ROUVA TALLQVIST.
HELMI VESTERHOLM, hänen sisarensa tytär.
ROUVA RAMSTEDT.
NEITI TÖRNE.
HERRA ORELL, meedio.
LEHTORI VIRTALA.
RENNE HAMMAR, ylioppilas.
LIISA, palvelija, vanhanpuoleinen, ontuva.
(Tupa. Perällä ovi. Siitä oikeaan uuni. Vasempaan ikkuna. Etulavalla
pitkä leipomapöytä. Helmi leipoo vehnäsiä, joita parilla pellillä on jo
valmiina kohoomassa. Liisa rasvaa uunin luona viimeistä peltiä.)
HELMI. Meille tulee kiire. Joutuuko uuni?
LIISA. No, jo tok'. Minä sen lakaisen heti, kun vaan olen rasvannut
tään viimeisen peliin.
HELMI. Sattuipa meille arvon hyvää hiivaa, kun noin kohottaa.
LIISA. Ja niin kun se rylläsi jo pytyssäkin, että oli yli laitojen
mennä.--Mutta kuulkaapas, Helmi neiti, se jotain tietää, se. Muistakaa
minun sanoneeni.
HELMI. Voi jesta, tuota Liisaa! Aina sillä on taikoja. No, mitähän tuo
nyt tietäisi sitten? Antakaapa kuulla!
LIISA. Naimisia se tietää, niin varmasti kuin minä olen tässä.
HELMI (nauraen). Naimisia! Vieläkös vain.
LIISA. Panen vaikka pääni pantiksi.
HELMI. Jospa hyvinkin Liisa meiltä sitten viedään.
LIISA. Minäkö? Ehei! Teidät viedään tästä talosta ennen pitkää, uskokaa
jos tahdotte.
HELMI. Elkää joutavia, Liisa. Enhän minä vielä ole siinä ijässäkään.
LIISA (tuo peltiä pöydän luokse). Eikö siinä ijässäkään? Vaikka olette
juur' hempeimmillänne. Herran terttu, noita poskia ja noita silmiä!
Enkeliks' teitä luulisi, totta tosiaan.
HELMI. No niin! Kas vaan, kuinka se Liisa osaa viekastella.
LIISA. Sanokaapas lystin vuoksi: eikö teitä ole vielä kukaan kosinna?
HELMI. Tuommoisia nyt kysyttekään.--Eikä ole.
LIISA. Eikö tosiaan?
HELMI. No, ei ole, ei.
LIISA. Katsokaapa minua silmiin.--No, enkös arvannut! Elkää kieltäkö
enää, jo minä tiedän.
HELMI. Hyi, kuinka olette häijy!
LIISA. Ja sulhasenkin tiedän. Sanonko, kuka se on?
HELMI. No, kuka?
LIISA. Se nuori herra, joka teitä aina saattelee kadulla.
HELMI. Nuori herra? Mikä nuori herra?
LIISA. Niin, kas kuinka on olevinaan! Niinkuin ette muka tietäisi.
HELMI. Sanokaapas, ketä tarkoitatte.
LIISA. Se se, jonka kanssa tässä tuonoinkin puhelitte portilla. Se
mustasilmänen, solakka nuori herra, jolla on viiksetkin. Kyllä te
arvaatte, vaikka ilman suotta kujeilette. Mikäs sen nimi taas onkaan?
Ham--Hame--Ham--
HELMI. Hammar?
LIISA. Hammar niin justiin.
HELMI. Ahaa, vai häntä te epäilette semmoisista. Renne Hammaria.
LIISA. Tunnustakaa pois, hän on kosinut teitä?
HELMI. Eikä ole, ei! Kaikkia sen Liisan mieleen juohtuukin.
LIISA. Mutta hän on niissä hommissa, on varmaan. Ette minua saa siitä
uskosta luopumaan sittenkään.
HELMI (hymähtäen). Kyllä te olette soma.--Mutta laittakaapas nyt se
uuni siellä kuntoon, ne ovat jo ihan liiaksikin kohonneita tuolla
ensimmäisellä pellillä.
LIISA (ottaa pitkävartisen luudan, kastaa sitä vesiämpärissä ja
lakaisee hiilet pois uunista). Tämä tästä joutuu tuossa paikassa.
HELMI (leipoo kotvan aikaa ja hyräilee).
LIISA. Ketäs te nyt ajattelette?
HELMI (naurahtaen). Ketäpäs minä? En ketään.
LIISA. Ai, ai, ai, ai, kuinka hyvin te jo osaatte narrata.
HELMI. Kuulkaapas, Liisa, mistä te sen saitte, että Renne,--että herra
Hammar minua kosisi?
LIISA. Mistäkö sain? Onhan minulla silmät päässä.
HELMI. Puhuvatko siitä muutkin?
LIISA. Puhuvathan ne.
HELMI. Voi, voi, se on paha asia.
LIISA. Mitä varten paha?
HELMI. Niin, nähkääs--jokohan minä nyt teille kertoisin yhtäkaikki--?
