"Ei vai saa!" -- Katselin häntä ilmeisellä ihastuksella. --
"Johtolankoja ja vesitorviahan minun piti täällä tarkastaa."
Hän oli pullea tyttöhempukka, posket tummanpunaiset ja täyteläät. --
Olisi ollut synti sanoa, että intelligenssi loisti hänen kasvoistaan.
"Mutta patroona vielä tänä aamuna sanoi, -- kutsui koko talonväen
pihalle seisomaan, -- siitä ei ole muuta kuin tunti aikaa, -- veti
kepillään viirun poikki pihatien ja sanoi: 'Ei ketään ihmistä saa
kymmeneen päivään päästää tuon viirun ylitse kulkemaan. Ei elävää sielua
kymmeneen päivään karjapihan puolelle, -- muistakaa se! -- Ja jos Holman
hovista tulee herroja taikka narreja, niin ajakaa heidät ulos tuosta
veräjästä!'"
-- Aha! Kustaa II Aadolf oli jo ehtinyt ryhtyä varokeinoihin
pappenheimiläisiään vastaan! --
"Olenko minä neidin mielestä herra taikka narri? -- Ei ole enempää kuin
kolme minuuttia aikaa, kun patroona konttorissaan sanoi minulle
näinikään: 'Mene sinä tuosta poikki pihan navettaan, niin Alviina
näyttää sinulle sähköjohdot ja torvet. Sano, että patroona itse käski!'
-- Neiti vissiin on se Alviina? -- Kun on kaunis tyttö, niin passaakin,
että on kaunis nimi!"
-- "Ettehän te minun nimeäni voi tietää?" Hän katsoi minua tutkivasti.
-- "Ettehän te ole minua ennen nähnyt?"
"En ole eläissäni ennen tässä pitäjässä käynyt", vakuutin totisena.
"Koko hovissa en ole muita tavannut, kuin patroonan itsensä."
Alviina näytti epäröivän. Hän hypiskeli johtolankakimppuani, jonka olin
laskenut pankolle, ja näkyi jo alkavan uskoa asiani oikeaksi. Mutta
äkkiä uusi ajatus lensi hänen päähänsä.
"Tulkaa ulos, niin menen patroonalta kysymään."
-- Aha! Pikkuvaleet eivät riitäkään. -- Pitää valehdella oikein Porvoon
mitalla! --
"Patroona hyvin tietää, ettei Jordanin vesi minun käsissäni pilaannu.
Hän juuri käskikin minun samalla katsoa, onko laitteet täällä, niinkuin
ovat piispanhovin navetassa."
"Tiedättekö tekin niistä asioista?"
"Vai en tietäisi? Kun olen kaksi vuotta ollut piispanhovin konttorissa.
-- Ei ollut palkka pieni, mutta onhan sitä nyt ollut, Jumalan kiitos,
hyvät ansiot näissäkin toimissa. Naimaton nuorimies pyrkii maailmalle,
-- tahtoo tehdä tuttavuuksia!" -- Katseeni, jonka loin Alviinaan, oli
olevinaan sulava.
"Mahtoi olla suuri ja komea se piispanhovi?"
"Komea oli! -- Kaksikymmentäneljä hevosta. -- Ja kymmenen hevosta aina
pitkin viikkoa veti vesitynnyreitä rautatieasemalta. Joka lauantai
annettiin Jordanin vettä ilmaiseksi kaikille, kuka vaan tuli pyytämään.
Minä itse sain olla tynnyrintapissa ja laskea. Moneen taloon ja hoviin
sitä haettiin pitkin hiippakuntaa."
-- "Nyt te vissiin valehtelette?"
-- "Olenko neidin mielestä sen näköinenkään?"
"Mutta oliko se vesi tuotu oikein Luvatusta maasta ja Jordanista?"
"No sen tietää, -- laivoissa kolmen meren takaa. -- Emmekä me,
virkamiehet, niin suuria vesimääriä hakijoille antaneetkaan, --
pienempiin astioihin vaan."
"Niin, ei sitä paljon tarvita! Suureen vesiämpäriin, joka on tuolla
navetassa, kaataa meidän pehtori vain litran verran. Minä sillä sitten
valelen navetan lattiaa."
"Niin, paljonko sitä tarvitaan? -- Sekaantuuhan vesi veteen!"
"Herra on paljon nähnyt ja tietää paljon". --
"Neiti sanoo Piilmanniksi vaan". -- --
Navetan ovi oli nyt minulle avoin. Sain vapaasti astua pyhäkköön.
Se oli suuri, valoisa navetta; ikkunat olivat laajat ja oikein uutimilla
varustetut. Vaikka oli paras kesäaika, niin lehmiä pidettiin sisällä.
