HANNA. Elä nyt kiusaa minua. Kerro jo!
MAIJU. Uskallankohan? Sitä,--näes, ei tiedä vielä yksikään ihminen,
muuta kuin minä itse. Sano, osaatko olla vaiti?
HANNA. Vielä kysyt. Tiedät sen entiseltäkin.
MAIJU.. Hst! Elä puhu niin kovaa! Ettei vaan kukaan kuulisi. Odotas,
kun katson, eikö ole Martha tuolla oven takana. Hän siellä seisoo
välistä kurkkimassa. (Katsoo ruokasaliin.) Eipä ole. No niin korvas
auki, nyt, sen sanon: (juhlallisessa asennossa)--minä aijon mennä
teaatteriin. Ruveta näyttelijäksi, ymmärrätkös.
HANNA. Sinä? Elä nyt!
MAIJU. Olen jo kirjoittanut tohtori Bergbomille ja odotan vastausta
mitä pikimmin.
HANNA. Mutta, Maiju) Sinä narraat?
MAIJU. Uskot tai et.--Minä en narraa.
HANNA. Mitä sinä ajattelet? Tietääkö mamma?
MAIJU (heittäytyy sohvaan). Ei, herran tähden, ei tiedä kukaan, johan
sen sanoin. Ja sinä et saa hiiskahtaa sanaakaan, et ainoallekaan
ihmiselle, muista se! Sitten vasta ilmoitan papalle ja mammalle, kun
kaikki on selvillä. Huuh uuh--tulkoon silloin koko myrsky yhtä haavaa.
HANNA. Hepä kieltävät jyrkästi, siitä voit olla varma.
MAIJU. Kieltäkööt! Minä menen sittenkin.
HANNA. Ja milloin olet tuon päähäsi saanut?
MAIJU. Oöh, se on siellä pyörinyt jo kauvan aikaa. Siitä saakka, kun
koulussa kerran Lucie-juhlana näyteltiin »Prinsessa Törnroosaa», ja
minä siinä onnistuin niin hyvin, että kaikki ihmettelivät. Pappa oli
vihainen, kun sai sen tietää, ja iski johtajattaren kimppuun kuin
syötävä--
HANNA (hymyillen). Herra ihme, kuinka sinä puhut!
MAIJU. Mutta »hast du mein kirjavajalkainen vasikka gesehen», se oli
liian myöhäistä: minä jo tiesin, miksi minä olin luotu, ja mikä minun
tehtäväni tässä elämässä on!
HANNA. Tuosta ainoasta kerrasta sen päätät?
MAIJU. Ei, laps' kulta, minä olen sen jälkeen näytellyt joka päivä.
HANNA. Näytellyt? Missä? Kenen kanssa?
MAIJU. Yksikseni, täällä kotona. Tai oikeammin näiden kasvien ja
huonekalujen kanssa. Tuo ficus tuolla on tavallisesti ollut
rakastajana.--Komea rakastaja--eikö totta?--Ja se on minulle niin
uskollinen--ihan niinkuin minäkin sille.
HANNA. Kyllä olet lapsellinen!
MAIJU. Ajatteles, mitä tapahtui kerran. Minä näyttelen Juliana
puutarha-kohtauksessa. Olen nostanut tään nojatuolin pöydälle ja
kiipeän sinne ylös. Karmi on ikkunalautana ja ficus seisoo Romeona
alhaalla lattialla. En kuolemakseni tiennyt että pappa oli kotona.
Deklameeraan sitten innoissani:
"--Oi, armas Romeo,
jos lemmit, niin se suoraan lausu; tai
jos liian pian voitetuks' mun luulet,
rupean tylyks', häijyks', kiellon annan,
kun kosit; muuten en, en millään lailla."
--En kuule ensinkään, kun pappa avaa oven ja seisoo takanani. »Mitä
kummaa sinä täällä vehkeilet?» kaikuu karskea ääni takanani. Minä alas
semmoista hamppua, että olin päälleni lentää.
HANNA. Noo? Ja sitten?
MAIJU. Ei sen enempää.--Nostin kauniisti Romeoni paikoilleen tuonne ja
hajoitin balkongin.
HANNA (nauraa).
MAIJU. Sinä vaan naurat. Mutta annahan olla, minusta vielä tulee
jotain. Jotain suurta!
HANNA (vakavana). Elä, Maiju rakas, kuvittele liikoja. Jos hyvinkin
petyt,
MAIJU. Ole vaiti, minä en pety.
HANNA. Sen on moni tehnyt, ja monen elämä on semmoisesta pettymisestä
särkynyt.
MAIJU. Sinä et sitten usko, että minulla on lahjoja?
HANNA. Hyvänen aika, enhän minä tiedä, näes. Minä vaan varoitan.
MAIJU. Mutta kun minä vakuutan--?
HANNA. No, no, saattaa sinulla olla; en kiellä enkä myönnä, ennenkuin
näen.
MAIJU. Sepä kumma, ettei minulla olisi! Ja etten sitä itse parhaiten
tietäisi.--Ensi tilassa minä teille näyttelen. Saapas nähdä, mitä
silloin sanot. Luulen, että hämmästyt.