JUSSI. Mitäkö tämä koskee sinuun? Odotahan, me tulemme nyt siihen.
Tahtoisin, näetkös, väittää, että sinä juuri olet tuommoinen
epäkäytännöllinen puutarhuri.
HANNA. Minä? Kuinka? Millä tavalla?
JUSSI. Sinä tavoittelet semmoisia aatteita ja totuuksia, jotka eivät
menesty tämän maapallon moraalisessa ilmanalassa. Ne kuuluvat, näet,
johonkuhun muuhun taivaankappaleesen, jossa korkeamman elämän ehdot
ovat edullisemmat. Täällä niitä on mahdoton toteuttaa.
HANNA. Mutta voisimmehan kumminkin koettaa. Voisimmehan edes puhua
niistä.
JUSSI. Runoilija sen voi tehdä, niinkuin Ibsen tahi Tolstoi ynnä muut.
He saattavat kirjoissaan haaveilla yhtä toista mahdotonta, vaikka hyvin
tietävät, että hukka olisi käsissä, jos heidän aatteitaan
seurattaisiin: Tolstoi itse myöntää, että hänen oppinsa veisi
ihmiskunnan häviöön, ja Ibsenin Rosmer--niin, hän, ukko paha, on kuin
puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. Ei käsitä tämän maailman
meininkiä ollenkaan.
HANNA. Pelkään, etten minäkään käsitä.
JUSSI. Mutta sanomalehden, näetkös, täytyy ottaa ihmiset semmoisina
kuin ne ovat, ja olot semmoisina kuin ne ovat, katsoa, mikä on
mahdollista toteuttaa, mikä ei,--ja myöskin millä tavalla mikin asia
voidaan perille ajaa. Lyhyesti: sen täytyy olla käytännöllinen ja
viisas, ei haaveilla pilvien tuolla puolen eikä myöskään lyödä päätänsä
seinään. Ymmärrätkös nyt?
HANNA. Kyllähän minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta sillä tavoin
edistytään niin kauhean hitaasti--jos edistytään ollenkaan.
JUSSI. Elä rupea alakuloiseksi, pikku Hanna. Sinun täytyy heittää nuo
korkeat ideaalit ja tyytyä matalampiin, paljon matalampiin, muuten
tulet mielisairaaksi. Mitä hyötyä sinulla siitä, jos välttämättä tahdot
kotimaassa kasvaneita appelsiinia, kun niitä kumminkin on mahdoton
saada? Vähemmän tunnetta, enemmän järkeä, lapsi kulta--No, mitä nyt?
Maiju siellä, luulemma, jo rymyää. Kas niin, tuossa hän on. Miks'et
malttanut nukkua enemmän aikaa?
MAIJU (tulee väsyneen näköisenä sivuhuoneesta).
HANNA. Maiju rakas, kuinka sinä jaksat näytellä illalla, kun et
ollenkaan lepää, etkä moneen yöhön ole saanut unta?
JUSSI. Ja ajattele miten tärkeätä, että onnistut tänä iltana, kun on
koetusnäytäntö.
MAIJU. Eihän ole enää aikaa, kello on jo paljon. Täytyy mennä
teaatteriin.
JUSSI. Kello on vasta kuus. Puoli tuntia ennätät vielä nukkua vallan
hyvin.
HANNA. Mene takaisin pitkällesi. Kyllä minä herätän, jos sattuisit
nukkumaan.
MAIJU. En minä enää. Antakaa minun olla täällä teidän luonanne. Jos
tietäisitte, kuinka vaikeata se on, ette varmaankaan pakoittaisi.
JUSSI. Mikä on vaikeata?.
MAIJU. Se, se--. En minä hirviä kertoa.
HANNA. Kyllä arvaan. Ne yölliset näyt sinua kiusaavat.
MAIJU. Nehän ne kiusaavat.
HANNA. Ihme ja kumma! Eikö mitään apua bromkaalista, eikä
puolikylvystäkään, jonka tänään otimme?
MAIJU. Ei mitään. Pahemmiksi vaan käyvät.
JUSSI. Minkälaisia näkyjä ne ovat? Saanko kuulla? Jospa minä ne
karkoittaisin hyvinkin.
MAIJU. Ei ne vaivaa näin kun olen ylhäällä, ja kun puhelemme yhdessä.
Mutta niin pian kuin menen levolle ja koetan nukkua--
JUSSI. Silloin ne ilmestyvät?
MAIJU. Silloin heti. Jos menen unenhortoon, on isä vuoteen ääressä ja
kumartuu ylitseni. Hänellä on pitkä puukko kädessä, jolla aikoo pistää
minua suoraan sydämeen. »Näin uhrasi Abraham ennen poikansa Iisakin»,
hän sanoo. Minä aina säikähdän ja vavahdan hereille.
JUSSI (nauraen). Ja tuommoista unta sinä pelkäät. Jopa olet
lapsellinen.
