Kirkko väärtejä on paljon, samoin kirkkoherroja. Piispojakin on monta.
Mutta Kirkko-Mareja on vain yksi. Yksi koko Suomessa.
Kirkonmiehet pitävät huolta seurakuntain hengellisestä hyvästä ja
muista asioista. Kirkko-Mari on ottanut huolehtiakseen seurakuntansa
hengellisestä hyvästä omalla erityisellä tavallaan. Jos sen viran ja
tehtävän sanoo yhdellä sanalla, on se uskonpuolustajan virka. Hän on
puhtaan opin kilpi, lutherilaisuuden ruumiillistuma. Tehtäväänsä hän
hoitaa tunnollisesti kuin se, joka tietää saaneensa kutsumuksensa
Meidän Herraltamme.
Kirkko-Mari on arkipäivisin, jos ei ota lukuun paria hänen
omituisuuttaan, kuten muutkin ihmiset. Hän ompelee — pitämättä melua
itsestään — viikot päästään pitäjän emännille, pienessä punaisessa
mökissään jonkin matkan päässä kirkosta. Hänet on nähtävä sunnuntaina,
kirkossa, jos tahtoo päästä selville hänen erikoislaadustaan. Hän on
aina mukana jumalanpalveluksessa — jos ei ole, on syytä mennä katsomaan
tekeekö hän jo kuolemaa.
Kirkko-Mari on aina ensimmäisenä kirkossa. Talviaamuisin, kun suntio
yksinään autiossa kirkossa kolistelee kuumuutta hohkaavia kamiinoita
ja yskii (samaan tapaan kuin rovasti), tulee Mari äänettömin askelin
tallukoissaan pitkin pääkäytävää, suurin, kipein jaloin, huojuen
käydessään molemmin puolin. Kesäisin jatkaa hän suoraan sakastiin ja
vie kukkia alttarille pantaviksi, kellokukkia, leiniköitä, horsmia.
Päästyään penkkiinsä ja siunattuaan — naisten puolella kuorissa,
josta hyvin näkee sekä alttarille että saarnatuoliin — suorittaa hän
juhlallisen vakavasti alkuvalmistelut: kaivaa alushameen taskusta
sankalasit ja nenäliinan, jonka solmuissa on kaksi kymmenpennistä,
yksi kumpaankin haaviin, avaa suuren virsikirjan ja alkaa lukea päivän
epistolaa ja evankeliumia. Siinä hän istuu mustissaan, pienenä ja
pyöreänä, sankalasit nenänykeröllä pienten, vetisten silmien edessä,
sormi kirjalla. Hän on ollut hyvälukuinen, mutta silmät tekevät jo
kiusaa, jonka takia hän lukee vaivalloisesti. Kirkossa ei vähään aikaa
kuulu muuta kuin tulen humina kamiinoissa ja Marin tavaileva lukeminen.
Kirkkoväki saapuu, rovastin pää pistää esiin sakastin ovesta. Kun
veisuu alkaa, johtaa Mari sitä naisten puolella selvästi erottuvalla,
kimeällä äänellä, omituisin, vanhanaikaisin juoksutuksin. Hän seuraa
kirjasta liturgian menoa ja poukahtaa, milloin noustaan, ensimmäisenä
pystyyn. Tekstiä luettaessa seuraa hän taas puoliääneen mukana ja niiaa
aina Jeesuksen nimen kohdalla.
Saarna on Marin erikoisala. Juuri siihen nähden suorittaa hän
erikoiskutsumustaan seurakunnassa — hän ei turhaan osaa postillojaan
kannesta kanteen. Seurakunta voi jo Marin selästä päätellä, milloin
saarna on oikea-oppinen, milloin ei. Kun saarna nousee lutherilaisuuden
vahvalta kalliolta, istuu Mari liikkumattomana, katsellen suoraan
eteensä, vain silloin tällöin luoden hyväksyvän silmäyksen pappiin ja
nyökäten. Mutta jos saarnassa on jokin epälutherilainen väre, liikehtii
Mari levottomasti ja vaivautuneesti. Seurakunnan omain pappien saarnat
Mari tuntee ja hyväksyy, vaikkakin alkuaikoina kuuluu olleen joitakin
erimielisyyksiä.
Mutta annas, että vieraan papin pää ilmestyy näkyviin saarnatuolin
laidan yli! Mari nousee silloin puolikohoksi jo saarnavirren
viimeisten sävelten aikana ja keihästää vieraan tutkivalla ja
epäluuloisella katseella lasiensa yli. Se katse ei hellitä uhriaan
koko saarnan aikana. Jos alku on hyvä, voi se olla vain sokaisua ja
loppu sitä pahempi. Sanojen hunajaan voi olla kätkettynä myrkkyä.
Mikään ei jää Marilta huomaamatta. Hän tekee johtopäätöksiään jo
vieraan pään liikkeistä, ennenkuin tämä on ennättänyt edes suutaan
avata. Käsien levottomassa liikehtimisessä saarnatuolin laidalla voi
vainuta epälutherilaista, jotakin metodistista, jos ei suorastaan
anabaptistista.