Siinä syödä nyhtivät viherrehua tai märehtivät, turvepehkuilla maaten.
Ilma oli navetassa tavattoman puhdas ja raitis. -- Todellinen lehmien
palatsi!
Näin heti, että katosta lähellä pitkisseiniä riippui kummallakin puolen
navettaa rivi leveäsuisia kiviastioita. Kivivateja oli kaikkiaan
neljätoista, -- lehmiä navetassa arviolta satamäärä.
Olin tarkastelevinani sähköjohtolankoja. Sain keittohuoneesta
käsitikapuut ja kiipesin, muka sähkölankojen takia, katonrajaan asti.
Sopivassa tilaisuudessa pistin päretikun kiviastian sisään. Huomasin sen
sisältävän hiukan kellertävää, vesimäistä nestettä. Alviina paraillaan,
varsiluuta kädessä, valeli Jordanin vedellä navetan toista
lattianpuoliskoa. Oma puoleni oli vielä koskematon. Tultuani alas
tikapuilta, pistin päreeni väkivesiviemäriin. Kun nyt päretikkua
tarkastelin, huomasin, että sen päässä höyrysi hieno, valkoinen
huurrekaasu.
Olin nähnyt kyllin. Alkuperäinen arveluni oli saanut vahvistuksensa.
Menin Alviinan luo: "Eipä täällä minulle taida olla työtä. Kunnossa
olivat sähköjohdot."
"Ja näinkö siellä piispanhovissa navetan lattioita valeltiin?"
"Ihan niin, -- juuri sillä tavalla! -- Mutta voisinhan tarkastaa, miten
teillä virtsakaivo on tehty. Se on kai lukossa?"
"Avain on keittohuoneessa. Minä tulen aukaisemaan."
"Ei meillä siellä piispanhovissa ollut tapana ilmanvaihto- ja
tuuletuspeltejä pitää navetassa auki, muuta kuin ani harvoin, silloin
tällöin", sanoin Alviinalle, lähtiesssämme ovesta ulos.
"Ei meilläkään nyt enää! -- Ja kuitenkin lehmät Heikinpäivästä alkaen
ovat lypsäneet parempaa maitoa kuin ennen. Piilmanni näkisikin, miten
kaunista voita saamme!" -- Alviina alkoi innostua; hän oli omalla
alallaan, näissä seikoissa asiantuntija.
"Ymmärtäähän sen: Lehmät viihtyvät Jordanin veden lähettyvillä. Ja
toisekseen kärsivät navetan alituisesta vedosta; saavat leiniä, nuhaa,
yskää ja tuberkeleita."
Virtsakaivo navetan ulkopuolella oli suuri, koko navetan pituinen ruuma.
Pistin siihen seipään, jolla koetin tönkiä laarin pohjaa. Seipään
rohjuiseen tyvipäähän näin tarttuneen valkoisia kidekirpaleita.
"Hyväthän nämä laitokset ovat", vakuutin Alviinalle.
Heti oikealla kädellä oli lautavaja, jossa huomasin ruiskun pumppuineen.
Sen siivosta saatoin tietää, mihin sitä oli käytetty. Vieressä oli
tynnyri, jonka ylitse oli löyhästi sidottu harvakuteista säkkikangasta.
Kankaan pussimaisesta puhjukasta korjasin muutamia valkoisia kiteitä,
jotka pistin taskuuni.
Juuri samalla sattui huomiooni toinen katos, jossa oli suuri määrä
avaamattomia sementtitynnyreitä.
"Mihin kaikki nuo tarvitaan?" kysyin.
"Kukapa ne patroonan tuumat tietää? Alkuviikolla vasta tulivatkin tänne
laivalla."
Olin toimittanut tehtäväni Lahisissa. Ei ollut syytä viipyä kauvemmin.
Minä hetkenä tahansa saatoin saada kiivaan herra Wallenbergin niskaani.
-- "Eipä minulla olisi ollut asiaa lainkaan tähän hoviin. Niin oli
kaikki paraassa kunnossa. Toisissa paikoissa voi olla työtä
viikkokausiksikin." -- Pistin Alviinalle kättä hyvästiksi.
"Eikö Piilmanni katselisi vielä meidän toistakin navettaamme?"
"Uskonhan minä jo vähemmälläkin Alviinan kykyyn ja huolellisuuteen.
Taidattepa olla oikein koulun-käynyt."
"Tulihan sitä käytyä niinkuin karjakkokoulua! -- Meneekö Piilmanni tästä
nyt Holman hoviin, tuonne toiselle puolen lahtea? Jos sattuu, voisi
siellä olla työtä hyvästikin."
