KERTTU. Ihan totta, eno. Et usko, kuinka minua vaivasi eilen illalla
Helsingissä, kun sattumalta jouduin erääsen seuraan--Helsingin kermaan
muuten--paroni Stjernvallin perheessä.
VALTER. Kuinka? Paroni Stjernvallin--?
KERTTU. Niin--minä ennen oleskelin paljon heidän luonaan. Mutta,
antakaa kun kerron teille.--Siellä oli suuri seura koolla--paljon
nuoria herroja--ja, niinkuin jo sanoin, Helsingin hienoimpia! Oh, _mon
Dieu_! Kuinka kömpelöitä ja _tafattia_, kuinka jäykkiä ja kankeita!
Eiväthän ne osaa edes kumartaa _comme il faut_. Aivan käyttäytyvät kuin
sydänmaan ukot, jotka eivät vielä milloinkaan ole esiintyneet
sivistyneessä _societéessä_. Niin; toden totta, eno. Suomen herroilta
puuttuu tykkänään tuo savoir vivre, tuo eleganssi ja hienous, joka
tekee kulturimaiden miehet niin miellyttäviksi.
KAUPPANEUVOS. No, mutta Bertha, jos pääkaupungin parhaat herrat
mielestäsi ovat noin--kuinka sanoisin--noin epäonnistuneita, niin mitä
sitten meistä sanot?
KERTTU (naurahtaa keveästi). Ooh, eno kulta, sinä olet hyvä, eihän
sinun tarvitse ollakaan mikään kavaljeeri.
KAUPPANEUVOS. Vaan--entä serkkusi, Valter?
KERTTU. Niin--hän? (katselee häntä tarkkaavasti). Kertun sulhanen?
(Nauraen.) Kuinka arasti te minua katselette! Ettehän toki pelkää
minua?