Franziska Margarete Chauvelin oli jo varhaisessa lapsuudessaan
kadottanut äitinsä, ja niin oli hänen kasvatuksestaan huolehtimaan
jäänyt vain isä, älykäs, mutta ankara ja totinen mies. Ritari Chauvelin
luuli havainneensa, että naisen voi saada tietoiseksi heikkouksistaan
ja että ne myös sitä tietä voidaan parantaa. Hänen jäykkä luonteensa
halveksi sitä naisten ylevää rakastettavaisuutta, joka on lähtöisin
luonnon naiselle antamasta itsekohtaisesta maailmankatsomuksesta. Juuri
tässä onkin alkusyy sen sisäisen mielentilan ilmaisuihin, joka samalla
kun se tuntuu meistä oikulliselta, ahtaalta ja pikkumaiselta, sittenkin
vastustamattomasti vetää meitä puoleensa.
Päästäkseen tähän päämäärään ritari piti tarpeellisena suojella
tyttärensä luonnetta kaikilta naisellisilta vaikutuksilta; hän työnsi
loitolle kaikki, mikä hiukankin vivahti kotiopettajattareen, osasi
taitavasti järjestää asiat niin, ettei mikään pieni leikkitoveri
pukeutunut samoihin väreihin kuin Franziska, ettei mikään ystävätär
saanut hänelle kertoilla tanssiöiden salaisuuksia. Samalla hän
valvoi, että Franziskan välttämättömät naispalvelijat olivat pelkkiä
narrimaisia olentoja, joita hän sitten esitteli nurinkurisen
naisellisuuden irvikuvina. Pahimmin myrkytetyt pilkkanuolensa hän ampui
tyttären tullessa siihen ikään, jolloin rakkauden suloiset haaveet
alkavat muodostella naisen sisintä olemusta ja joiden vaikuttaessa
nuori poika usein kehittyy narrimaiseksi.
Onneksi Franziskalle oli tämä ritarin usko paha erehdys. Vaikka
hän yrittikin kasvattaa Franziskan syvästi naiselliseen mieleen
miehistä karkeutta, joka halveksii elämän leikkiä luullen sen täysin
käsittävänsä, ei hänen onnistunut hävittää sitä suurta suloutta ja
herttaisuutta, äidin perintöä, jota yhä enemmän säteili Franziskan
olemuksesta ja jota isä ihmeellisessä itsepetoksessaan piti viisaan
kasvatuksensa hedelmänä, ajattelematta että hän juuri sitä kohtaan oli
hionut vaarallisimmat aseensa.
Franziskaa ei voinut sanoa kauniiksi, hänen piirteensä eivät olleet
kyllin säännölliset. Mutta kauniiden silmien nerokas, säihkyvä
katse, suloinen hymy, joka karehti huulilla ja poskilla, täydellisen
tasasuhtainen, sorea vartalo, liikkeiden hieno sulavuus antoivat
Franziskan ulkonaiselle olemukselle sanoin kuvaamattoman viehkeyden.
Sitäpaitsi oli isä hankkinut hänelle oppineen sivistyksen, joka kyllä
usein hävittää sen mikä naisessa on sisintä, syvintä, antamatta mitään
sijalle, mutta joka oli hänet opettanut ymmärtämään asioita oikein,
tekemättä häntä kuitenkaan liian arvosteluhaluiseksi. Pilkallisuus,
jonka hän nähtävästi oli perinyt isältään, oli hänessä muuttunut
hyvänluontoiseksi, elämän iloa pulppuavaksi leikillisyydeksi. Näin
ollen on selvää, että kun isä taipuen säätynsä mukaisen elämän
vaatimuksiin vei hänet n.s. suureen maailmaan, hänestä heti tuli
kaikkien jumaloima olento.
