HANNA. Tässä.
MAIJU. Kiitos. Se teki hyvää.
JUSSI. Mutta et sinä ole oikein iloinen. Luulin, että sinä nyt kohoisit
vähintäkin seitsemänteen taivaasen.
MAIJU. Odota, veli hopea, ehkä tästä vähitellen kohoankin. Ja menen
yksin tein ylös aina seitsemäänkymmenenteen. Mitäs silloin sanotte?
HANNA. Eikö sinua peloittanut hirveästi?
MAIJU. Peloitti alussa. Mutta niin pian kuin tulin näyttämölle ja näin
yleisön, oli kaikki kuin pois puhallettuna. Minä unohdin koko maailman
ja sain semmoista voimaa ja intoa, että itsekin ihmettelin. Se tuli
varmaan siitä, että koko ajan tunsin, kuinka yleisö oli minulle
hyväntahtoinen.
HANNA. Sinä sen tunsit?
MAIJU. Tunsin, selvästi. Sieltä tuli kuin sähkövirta ja se se vaikutti.
Ette usko, millä sisällisellä riemulla minä näyttelin. Tiesin, että
onnistuin, ja mitä paremmin sen tiesin, sitä helpommaksi kävi
näytteleminen. Voi, se oli vallan toista kuin näytellä tyhjille
seinille siellä kotona.
JUSSI. Sen arvaan.
HANNA. Varsinkin kun oli eläviä ihmisiä vastanäyttelijänä eikä
kasvia.--
MAIJU. Ja sitten--kun huudettiin esille ja kun koko huone kaikui käsien
läiskeistä ja hyvähuudoista, ja kukkavihkoja ojennettiin rampin yli--
HANNA. Niin, mitäs se kaikki vaikutti?
MAIJU. Tiedättekö, minä olin kuolla ilosta. Olisin tahtonut sillä
kertaa puristaa koko yleisön rintaani vasten.
JUSSI. So, so. Ei vähä mitään.
MAIJU. Niin, vaan nyt tuntuu niin oudolta yhtäkaikki. Niin kummallisen
oudolta. En ymmärrä itsekään, mutta--Voi, jos mamma olisi täällä!
JUSSI. Entä pappa!
MAIJU. Ei herran tähden, pysyköön hän vaan siellä kotona.