"Enköhän vaan taida lähteä tästä kirkonkylään päin. Huomenna on
sunnuntai, ja kukapa silloin tahtoisi olla kaukana kirkosta? Ehkä minä
tapaankin Alviinan kirkkomäellä." --
Jätin tämän tuhmansekaisen tytön, josta jo aloin olla pääsemättömissä.
Viklundin mieltymys Alviinaan ei varmaankaan ollut riippuva tytön
henkisistä lahjoista. Häntä kyllä ihastutti "nuor ruumis viehkein
hemmekkäin". -- Mutta Viklund kai tuumikin: "on kylliks sielua
itselläin".
Alviina meni uudestaan navettaan, joten voin vapaasti pyrkiä takapihan
nurkkien ohi talosta pois. Minun ei tarvinnut aluksi lähteä kulkemaan
muka "konttoriin päin", jolloin olisi täytynyt mennä ajotielle itse
kartanonpihan lävitse.
Onni minua todellakin suosi! Tuskin olin ajotiellä kivenheiton matkan
päässä kartanon pihaveräjästä, kun Lahisten herra pyylevänä,
rusikkasauva kädessä, tuli portaita alas astuen. Laahustelin jalkojani
perässäni ja kävelin laiskan rennosti, niin että mäyrännahkalaukku
heilui edestakaisin olallani. Sulkiessani yläveräjän, huomasin
Wallenbergin seisovan keskellä pihaa tarkkaavassa asennossa, kasvot
minuun päin kääntyneinä.
Toivoin sydämestäni, ettei Alviina joutuisi pahempiin selkkauksiin
tutkimusteni johdosta. Olinkin vältellyt tekemästä hänelle mitään
varsinaisia kysymyksiä. Jos Wallenberg alkaa häntä kovistaa toimistani
navetassa, niin tytöllä on puhdas omatunto. Hän ei joudu hätään, vaan
pystyy puolustamaan itseään. Hän voi rehellisesti vakuuttaa, että vieras
vain vilkaisi sähkölankoihin, ja kun olivat kunnossa, heti lähti
navetasta ulos. Myös hän voi ilmoittaa menneeni kirkolle päin
työnhakuun.
Herra Wallenbergin maahenki-hankkeet olivat nyt tiedossani. Malmfelt on
voittava vedon. Lankinsuon riitajuttu tulee kunnialla haudattavaksi. --
Minua nauratti sana "maahenki" tässä yhteydessä. Wallenberg oli tahtonut
ivailla käytäntöön otettua nimitystä, joka hänen mielestään ei merkinnyt
"_Erdbegeisterung_" vaan "_Erdhauch_"!
Kävelin hiljalleen maantietä Holmaan päin. Koetin tehdä eräitä
ylimalkaisia arvioita Wallenbergin uuden keksinnön merkityksestä.
Suurviljelijälle siitä kyllä saattoi olla hyötyä. Wallenbergin uutta
menettelytapaa käyttämällä, voidaan jossakin määrin vähentää ulkomaisten
apulantojen ostoa. Erittäin Lahisten herralle, jolla oli suuri karja,
tämä keksintö voi semmoisenaan olla varsin arvokas. Hänellä oli noin
kaksisataaviisikymmentä lehmää navetoissaan, -- lukuunottamatta
aukumenttitilan karjaa. Tähän tulivat lisäksi hevoset sekä elukat
karsinoissa ja läävissä. --
Mutta oliko keksinnön kantavuus niin suuri, että Wallenberg, kuten hän
näkyi toivovan, voisi saada aikaan todellisen uudistuksen viljamaiden
lannoittamisessa? -- Tuskinpa vaan!
Oliko Wallenberg siis ollut liian vilkastoiveinen, kuten keksijät ja
keksijä-parat yleensä, -- vai oliko asiassa vielä jotain muuta?
Luulin Lahisissa nähneeni kaikki ne laitteet ja menettelytavat, mitkä
olivat tämän kysymyksen yhteydessä. Olin jotenkin selvillä siitä, mikä
tehtävä milläkin erikoisasialla oli pääasiaan nähden.
Ah! olin juuri pääasian unhottaa! Karjanlanta paranee umpinaisessa
navetassa! -- Tämän kautta keksinnön arvo lisääntyy monin verroin: Sillä
on tavaton merkitys sekä suurviljelijälle että pienviljelijälle. --
Astuessani eteenpäin, olin päässyt lähelle Holman ajotietä, missä
maantie tekee kierroksen Haukkavuoren ympäri, kun mieleeni johtuivat
Lahisten sementtitynnyrit. Suuri määrä sementtiä oli äskettäin tuotu
taloon. -- Mitä varten? Oliko tämäkin seikka jollain tavoin Wallenbergin
uusien hankkeiden yhteydessä? -- Rautabetonia? Ah! olinhan, kulkiessani
rehuladon ulkonurkan ohi, kompastunut kokonaiseen soraläjävuoreen!
