Luotuaan pikaisen silmäyksen markiisittareen ja Charostiin hän astui
aitauksen eteen ja selitti tuomareille, että hän henkilökohtaisesti
saapumalla oikeuden istuntoon luuli parhaiten todistavansa, ettei häntä
oltu murhattu.
Samalla hän ojensi Romorantinin tuomarin laatiman asiakirjan,
jonka mukaan enemmän kuin kaksisataa henkilöä oli todistanut hänet
markiisi de la Pivardièreksi. Pyhän Antoniuksen juhlapäivänä, juuri
iltamessun aikana, hän astui Jeun kirkkoon, ja hänen ilmaantumisensa
oli synnyttänyt kauhua koko seurakunnassa, koska kaikki heti
ensi silmäyksellä tunsivat murhatuksi luullun markiisi de la
Pivardièren ja luulivat näkevänsä aaveen. Sitäpaitsi olivat Miserayn
augustiinilaisveljet ja hänen tyttärensä imettäjä todistaneet, ettei
hän todella ollut kukaan muu kuin markiisi.
Tuomarien kehoituksesta hän kertoi sitten yksityiskohtaisesti, kuinka
hän oli hävinnyt linnasta.
Levottomuus ja hämmästys esti tuona kohtalokkaana yönä markiisia
nukkumasta. Kellon lyödessä kaksitoista hän kuuli linnanportille
kolkutettavan ja tutun äänen huutavan:
"Herra markiisi, — herra markiisi, avatkaa, me tulemme pelastamaan
teitä uhkaavasta vaarasta!"
Hän nousi makuulta ja tapasi oven edessä François Marsaun Jeustä,
mukanaan kaksi miestä, joista toinen oli asestettu pyssyllä, toinen
sapelilla. Marsau kertoi markiisille, että hänen luokseen oli poikennut
oikeudenpalvelijoita, joilla oli määräys vangita markiisi Pillardin
syytöksen johdosta, joka koski avioliittolupauksen rikkomista. Nyt
voisi ainoastaan pikainen pako hänet pelastaa.
Markiisi, joka äskeisen kohtauksen johdosta oli kiihtyneessä
mielentilassa, näki olevansa hukassa. Häntä odotti ankara rangaistus
kaksinnaimisen yrityksestä; hän huomasi olevansa yksin, markiisittaren
hylkäämä, ja päätti paeta heti. Hänen hevosensa ontui; viitta,
ratsusaappaat, pistoolit, kaikki olivat vain esteenä hänen nopeasti
paetessaan. Jalkaisin hän seurasi Marsauta ja molempia miehiä, jotka
lupasivat suojella häntä kaikkia hyökkäyksiä vastaan. Onnellisesti
hän kulki Jeun läpi ja pääsi turvaan. Silloin, kun hän vielä kokosi
välttämättömiä matkatarpeitaan, laukesi toisen miehen pyssy; markiisi
kuuli askelten lähestyvän, ja huoneen ovi temmattiin auki. Mutta hän
löi sen kiinni ja pakeni, kun linnassa taas kaikki oli hiljaista.
Levähtämättä hän sitten harhaili ympäri maata löytämättä missään
turvallista olinpaikkaa. Näillä retkillään hän tuli Plavignyn kylään
ja kuuli vasta täällä, että markiisitarta ja Charostia syytettiin
hänen murhastaan. Tämän tiedon järkyttämänä hän päätti palata kotiin
ja unohtaen oman vaaranalaisen tilansa tehdä tyhjäksi inhoittavan
syytöksen. Hän toivoi myöskin suhteensa markiisittareen muuttuvan
toiseksi, jos tämä hänen kauttaan pelastuisi häpeästä ja kuolemasta.
Lähellä Nerbonnen linnaa hän tapasi Bonnetin kaivamassa esille
markiisin ruumista. Hän huusi miehelle, ettei ollut tarpeellista
hakea maan alta sitä, joka vielä vaelsi maan päällä, ja vaati
häntä kirjoittamaan todistusta hänen ilmaantumisestaan. Sen sijaan
Bonnet riensi hevosen selkään ja pakeni niin nopeasti kuin voi.
Oikeudenpalvelija seurasi häntä, ja ainoastaan molemmat talonpojat
Nerbonnesta, jotka Bonnet oli ottanut mukaansa kaivamaan, pysyivät
paikallaan ja tunsivat herransa. Kun markiisi hämmästyksekseen ja
kauhukseen tapasi Nerbonnen linnan sijasta rauniot, lähti hän Jeun
kylään, hankki Romorantinissa todistuksen siitä, kuka hän oli, ja
riensi Chatilloniin esittäytymään oikeusistuimelle.
