Markiisitar kirjoitti heti puolisolleen, että linnan kappalainen oli
kuollut ja että augustiinilaisveli Charost sillä välin hoiti virkaa.
Nyt markiisin piti päättää, saisiko Charost pitää viran.
Tämän markiisittaren kirjeen kävi samoin kuin kaikkien muidenkin, jotka
hän oli kirjoittanut puolisolleen. Hän sai näet tältä säännöllisesti
kirjeitä, jotka olivat päivätyt siinä kaupungissa, missä kreivi
Saint-Herminen rykmentti majaili. Mutta ainoassakaan ei ollut vastausta
siihen, mitä hänelle oli kirjoitettu. Kun markiisi ei milloinkaan
valittanut hänen vaiteliaisuuttaan, oli kirjeiden ilmeisesti täytynyt
tulla perille. Siksi markiisitar vähitellen uskoi, että hänen miehensä
tahtoi torjua luotaan kaikki kotia ja sen toimia muistuttavat
ajatukset. Tälläkään kertaa ei markiisi maininnut sanaakaan kappalaisen
toimesta. Toisin oli asia selviämässä kuin markiisitar oli luullut tai
milloinkaan aavistanut.
Vignan, Pariisin parlamentin prokuraattori, kirjoitti hänelle, että
eräs poliisivirkamies Auxerren kaupungista oli kääntynyt hänen
puoleensa saadakseen tietää markiisi de la Pivardièren nykyisen
asuinpaikan. Markiisi oli näet kauan oleskellut sanotussa kaupungissa
ja joutunut suhteisiin erään naisen kanssa, joka nyt esitti
vaatimuksiaan.
Markiisitar ei ollut tähän asti tiennyt vähintäkään puolisonsa
oleskelusta Auxerressa, yksikään hänen kirjeistään ei ollut siellä
leimattu. Tämä seikka ynnä se suhde, jossa markiisin sanottiin olleen
johonkin naiseen, teki hänet levottomaksi. Hän tiedusteli asiaa
tarkemmin ja sai kuulla, että markiisi jo kauan sitten oli heittänyt
sotapalveluksensa ja oleskellut Auxerressa. Siellä hän oli antautunut
rakkaussuhteisiin erään Pillard-nimisen ravintoloitsijan tyttären
kanssa, ja tämä oli miellyttänyt häntä siinä määrin, että hän oli
päättänyt näytellä kahta osaa yht'aikaa, olla sekä markiisi de la
Pivardière että vahtimestari Bouchet. Tämän nimen ja aseman hän todella
oli omaksunut, asettunut asumaan rakastajattarensa isän majataloon,
luvannut naida tytön ja sitten vietellyt hänet. Vasta myöhemmin oli
Pillardin onnistunut saada tietoonsa viettelijän oikea nimi.
Se syvä tuskan ja katkeran loukkauksen tunne, joka oli vallannut
markiisittaren mielen hyljätyn Charostin astuessa hänen eteensä ja joka
ensin syyttäen kohdistui isään, oli vähitellen yhä enemmän suuntautunut
markiisiin. Hänessä Franziska näki isän aloittaman työn täydentäjän,
elämänonnensa tuhoojan. Hän unohti, että vain hänen omat väärään
johdetut periaatteensa olivat tehneet hänestä markiisin puolison.
Mutta tämä katkeruus muuttui ilmeiseksi vihaksi, kun markiisittarelle
selvisi, että hän oli uhrannut elämänsä ja onnensa kunniattomalle
ja kurjalle miehelle. Ehkei markiisitar olisi tuntenut kärsimäänsä
vääryyttä niin elävästi, jos ei Charost olisi samaan aikaan sukeltanut
esiin menneisyyden kätköstä.
Voiko nainen milloinkaan karkoittaa ensimmäisen, ainoan rakkauden
sydämestään? Voiko rakastettu milloinkaan tulla toiseksi, jota ei enää
rakasta?
Mikään ankaran säädyllisyyden lievinkään loukkaus, vielä vähemmän
rikollisuus saattoi esiintyä hänen suhteessaan Charostiin, sillä niin
totista laatua oli papin hurskaus. Mutta tämä suhde oli kuitenkin
herättänyt markiisittaressa uudenlaisia elämän vaatimuksia. Hän
ymmärsi, että elämä rakastetun miehen rinnalla voi olla aivan
toisenlaista kuin miksi hän sitä oli kuvitellut. Mutta samalla kun
hänelle selvisi tämä, samalla hän näki oman onnensa auttamattomasti
särkyneen, ja lohduttomuus tästä korvaamattomasta tappiosta lisäsi
hänen vihaansa markiisia vastaan.
Tämän vihan hän ilmaisi joka tilaisuudessa mitä räikeimmällä tavalla.
Hän vakuutti, ettei mikään saisi häntä valvomaan oikeuksiaan rappiolle
joutunutta puolisoa kohtaan, että tämän mahdollinen kotiintulo olisi
suurin onnettomuus, mikä häntä saattaisi kohdata, ja että hän käyttäisi
silloin kaikkia keinoja karkoittaakseen miehensä Nerbonnen linnasta.