Markiisi de la Pivardière oli salaa poistunut Auxerresta kyllästyneenä
Pillardin tyttäreen. Sitäpaitsi häneltä puuttui varoja jatkamaan
siellä elämää samaan tapaan kuin ennen. Hän huomasi olevansa velkojain
ahdistama joka puolelta; siksi hän katsoi välttämättömäksi palata
Nerbonnen linnaan hankkimaan rahaa.
Tällä matkalla, jonka hän suoritti ratsain, hän tuli Bourdieux-nimiseen
kylään, joka on seitsemän tunnin matkan päässä Nerbonnen linnasta.
Juuri kun hän siellä majatalossa söi aamiaista, tapasi hänet Jeun
kylästä kotoisin oleva mies Marsau, joka tunsi markiisin ja ihmetteli
hänen siellä oloaan, kun koti oli niin lähellä. Markiisi kertoi
aikovansa iltahämärässä yllättää vaimonsa. Tällöin vaihtui Marsaun
kasvojen ilme niin omituisesti, että markiisi huomasi sen ja alkoi
aavistaa pahaa. Marsau, ilkeä kavala mies, kertoi kysyttäessä
empimättä, että uusi kappalainen augustiinilainen Charost, oli tullut
linnaan, ja hänelle markiisitar ripitti itseään joka päivä ja hetki.
Oli siis hyvin mahdollista, että markiisi yllättäisi vaimonsa juuri
kesken hartaudenharjoitusta.
Rippi-isän nimi iski markiisiin kuin salama. Charost ei varmaankaan
ollut aavistanut, että de la Pivardière, joka tekeytyi hänen
ystäväkseen, tunsi hänen salaisuutensa, että ritari Chauvelin oli
hänelle kertonut, kuinka oli kukistanut sen, joka aikoi tunkeutua
hänen tyttärensä rakastajaksi. Eikä hän myöskään tiennyt, että de
la Pivardière, joka jo siihen aikaan oli päättänyt saada Franziskan
omakseen, vaikka siihen kuluisi kuinka pitkä aika, oli tehnyt kaikkensa
lisätäkseen hyljätyn, poloisen nuorukaisen epätoivoa, joten tämä
heittäen kaiken toivon pakeni luostariin.
Kun markiisi itse oli luvattomassa lemmenliitossa, uskoi hän
markiisittaren rikoksen sitä helpommin, kun tiesi, kuinka voimakas
nuoren Charostin vaikutus ennen oli ollut. Se, jonka tähden hän muinoin
oli ollut vähällä kadottaa tavoittamansa päämäärän, oli nyt loukannut
häntä. Vihan vimmassa hän huudahti:
"Minä haen käsiini tuon ulkokultaisen papin, ja sitten henki hengestä!"
Sattui vielä niin, että eräs Nerbonnen linnan palvelijattarista astui
ravintolaan juuri silloin, kun markiisi huusi nämä sanat. Tyttö, joka
jo lapsena oli tuntenut markiisin ja usein kuullut markiisittaren
sanovan, että hänen miehensä kotiintulo olisi mitä suurin onnettomuus,
säikähti hirveästi ja juoksi linnaan kertomaan, kenen oli nähnyt ja
mitä oli kuullut.
Oli juuri helatorstai, Nerbonnen kappelin pyhitysjuhla. Charost
oli aamulla toimittanut juhlallisen messun ja iltapuolella
jumalanpalveluksen. Se pieni naapurien seura, josta ennen on kerrottu,
oli kokoontunut markiisittaren luo, ja tämä pyysi myös kappalaista
viettämään iltaa linnassa.
Niin suuresti kuin tieto markiisin tulosta oli järkyttänyt
markiisittaren mieltä, hillitsi hän kuitenkin itsensä, niin ettei
kukaan vieraista, kaikkein vähimmin pappi, huomannut mitään. Kun hän
pelkäsi pahinta, kutsutti hän luokseen kaksi miestä, joiden rohkeuteen
ja uskollisuuteen hän luotti, varusti toisen miekalla ja vei heidät
ruokasalin viereiseen huoneeseen.