Luonnolliselta olisi tuntunut, että markiisin paluu olisi kumonnut
syytteen markiisitarta ja hänen rippi-isäänsä vastaan; näin ei
kuitenkaan käynyt eikä voinutkaan käydä. Paitsi sitä, että molempien
tyttöjen todistus vielä oli pätevä, sisälsi myös markiisin kertomus
paljon epätodenmukaista. Mutta varsinkin tuntui markiisittaren käytös
perin oudoksuttavalta. Osoittamatta mitään yllätyksen tai hämmästyksen
merkkiä hän tarkasteli luuloteltua markiisia läpitunkevasti, ja
katkera, pilkallinen hymy toi aavistuksen niistä tunteista, joita
hänen sielussaan liikkui. Näytti siltä kuin hän olisi etukäteen
tiennyt tällaisen henkilön ilmestyvän, joka näyttelisi markiisi de la
Pivardièren osaa, ja nyt jännittyneenä tarkkailisi, kuinka tuo olento,
joka tosin ulkomuotoon, puheeseen, käyntiin, asentoihin nähden oli
aivan markiisin kaltainen, siitä suoriutuisi.
Toisin oli Charostin laita, joka markiisin astuessa sisään risti
kätensä ja kohottaen katseensa taivaaseen näytti rukoilevan.
Oikeus määräsi markiisittaren ja Charostin vietäviksi takaisin
vankilaan ja päätti tutkia mitä tarkimmin ja ankarimmin luulotellun
markiisi de la Pivardièren todenperäisyyttä, vaikka Romorantinin
tuomarin asiakirja näytti ratkaisseen asian.
Tuoreessa muistissa oli vielä muuan petkuttaja, joka käyttäen hyväkseen
harvinaista yhdennäköisyyttään erään Martin Guere nimisen henkilön
kanssa, sanoi olevansa tämä ja sai kolme pitkää vuotta petetyksi koko
kaupunkia, vieläpä Gueren vaimoa ja lapsia, kunnes mies itse palasi
kotiin ja paljasti petoksen, jonka rangaistukseksi tuli kuolema.
Aluksi näytettiin luuloteltua markiisia molemmille vangituille
tytöille, Mercierille ja Lemoinelle, jotka molemmat yksimielisesti
vakuuttivat, ettei heille näytetty henkilö ollut markiisi de la
Pivardière, vaikka yhdennäköisyys olikin hyvin merkillinen. Tästä tuli
uusi epäluulon aihe markiisitarta ja Charostia vastaan.
Väsyttäväksi kävisi mainita kaikkia toimenpiteitä, joihin oikeus ryhtyi
saadakseen selville, tokko se henkilö, joka odottamatta oli astunut
esiin markiisi de la Pivardièrenä, todella oli tämä. Riittää, kun
kerromme siitä ratkaisevasta selvityksestä, joka saatiin Valencessa.
Täällä oli eräässä luostarissa kaksi markiisin sisarta, ja myös
luostarin abbedissa oli tuntenut hänet varhaisesta lapsuudesta asti.
Nämä kolme henkilöä eivät vähimmässäkään määrässä epäilleet markiisin
persoonaa, kun he olivat olleet hänen seurassaan kolme viikkoa ja hän
oli muistuttanut heille kaikkia pieniä, mitättömiä seikkoja heidän
lapsuuselämästään.
Luulotellun ja todellisen markiisin käsialojen yhtäläisyys, ja eräät
omituiset tavat, jotka olivat ainoastaan lähimpien ystäväin tiedossa,
lisäsivät luonnollisesti yli kolmensadan henkilön antamien todistusten
tehoa.
Niinpä siis oikeuden kaikkien sääntöjen mukaan tuomioistuimen täytyi
olettaa, että markiisi de la Pivardièren henkilöllisyys oli täysin
näytetty toteen.
Mutta markiisitar ja Charost olivat syytteessä markiisi de la
Pivardièren murhasta eikä murhasta yleensä; jos siis markiisin
henkilöllisyys oli täysin todistettu, täytyi syytöksen olla väärä.
Tähän sitovaan johtopäätökseen nojautui oikeus julistaakseen syytetyt
kaikesta vastuusta täysin vapaiksi.
