JUSSI. Hanna--? Itketkö sinä? Kuule--mitä sinä nyt joutavia? (Menee
hänen luoksensa ja laskee kätensä hänen kaulalleen.) Elä itke, elä
herran tähden, ei se kannata. Jopa jo! Ole ihan huoleton, kyllä minä
pidän puoliasi. Mutta sinä et saa silloin asettua minua vastaan. Muista
se. No niin--elä itke enää. Kuule, Hanna!
HANNA. Enhän minä itke.
JUSSI. Itketpäs. Kas tuota, kun osaa narrata. Tiedänhän minä että
itket, mitä sinä kiellät? Näytäpäs silmiäsi--no, näytä vaan, näytä.
Noo--vai et sinä itke? Mikä sinua nyt oikeastaan vaivaa? Tunnusta
kauniisti!
HANNA. Minä olen tarpeeton ihminen maailmassa. Ei minulla ole sijaa
täällä. En sovellu elämään, en voi toimittaa mitään.
JUSSI. Sinäkö tarpeeton? Hui hai! Ennen sitten kaikki muut.--Mihinkä me
matoset joutuisimme, ellei olisi tuommoisia lempeitä, helläsydämisiä
olentoja kuin sinä ja äiti--jotka aina pidätte vaan muista huolta, ette
milloinkaan itsestänne? Voi, että minä nyt pahoitin sinun mielesi noin!
Oikein kirvelee syntistä sieluani. Pikku, herttainen muru, elä ole
milläsikään enää, näes, minä jo lykkään katumusta. Nyt jos pappa olisi
täällä, minä olisin hänelle niin hyvä, niin hyvä, niin että! Ainoastaan
sinun tähtesi, kulta nupukka.
HANNA. Lupaatkos olla? Sinä rakas, hyvä Jussi, tiesinhän, että sinä
pohjalta olet vallan toinen.
JUSSI. Niin olenkin--sen tunnen nyt. Mutta siellä tulee joku.
Kirjapainon poika ehkä--Ei--?
(Vosikka tulee.)
VOSSIKKA. Asuuko täällä herra Valtari?
JUSSI. Mitä sillä? Minä se olen.
VOSSIKKA. Tämän laittoi eräs herra suomalaisesta teaatterista.
JUSSI (ottaa kirjelipun ja aukaisee sen). Teuvolta!--»Loistava
menestys! Seitsemän esiinhuutoa, monta monituista kukkaisvihkoa.
Ihastus yleinen!»--No hei! Hanna, elä ole pahoillasi enää, kaikki on
hyvin.
VOSSIKKA. Tuleeko siitä vastausta?
JUSSI. Ei, saatte mennä.--Odottakaa--tässä vähän juomarahaa.