Voimme ymmärtää, kuinka nuorukaiset ja miehet ponnistelivat
saavuttaakseen suloisen, henkevän Franziskan suosiota. Mutta ne
periaatteet, joita ritari Ohauvelin oli istuttanut tyttäreensä, tekivät
kaikki vaivannäöt tyhjiksi. Jos joku mies, jolle luonto erikoisemmin
oli tuhlannut naista miellyttäviä ominaisuuksia, lähestyi häntä, jos
hän puolestaan tunsi kiintymystä tätä miestä kohtaan, astui äkkiä hänen
silmiensä eteen rakastuneen naisen irvikuva sellaisena kuin isä sen oli
loihtinut esiin, ja kauhu ja pelko tappoi kaiken rakkaudentunteen heti
alussa.
Kun oli mahdotonta sanoa Franziskaa tyhmänylpeäksi, kylmäksi, niin
ruvettiin arvailemaan jotakin salaista rakkaussuhdetta, jonka kehitystä
odotettiin jännittynein mielin, vaikkakin turhaan. Franziska pysyi
naimattomana viidenteenkolmatta ikävuoteen asti. Silloin ritari
Chauvelin kuoli, ja Franziska, hänen ainoa perijättärensä, sai
haltuunsa Nerbonnen ritaritilan.
Herttuatar d'Aiguillon (olemme tutustuneet häneen kertomuksen
alussa) katsoi nyt tarpeelliseksi ruveta pitämään huolta Franziskan
asioista, hänen onnestaan ja menestyksestään, koska hänen mielestään
tyttö, vaikkakin jo viisikolmatta vuotta täyttänyt, ei voinut tulla
omin neuvoin toimeen. Tottuneena järjestämään kaikki tavallaan
juhlallisesti hän keräsi joukon rouvia, jotka neuvottelivat Franziskan
tulevaisuudesta ja viimein tulivat siihen yksimieliseen päätökseen,
että hänen nykyinen asemansa vaati häntä ehdottomasti valitsemaan
itselleen puolison.
Herttuatar otti itse taivuttaakseen avioliittoa karttelevan tytön
noudattamaan tätä päätöstä ja iloitsi jo etukäteen suostutustaitonsa
voitosta. Hän lähti neiti Chauvelinin luo ja todisti hyvin
harkitussa puheessaan, joka oli tuottanut hänelle paljon päänvaivaa,
että Franziskan vihdoin täytyi myöntyä elämän ehtoihin, luopua
itsepäisyydestään ja ynseydestään, antaa sydämessään tilaa rakkauden
tunteelle ja onnellistuttaa mies, joka olisi hänen arvoisensa.
Franziska oli rauhallisesti hymyillen kuunnellut herttuattaren puhetta,
keskeyttämättä häntä kertaakaan. Suuri oli herttuattaren hämmästys,
kun Franziska selitti olevansa aivan samaa mieltä, että hänen asemansa
laajojen tilusten omistajana, suuren omaisuuden hoitajana ehdottomasti
vaati häntä vakiinnuttamaan elämänsä jonkun kunnollisen miehen kanssa
hänen omasta säädystään. Hän puhui sitten tästä avioliitosta kuin
jostakin liikeasiasta, joka tällaisessa tilanteessa välttämättä oli
päätettävä, ja arveli ehkä piankin kosijainsa joukosta voivansa valita
järkevimmän ja rauhallisimman.
"Neiti", huudahti herttuatar, "neiti, eikö teidän rikas, herkkä
mielenne siis tuntisi ihaninta tunnetta, joka tekee kuolevaisen
onnelliseksi? — Ettekö milloinkaan ole rakastanut?"
Franziska vakuutti, ettei sellaista ollut sattunut, ja kehitteli
sitten isänsä teoriaa, että näet jokin ilkeä luonnon periaate oli
hillittömästi ivaten istuttanut ihmisrintaan tämän tunteen, joka
murtaa inhimillisen hengen alkuperäisen voiman ja turmelee elämän
nöyryytyksillä ja kaikenlaisilla naurettavilla narrimaisuuksilla.
Herttuatar joutui ihan suunniltaan kuullessaan puhuttavan niin
inhottavista periaatteista ja soimasi aika lailla Franziskaa siitä,
että tämä oli noudattanut oppia, jota hän nimitti suorastaan
jumalattomaksi, pahasta lähteneeksi, koska se oli naisen sisimmälle
luonteelle vastainen ja varmasti saisi aikaan juuri sen, mistä hän
syytti jalointa tunnetta, nimittäin kurjan, turmeltuneen elämän.
