(Jussin ja Hannan asunto Helsingissä. Mukavasti sisustettu huone. Ovi
eteiseen perällä, toinen ovi vasempaan. Jussin työpöytä oikeaan,
vasempaan divaanipöytä, leposohva, kiikkutuoli j.n.e.
Jussi istuu pöytänsä ääressä lukien viimeistä, sivuksi taitettua
korehtuuria sanomalehteensä. Teuvo seisoo vieressä, katsellen toista
korehtuuri-sivua.)
TEUVO. Hyvä, hyvä!... Mainiota!... Kissa vieköön tämä on niin sukkelaa
ja samalla niin pistävää, että tahtoisin nähdä, mitä osaavat sanoa.
JUSSI. Tietäähän sen edeltäkinpäin. »Nuori Suomi» pilkkaa uskontoa,
ivaa kansan pyhimpiä tunteita. Sehän se on vanha virsi.
TEUVO. Ha-ha-ha-ha!
JUSSI. Mitä kohtaa sinä nyt luet?
TEUVO. »On ehdotettu 'Aamuruskolle' nimen muutosta. 'Iltarusko' muka
paremmin vastaisi sen merkitystä. Tämä kuitenkin on suuri erehdys.
Sillä mitä on iltarusko? Mailleen menneen auringon viimeinen heijastus,
valon sammuvien säteiden ruusuinen hyvästijättö. Mutta ajatelkaamme
siihen sijaan aamuruskon syntyä. Päivä nousee, lähettää ensimmäiset
kirkkaat säteensä herättämään nukkuvaa maailmaa. Pääsevätkö nämä
perille? Ei! Yö on tuonut sumua, usvaa, mustia pilven hattaroita
taivaan rannalle. Näiden kosteaan helmaan vaipuu alkavan aamun
ensimmäinen kirkkaus, säteet ehtivät vaan kullata hautansa reunan.
Vasta sitten kun aurinko on saanut nämä esteet tieltään karkoitetuksi»
--hyvä, hyvä! »kun aamurusko on taivaalta hävinnyt»--sattuvasti
sanottu.--»vasta silloin on valon voitto täydellinen. Meidän pyhät,
kunnianarvoiset isämme ovat niinmuodoin tyystin harkinneet työnsä
tarkoituksen, he ovat tilansa oikein arvanneet antaessaan lehdelleen
nimen 'Aamurusko'.»--Ha-ha-ha ha--
JUSSI. No, eikös se sitten ole niin?
TEUVO. Aivan, aivan! Niin loogillista ja selvää, ettei siitä pääse
mihinkään. Mutta mahtaa niiden naamat venyä pitkiksi tätä lukiessa.
Ja mitähän isä-ukkosi sanoo, eikö hän jo erehdy ja huuda: »Per--»
ha-ha-ha-ha!
HANNA (tulee vasemmalta). Hiljaa, hiljaa, että Maiju saa nukkua.--Mitä
te nauratte täällä?
TEUVO. Jussin kirjoitukselle, joka tulee tämän päivän lehteen. Se on
niin mahdottoman terävä; oletteko lukenut, neiti Hanna?
HANNA. En ole, eihän se Jussi minulle näytä enää milloinkaan
edeltäpäin.
JUSSI. Mitäs sinä aina intät vastaan?
HANNA. Täytyyhän minun, kun sinä et malta olla sättimättä.
JUSSI. Tietysti minä sätin, koska muut minua sättivät.
HANNA. Siitäkö se sitten paranee? Minusta tuo alinomainen riita on niin
ikävää.
TEUVO. Vielä mitä! Ei ikävää ollenkaan. Varsinkin kun Jussi osaa antaa
heille selkään, niin että tuntuu. Ei joudu alakynteen milloinkaan.
Polemiikissa sinä ainakin olet mestari, Jussi, se täytyy sanoa.
JUSSI. Pakostakin siihen oppii sanomalehti-miehenä. Mutta Hanna ei sitä
hyväksy. Pitäisi aina suoda vastustajalle viimeinen sana, ei puolustaa
itseään eikä käyttää aseita.
TEUVO. Ja mikä siitä seuraisi? Luulisivat niin stuukanneensa Jussin,
että hän senvuoksi piti suunsa kiinni. Ja yleisö olisi samaa mieltä.
Eikä pitkää aikaa kuluisi, ennenkuin herhiläiset hyppäisivät hänen
nenälleen kahta rohkeammin.
JUSSI. Se on varma. Ei, Hanna, niinkauan kuin vähänkään kuntoa lienee,
niin pois minä ne silmiltäni karkoitan. En muuten mies olisikaan.
HANNA. Tähän saakka on kumminkin aina sanottu, että akat ne riitelevät
ja haukkuvat toisiaan. Nyt miehet ovat ottaneet akoilta viran.
JUSSI. Ole nyt! Vertaatko sinä sanomalehtikiistaa akkojen
kielen-pieksemiseen? Onhan asiassa ero.
HANNA. Ei minusta ero ole niinkään suuri. Saanko nyt muuten lukea tuon
kirjoituksesi?
JUSSI. Tällä on kiire, poika odottaa eteisessä. Pianhan lehti ilmestyy,
ennätät sen lukea sittenkin. (Hän käärii kokoon korehtuurit ja antaa ne
eteisen ovelta pojalle.) Tässä, vie ne sukkelasti painoon.
TEUVO (ottaa pöydältä erään kirjoituksen). Mitäs tämä on? »Sodat
hävitettävät, asevelvollisuus ja sotalaitos poistettavat.»
HANNA. Ai, elkää lukeko sitä!
TEUVO. Ahaa neiti Hanna! Oletteko tekin ruvennut kirjoittamaan »Nuoreen
Suomeen»? Sepä hauskaa.
HANNA. Vaivaista hauskaa. Eiväthän ne hyvät herrat huoli minun
kirjoituksistani lehteensä. Kaksi on jo pantu paperikoppaan. Tämä
kolmas saa luultavasti mennä samaa tietä.
TEUVO. Mutta minkätähden?
HANNA. Niin, selittäköön Jussi sen asian.
JUSSI. Eikö sitä jo otsakirjoituksesta arvaa ilman muita selityksiä?
TEUVO. »Sodat hävitettävät, asevelvollisuus ja sotalaitos
poistettavat»--niin, tätä tietysti ei käy painattaminen.
HANNA. Minä en ymmärrä, miksi ei käy.
JUSSI. Siksi, että kansalla täytyy olla kuntoa ja voimaa puolustaa
itseään, jos vihollinen hyökkää maahan.
HANNA. Kansalla täytyy olla kuntoa ja voimaa pysyä totuudessa. Jos
miestappo ja verenvuodatus on syntiä ja raakuutta, niin ei mikään
maailmassa oikeuta sitä tekemään. Onhan se selvä asia.
JUSSI. On monta selvää asiaa, jota ei voi elämässä toteuttaa.
HANNA. Täytyy voida! Pelkuruus ei saa estää.
JUSSI. Pelkuruus? Mitä sinä aina sanot pelkuruus? Järki, käytännöllinen
äly--ne ne kieltävät menemästä suinpäin surman suuhun.
HANNA. Sen juuri tekivät esi-isät ja sitä sanottiin urhoollisuudeksi.
Soimaako heitä kukaan järjettömiksi, vaikka panivat henkensä alttiiksi
isänmaan edestä?