Jos taas syytös oli väärä, niin olivat ne henkilöt, joiden todistukseen
se perustui, vannoneet väärin. Tämän mukaan käsiteltiin Catherine
Lemoinea ja Margarete Mercieriä.
Kuka ei olisi syyttänyt näitä molempia kavaluudesta ja
pahanilkisyydestä, ja he olivat sittenkin viattomia!
Mercier oli tuona yönä herännyt siihen, että linnanportille
kolkutettiin. Hän nousi ja herätti Lemoinen, ja molemmat katselivat
ikkunasta, kuinka kolme miestä juuri astui linnan ovesta sisään;
yhdellä näistä oli pyssy, toisella sapeli. He näkivät tämän kaiken
selvästi valonhämyssä, joka tunkeutui avatusta ovesta. Vähän ajan
kuluttua he kuulivat melua markiisin huoneesta, ensin valittavaa ääntä
ja sitten laukauksen; lopuksi kaikki hiljeni. He hiipivät nyt ulos
käytävään ja tapasivat Hybertin, joka näytti olevan aivan suunniltaan
ja työnsi heidät takaisin kamariinsa, sillä muuten heidät voitaisiin
murhata.
Seuraavana aamuna, kun markiisi oli hävinnyt, uskoi Hybert heille, että
hän oli laukauksen kuultuaan juossut markiisin huoneeseen ja koettanut
tunkeutua sisään. Mutta hänet työnnettiin ulos ja ovi lyötiin kiinni.
Hän oli kuitenkin ennättänyt selvästi nähdä huoneessa markiisittaren
ja Charostin, ja markiisi oli virunut verissään lattialla. Varmaa oli,
että markiisi oli murhattu ja että molemmat tuntemattomat miehet olivat
vieneet ruumiin pois. Mutta ei sanaakaan saisi puhua tästä asiasta,
sillä heitä voitaisiin varmaan pitää osallisina murhaan. Lemoine oli
huomannut markiisittaren illalla puhuttelevan kahta asestettua miestä.
Kaikki kolme muistelivat sitä vihaa, jota markiisitar niin usein oli
ilmaissut markiisia vastaan, hänen uhkaavia sanojaan ja markiisin
selittämätöntä katoamista. Näin tuntuu luonnolliselta, että se mitä
Hybert aluksi vain luuli nähneensä, muuttui tosiasiaksi, ja että kaikki
kolme sisimmässään olivat varmoja siitä, että markiisitar ja Charost
olivat murhanneet markiisin ja kuljetuttaneet ruumiin pois.
Jonkun järkyttävän tapahtuman voi ehkä kokonaan kätkeä sieluunsa
sellainen henkilö, joka esiintyy elämässä tottuneena näyttelijänä,
mutta Hybertin, Lemoinen ja Mercierin kaltaiset ihmiset eivät siihen
kykene. Tästä johtuivat kaksimieliset, epäilystä herättävät vihjaukset,
ja ne kasvoivat ilkeäksi huhuksi markiisitarta ja Charostia vastaan,
aiheuttaen viimein kanteen.
Bonnet oli (kuten mikään tuomari ei saisi olla) äärimmäisen
intohimoinen, ennakkoluuloinen, joka tavalla puolueellinen ja lisäksi
vielä vihamielisessä suhteessa Charostin sukuun.
Hänellä oli lähtökohtana se varma usko, että markiisitar eli
luvattomassa rakkaussuhteessa Charostin kanssa; aivan arvaamatta
ja hyvin sopimattomaan aikaan palaa markiisi, ja hänen käytöksensä
lietsoo entistä voimakkaammaksi markiisittaren vihan, niin että hän
ryhtyy vaikka mihinkä keinoihin saadakseen miehensä pois tieltä: murha
päätetään ja pannaan täytäntöön. Mahdotonta on, että teko on voinut
tapahtua ilman palvelijakunnan tietoa ja myötävaikutusta; näiden täytyi
siis myöskin tietää kaikki asianhaarat.
Tämän jälkeen Bonnet ei epäröinyt uhata Mercieriä ja Lemoinea
kuolemalla, jos he eivät tunnustaisi kaikkea, ja sai heiltä irti mitä
vain halusi. Menettelytapa tällöin on hyvin helppo.
"Etkö sinä", kysyi esim. Bonnet, "etkö itse nähnyt, kuinka Charost
karkasi markiisin kimppuun?"
"En, hyvä herra", vastasi puhuteltu, "sitä en ole nähnyt".