Viimein hän otti neidin käden omaansa ja puhui kyynelten kihotessa
silmiin:
"Ei, hyvä rakas lapseni, ei se ole mahdollista; sinä petät itseäsi,
teet itsesi huonommaksi kuin todellisuudessa olet; vieraita ovat
sinulle nuo ankaran, tylyn miehen periaatteet, jotka vihaavat
elämää! — Sinä olet rakastanut ja vastustit vain teeskennellyssä
itsenäisyydessäsi sisäistä liikutustasi! — Ole rehellinen, punnitse
jokaista elämäsi hetkeä! — On sula mahdottomuus, ettei rakkauden tunne
minään hetkenä ole äkkiä tunkeutunut jäällä panssaroituun sydämeesi!"
Juuri kun Franziska aikoi vastata herttuattarelle, näytti jokin ajatus
salaman tavoin välähtävän hänen mieleensä. Punastuen hiusmartoa myöten,
sitten muuttuen kalmankalpeaksi hän tuijotti maahan; syvä huokaus
pusertui hänen rinnastaan, sitten hän puhkesi puhumaan:
"Niin, minä tahdon olla vilpitön. — Elämässäni on ollut hetki, jolloin
minut hirvittävän voimakkaana yllätti tunne, jota opin inhoamaan ja
vieläkin inhoan!" —
"Voi sinua!" huudahti herttuatar, "voi sinua onnetonta, mutta kerro!"
"Olin juuri", kertoi Franziska, "täyttänyt kuudennentoista vuoteni,
kun isäni toi minut teidän seurapiiriinne, armollinen rouva. Te
ymmärsitte voittaa ujouteni, niin että olin kokonaan oma itseni. Sitä,
mikä nyt on mielestäni kelvotonta hillittömyyttä, pidettiin silloin
erinomaisen rakastettavana, ja itserakkaudessani olisin melkein voinut
luulla itseäni seurapiirin ihailluksi kuningattareksi."
"Se te olittekin, varmasti olitte!" keskeytti herttuatar.
"En muista enää", jatkoi neiti, "mistä silloin puhuin, mutta se herätti
koko seurueen huomion, niin että kaikkien katseet olivat kiintyneet
minuun syvän hiljaisuuden vallitessa, ja minä loin hämmästyneenä
katseeni maahan. — Silloin olin kuulevinani aivan lähelläni nimen
Franziska kuin hiljaisen huokauksen. — Vaistomaisesti nostan silmäni
— katseeni osuu nuorukaiseen, jota siihen asti en ollut lainkaan
huomannut; —. mutta selittämätön leimu loistaa hänen tummista
silmistään ja lävistää sisimpäni kuin hehkuva tikari — minut valtaa
sanaton tuska — minusta tuntuu kuin minun täytyisi vaipua kuolemaan,
mutta kuolema on kuin taivaan suloisin autuus. — En saa sanaa suustani,
tuskainen huokaus vain pusertuu rinnastani — ja kyyneltulva vierähtää
silmistäni. —
"Minun luullaan äkkiä sairastuneen, ja minut viedään toiseen
huoneeseen, avataan vaatteeni ja koetetaan kaikkia mahdollisia keinoja,
jotta pääsisin kauheasta tilastani. — Kuolettavan tuskan ja epätoivon
vallassa selitän, että kaikki jo on ohi, että voin jälleen hyvin.
Haluan takaisin vieraiden luokse. — Silmäni etsivät, löytävät _hänet_
— en näe muuta kuin hänet — hänet! — Pelkään hänen lähestyvän itseäni,
ja kuitenkin juuri se ajatus täyttää minut ennen tuntemattomalla, ennen
aavistamattomalla hurmauksella.
"Isäni huomasi kiihtyneen mielentilani, vaikkei ehkä käsittänytkään sen
syytä; nopeasti hän vei minut pois.
