Tämä markiisin salaperäinen katoaminen herätti tavatonta huomiota
kaikkien naapurien kesken. Markiisitar yksin ei osoittanut mitään
muutosta käytöksessään; hänestä oli samantekevää, millä tavalla
markiisi oli hävinnyt, kunhan ei vain tarvitsisi enää koskaan
häntä nähdä. Markiisi oli jättänyt kotiin hevosensa, viittansa,
ratsusaappaansa; hän ei siis ollut voinut poistua kauas. Markiisittaren
kamarineitsyt Margarete Mercier oli puhunut sekavasti markiisin
katoamisesta tuona yönä; yhä äänekkäämmin alkoi huhu kertoa
tapahtuneesta rikoksesta ja syytti viimein suoraan markiisitarta
puolisonsa murhasta. Asia levisi ja varmeni yhä, kun kamaripalvelija
Hybert, joka salin oven takana seisten oli kuullut markiisin ja
hänen rouvansa viimeisen keskustelun ja markiisittaren uhkaavat
sanat, kuiskaili niitä kenelle sattui ja lisäsi vielä, että markiisi
todennäköisesti nyt oli vainaja.
Jokainen, joka tuona kohtalokkaana iltana oli ollut markiisittaren
luona, oli pannut merkille hänen omituisen käytöksensä, ja se, mitä
ennen oli katsottu ilkeämieliseksi, kavalaksi panetteluksi, että
näet markiisitar eläisi rikollisessa suhteessa augustiinilaismunkki
Charostin kanssa, tuntui nyt uskottavalta. Tämän suhteen syyksi pantiin
tuo luultu rikos.
Ainoastaan herra de Preville ja hänen puolisonsa eivät mitenkään
ottaneet uskoakseen, että markiisitar oli voinut tehdä niin kammottavan
työn. He koettivat saada selvyyttä siihen pimeyteen, joka ympäröi tuon
yön tapahtumia, kun Pivardièren pieni yhdeksänvuotias tytär, kuten
tavallista, tuli heillä käymään; hän oli näet samanikäinen kuin herra
de Previllen tytär, ja lapset olivat leikkitovereita.
He puhuttelivat lasta kahden kesken ja kyselivät varovasti, oliko
tapahtunut mitään erikoista sinä yönä, jolloin isä oli kadonnut.
Pienokainen kertoi empimättä, että äiti oli vienyt hänet illalla
erääseen syrjäiseen huoneeseen ja käskenyt hänen nukkua siellä, mitä
ei ollut tapahtunut koskaan ennen. Yöllä hän oli herännyt kovaan
kolinaan ja kuullut surkean äänen huutavan: "Vanhurskas Jumala! — armoa
— säälikää minua!" Mutta kun hän kauhun valtaamana tahtoi juosta pois
huoneesta, oli ovi suljettu. Sitten kaikki hiljeni. Seuraavana päivänä
hän oli huomannut siinä huoneessa, missä isä oli nukkunut, verisiä
jälkiä lattialla ja nähnyt äidin itsensä pesevän verisiä liinoja.
Voiko ajatella, ettei viaton, teeskentelemätön lapsi puhuisi totta,
— että se mielikuvituksessaan sepittäisi sellaisia juttuja? Herra
de Preville antoi lapsen toistaa kertomuksensa useampien täysin
luotettavien henkilöiden läsnäollessa, ja hän ja hänen puolisonsa,
jotka enemmän kuin muut olivat uskoneet markiisittaren viattomuuteen,
tunsivat sitäkin suurempaa katkeruutta sitä ihmistä kohtaan, josta
olivat niin hirveällä tavalla erehtyneet.
Kun Chatillonin yleinen syyttäjä sai tietoonsa asianhaarat, syytti hän
markiisitarta murhasta. Eräs oikeudenjäsen, Bonnet, määrättiin pitämään
tutkimusta ja lähti sitä varten kirjuri Bretonin kanssa Jeun kylään.