"Tunnusta", kiljui Bonnet, "tai joudut silmänräpäyksessä hirsipuuhun!"
"Niin, kyllä", sanoo tyttöraukka hirveän tuskan vallassa, "Charost
hyökkäsi markiisin kimppuun", j.n.e.
Useat henkilöt, jotka olivat vankilassa puhutelleet sekä Lemoinea
että Mercieriä, kertoivat tyttöjen katkerasti valittaneen Bonnetin
menettelyä ja toivoneen joutuvansa toisen tuomarin' kuulusteltaviksi,
jolle uskaltaisivat sanoa totuuden, että näet olivat vain _arvelleet_
murhan tapahtuneen.
Breton, kirjuri, myönsikin Bonnetin menetelleen niinkuin tytöt olivat
kertoneet; olipa hän kerrankin, kun Mercier ei tunnustanut todeksi
jotakin yksityisseikkaa, jota hän oli mielessään hautonut, vetänyt
puukon taskustaan ja uhannut heti paikalla leikata häneltä sormen
pois, jos hän ei tunnustaisi. Vielä enemmän! Vankilan mies- ja
naisvartijain täytyi Bonnetin määräysten mukaan pitkin päivää toistaa
tytöille että heidät hirtettäisiin, jos he peruuttaisivat vähintäkään
todistuksestaan. Tästä johtui sekin, etteivät he alussa tahtoneet
tuntea takaisin tullutta markiisia.
Sekin oli ihmeellistä, että Pivardièren pieni tytär, joka tunsi isänsä
heti, ei voinut selittää, kuinka hän oli tullut puhuneeksi herra de
Previllelle, niinkuin tämä oli todistanut. Mutta häneltä oli kysytty
niin tiukasti, hän oli niin pelästynyt, ja tuona yönä hän oli tosiaan
nukkunut toisessa huoneessa j.n.e.
Koko Pariisi, joka oli ollut kuohuksissa markiisittaren rikoksen
johdosta, juhli nyt hänen voittoaan, ja varsinkaan ne, jotka olivat
armottomimmin tuominneet hänet ottamatta huomioon syyttömyyden
mahdollisuutta, eivät väsyneet ylistämästä häntä loppumattomiin.
Kreivi de Saint-Hermine, joka oli surkutellut murhattua markiisi de la
Pivardièreä kunnollisena, urhoollisena miehenä, selitti nyt, kun hän
eli, hänen olevan täydellisen tyhjäntoimittajan, jota varmaan kohtaisi
ansaittu rangaistus.
Toimelias herttuatar d'Aiguillon otti viedäkseen markiisittarelle koko
Pariisin onnittelut ja kutsui häntä sinne elähdyttämään uudelleen
samoja seurapiirejä, joissa hän ennen oli tähtenä loistanut.
Hän tapasi markiisittaren syvän surun murtamana ja välinpitämättömän
rauhallisuuden vallassa, joka osoitti täydellistä kieltäytymystä.
"Mitä te puhutte!" huudahti herttuatar aivan hämmästyneenä, kun
markiisitar vakuutti, ettei hän olisi kuollut aivan syyttömänä, vaan
sovittanut kuolemallaan erään rikoksen.
"En pidä", vastasi markiisitar synkän tulen leimahtaessa hänen
silmistään, "en pidä mahdollisena, että te, rouva herttuatar, tässä
ajattelette rikosta, joka olisi synti vain maallista lakia vastaan.
Ah, minä rakastin häntä, minä rakastin häntä vielä silloinkin, kun
hän taivaan lähettämänä tuli luokseni sovittamaan minua ikuisen
kaikkivallan kanssa; ja tämä rakkaus, tämä rakkaus yksin oli minun
rikokseni!"
Monet, hyvin monet eivät olisi käsittäneet markiisitarta. Eikä häntä
käsittänyt herttuatarkaan, joka oli hyvin hämmästynyt, kun ei voinut
viedä pariisilaisille muita tietoja markiisittaresta, kuin että hän
kaukana maailman kirjavasta hälinästä tahtoi viettää loput päivänsä
luostarissa.
Tämän päätöksen markiisitar myös toteutti. Mutta markiisia hän ei
suostunut tapaamaan. Ei hän myöskään enää tahtonut puhutella Charostia,
joka viattomuutensa ja hurskautensa loisteessa palasi Miserayn
luostariin.
Markiisi de la Pivardière astui jälleen sotapalvelukseen ja sai pian
surmansa taistelussa salakuljettajia vastaan.