LIISA. Kertokaa pois. Ei se mene sen etemmäksi.
HELMI. Ja kun te sen kumminkin näytte tietävän.--No, kuulkaa nyt
sitten, Liisa, kuinka asian laita on. Kyllähän Renne ja minä pidämme
toisistamme, mutta se on niin ikävää, kun täti ei voi häntä kärsiä, ja
on hänelle niin vihanen ettei Renne raukka uskalla täällä enää
käydäkään. Sen vuoksihan meidän sitten täytyy puhella kadulla ja
portilla ja missä milloinkin aina satumme tapaamaan toisiamme.
LIISA. No, ja minkätähden se tätinne ei häntä kärsi? Onhan se niin
pulska poika, että pois tieltä.
HELMI. Niin, eikös ole sitten? Solakka-vartaloinen ja kaunis, ja
iloinen ja herttainen. Tiedättekö Liisa, hän on niin hyvä, ettei
varmaan koko maailmassa niin, ei ainakaan tässä kaupungissa ole toista
hänen vertaistaan. Voi, voi, kuinka kovasti minä hänestä pidän!
LIISA. Mutta minkä ihmeen takia tätinne häntä vihaa sitten?
HELMI. Nähkääs, sen takia vaan, ettei hän usko spiritismiä. Ei ole
mitään muuta syytä.
LIISA. Piri--Mitä sanoitte, ettei hän usko?
HELMI. Spiritismiä. Sitä uutta oppia. Eikö Liisa vielä ole siitä
kuullut?
LIISA. En eläissäni. Mitä uutta oppia se on?
HELMI. Kun puhutaan henkien kanssa ja manataan niitä esille.
LIISA. Ooho? Ihanko manataan esille? Olettekos nähnyt?
HELMI. Enkä ole nähnyt. Mutta niin ne väittävät.
LIISA. Ei tuo tok' liene totta. Ei ikinä.--Tai olisikohan tuomiopäivä
ehkä tulossa? Maailman lopun edellähän ne sanovat semmoisia ihmeitä
tapahtuvan.
HELMI. En tiedä. Täti siihen vaan on niin kovasti innostunut siitä
lähtien kuin herra Orell tuli tänne. Hän se, näette, on mediumi.
LIISA. Mikä hän on, sanoitte?
HELMI. Mediumi. Semmoinen, joka saa henkiä esille tulemaan.
LIISA. Ahaa--hän on toisin sanoen noita, loihtija.
HELMI. Mikä lienee, mokoma. Minä olen sille miehelle niin vihanen,
etten tiedä, mitä hänelle tekisin. Ilman häntä olisi Rennen ja minun
väli ihan selvillä ja kaikki olisi niin hyvin.
LIISA. Sekö se on se laihasäärinen herra harmaissa housuissa, joka
täällä on viime aikoina näkynyt käyvän tätinne luona?
HELMI. Se juuri.
LIISA. Ooho! Vai hän se osaa henkiä manata. Missä tuo lienee sen
konstin oppinut?
HELMI. Kaiketi Amerikassa. Siellä hän kuuluu oleskelleen monta vuotta,
vaan on nyt tullut takaisin kotimaahan.
LIISA. Ja häneenkö sitten tätinne mielestä pitäisi heti kohta uskoa?
Vaikka olisi minkälainen maailman peijuori? Mikä sen tietää? Ei, minun
mielestäni Renne herra on ihan oikeassa, kun epäilee semmoisia
vehkeitä. Minä hänen sijassaan tekisin ihan samalla lailla.
HELMI. Renne sille vaan nauraa ja siitähän täti sitten niin suuttui.
LIISA. Elkääpä olla millännekään. Se suuttumus pian menee ohi.
HELMI. Voi, Liisa kulta, eihän siinä vielä ole kaikki.
LIISA. Eikö vielä kaikki? No, herran tähden, kertokaa nyt sitten
loputkin.
HELMI. Kun henget ovat sanoneet--voi, voi, sehän se juuri on hulluinta.
Hyvä, rakas Liisa, mikähän soppa tästä viimein tulleekaan!
LIISA. Mitä ne henget ovat sanoneet sitten?
HELMI. Että minä ja tuo amerikalainen menisimme naimisiin.
LIISA. Tekö ottaisitte tuon hienosäärisen mieheksenne?--Jo nyt henget
löpisevät turhia.
HELMI. Sitä minäkin. Mutta täti on saanut päähänsä, että niin tulee
käymään.
LIISA. Kun olisi joku, joka osaisi panna henget puhumaan toisella
lailla.
HELMI. Siinähän se on. Mutta kun täällä ei kukaan osaa sitä konstia.
LIISA. Kissa kaikkiakin!
RIIKKA (tulee juosten ja tempaa oven auki). Sievään ylös, Helmi neiti!
Rouva kutsui.
HELMI. Mitä sinne?
RIIKKA. No, siihen henkipeliin. Joutukaa nyt, siellä teitä odottavat.
HELMI. Ketkä?