Neljännestunnin matkan päässä Nerbonnen linnasta sijaitsi Miserayn
luostari, joka oli augustiinilaisveljesten hallussa. Yksi näistä
munkeista hoiti samalla Nerbonnen linnan kappelia, ja hänen
velvollisuuksissa kuului lukea messu joka lauantai kappelissa. Sama
munkki oli myös vanhan tavan mukaan Nerbonnen herrasväen rippi-isä.
Tästä johtui, että markiisittaren oli tapana kuunnella messua ja
ripittää itsensä luostarissa eikä Nerbonnen seurakunnan kirkossa. Koska
luostari oli ainoastaan neljännestunnin matkan päässä linnasta, kulki
markiisitar tavallisesti jalan tämän välin.
Erään pyhäpäivän aamuna, kun markiisitar käveli linnan puutarhassa,
kaikuivat luostarin kellot kumeina ja juhlallisina. Hän tunsi pitkästä
aikaa omituista surumielisyyttä. Menneisyys kohosi unennäkönä hänen
silmiinsä, ja moni rakas olento, moni nopeasti ohikiitänyt hetki
muistutti hänelle, ettei hän ollut kyennyt käymään käsiksi elämään
silloin, kun se vielä verevänä ja kukoistavana sykki hänen ympärillään.
Selittämätön tuska, jonka syytä hän ei käsittänyt, ahdisti hänen
rintaansa, ja vastoin hänen tahtoaan vierivät kyyneleet poskille.
Hartaudenharjoituksesta hän toivoi saavansa lievennystä. Hän lähti siis
luostariin, ja jumalanpalveluksen aikana, joka juuri oli alkanut, hän
läheni oudon, vastustamattoman voiman pakottamana rippituolia, jossa
Nerbonnen linnan kappalainen tavallisesti oli.
Mutta kun pappi nyt saneli synninpäästön, vavahti Franziska hänen
ääntänsä ja horjui poispäin puoleksi tajuttomana. Samassa näkyivät
ristikon takaa papin kalmankalpeat kasvot, ja synkät silmät lävistivät
hänet tulisella katseellaan.
"Ei, se ei ollut ihminen, se oli henkiolento, jonkin kauhistavan hornan
esille manaama musertamaan minua ja elämääni!"
Niin ajatteli markiisitar, kun hän aivan uupuneena saapui takaisin
linnaansa. Mutta yhä voimakkaammaksi kasvoi hänen kammonsa, kun
hän selvästi muisti tunnustaneensa aavemaiselle rippi-isälle, että
hän varhaisessa nuoruudessaan oli tosin ilman omaa syytä surmannut
nuorukaisen, mutta sitten ollut uskoton puolisolleen, jollaisista
rikoksista ei pienintäkään aavistusta ollut tunkeutunut hänen
sieluunsa, Samalla hän muisti papilta päässeen sydäntäsärkevän,
tuskallisen valituksen, kun hän kertoi murhasta. Synninpäästössä pappi
kuitenkin oli sanonut, että taivas jo kauan sitten oli antanut sen
anteeksi, mutta uskottomuuden, jota hän oli harjoittanut puolisoaan
kohtaan, voisi kyliä vilpitön katumus ja ankara parannus sovittaa,
vaikka hänen täytyisi kuitenkin alistua maallisen lain rangaistavaksi.
Koko tämä salaperäinen tapaus tuntui hänestä mielipuolen kammottavalta,
tuskaiselta unennäöltä. Hän lähetti palvelijan luostariin tiedustamaan,
kuka kappalaisen sijasta tänä aamuna oli kuunnellut rippiä.
Hänelle ilmoitettiin kappalaisen erinneen tästä elämästä kaksipäiväisen
sairauden jälkeen. Sama pappi, joka aamulla oli toiminut rippi-isänä,
tulisi hoitamaan Nerbonnen linnan kappelia ja siis toimittamaan messun
seuraavana lauantaina.
"Onko mahdollista", tuumi markiisitar itsekseen, "että kiihtynyt
mielentila, sanoisinpa melkein hermokouristuksen tapainen kohtaus voi
aikaansaada moisia mielettömyyksiä. Kun näen aaveen ruumiillistuneena,
niin häpeän typeryyttäni."
Lauantaiaamuna varhain, kun pappi astui markiisittaren huoneeseen
täyttääkseen sielunpaimenen velvollisuutta ja tervehti häntä lempeästi
kumartaen sanoilla: "ylistetty olkoon Jeesus Kristus!" tuijotti
Franziska häneen kauan, vaipui sitten hänen jalkoihinsa ja huusi aivan
suunniltaan kauhusta:
"Voi minua! Sinähän olet se nuorukainen, jonka nuoruudessani surmasin?"