Illallinen oli melkein lopussa, ja markiisitar alkoi jo epäillä, ettei
markiisi täyttäisikään uhkaustaan. Silloin tämä äkkiä astui saliin.
Kaikki nousivat pöydästä ja lausuivat ilonsa markiisin odottamattoman
kotiintulon johdosta. Etenkin Charost vakuutti moneen kertaan, kuinka
hän oli kiitollinen kohtalolle, joka viimein toi kotiin vanhan, aina
mielessä säilyneen ystävän. Markiisitar yksin istui tyynesti paikallaan
eikä luonut mieheensä silmäystäkään.
"Mutta", sanoi vihdoin rouva de Preville hänelle, "mutta hyvä Jumala,
rouva markiisitar, tällä tavallako te toivotatte tervetulleeksi
puolisonne, jota ette pitkään aikaan ole nähnyt?"
"Minä", tarttui markiisi puheeseen heittäen murhaavan katseen pappiin,
"minä olen tosin hänen puolisonsa, mutta en enää hänen _ystävänsä_,
kuten minusta näyttää!"
Selvää on, että vieraat tämän kohtauksen jälkeen turhaan yrittivät
jatkaa keskenjäänyttä hilpeää keskusteluaan. Varsinkin Charost näytti
olevan hyvin levoton, sillä tavaton puna nousi hänen kasvoilleen.
Hän tarkasteli markiisia omituisin katsein; tämä ei ollut sitä
huomaavinaan, vaan söi ja joi hyvällä halulla. Mieliala kävi hetki
hetkeltä yhä painostavammaksi, ja kun kello löi kymmenen, hajaantui
seurue. Herra de Preville kutsui markiisin aterialle luokseen kolmen
päivän perästä, ja toinen otti kutsun vastaan.
Kun markiisitar oli jäänyt kahden kesken markiisin kanssa, jatkoi hän
yhä kaameaa, vihamielistä vaikenemistaan. Markiisi kysyi ylpeällä,
käskevällä äänensävyllä, millä oli ansainnut niin kylmää ja halveksivaa
kohtelua.
"Mene", vastasi markiisitar, "mene Auxerreen ja kysy syytä mielipahaani
siltä siveettömältä naiselta, jonka kanssa olet jo kauan elänyt
häväisten kaikkia kunnian ja uskollisuuden käsitteitä!"
Markiisi, joka ei aavistanut markiisittaren tietäneen hänen
rikollisesta suhteestaan, tunsi kärsivänsä musertavan tappion, sillä
hän ymmärsi, että tämä johtaisi eroon, että hän menettäisi Nerbonnen
linnan, ainoan tulolähteensä, jos ei voisi lepyttää vaimoaan. Siksi
hän koetti selittää markiisittarelle, ettei hän milloinkaan ollut
käynyt Auxerressa, että kaikki, mitä hänestä mahdollisesti oli puhuttu,
oli ilkeää kostonhaluista parjausta. Mutta silloin markiisitar nousi
istuimeltaan ja sanoi lävistäen hänet hirvittävällä katseella:
"Sinä kurja teeskentelijä, tulet pian näkemään, mihin minunlaiseni
nainen kykenee, kärsittyään näin suuren häväistyksen!"
Nämä uhkaavat sanat lausuttuaan hän poistui siihen kamariin, missä
hänen yhdeksänvuotias tyttärensä nukkui, ja lukitsi oven jäljessään.
Markiisi lähti siihen huoneeseen, jossa hän muulloin nukkui puolisonsa
kanssa, riisuutui Hybert-nimisen palvelijan avulla ja meni vuoteeseen.
Seuraavana aamuna hän oli kadonnut jäljettömiin.