Somero oli nähtävästi viime talvena sinne ajettu.
Äkkiä kaikki kuin välähdykseltä selvisi minulle mieleeni! Ymmärsin, mitä
betonirakennusta Wallenberg ryhtyy rakentamaan keskellä kesää. -- Karja
piakkoin lasketaan niitetyille kedoille ja on jälleen lokakuusta alkaen
navetassa. Rakennus on saatava siksi valmiiksi! -- Sitäpaitse, olihan
Wallenberg uhannut jo jouluksi kirjoittaa seikkaperäisiä neuvonantoja
maanviljelijöille!
Wallenberg aikoo todella tehdä jymyt Suomessa! -- Vihelsin pitkään.
-- "Tuleeko herra professorille mustalaistavat mustalaisen puvun
mukana?" -- Tienkäänteessä tuli Signe neiti vastaani nauraen. Hän oli
avopäin; punainen päivävarjo niskassa suojeli häntä aamuauringon
säteiltä.
"Hyvää huomenta toistamiseen!"
"En malttanut pysyä kotona. Piti tulla kuulemaan. -- No, kuinka kävi?
Saitteko selkoa asioista? -- Arvasin, että te pian ehkä palaatte. --
Kumpiko voittaa vedon?"
"Isänne kyllä voittaa. Asia on täysin selvillä."
"Ja näin lyhyessä ajassa. -- Olettepa äärettömän etevä!"
Samalla hän huomasi, minkälainen pukuni oikeastaan oli, -- miltä
mustalainen näytti! Hän purskahti raikuvaan nauruun, katseli minua joka
puolelta ja tirskuili kiusoittelevan lystikkäästi. Pelkään, että "korkea
oppi" tunsi itsensä sangen yksinkertaiseksi ilkamoivan tyttölapsen
vallattomuuden edessä.
"Mutta miten te olette päässyt noin mustaksi?" hän ihmetteli.
"Kahvi tekee mustaksi, sanotaan".
"Mutta ei mustasukkaiseksi, kuten tädit väittävät! -- Tiedättekös, äiti
tulee nyt kovin iloiseksi. -- Hän oli vedosta ensin niin hirveästi
pahoillaan. Mutta me silloin selitimme, -- isäni ja minä, -- että setä
Wallenberg kyllä häviää vedon; ja isäni sanoi, että se ikävä Lankinsuon
riita myös nyt loppuu. Mutta äiti ei uskonut. Isä itse oli vakava. Mutta
me sanoimme, että tohtori Pohjamo osaa kaikki, ja mihin ikinä hän
ryhtyy, sen hän saattaa perille kanssa ja silloin isä ja äiti
hymyilivät."
"_Me?_" --
Hän huomasi puhuneensa itsensä pussiin ja joutui hämilleen. -- "Ja
_minä_ kerroin sitten äidille teidän valepuvustanne, ja silloin hän
nauroi ihan katketakseen."
Olimme päässeet ahteelle, mistä Holman pihamaa näkyi. -- "Kas, isä ja
setä Ruuth seisovat portailla. He huomaavat jo meidät". Hän heilutteli
innokkaasti punaista päivänvarjoaan. -- "Nyt he arvaavat, että kaikki on
hyvin".
Pitkin matkaa kartanoon saakka hän aina välillä uudisti merkinantojaan.
-- Vertaus kyllä pahoin ontui, mutta olin kuin mikä Teseus,
paluumatkalla Ariadnen kanssa. Minotauroksen pesään olin pistänyt pääni,
monimutkaisesta sokkelosta suoriutunut. -- Niin, siihenpä vertaus
päättyikin! -- Mistään turmasta en ollut Ariadnea pelastanut. Hänellä
oli vyyhtinsä omissa käsissään, ja sitä minä en ollut selvittänyt. --
Mutta siitä huolimatta uusi Teseus tuli punaisin purjein, ja merkinanto
oli Ariadnen itsensä. -- Voi, nuorenmiehen ikuisia haaveita!
Viklund avasi meille veräjän, kysyvä ilme kasvoissaan.
-- "Kaikki selvillä, Viiklunti! -- Tulkaa huoneeseeni, niin viette puvun
takaisin omistajalleen. -- Viiklunti saa yhtä ja toista puuhaa tänä
päivänä Holman navetassa."
Signe neiti kiiti kohotetuin käsin poikki pihan; portailla hän, lainkaan
pysähtymättä, lausui pari sanaa isälleen ja jatkoi sitä menoa sisään
saakka. Hän kiiruhti viemään hyviä uutisia äidilleen.
