

koko voimalla, puskien että silmissä pimeni, mutta ei, kiinni pysyi.

Eikä siinä lähellä ollut ketään apuunkaan, äiti oli yksin kotona ja

sekin melkein viimeisillään, huonona ja nälkiintyneenä. Olikin ollut

puhe, että Veeri pyytää tästä samasta kuormasta säkin itselleen,

palkkaansa vastaan. No, samapa se, ajatteli. Veeri, ottaako sen etu-

vai takakäteen, ja kevensi kuormaa yhdellä säkillä, jonka vei mökkiin.

Ja niin pääsi hän jatkamaan. Oli jo hämärä, kun hän ajoi Mustosen

pihaan, mutta piha oli vielä täynnä miehiä ja hevosia ja liikettä

ja huutoja, ja Tuomas, makasiinimies, oli makasiinissa täydessä

punnitsemispuuhassa. — Kas vain, Veerikös siinä, sanoi Tuomas kynä

suussaan, kanna siihen vain, tässä on vähän kiire, nämä olisivat

loppuneetkin, se on sitten täysi leiviskä. Veeri kantoi ja näytti

voimiaan miehille ja jäi juttelemaan siihen makasiinin seinustalle.

Tuomas meni vähän ajan päästä pihan poikki, papereita kädessään. —

Selvä on, sanoi hän Veerille, poikkea huomenna sisään, niin kauppias

maksaa.

Sinä yönä meni piru Veeriin. Hän kääntelehti vuoteellaan ja mietti

Tuomaan sanoja. Olisikohan siltä jäänyt huomaamatta tämä yksi säkki?

No, pitää huomauttaa. Niin, taikka mitä siitä huomauttamaan, oma

asiansa? Jos huomaa, niin huomaa, sitten maksetaan... Tuota... siinä

hötäkässä... tuota, ei tullut sanotuksi, sinäkin, Tuomas, hävisit

siitä niin äkkiä... minä siinä niitten poikain kanssa. — Outo — ennen

mielessä käymätön ajatus huimasi Veeriä. Hän nousi juomaan. Ulkona

paistoi kelmeä kuutamo yli köyhän maiseman, ruissäkki seisoi nurkassa

kuin valkea haamu — hui, kuin kuoleman enne. Ei, maksaa se pitää. Mutta

toisekseen: mistäs sekin Mustonen, iso rikas, rikastumistaan rikastuu?

Keplottelusta, se on varma. Ostaa köyhtyneitten isäntämiesten taloja

pilkkahintaan. Ei siinä pienet synnit paina. Ja huonot ajopalkat se

pitää, kehtaakin. Mitäs siinä yksi säkki tuntuu, rikkaassa, toista se

on meikäläisen... Tuossa äitikin, vilutaudissaan, vällyjensä alla —

ikänsä nälkää nähnyt ja nälkään kuolee. Ei, ei sitä makseta, jos ei ole

pakko.

Ja niin tapahtui, että Veeri, joka kaiken ikänsä oli ollut rehellinen,

istui seuraavana päivänä Mustosen konttorin ovensuutuolilla valmiina

puolustamaan säkkiään kuin laillista perintöä, istui ovelana, valppaana

ja levottomana, seuraten kulmainsa alta jokaista isäntänsä askelta ja

jokaista rypyn nousua ja laskua hänen kasvoillaan. Mustonen käveli

hyllyvänä, pehmein askelin keskilattialla ja puhua massutteli kahdella

leuallaan ystävällisesti, aavistamatta ollenkaan, mistä siinä taistelua

käytiin hänen huoneessaan. Ja kun hän lopuksi tarjosi ryypyn, joka

oli korkea suosion merkki, ei hän aavistanut, että taistelu oli

lopussa — sillä kertaa. Sillä Veeri teki ryypystä sen aivan oikean

johtopäätöksen, että Mustonen oli taas kaupoissaan onnistunut. Suotta

olisi maksaa, ajatteli Veeri. Mutta kun hän sitten ulkona näki Tuomaan

tulevan makasiinista, kiirehti hän askeleitaan ja pelkäsi vielä

maantiellä Tuomaan huutavan jälkeensä: mitenkäs se oli niitten säkkien

kanssa, Veeri?