Markiisittarelta ei voinut pysyä salassa, mikä häntä uhkasi; hän pakeni
kamarineitsyt Margarete Mercierin kanssa ja vahvisti siten hirvittävän
epäluulon, joka häneen oli kohdistunut. Toinen palvelijatar Katharine
Lemoine oli kuuleman mukaan suoraan sanonut olleensa läsnä isäntäänsä
murhattaessa. Hänet vangittiin, ja pian senjälkeen myös Margarete
Mercier, joka tavattiin Romorantinissa, jonne markiisitar oli hänet
jättänyt.
Molemmat kertoivat melkein täydelleen samalla tavoin hirvittävästä
tapauksesta yksityiskohtia myöten, niin ettei heidän todistustensa
uskottavuutta voinut epäillä.
Kun markiisitar (näin kuului kertomus) oli varma, että markiisi oli
nukkunut, poisti hän mikäli mahdollista kaiken palvelusväen, vei
yhdeksänvuotiaan tyttärensä erääseen ylemmän kerroksen huoneeseen ja
lukitsi hänet sinne. Kun kello löi kaksitoista, kolkutettiin linnan
portille. Markiisitar käski Mercierin sytyttää tulta ja avata. Hän
teki niin, ja augustiinilainen Charost astui sisään kahden miehen
saattamana, joista toinen oli varustettu pyssyllä, toinen sapelilla.
"Nyt on sopiva aika", sanoi markiisitar Charostille, ja kaikki menivät
varpaisillaan markiisin huoneeseen. Yksi miehistä tempasi vuoteen
uutimen syrjään. Markiisi oli vetänyt peitteen leukaan asti ja nukkui
raskaasti. Mutta kun mies aikoi vetää peitteen hänen yltään, heräsi hän
ja hyppäsi pystyyn; samassa silmänräpäyksessä toinen laukaisi pyssynsä.
Markiisi haavoittui, mutta ei kuolettavasti.
Verissään hän syöksyi keskelle huonetta ja rukoili armoa, mutta turhaan.
"Päättäkää työnne", huusi markiisitar miehille.
Silloin markiisi huusi epätoivon tuskassa: "Julma vaimo, eikö sinua
mikään liikuta? Eikö mikään muu kuin minun vereni voi sammuttaa
vihaasi? Sinun ei tarvitse koskaan enää minua nähdä, minä luovun
kaikista vaatimuksistani, anna minun vain elää!"
"Täydentäkää työnne!" huusi markiisitar vielä kerran helvetillisen
raivon salamoidessa hänen silmistään, Nyt kaikki kolme, Charost ja
molemmat muut miehet, heittäytyivät markiisin kimppuun ja iskivät
häneen useampia haavoja. Kun he viimein päästivät hänet, korisi hän
vielä. Silloin markiisitar tempasi yhdeltä murhamieheltä tikarin,
työnsi sen markiisin rintaan ja lopetti hänen kuolinkamppailunsa.
Juuri tässä silmänräpäyksessä astui sisään Katherine Lemoine, jonka
markiisitar oli lähettänyt läheiseen meijeriin, ja joutui näkemään mitä
markiisitar teki. Hän oli huutamaisillaan kauhusta; markiisitar käski
miesten pistää vaatetta tytön suuhun, mutta nämä vastasivat, ettei se
ollut tarpeellista; he pistäisivät tytön kuoliaaksi, jos tämä päästäisi
pienintäkään ääntä.
Sitten molemmat miehet kantoivat ruumiin pois. Heidän poissaollessaan
toi markiisitar omin käsin tuhkaa, jolla puhdistutti huoneen
huolellisesti, ja kannatti vereen tahratut vuoteet ja lakanat
kellariin. Kahden tunnin kuluttua palasivat miehet. Markiisitar
kestitsi heitä, söi ja joi itse heidän kanssaan, ja sitten he
poistuivat Charostin kanssa.
Sama Hybert, jonka kautta huhu markiisin murhasta oli levinnyt,
oli muka hänkin tunkeutunut huoneeseen. Hän tunnusti heränneensä
laukaukseen ja luulleensa ryövärien karanneen markiisin kimppuun.
