(Toini ja Kerttu poistuvat paviljonkiin.)
VALTER (innostuneena). Setä, setä, kuulkaa, mitä sanon--!
KAUPPANEUVOS. No, no, elähän nyt--kuulenhan minä vähemmälläkin.
VALTER. Hän on hurmaava! Olen aivan pyörryksissä.--Mikä ryhti--mikä
käytös! Herra Jumala--en ole ikinä vielä nähnyt semmoista. Setä, setä--
häntä minä kosin!
KAUPPANEUVOS. Ooho! Vai häntä sinä kosit? Sinä--joka olet kihloissa
sisaren kanssa? Mene suolle--en mä paremmin sano--
VALTER. Hyvä setä--elkää tehkö minua onnettomaksi. Minä en voi sille
mitään. Minun täytyy saada Bertha. Ooh, kuinka hän on viehättävä.
Näittekö, kuinka sulavasti ja pehmeästi hän liikkui, kuinka hänen
käytöksensä oli varmaa ja tottunutta--
KAUPPANEUVOS. Näinhän minä, näin, näin! Ja kuulin myöskin, mitä hän
sanoi Suomen herroista.
VALTER. Joka oli aivan oikeutettua.
KAUPPANEUVOS. Saattaapa olla. Mutta luuletkos että Bertha semmoisilla
vaatimuksilia koskaan voisi tyytyä sinuun, poika parka?
VALTER. Bertha ei ole niin pintapuolinen että hän minut hylkää
kömpelyyteni tähden. Hän ottaa ensin selkoa karaktääristäni ja muista
sisällisistä ominaisuuksistani.
KAUPPANEUVOS (painolla). Teitkö sinäkin niin Kertun suhteen?
VALTER. Elkää puhuko minulle enää Kertusta, setä, ellette tahdo kiusata
minua kuoliaaksi.
KAUPPANEUVOS. No, olkoon! Puhutaan sitten Berthasta. Mitä sinä tiedät
hänen karaktääristään taikka hänen sisällisistä ominaisuuksistaan?
Tällä lyhyellä ajalla et ole niistä ehtinyt selkoa saada.
VALTER. Vähät siitä! Hän on suloinen, viehättävä, kaunis kuin taivaan
enkeli, siinä kylläksi. Kuka kysyy naisen karaktääriä? Hänen
tenhovoimaansa ainoastaan.
KAUPPANEUVOS. Pian sinä rauhoitut--tuommoinen ihastus ei tavallisesti
kauvan kestä.
VALTER. Sieluni kautta, setä, tämä kestää elämänikäni! Antakaa myöten,
setä, tämä ainoa kerta. Onhan teille yhdentekevä, kummanko sisaren
kanssa minä olen naimisissa, kunhan vaan saatte minusta tasaisen ja
vakavan aviomiehen.
KAUPPANEUVOS. No, onhan tuo sitäkin.
VALTER. Suostutte siis, setä, ja autatte minua eikö niin? Hurraa,
kaikki käy hyvin! Te olette sentään kunnon ukko, setä kulta.
KAUPPANEUVOS. Hiljaa, hiljaa, poika. Vielä siinä on yksi ehto.
VALTER. No, ja mikä se on? Sanokaa pian.
KAUPPANEUVOS. Sinä saat itse ilmoittaa asiasta Kertulle ja hankkia
siihen hänen suostumuksensa.
VALTER. Kiusan kappale! Vieläkö minun täytyy puhella sen pöllön kanssa?
KAUPPANEUVOS. So, so, hän on Berthan sisar, muista se.
VALTER. No, olkoon menneeksi! Kärsin vaikka mitä, jos vaan Berthan
omakseni saan.
KAUPPANEUVOS. Hyvä on! Suostuttu siis. Minä sillä välin puhuttelen
Berthaa puolestasi.
VALTER. Kiitoksia, setä! Tuhannen tuhatta kiitosta.
KAUPPANEUVOS. Säästä kiitokset siksi kuin kuulet, minkä vastauksen
tuon.--Koeta sinä nyt saada Kerttua tänne puheillesi, minä kierrän
sillä välin toista tietä Berthan luokse. (Menee.)
VALTER. Nouse nyt luontoni lovesta, haon alta haltijan. (Koputtaa
paviljongin ovea.) Neiti Kerttu joko olette valveilla?
TOINI (tulee paviljongista). Ah, tekö täällä koputitte, herra
herassööding?
VALTER. Tahtoisin tavata Kerttu neitiä.
TOINI. Anteeksi, hän pukeutuu.
VALTER. Pukeutuu?
TOINI. Niin, Bertha neiti ei salli hänen esiintyä äskeisessä
kostyymissään.
VALTER. Harmi! Kestääkö tuo pukeutuminen kauvankin?
TOINI. Rakastuneelle odotuksen aika on pitkä. Mutta saanko luvan kysyä,
missä on teidän ystävänne?
VALTER. Herra Hellstén? Hän ikään läksi täältä. Luultavasti hän on
jossain likitienoilla. Jos tahdotte, niin kutsun häntä.
TOINI. Pyydän--tehkää niin hyvin.
VALTER. Arvaanko oikein--te tahdotte puhua hänen kanssaan kahden
kesken?
TOINI (keimailee). Te ette siinä erehdy, herra herassööding.
VALTER. Ymmärrän--! Elkää ujostelko. (Erikseen.) Vanha hupakko! (Menee
perälle.) Tuollapa hän onkin. Heikki, tule tänne! Joudu!
HEIKKI (tulee). Mikä on?
VALTER. Neiti Sidensnöre tahtoo sinua puhutella. (Erikseen.) Olkoon
onneksi! Minä en sinua kadehdi.
HEIKKI (erikseen Valterille). On hän kumminkin toista kuin sinun
tallukkasi. (Valter menee.)
HEIKKI (rientää Toinin luokse ja suutelee häntä kädelle.) Armas!
TOINI. Kaikki on selvillä. Minä olen nyt yhtä köyhä kuin tekin. Ei,
köyhempi vielä, sillä minulla ei ole muuta kuin nämä kaksi tyhjää kättä
ja lämmin, hehkuva sydämeni. Iloitkaa, herraseni, tuo inhottava kulta
ei meitä enää erota.
HEIKKI. Kuinka? Mitä tarkoitatte? Minä en ymmärrä teitä. En
tosiaankaan.
TOINI. Ettekö ymmärrä? No, kuulkaa sitten. Lahjoituskirja on tehty.
Kaikki on laillisessa järjestyksessä. Minulla ei ole enää äyrinkään
vertaa omaisuutta.
HEIKKI. Mutta--sehän on suoraa hulluutta! Kuinka--ominpäinkö te--?
TOINI. Ei ominpäin,--kuinka siihen olisin pystynyt. Kauppaneuvos sen
kirjoitti itse ja hänen huostassaan on lahjoituskirja.
HEIKKI. Vai niin! Peijakas! Lahjoittakoon hän sisarensa tyttärien
omaisuuksia, mitä hän muitten asioihin sekoittuu. Minä heti paikalla
menen ja otan sen häneltä pois. (Menee kiireesti.) (Toini nauraa.)
KERTTU (tulee paviljongista omassa puvussaan). Mitä naurat, Toini?
TOINI. Kun--kun--oh, kuinka hassua.