Siitä päivästä ja siitä hetkessä alkoi Veerin pitkä piina. Hän ei

mennyt enää ajoon, vaan jäi kotiin sepäntöihin. Aina kun joku kulki

tiellä, ensi aikoina, piti kurkistaa mustuneesta ikkunasta kuka se oli.

Tuomas saattoi tulla kylältä päin, nimismies kirkolta. Äitikään ei enää

niistä jauhoista kostunut eikä noussut siltä sijaltaan. Palatessaan

häntä saattamasta köyhäin yhteishautaan ajatteli Veeri poiketa

Mustosessa, mutta kiersikin sen sijaan kaukaa. Säkki oli jo syöty

puoliväliin eikä rahaakaan sillä kertaa ollut. Niin se taas jäi. Ja kun

säkki oli loppunut ja vuosi mennyt, unohtui ilmitulemisen pelko. Mutta

rintaan jäi niinkuin toukka kaivamaan tai niinkuin salainen tauti,

jokin iljetys, niinkuin olisi astunut sammakon päälle, jokin itseinho,

jota vastaan Veeri isottelullaan piti vaistomaisesti puoliaan. Se oli

kuin takertunut jonnekin keuhkoihin ja sydämeen, sitä ei saanut pois,

vaikka tahtoi. Vielä pari vuosikymmentä tämän jälkeen saattoi Veeri

herätä yöllä ja olla näkevinään hämärässä nurkassa Mustosen valkean

säkin.

Ja Veeri takoo ja takoo pajassaan ja taistelee itsekseen sisäistä

taisteluansa. Olisi se pitänyt maksaa. Pitäisi se vielä maksaa. Mutta

aina seurasi tätä ajatusta toinen: mitä sitä enää, vanhaa asiaa. Veeri

oli sitäpaitsi, vuosien päästä, keksinyt itselleen puolustuksen, joka

aluksi oli häntä oikein hätkähdyttänyt ja vähäksi aikaa antanut rauhan.

Hän oli muistanut, että kauppiaan veli, Matti Mustonen, oli kerran

jättänyt hänelle maksamatta viiden markan saatavan. Ruissäkki olisi

tosin maksanut kaksitoista markkaa, mutta summa oli nyt siis kuitenkin

pienempi, ainoastaan seitsemän markkaa. Sukuunpa tulee, ajatteli Veeri.

Velka velasta ja pahatyö pahastatyöstä. Oikein hyvältä tuntui aluksi,

kun tämä selvisi. Kuitit ollaan. Mutta jonkin ajan päästä ei enää

tämäkään lääke auttanut sisäiseen kipuun.

Seuraavana vuonna äidin kuoleman jälkeen oli Leena kulkeutunut,

mistä lieneekin, siihen Veerin mökille muiden kerjäläisten matkassa.

Säälistä hänet Veeri oikeastaan otti ja tarvitsihan mökkikin vakituista

naisihmistä. Vasta liian myöhään huomasi Veeri, että kehräävällä

kissalla on kynnetkin. Ja huomasi vihdoin muutakin, mitä eivät muut

tienneet: että Leenan pahuus oli oikeastaan jonkinlaista sairautta,

hulluutta, joka joskus yltyi raivoksikin. Kuumaan aikaan varsinkin oli

Leena vaikea käsiteltävä: voi sattua, että Veerin piti sitoa hänet

sänkyyn ja syöttää siihen kuin lasta. Siitä ei ilennyt muille puhua,

kun Leena sentään muuten teki hyvin työnsä. Oli kärsittävä, mikä oli

pantu kärsittäväksi. Veeristä tuntui myöskin, kuin missäkin asialla ja

Leenalla olisi ollut jotakin salaperäistä yhteyttä keskenään, jossakin

Isän Jumalan pääkirjoissa, jos sellaisia oli. Ilman edellistä ei olisi

ollut jälkimmäistä.

Ja niinhän se olikin, sillä yht'aikaa kirvoittui Veeriltä sekä

ulkonainen että sisäinen taakka. Ja varsin merkillisellä tavalla.