"Niin nuori kuin olinkin, täytyi minun huomata, että se paha turmiota
tuottava tunne, josta isäni oli minua varoittanut, oli yllättänyt
minut, vieläpä niin rajuna, että olin vähällä siihen sortua. Isäni oli
puhunut totta. Taistelin ankaran taistelun ja voitin. Nuorukaisen kuva
häipyi, tunsin itseni iloiseksi ja vapaaksi. Uskalsinpa taas tulla
teidän seurapiiriinne, armollinen rouva. Mutta sitä, jota pelkäsin, en
enää tavannut.
"Mutta kohtaloa ei minun voittoni tyydyttänyt; minua odotti vielä
vaikeampi taistelu.
"Useita viikkoja oli kulunut. Istun illan hämärtyessä ikkunan ääressä
ja katselen kadulle. Silloin näen saman nuorukaisen, joka katsoo ylös
minuun, tervehtii ja astuu suoraan talon ovea kohti. — Voi minua!
Kaksinkertaisella voimalla iskee tuo hirvittävä tunne minuun! Hän
tulee, etsii sinua — niin ajattelin, ja se oli autuutta — epätoivoa, ja
löi minut tainnoksiin!
"Kun jälleen heräsin tuntoihini, makasin riisuttuna sohvalla; isäni
seisoi vierelläni naftapullo kädessään. Hän kysyi, oliko jotakin
erikoista tapahtunut minulle. Hän oli kuullut huoneeni ovea avattavan,
sitten suljettavan, ja miehisten askelten poistuvan portaita alas ja
pahasti pelästyen tavannut minut pyörtyneenä lattialla. En voinut,
en uskaltanut sanoa hänelle mitään; mutta hän näytti aavistavan
salaisuuden. Sillä siitä hermokuumeesta huolimatta, joka saattoi minut
haudan partaalle asti, hän kohdisti minuun katkeran ivansa, ruoskien
kiusallista rakkaudenkuumetta ja sen petollisia pyörtymiskohtauksia. —
Minä kiitän häntä siitä; hän auttoi minut saamaan toisen voittoni, joka
näytti minusta kunniakkaammalta kuin ensimmäinen."
Herttuatar syleili, suuteli ja hyväili nuorta neitoa täynnä riemua. Hän
vakuutti, että kaikki kääntyisi parhain päin. Saavutetusta voitosta hän
ei piitannut vähääkään. Mutta kun hän piti tarkkaa päiväkirjaa, jossa
mainittiin jokainen hänen iltakutsuissaan käynyt henkilö ja mitä niissä
oli tapahtunut, toivoi hän helposti löytävänsä sen nuorukaisen, joka
oli saanut Franziskan rakkauden. Sitten hän yhdistäisi rakastuneet,
jotka itsepäisen isän surkuteltava periaate oli eroittanut.
Franziska vakuutti, että jos tuo nuorukainen, joka tietysti näinä
lähes kymmenenä vuotena oli kehittynyt mieheksi, olisikin pysynyt
naimattomana ja pyytäisi häntä vaimokseen, hän ei kuitenkaan suostuisi,
sillä noiden kohtalokkaiden hetkien muisto turmelisi koko hänen
vastaisen elämänsä.
Herttuatar soimasi häntä itsepäisyydestä ja pelkäsi, että oikean
ymmärryksen hetki voisi siirtyä liian myöhäiseksi ja siten aiheuttaa
korvaamatonta vahinkoa Franziskalle.
Mutta neito piti mielenmuutosta tässä asiassa mahdottomana, koska hän
jo kymmenen pitkää vuotta oli kestänyt koetusta. Eipä hän myöskään
tuntunut pitävän kiirettä niin välttämättömältä näyttävän aviopuolison
valitsemiseen, sillä lähes kolme vuotta kului vielä, ja hän oli yhä
naimaton.
"Ihmeellinen hän on, ja jotakin merkillistä hän tekee odottamatta",
sanoi herttuatar d'Aiguillon ja olikin oikeassa, sillä kukaan ei voinut
aavistaa, että Franziska antaisi kätensä markiisi de la Pivardièrelle,
niinkuin todella tapahtui.