Malmfelt ja herra Ruuth tulivat iloisina vastaani.
"Vai niin! Sepä hauska, että onnistuit! -- En tiedä, kuinka oikein
kiittäisin sinua." Malmfelt puristi kättäni.
Herra Ruuth löi minua tarmokkaasti olalle. "Se oli nopea suoritus!" hän
lausui suuremmalla sydämellisyydellä, kuin olisin odottanutkaan. "Kemia
on sentään -- tieteiden tiede! Ja teillä kun jo -- lähtiessänne, oli
koko juttu -- selvillä!"
Nähtävästi Malmfelt oli kertonut herra Ruuthille aamuisen keskustelumme.
He olivatkin nyt kovin halukkaat seikkaperäisesti kuulemaan, mitä
Wallenbergin kokeilut tarkoittivat.
"Lyhyesti sanoen, herra Wallenberg on kokeissaan ottanut sitoakseen sen
ammoniakin, joka navetan tuuletustorvien kautta tätä nykyä häviää
ilmaan, tuottamatta mitään hyötyä. Tiedämme, että ammoniakki -- siinä
oleva typpi -- on kasvien tärkein ravintoaine. Wallenbergillä on
navetassaan pieni, sievonen tehdas, jossa valmistetaan parannettua
ammoniumsulfaattia. -- Kas tässä, eräitä _corpora delicti_!"
Otin taskustani suurempia ja pienempiä kiteitä, jotka laskin kuistin
pöydälle. -- "Edessänne on puhdasta salmiakkia, klorammoniumia. Tätä
arvokasta suolaa on ainoastaan 20% siinä ammoniumsulfaatissa, jota te
maanviljelyskaupoista ostatte. Yksi kilo tätä vastaa viittä kiloa teidän
apulantaanne.
"Huomatkaa: tämä on vasta Wallenbergin kokeilua! Hänen varsinainen
tarkoitusperänsä on paljon laajakantoisempi.
-- "Mutta, hyvät herrat, minun täytyy nyt hiipiä huoneeseeni pukuani
muuttamaan! Sitä paitse, ennenkuin voin seikkaperäisesti esittää näitä
asioita, täytyy minun tarkoin punnita tekemieni havaintojen jokaista
yksityiskohtaa, sommitella kokoon ajatuksissani Wallenbergin
suunnitelman pääpiirteet sekä tehdä eräitä todennäköisyyslaskelmia. Sen
verran voin nyt jo sanoa, että herra Wallenberg kyllä on tunnustava
hävinneensä vedon."
Herra Ruuth pisti todistuskappaleeni lompakkoonsa ja lähti huoneeseensa.
Malmfeltin täytyi saada kertoa asiat rouvalleen. Minä menin yläkertaan.
Käytävässä herra Soinivaara, gentlemanin puvussaan, tuli vastaani. Hän
oli nähtävästi lähdössä aamukävelylleen. Ennenkuin pääsi sivutseni, hän
tunsi minut, astui askelen taappäin ja katsoi minuun pitkään,
itsevanhurskaan nuhtelevasti. Ei ollut leikkiä siinä katseessa. Muistan
kerran kouluajoiltani, kolmannelta luokalta, kun olin käynyt
omenanvarkaissa, miten luokan-esimies loi samanlaisen katseen minuun,
kadotettuun.
-- "_Herra_ tohtori on jo lähdössä yölevolle?"
-- "Lehtori on jo hereillä, -- hyvää huomenta!" -- Kumarsin ja astuin
kamariini.
Sain tehdä jotenkin perinpohjaisen puhdistuksen, ennenkuin jälleen
tunsin olevani omassa olossani. Pukeutuessani saapui Viklund, jolloin
neuvottelin hänen kanssaan tehtävistä töistä ja sain kuulla paikkakunnan
juna-ajat. Jos hyvin kiirehdimme, voidaan vielä telefoonilla tehdä
kaupungista tilauksia, lähetettäväksi pikatavarana kirkonkylän asemalle.
Riensin alakertaan.
"Nyt, setä, oitis telefooniin! -- Ei ole aikaa kyselyihin. --
Telefoonatkaa kaupungin rautakauppaan. -- Todella! sepä onni, että linja
oli auki! -- No niin: Rikkihappoa 50 kiloa; -- galvanisoitua rautalankaa
N:o 14, 3 kiloa; -- pieniä väkipyöriä 1 1/2 tusinaa, 2-3 senttiä
läpimitaten; mönjää 1/2 kiloa. -- Vielä sitten! Menkööt rautakaupasta
Jaakko Huhtaselle, lähellä rautatieasemaa: -- 1 1/2 tusinaa kivivateja
-- eli "kivipyttyjä" -- à 3 litraa. -- Kaikki heti kohta pikatavarana
tänne. --
"Toivon, että ennätämme saada tavarat. Tämä on ainoa juna, jota voimme
tänä päivänä käyttää, ja huomenna on sunnuntai. Sedän kunnia vaatii,
että ratkaisu esitetään herra Wallenbergille niin pian kuin mahdollista.