Oli kuuma aamupäivä kesäkuussa, vähän ennen heinänteon alkua, kun

Tuovilan nuori isäntä kahdella hevosella tuoda rämisytti Veerin

törmästä ylös keltapyöräistä ja puna-akselista niittokonettaan,

vähän häpeillään siitä, että edelliskesäinen kone oli epäkunnossa ja

vielä enemmän siitä, että sitä oli ensin turhaan yritetty korjuuttaa

naapurikylän sepällä. Kumpikin asia oli Veerille salaisen ilon aihe. —

»Vai niin, vai jo rakkine vikaantui», sanoi hän kumartuen tarkastamaan

konetta sankalasit otsalla, »vai niin, että vuosi ja kone nämä

kestävät, enemmän se sentään mies niittää kuin yhden kesän. Hm, vai

naapurissa käytettiin, taisivat vielä ottaa maksunkin. Maksaa niitten

olisi pitänyt, oppipojillaan pilaavat.»

Veeri jäi purkamaan konetta pajan seinustalle, kuumaan aurinkoon. Hän

nautti yleensä sanomattomasti tällaisesta tehtävästä, jossa sai auttaa

ja korjata _tehtaan_ työtä. Nostaen ja laskien sankalasejaan, välistä

maassa ryntäillään ja välistä pystyssä, ruuveja suussaan, hyöri hän

joka jänne ja hermo jännittyneenä koneen kimpussa ikäänkuin elävän

olennon ja vihollisen, jonka salaperäiset konstit ja koukut hänen oli

järjellään selvitettävä voidakseen sen voittaa. Ja hän kyllä voittaisi,

siitä hän oli varma.

Tänään sekaantui työn tuottamaan mielihyvään kuitenkin salainen

levottomuus, ja Veeri pälyili aina välillä työstään tupaan päin.

Leena oli taas aamulla ollut kovin raju ja vaikea, silmissä se musta,

pahaenteinen tuli, jonka Veeri niin hyvin tunsi. Se mieliala purkautui

tavallisesti astiain kolistelemiseen ja ovien paukkeeseen, mutta tänään

se oli jotakin vielä pahempaa: sisältä ei kuulunut mitään. Asiat eivät

olleet oikein. Veeriä karmasi selittämätön vaaran aavistus, ja hän

tunsi, että hänen pitäisi mennä tupaan katsomaan, mutta jokin salainen

mahti pidätti häntä kuitenkin paikoillaan. Tänään tapahtuu jotakin,

se on nyt siitä ruissäkistä, mietti Veeri ahdistetussa mielessään

kiertäessään konetta ja vääntäessään ruuveja, koputellessaan ja

nakutellessaan.

Ja samassa tapahtui jotakin.

Juuri kun Veeri kumartui alaspäin, välähti niinkuin salama ja pamahti

niinkuin ukkonen, ja Veerin pään ohi hänen kaatuessaan koneen yli lensi

jotakin, joka iskeytyi räiskeellä pajan mustaan seinään. Ja melkein

samassa kuului sisältä särkyväin astiain helinää ja niinkuin jokin

raskas esine olisi kaatunut. Veeristä tuntui ensi silmänräpäyksenä,

että oli tullut kaiken loppu ja että hän kuolee. Hänen päästään vuoti

verta. Mutta sitten hän huomasikin, että hän oli satuttanut päänsä

koneeseen kaatuessaan. Ja samassa välähti kauhea totuus hänen mieleensä:

— Hyvä Jumala, se ampui, ruokakonttorista, susipanoksella.

Veeri juoksi sisään kuin hengenhädässä.

Leena makasi ruokakonttorin lattialla pitkin pituuttaan, kivääri

kädessä. Hän oli saanut halvauksen samana hetkenä, jona oli ampunut.

Vähän ajan päästä kulki Veeri pyhäpuvussaan kylää kohti käydäkseen

ilmoittamassa vainajan pappilassa ja mennäkseen sieltä kauppias

Mustoselle maksamaan yhden ruissäkin hinnan korkoineen kahdeltakolmatta

vuodelta. Hän kulki nopeasti, niin että korkorauta iski tulta polun

kiviin.

Päivä paistoi yli kauniin maailman. Leivonen lauloi korkealla tuoksuvan

heinäpellon päällä. Veeristä tuntui, kuin hän olisi herännyt pitkästä,

pitkästä painajaisunesta.

Oli sittenkin Jumala.