Markiisi de la Pivardièrellä näytti Franziskan kosijain joukossa olevan
vähäisimmät mahdollisuudet. Seurassa hän ei esiintynyt juuri edukseen,
sillä tämä varreltaan keskikokoinen mies tuntui henkisesti kuivalta
ja kömpelöltä. Elämänsä hän oli nuoruudessaan tuhlannut, eikä hänessä
siksi ollut elämänintoa, ja tämä välinpitämättömyys, joka välistä
muuttui ylenkatseeksi, purkautui joskus purevana ivana. Hän kuului
niihin epävakaisiin luonteisiin, jotka eivät milloinkaan tee pahaa
ilman pakottavaa syytä ja tekevät hyvää, kun niin sattuu eivätkä tule
erikoisesti sitä ajatelleeksi.
Franziska luuli huomaavansa markiisin esiintymistavassa, ajatuksissa
ja periaatteissa paljon yhtäläisyyttä isänsä kanssa, ja se seikka
nähtävästi lähensi häntä markiisiin. Tämä taas oli kyllin viekas
huomatakseen, millä tavoin tyttö oli voitettavissa, tutki tarkoin
ja painoi visusti mieleensä kaikki, mitä Franziska lausui etenkin
avioliitosta. Näitä mielipiteitä hän sopivassa tilaisuudessa toi esille
ominaan.
Tämä näennäinen mielenlaadun yhtäläisyys, tietoisuus siitä, että
markiisi kaikkien kosijain joukossa oli ainoa, joka katseli elämää
oikealta näkökannalta eikä koskaan esittäisi vaatimuksia, joita hän
ei kykenisi täyttämään, vieläpä se seikka, ettei hänen mieleensä
kertaakaan ollut juolahtanut näytellä tulista rakastajaa, vaan että
hän aina oli pysynyt kylmänä ja kuivakiskoisena, se kaikki määräsi
Franziskan valinnan ja teki velkojain ahdistamasta markiisista
Nerbonnen ritaritilan isännän.
Paljon syytä oli siis olettaa, että tässä avioliitossa ilmaantuisi
ikäviä epäkohtia, mutta todellisuus todisti kuitenkin toista.
Markiisi esiintyi aivan toisenlaisena miehenä puolisonsa
rakastettavuuden häntä ympäröidessä. Jää näytti hänen sisimmässään
sulavan, ja kaikesta vastaanhangoittelusta huolimatta täytyi ihmisten
lopulta myöntää, että markiisi de la Pivardière oli sangen miellyttävä
ihminen, jonka kanssa markiisitar voisi elää onnellisena, vaikkakin
pysyisi periaatteilleen uskollisena.
Vietettyään muutaman kuukauden Pariisissa markiisi lähti puolisoineen
Nerbonnen ritaritilalle, ja molemmat viettivät siellä todella
rauhallista, onnellista elämää, jos siksi voi nimittää täydellistä
välinpitämättömyyttä toinen toistaan kohtaan, joka ei sali mitään
vaatimuksia kummaltakaan puolelta. Tämä asiain tila ei vähimmässäkään
määrässä muuttunut, kun markiisitar synnytti puolisolleen tyttären.
Useita vuosia oli kulunut, kun (1688) puhkeava sota aiheutti n.s.
nostoväen liikekannalle panon, jolloin markiisin oli nostoväkeen
kuuluvana aika-ajoin pakko poistua Nerbonnen linnasta.
Lieneekö tämä palvelus tuntunut hänestä vaivaloiselta vai halusiko
hän vaihtelua yksitoikkoiseen elämäänsä, tai ehkä oli myöskin suhde
markiisittareen käynyt ikäväksi, kiusalliseksi — kuinka lieneekään
ollut, hän pyrki armeijaan ja hänen onnistui saada johdettavakseen
ratsujoukko kreivi Saint-Herminen rykmentissä, ja niin hän joutui
kokonaan pois kotoa.