MAIJU. Ei siinä ole vielä kaikki. Minä näen hänet välistä valveilla
ollessakin, ennenkuin menen uneenkaan. Kun painan silmät kiinni, ja
koetan nukkua, tunnen selvästi, että hän jo on huoneessa. Repäisen
äkisti silmät auki, ja hän tosiaankin seisoo nurkassa perällä huonetta,
ikäänkuin väijymässä; mutta kun oikein kiinteästi teroitan silmäni
sinne, himmenee hän vähitellen, ja katoo aivan samaan paikkaan,
seisovilta jaloiltaan.
JUSSI. Näköhairahduksia, hyvin tavallisia. Ei niistä huoli olla
millänsäkään, Kun voisit olla pappaa ajattelematta--
MAIJU. Mutta kun minä en saa häntä pois mielestäni, en vaikka mitä
tekisin.
JUSSI, Et ainakaan häntä pelkäisi, turhanpäin. Siitähän ne vaan tulevat
kaikki nuo kuvittelut.
MAIJU. Niin, miksi täytyy minun häntä niin hirveästi peljätä! En sille
mitään voi.
JUSSI. Me lähdemme huomenna lääkäriin, ehkä hän tietää jotain neuvoa.
Nyt unohdamme pois kaikki kummitukset ja puhelemme muista asioista.
HANNA. Tehdään niin. Ajattelin sitä jo äsken ehdoittaa.
MAIJU. Mutta eikö minun pidä jo vähitellen lähteä? Jussi, katsoppa
kelloasi.
JUSSI. Jaa-a! Ei tässä enää ole aikaa kovin vitkastella. Kymmenen
minuttia korkeintaan.
MAIJU. Voi, voi! Kuinkahan minun nyt käynee!
HANNA. Joko tulee ramppi-kuume?
MAIJU. Kuulkaa--yhtä teidän täytyy luvata minulle.
HANNA. Nimittäin--?
MAIJU. Te ette saa tulla teaatteriin tänä iltana, ette kumpikaan.
JUSSI. Mitä hullua? Mekö emme saisi tulla teaatteriin?
MAIJU. Ette millään ehdolla! Minä pyydän ja rukoilen: jääkää pois!
HANNA. Mutta minkätähden?
MAIJU. Minä suorastaan en osaisi näytellä, jos tietäisin teidän olevan
katselemassa. Ajattelin sitä juuri äsken tuolla.
JUSSI. No, nyt tuli kummat!
MAIJU. Etkö muista, Hanna? Koulun tutkinnoissakin ennen en peljännyt
ketään niin paljon kuin mammaa ja sinua.--Samoin nyt. Ei saa ketään
omia tulla teaatteriin, kun minä näyttelen, ei ketään.
HANNA. Eikö milloinkaan?
MAIJU. Sitten ehkä joskus--monen vuoden päästä, kun olen käynyt
Pariisit ja muut.--Mutta tänä iltana ei varsinkaan.
JUSSI. Ja täälläkö meidän pitää istua epätiedossa kaiken aikaa? Kuule--
ei se käy laatuun.
MAIJU. Minä tulen kotiin heti, kun »Ensi lempi» on mennyt. Sitten
istumme hauskasti yhdessä ja minä kerron tarkkaan, kuinka on käynyt.
JUSSI. Niin, mutta--En minä tiedä, tokkohan me tuohon suostumme, Hanna?
MAIJU. Teidän täytyy, minä sen sanon. Vai tahdotteko välttämättä tehdä
minulle kiusaa, tahdotteko, etten onnistuisi?
HANNA. Ollaan poissa, Jussi, koska hän niin vaatii. Näemmehän sen
sitten jonkun toisen kerran.
MAIJU. Hyvä, rakas Hanna, sinä olet aina kiltti. Voi, voi, kuinka sinä
olet herttainen, minä pidän sinusta niin ihmeesti.
HANNA (hymyillen). Vähälläpä on lapsen mieli hyvitetty.
MAIJU. Mutta nyt alkaa jo olla kiire. (Katsoo kelloaan.) Jumaliste--
kohta puoli seitsemän.--No, Jussi, jäätkö pois, vai et?
JUSSI. Hm... Sepähän sitten nähdään.
MAIJU (polkee jalkaa). Sano sukkelasti!
JUSSI. Kuule--elä sinä äyski.
MAIJU. Kun on niin kauheasti kiire. Nyt minun pitäisi olla jo
teaatterilla.
JUSSI. Mene sitten joutuun.
MAIJU. Lupaatko jäädä pois? Hyvä Jussi?
JUSSI. Sinulla on aina kaikenmoisia päähänpistoja, jotka eivät
velvoita, ei niin mitään. Oikein harmittaa tuommoinen--
MAIJU. Lupaatko, lupaatko?
HANNA. Anna myöten, Jussi, hän muuten hermostuu.
JUSSI. Eikö liene jo parhaiksi hermostunut?
MAIJU. Taivas, kuinka sinä minua viivytät.--Puoli seitsemän jo!
JUSSI. No, mene, Jumalan luoma, mene herran nimeen.
MAIJU. Ja sinä et tule?
JUSSI. En. Ole rauhassa.
MAIJU. Käsi päälle.