"Tointukaa, rouva markiisitar", sanoi pappi rauhallisesti nostaen
markiisittaren pystyyn ja vieden hänet nojatuoliin, "minä pyydän teitä
voittamaan tuskan, joka liian verisesti raatelee rintaanne, kun ei
kuitenkaan mikään katumus voi korvata sitä, mikä auttamattomasti on
kadotettu!"
"Älkää pitäkö minua mielipuolena, kunnioitettava herra!" alkoi
markiisitar vapisevalla äänellä. "Teidän kalpeat kasvonne, teidän
harmaantuneet hiuksenne — ja kuitenkin te se olette, niin, te olette
sama nuorukainen, jonka muinoin tapasin herttuatar d'Aiguillonin luona,
— te sytytitte rinnassani sen kuolettavan palon, polttavan tuskan,
joka iäksi oli tuomittu pysymään minulle vieraana! Voi minua! Mikä
voima vielä nyt, kun näen teidät jälleen, raatelee sisintäni? Mutta ei,
kaikki on mielikuvitusta — te ette voi olla sama nuorukainen — eihän se
ole mahdollista!"
"Kyllä", keskeytti pappi markiisittaren, "kyllä minä olen sama
nuorukainen, onneton Charost, jonka te syöksitte epätoivoon! Tunsin
teidät, kun astuitte rippituoliin: ymmärsin sen, mitä tunnustitte
omituisessa hämmennyksessänne, ja ne huokaukset, jotka vaistomaisesti
tunkeutuivat rinnastani, ne kuumat kyyneleet, jotka virtasivat
silmistäni, olivat viimeinen vero, jonka maallisen tuskani muisto
minulta vaati. Siihen asti olin säilyttänyt kirjettä, jonka kirjoititte
minulle, ja joka lävisti sydämeni ja syöksi minut lohduttomaan
kurjuuteen. Minä hävitin sen, kun olin nähnyt teidät jälleen, kun olin
varma siitä, että viimeinenkin koetus oli kestetty."
"Kuinka?" huudahti markiisitar. "Te puhutte saamastanne kirjeestä? En
milloinkaan ole teille kirjoittanut. Olin nähnyt teidät herttuatar
d'Aiguillonin luona, mitään enempää lähenemistäkään ei ollut — mitä
ihmettä tämä on!" —
"Ehkä", vastasi pappi rauhallisesti hymyillen, "ehkä kahdenkymmenen
vuoden aika, samalla kun se poisti mielestäni syvän loukkauksen, joka
oli syössyt minut epätoivoon, myös on hävittänyt muistista sen tavan,
kuinka tuo loukkaus tuli osakseni.
"En ollut vielä rakastanut; vasta kun näin neiti Chauvelinin, valtasi
minut tämä tunne sellaisella voimalla, että se kokonaan järkytti
herkän nuorukaisen sielunelämän. Autuaan tunteen hurmaamana näin
neidissä heräävän levottomuuden, näin, kuinka hänen silmänsä vuoroin
etsivät, vuoroin välttivät minua ujon, ensikerran syttyvän lemmen
vallassa. Niin, en epäillyt enää, saatoin uskoa elämäni korkeimpaan
onneen! Isäni, presidentti Charostin lähtö maatilalleen Chatilloniin
pakotti minutkin poistumaan Pariisista. Mutta kuinka olisin voinut
pysyä loitolla rakkaudestani? Hankin vaivoin isältäni suostumuksen
matkustaa takaisin pääkaupunkiin. Olin saanut tietooni neidin asunnon;
ensimmäiseksi suuntasin askeleeni sinne toivoen edes näkeväni
rakastettuni ikkunassa. Mikä autuus, mikä taivaan ihanuus, kun hänet
näin, kun hän äkillisen mielenliikutuksen valtaamana peräytyi. Ylös
— ylös hänen luokseen, hänen jalkainsa juureen vuodattaakseni koko
sieluni rakkauden korkeimmassa innostuksessa! Tämä ajatus tukahdutti
kaiken harkintakyvyn.
"Ei ketään eteisessä; osuin oikeaan, astuin neidin huoneeseen. Silloin
huusi se, jonka luulin rakastavan itseäni, sellaisella äänellä, että
veri hyytyi suonissani: 'Pois — pois — onneton!' ja ojensi torjuen
kätensä minua kohti, näyttäen selvästi syvän inhonsa. Kuulin askelia
lähenevän, mutta vasta asunnossani, johon olin tiedottomasti palannut,
pääsin oikein tajuihini. Vielä tänä päivänä en osaa selittää, kuinka
poistuin ritari Chauvelinin talosta, kohtasinko ketään, puhuinko
kenenkään kanssa, tai tapahtuiko muuten mitään.