Laitamme Holman navettaan samanlaisen tehtaan, kuin Lahisissakin on. --
Laskemme arvoitusta esittävän peikon poikkihakatun pään silkkihuivissa
Wallenbergin jalkojen juureen, kuten Andersenin sadussa."
"Ei, kuulkaa nyt, herra Pohjamo, peikon pää on laskettava -- prinsessan
jalkojen juureen!" -- Herra Ruuth oli hyvällä tuulella: -- minä olin
harvoin kuullut hänen puhuvan niin pitkää lausetta yhteen henkäykseen.
Olin velvollinen antamaan heille muutamia selityksiä. Istahdimme
tupakkahuoneeseen.
"Asia on se, että tarvitsemme suolahappoa. Mutta kahdesta paino-osasta
rikkihappoa ja yhdestä osasta keittosuolaa saadaan suolahappoa.
Viklundilta kuulin, että keittosuolaa on talossa kyllin. Ostaessamme
rikkihappoa voitamme puolet hinnasta. Sitä on kaupan pajukoppien
suojaamissa 50 kilon pulloissa.
"Ripustamme suolahappoastioita navetan kattoon. Suolahappo imee
ammoniakkia itseensä, ja astiain pohjalle kiteytyy salmiakkia.
Kivivatien lukumäärä -- Viklund kutsuu niitä "kivipytyiksi" -- saa
riippua navetan koosta ja lehmien luvusta. -- Lahisten uudemmassa
navetassa niitä oli neljätoista. Holman suuressa kivinavetassa voisimme
käyttää kahdeksantoista."
"Nyt kuullessani Wallenbergin kaikki temput", sanoi Malmfelt, otsaansa
sivellen, "huomaan sitä selvemmin, kuinka mahdotonta minun olisi ollut
saada niistä tietoa omin päin. Häpeän oikein itseäni ja vetoani! Häpeän
Pohjamon edessä, häpeän Wallenbergin edessä." -- Malmfelt karisti tuhkaa
sikaristaan ja puhalsi savurenkaan ilmaan.
-- "Wallenberg olisi todella ansainnut voittaakseen vetonsa."
"Entä Lankinsuo? -- Paras aina, kun käy, -- niinkuin käy", lausui herra
Ruuth filosoofisesti. "Tapausten logiikka on kuin -- sirkkelisaha. Jos
kuinka päin terää kääntää, -- se leikkaa sittenkin. -- Tahdon olla
täysin -- puolueeton. En puutu asiaan -- sinne enkä tänne. --
Kinastuksen syy oli -- syvimmin katsoen -- Lankinsuo. Herra Pohjamo --
vastoin tahtoaan -- muistutti sen hänen mieleensä. Wallenberg oli tämän
jälkeen -- vaatelias, sietämätön. Jo sorsanajossa hänen kätensä --
vapisivat. Jos Wallenberg kaksi vuotta sitten olisi suostunut --
sovintotarjoukseen, niin hän ei nyt häviäisi -- tätä vetoa."
Nyt vasta opin oikealta kannalta tuntemaan herra Ruuthin. Hänen
näennäisen haluttomuutensa ja velton välinpitämättömyytensä alla piili
kypsästi harkitseva järki, hieno ymmärtämys ja äärimäisin
suvaitsevaisuus. Tyynen pinnan alla kulki vankka pohjavirta, jota ohjasi
miehenarvo. -- Hän oli iloissaan siitä, että Malmfelt voittaa vedon,
että Lankinsuon riitajuttu päättyy, että Wallenbergin käytös kääntyy
häntä itseään kohtaan. Hänen mielestään ei Malmfeltilla ollut syytä
omantunnon vaivoihin, mutta hänen velvollisuutensa oli pysyä
puolueettomana. Herra Ruuth oli itse vedon todistajana ja, jos riita
syntyy, jäsen siinä sovinto-oikeudessa, johon hän sekä herra Wirsén
valitsevat puheenjohtajan.
Käännyin herra Ruuthin puoleen: "Pyytäisin kysyä teiltä eräitä seikkoja.
En tahdo kysellä sellaista, mistä te, vedonlyöjäin luottamusmiehenä,
voisitte joutua välikäteen."
"Siitä olen vakuutettu", hän lausui lämpimästi.