Jos vieras saarnamies on liperitön, on Mari kuin hädässä — niitä
on alkanutkin liikkua kaikenlaisia liperittömiä. Mari vilkaisee
hätäisesti, kuin apua etsien, rovastiin, joka on ilmestynyt kuoriin
kuuntelemaan. Hyvä on, että rovasti itsekin kuulee. Tämä saattaa
olla sitä viimeistä villitystä. Saarnamies voi olla susi lammasten
vaatteissa, joka on tullut raatelemaan laumaa. Hyvinhän se tämä
sikseen pudottaa, niinkuin huononlainen pappi. Mutta armonjärjestys
on aivan sekaisin ja ummessa. Ja kuulkaas tätäkin: muistaa väärin
raamatunlauseet! Ja huitoo kuin riihessä! Kaikenlaisia se rovasti
päästääkin saarnatuoliin, että nyt tällaisia liperittömiäkin. Alkaa
vanhentua. Vaikka kukapa niitä takaa kaikkia pappejakaan, ovatpahan jo
muualla saattaneet saarnata liperinsä naulaan.
Jos saarna Marin mielestä on ollut epälutherilainen, ilmestyy hän
jumalanpalveluksen jälkeen sakastiin. Hän seisahtuu ovensuuhun ja niiaa
nöyrästi ja syvään, useamman kerran, kunnes hänet huomataan. Rovasti
istuu ikkunapöydän ääressä ja puhelee vieraan papin kanssa, jonka
päältä suntio paraillaan auttaa pois kappaa. Rovasti huomaa ensiksi
Marin ja tulee ystävällisesti kättelemään, Mari ojentaa oman kätensä
jäykästi suoraan eteenpäin ja niiaa taas. Samoin tervehtii hän vierasta
pappia.
Sopivan hetken tullen kysyy Mari:
— Saisinko luvan kysyä, mitä kirkkoherra ajattelee kasteesta?
Vieras nostaa päätään, vilkaisee Mariin ja sitten rovastiin.
— Tjaa. Sitähän minä äsken koetin selittää.
— Sitä minä vain, että kun täälläkin alkaa liikkua vääriä propheettoja,
niin pitäisi sanoa täydellisesti, että tiedettäisiin seistä vastaan.
Eikö se ole niin kuin pyhä Lutherus sanoo: upotettaa veteen ja
jälleen nousta ylös, merkitsevät kasteen voimaa ja vaikutusta, joka
ei ole mikään muu kuin vanhan Adamin kuolettaminen ja sitten uuden
ihmisen ylösnouseminen, joita kahta meidän tulee kaiken elinkautemme
harjoitella?
— Niinhän se on.
— Ja taas pyhä Lutherus sanoo: sentähden tulee itsekunkin pitää
kastetta jokapäiväisenä pukunansa, jossa aina käyköön puettuna, että
aina löyttäisiin uskossa ja sen hedelmissä, alati hilliten vanhan
ihmisen himot ja kasvaen uudessa ihmisessä.
— Kyllä te olette oikeassa. Parannus on erinomaisen tärkeä asia.
— Minä vain vääräin propheettain tähden.
— Niin niin. Kyllä te olette aivan oikeassa.
Kirkko-Mari kiittää ja niiaa. Hänellä on hyvä mieli poistuessaan.
Ei tämän vieraan puolelta sittenkään tainnut vielä vaara uhata
seurakuntaa. Mutta vaara oli olemassa, Anti-Kristus liikkeellä. Se
saattoi koska tahansa lähettää propheettansa kirkon saarnatuoliin.
Jos on kesä, käy Kirkko-Mari kirkosta tultuaan vielä omaa hautaansa
katsomassa. Hän on vuosia sitten lunastanut itselleen hautapaikan
kirkon kupeelta, ostanut valmiiksi kiven ja hakkauttanut siihen nimensä
ja syntymävuotensa. Keväisin istuttaa hän kummulle kukkia ja käy niitä
pitkin kesää kastelemassa. Linnut laulavat, auringonvalo siivilöityy
puitten läpi haudalle. Veisuu kirkosta kuuluu sinne selvästi. Siinä on
kerran hyvä nukkua.
Kirkko-Mari mennä viuhtoo jo piennarpolkua läpi kukkameren mökilleen.
Mökki on pieni ja sievä kuin nukketalo. Peräseinällä, uunin vieressä,
on valkoinen ruumiskirstu. Mari nukkuu siinä. Se on sitten sekin niin
tuttu, kerran.
Mari panee kirkkokahvin tulelle ja istuutuu sen kiehumista
odotellessaan pienen ikkunan ääreen, johon näkyy kirkko ja hautausmaa.
Kädet ristissä rinnoilla ja ruumistaan hiljaa huojutellen hän nauttii
hiljaisuudesta ja rauhasta. Pyhäpäivän korkein tunnelma keskittyy tähän
hetkeen. Mari kertaa mielessään äskeisen saarnan. Se oli sittenkin
oikein hyvä saarna. Jumala oli vielä varjellut väärästä opista.
Vähän ajan päästä kantautuu mökin avonaisesta ovesta kahvintuoksun
mukana ulos Marin lukeva ääni. Mari pitää vanhaa katekismusta kaukana
itsestään ja tavailee sankalasiensa läpi kellastuneilta lehdiltä
pieniä, himmentyneitä kirjaimia, tunnustellen oudompia sanoja varovasti
joka puolelta kuin särki ongenkoukkua ennenkuin käy kiinni. Näin Mari
lukee:
Mi-sä siis sei-soo mei-dän Chris-tilli-sydem-me ja Au-tuu-dem-me?
Vas-taus. Se sei-soo sii-nä, et-tä meil-lä on vah-va tie-to
Ju-ma-las-ta, hä-nen ole-mi-sen-sa ja tahton-sa puo-les-ta, ja
us-kom-me hä-nen päällen-sä, ja pi-däm-me Chris-til-lis-tä ja
Juma-lis-ta Elä-mä-ker-taa mei-dän edes-sämme...