"Rauhoituttuani vähän en voinut muuta ymmärtää, kuin että oli sattunut
jokin onneton erehdys. Kirjoitin Franziskalle, kuvailin hänelle
onnetonta tilaani intohimoisen rakkauteni hehkuvin värein, vannotin
häntä sydämeen käyviin sanoin ilmoittamaan, mikä nurja sallimus oli
aiheuttanut sen vihan ja syvän inhon, jota hän oli osoittanut minua
kohtaan. Heti seuraavana päivänä sain vastauksen, sen kirjeen, joka
ikiajoiksi vei kaiken toivoni. Franziska hylkäsi minut purevalla
ivalla. Hän vakuutti, ettei hänessä likimainkaan ollut vihaa tai inhoa:
hän ei edes ollut kokenut sellaisia tunteita. Mutta mielipuolia hän
pelkäsi kovin ja pyysi minua siksi pysymään poissa näkyvistään. Jotakin
omituista mielisairautta hän väitti minun potevan. Sen pelko oli
aiheuttanut kohtauksen, jonka tulkitsin vihaksi tai inhoksi.
"Tämän onnettoman kirjeen jokainen sana leikkasi sydäntäni. — Lähdin
Pariisista ja harhailin siellä täällä palaamatta Chatilloniin. Puku
ylläni osoittaa teille, mistä etsin rauhaa ja mistä sen löysin."
Markiisitar vakuutti kaiken pyhän nimessä, ettei hän milloinkaan ollut
saanut Charostilta kirjettä, eikä siis myöskään ollut voinut siihen
vastata. Todennäköistä oli, että kirje oli joutunut ritarin käsiin, ja
tämä oli vastannut siihen tyttärensä puolesta.
Markiisittaren mieleen tuli nyt eräs ajatus, jonka vähintäkään aihetta
ei tähän asti ollut uinaillut hänen sielussaan. Hänelle selvisi,
että isä, jonka koko olemus aina oli herättänyt hänessä mitä syvintä
kunnioitusta ja jonka elämänviisautta hän oli pitänyt ajatustensa
ja toimintansa ainoana mittapuuna, että juuri tämä isä oli ollut se
turmiollinen periaate, joka oli vaatinut uhrikseen hänen kauneimman
onnensa. Hänen väärien periaatteiden varassa eletty elämänsä tuntui
synkältä, ilottomalta haudalta, johon hänet oli syösty ilman
pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta. Repivä tuska laskeutui hänen
rintaansa.
Charost käsitti markiisittaren täydelleen ja koetti rohkaista häntä
kirkon suomalla lohdutuksella, jota hän jakeli innostunein sanoin. Hän
vakuutti nyt vasta ymmärtävänsä taivaan ikuisen tuomion ja ylistävänsä
sitä, kun hänen maallinen onnensa oli särkynyt sirpaleiksi, jotta hänen
mielensä puhdistuisi ja pyhittyisi vastaanottamaan suhdetta, johon jo
maan päällä sisältyi taivaan autuus. Hänet oli korkein mahti valinnut
johdattamaan naista, jota hän kerran oli intohimoisesti rakastanut,
ainoalle oikealle autuudentielle.
"Mitä", keskeytti markiisitar kiivaasti, "te tahtoisitte" —
"Olla teidän rippi-isänne", jatkoi Charost rauhallisen arvokkaasti,
"ja minä toivon, rouva markiisitar — tai sallikaa minun nimittää
teitä Franziskaksi — että voitan kaiken maallisen tuskan, joka teidän
elämäänne kuluttaa täällä alhaalla. Teidän puolisonne uskoo minulle
kernaasti kappalaisen paikan linnassanne; hän muistanee kai vielä
Silvein François Charostin, jonka nuoruudenystävä hän oli."
Charost oli oikeassa; hänen lohduttavat sanansa kevensivät
markiisittaren mieltä ja virittivät pian hilpeyttä, jota hän ei ollut
ennen eläissään tuntenut. Useamminkin kuin kappalaisen virka vaati
Charost tuli Nerbonnen linnaan, ja kun hänen vilkas henkensä mielellään
antautui iloisuuteen, joka ei käynyt arvokkuuden ahtaimpien rajojen
yli, tuli hänestä pian keskipiste siihen pieneen seurueeseen, jonka
oli tapana kokoontua Nerbonnen linnaan. Tähän seurapiiriin kuuluivat
etupäässä ritari Preville puolisoineen, muuan herra de Cangé, rouva
Dumée poikineen ja herra Dupin, kaikki markiisittaren naapureita.