Tiedustelin herra Ruuthilta hänen omia havaintojaan karjanlannan
huonontumisesta.
Sukeutui pitkänlainen keskustelu, josta kävi ilmi, että Ruuth todella
oli alkanut epäillä lannan muuttuneen heikkoperäisemmäksi. Pelloille,
joihin hänen isänsä aikana ja hänen omassa nuoruudessaan oli vedetty
määrätty kuormaluku sekottamatonta lantaa, täytyy nyt vetää samaa lantaa
paljon enemmän. Sato kuitenkin tulee pienempi. Ilman apulantoja ei enää
lainkaan voida tulla toimeen.
Mitään syytä tähän asianlaitaan hän ei ollut keksinyt. Hän kyllä oli
asiaa miettinyt, mutta lopulta tullut siihen johtopäätökseen, että se ei
ole lanta, joka huononee, vaan maan tuotantovoima, joka vähenemistään
vähenee. Jonkun aikaa voidaan maata viljellä, -- määrätyin kausin.
Säästelemällä ja apukeinoja käyttämällä voidaan tuottamiskykyä
pingoittaa varsin pitkälle -- sadoiksi, suotuisissa oloissa ehkä
tuhansiksikin vuosiksi, -- mutta ennen tai myöhemmin se kuitenkin aina
viimein loppuu. Sellaisia esimerkkejä olivat Sahara, Syrian-Arabian ja
Gobin erämaat, Sisä-Aasian arot, koko Pohjois-Afrika, kaikki itämaat.
-- Huomautin, kuinka perin virheellinen tämä yleinen käsityskanta itse
asiassa on, ja kuinka hän ampui yli maalin. Maan tuottamiskyky on
loppumaton, luonnon utaret ehtymättömät, niinkauvan kuin aurinko
lämmittää, ja ilmakehässä on typpeä, happea, vetykaasuja ja hiilihappoa.
Missä luonnonsuhteet muuten ovat suotuisia, siinä maa, itsekseen
jätettynä, aina kokoo vähitellen varastoonsa uusia kasvattavia aineksia.
Ryöstöviljelyksellä tietysti voidaan määrätyllä alueella lyhyessä ajassa
hävittää vuosituhansien säästöjä. Varottavina esimerkkeinä siitä ovat
juuri Pohjois-Afrika ja itämaat. Taikka Suomessa Kymin-laakson entiset
kauramaat. Mutta järkiperäisesti hoidetulla vuoroviljelysalueella
lisääntyy maan tuotantovoima lisääntymistään.
Jos nyt jollakin tilalla viidentoista -- kahdenkymmenen vuoden kuluessa
ei ole otettu uusia maita viljelyksen alaiseksi, -- jos samalla ajalla
talon karjaa on yhä lisätty ja viljelysmaille lannan ohella vedetty
savea ja ruoppaa sekä lisäksi vielä kallisarvoisia ostolantoja, mutta
viljelystuotteita siitä huolimatta ei ole saatu enemmän kuin ennen, --
niin tämä epäilemättä riippuu siitä, että talon oma karjanlanta on
heikontunut.
-- "Että asianlaita todella on sellainen, en ole aikaisemmin tiennyt.
Mutta tiedän sen nyt. -- Herra Wallenberg on sen minulle opettanut. Hän
tahtoo väittää, että nykyaikaiset navetat ovat maanviljelyksen tuhoksi!"
--
Huomautin vielä, kuinka navettain ilmanvaihtojärjestelmä tuli
käytäntöön, yksinomaan meijeriliikettä silmällä pitäen. Tuli saada
hajutonta maitoa ja puhdasta, maukasta voita. Yksipuolisesti on ajateltu
ainoastaan tätä asiaa. Sillä välin annetaan navetan arvokkaimman kaasun,
ammoniakin, lentää tuuletustorvien kautta ilmaan. Se ei nyt tule
hyödyksi harakoillekaan. -- Korkeintaan mikroobeille ja eräille
vaarallisille tautibasilleille. Wallenbergin mielestä "mädätetään
maailmaa". -- Entisinä aikoina sitoutui ammoniakkia suurin määrin
navetan verekseen lantaan, sitä kyllästyttäen!
-- "No niin, teillä on nyt navetoissanne ilma verraten puhdasta. Mutta
kuitenkin, kuka tietää, eivätkö lehmät talvella kärsi navetan kovasta
vedosta yhtä paljon, kuin ennen läävän ummehtuneista kaasuista? --
Wallenberg pitää navettansa suljettuna; hänen navetassaan ei ole vetoa.
Mutta siitä huolimatta sen ilma on täysin raitis, raittiimpi kuin
teillä! Hän saa ammoniakin sidotuksi: hankkii itselleen samalla
voimaperäistä karjanlantaa sekä uuden apulannoitusaineen, joka on viisi
kertaa tehokkaampaa kuin kalliilla hinnalla ostettu ammoniumsulfaatti.