Sentähden hän oli juossut markiisin huoneeseen. Tuskin hän oli avannut
oven, kun markiisitar juoksi häntä vastaan ja uhkasi tappaa hänet
siihen paikkaan, jos hän ei poistuisi. Myöhemmin Charost oli pakottanut
hänet vannomaan ankaran valan, jossa hän lupasi vaieta kaikesta, mitä
oli nähnyt tuona yönä ja mitä muutenkin oli huomannut. Hybert piti
vangittaman, mutta hän pakeni, eikä häntä mistään löydetty.
Charost vangittiin syytettynä osallisuudesta markiisi de la Pivardièren
hirvittävään murhaan, kun Bourgesin virkaatekevä piispa oli antanut
pidätykseen luvan. Tuskin oli tämä tapahtunut, kun markiisitar de la
Pivardière tuli esiin kätköstään ja antautui vapaaehtoisesti vangiksi.
Hän selitti, että vain hetkellinen heikkous, kidutuksen pelko oli
ajanut hänet etsimään suojaa ystävättärensä markiisitar d'Auneuilin
luona; paeta hän ei ollut tahtonut. Hänen ei mielestään tarvinnut
vakuuttaa viattomuuttaan, sillä jos tarkasteli hänen entistä
elämäänsä, hänen luonnettaan, niin tuntui mielettömältä pitää häntä
niin inhoittavan työn tekijänä. Ankarintakaan tutkimusta hänen ei
siis tarvinnut peljätä, päinvastoin hän toivoi, että siten särkyisi
halveksittavan ilkeämielisyyden ja käsittämättömien erehdysten verkko,
ja silloin hän olisi epäluulosta vapaa, eikä hänen läsnäolonsakaan
olisi välttämätön oikeudenkäynnissä. Mutta asia oli muuttunut,
kun hänen rippi-isäänsä augustiinilaismunkki Charostia syytettiin
osallisuudesta rikokseen. Nyt hänen täytyisi jakaa kohtalonsa sen
kanssa, jonka hyveellisyys ja hurskaus oli paras suoja kaikkea
konnamaista rikollisuutta vastaan. Vasta kun tämän ystävän syyttömyys
kirkastuisi, tuntisi hänkin jälleen saavutetun vapauden suloisuutta.
Sentähden hän ei enää peljännyt vankityrmää.
Charost kohotti lempeästi hymyillen katseensa taivaaseen, kun
hänelle luettiin syytöskirjelmä. Rupeamatta laajemmin puolustamaan
syyttömyyttään hän tyytyi sanomaan, että hän piti syytöstä, jonka
varmaan itse helvetin valheellinen päämies oli keksinyt, uutena taivaan
lähettämänä koettelemuksena, johon piti nöyrästi alistua.
Vaikka molempien palvelijattarien todistukset olivat yhtäpitävät
kaikkien muulla tavoin selville saatujen syrjäseikkojen kanssa ja rikos
näin ollen melkein toteennäytetty, vakuuttivat markiisitar ja Charost
kumpikin syyttömyyttään. Tämä lujuus, rauhallinen ja varma kieltäminen
lukemattomissa kuulusteluissa, joka muuten olisi puhunut syytettyjen
viattomuuden puolesta, osoitti tuomarien mielestä yhä selvemmin
markiisittaren ja Charostin pohjatonta, inhoittavaa teeskentelemistä.
Tämän tuomarien kannan omaksuivat vähitellen kaikki, jotka ennen
olivat kunnioittaneet markiisitarta suuresti, vieläpä rahvaskin. Kun
oikeudenpalvelijat olivat Nerbonnen linnassa takavarikoimassa kaikkea,
tunkeutui väkijoukko sisään, rikkoi ikkunat, ovet, astiat, hävitti koko
linnan, joka nyt näytti raunioilta.
Kaikki markiisi de la Pivardièren ruumiin etsimisyritykset olivat
turhia, ja tähän seikkaan vetosivat syytettyjen puolustajat
osoittaessaan, että markiisitarta ja Charostia vastaan nostettua
kannetta ei ollut voitu täydellisesti näyttää toteen. Tämän johdosta
oikeudenjäsenet, jotka osoittivat harvinaista intoa rikoksen selville
saamiseksi, vielä kerran käskivät penkoa maata kaikkialla linnan
lähistöllä, minne ruumis suinkin olisi voitu kätkeä. Bonnet oli näet
kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että murhaajat olivat kaivaneet
markiisin ruumiin ihan likelle linnaa.
Sitten alkoi kiertää omituinen huhu. Kerrottiin, että Bonnet juuri oli
aloittamaisillaan kaivamistöitä eräässä paikassa, kun markiisi ilmestyi
hänelle elävänä ja huusi hirveällä äänellä, ettei hänen pitäisi etsiä
maasta sitä, jolle taivas ei ollut suonut sellaista lepoa. Sitten (näin
lisättiin) oli markiisin henki kauhein sanoin syyttänyt markiisitarta
ja Charostia murhasta. Kauhun jäykistämänä Bonnet oli paennut.
Miten lieneekään ollut tämän markiisin ilmestyksen laita, se vain on
varmaa, että Bonnet sairastui hyvin vaikeasti ja kuoli vähän aikaa
myöhemmin.
Chatillonin tuomioistuin katsoi tarpeelliseksi kuulustella
markiisitarta ja Charostia vastakkain. Markiisitar astui aitauksen
eteen yhtä rauhallisena kuin aina ennenkin; mutta kun Charost tuotiin
sisään, heittäytyi markiisitar valittaen ja epätoivon vallassa hänen
jalkoihinsa ja huusi sydäntäsärkevällä äänellä:
"Isäni — isäni — miksi rankaisee taivas minua näin julmasti? Voiko
mikään autuus tuolla ylhäällä pyyhkiä pois näitä tuskia? Te minun
tähteni syytettynä mitä hirvittävimmästä rikoksesta, minun tähteni
tuomittuna häpeälliseen kuolemaan? Mutta ei, ei, varmasti tapahtuu
jokin ihme! Mestauspaikalla aukenee taivas teille kunniassaan, ja
kirkastettuna nousette korkeuteen ja kaikki kansa vaipuu rukoillen
polvilleen."
"Rauhoittukaa", vastasi Charost koettaen nostaa markiisitarta pystyyn,
"rauhoittukaa, rouva markiisitar! Vaikean koettelemuksen on taivas
lähettänyt meille. Älkää sanoko, että minä kuolen teidän tähtenne. Ei,
samanlainen kohtalo ehkä saattaa meidät kuolemaan. Olettehan te yhtä
vapaa syyllisyydestä kuin minäkin."
"Ei, ei", huudahti markiisitar kiivaasti, "ei, ei, minä kuolen
syyllisenä. Oi, isäni! Oikeassa olitte, maallinen kosto saavuttaa
rikollisen."
Oikeus luuli näissä markiisittaren sanoissa olevan tunnustuksen
ja kehoitti häntä nyt viipymättä kertomaan totuuden, joka muuten
kidutuksen avulla puserrettaisiin hänestä.
Silloin markiisitar toisti saavuttaen äkkiä entisen maltillisuutensa,
ettei hän ollut siihen tekoon vikapää, ettei hän lainkaan aavistanut,
millä tavalla markiisi oli kadonnut jäljettömiin.
Myöskin Charost vakuutti liikuttavin sanoin, että markiisitar oli yhtä
syytön kuin hänkin, ja että jos hän mahdollisesti tunsi syyllisyyttä
toisessa suhteessa, rikkomus silloin oli sitä laatua, ettei sitä mikään
maallinen tuomioistuin voinut tuomita.
Oikeus katsoi tämänkin lausunnon hyvin kaksimieliseksi ja
epäilyttäväksi. Päätettiin ryhtyä kidutukseen.
Tämän kuullessaan markiisitar jähmettyi elottomaksi patsaaksi.
Charost selitti, että jos maallinen heikkous saisi hänet tunnustamaan
jonkun rikoksen, niin hän jo etukäteen peruuttaa tunnustuksen, joka
kiduttamalla on häneltä saatu.
Molemmat, markiisitar ja Charost, piti juuri vietämän salista ulos;
silloin syntyi ulkona hälinää, oikeussalin ovet avautuivat, ja sisään
astui — murhatuksi luultu markiisi de la Pivardière!