-- Yksi tie, kaksi asiaa!" --
Herrat olivat ihmeissään, innoissaan. -- "Minä laitan jo maanantaina
omaan navettaani -- samanlaiset vehkeet", sanoi herra Ruuth.
Ja nyt Ruuth kertoi merkillisen jutun. Joku aika sitten oli eräs hänen
oman pitäjänsä isäntämiehiä, -- vanha, rikas ukko, -- tullut Ruuthin
luo, joka oli osuusmeijerin johtokunnan puheenjohtaja, ja sanonut
itsensä osuusmeijeristä irti. Syyksi hän oli ilmoittanut sen, ettei hän
suostu kauvemmin noudattamaan yhtiösääntöjen määräyksiä navetan hoidosta
ja puhtaanapidosta. Oli vakuuttanut aikovansa "tukkia kaikki reiät ja
lävet navetassaan", niin että navetta taas oli kuin "entisinä aikoina".
Voinsa hän saattoi myydä kaupungin torilla kuin ennen, mutta myös hän
tahtoi saada viljan kasvamaan kuin ennen. Vaikka hän kuinka lannoittaisi
peltoaan, on hänen torpparillaan aina parempi vilja kuin isännällä. "Ja
vika on navetassa, eikä missään muussa!" oli ukko päätellyt.
Herra Ruuth oli laimeasti kokenut käännyttää ukkoa, mutta tämä oli
itsepintaisesti pitänyt päänsä ja sillä tiedolla lähtenyt.
"Siinä näemme!" huudahdin. "Oppimaton maamies ratkaisemassa Wallenbergin
probleemia. -- Emme saa moittia häntä, jos hän ratkaisussaan onnistui
vaillinaisesti. --
"Me itse, jotka saamme kaikki tietomme kirjallisuudesta, omistamme
jonkun uutuuden, niinpian kuin sen tietopuolinen selostus on saavuttanut
hyväksymisemme. Koko teoria ehkä perustuikin aivan yksipuolisiin
näkökohtiin: -- Vähät siitä, meidän näkökantamme on nyt kerta kaikkiaan
vakaantunut, määrätty. Emme koskaan enää tutki asiaa sen enempää.
Pidämme kiinni ennakkomielipiteestämme. Asiat saavat kaavamaisesti mennä
menojaan. -- Tämä on meidän vanhoillisuutemme.
"Suomalaisen maamiehen vanhoillisuus on toisenlainen. Hän epäilee jo
edeltäkäsin kaikkia uutuuksia. Vanhan ja sen hyvät puolet hän tuntee
perinpohjin; uusi on outoa ja "herrain keksintöä". Ympäristönsä
vaikutuksesta hän vihdoin voi omistaa uutuuden, mutta yhä edelleen
hänellä on syvä epäluottamus sitä kohtaan. Hän tekee huomioita,
tarkastelee, vertailee. Hänessä on kritiikin henki. -- Hän pysyy
kokeilujen kannalla. -- _Näistä_ vanhoillisista voisi toisissa
olosuhteissa syntyä uutten urain aukaisijoita. Heidän joukossaan on
useita, joista voisi tulla Wallenbergejä, jos heillä olisi kykyään
vastaavat tiedot."
"Kuulkaa tohtori", lausui herra Ruuth, "minä en häpeä tunnustaa, että
myötätuntoisuuteni on kokonaan -- viimemainittujen puolella.
Pahoittelen, että omat fysikaaliset ja kemialliset tietoni ovat -- liian
vaillinaisia."
Olimme istuneet keskustellen, ja alkoi olla aika, jolloin perheenemäntä
aamuisin tavallisesti näyttäytyi. Salista soi pianonsoittoa. Sävelet
vierivät pitkin, pehmein juoksutuksin.
"Luulen, Malmfelt, että eukkosi on oikein -- parhaalla pyhätuulellaan",
sanoi herra Ruuth, nousten nojatuolistaan.
Lähdimme saliin. Rouva Malmfelt lakkasi soittamasta: "Arvasin kyllä,
että saisin eräitä itsekseen oleilevia jöröjaakkoja houkutelluiksi ulos
pesästään." Hän tuli vastaamme hymyillen.
Istuessamme sohvan luo, hän kääntyi minun puoleeni.
"Ja teitä, tohtori, minun pitää erityisesti kiittää! En osaa sanoa,
kuinka olen iloinen. -- Se siunattu käräjäjuttu siis nyt päättyy. -- Oh,
kuinka käräjöimisiä onkin kestänyt! koko meidän aikamme, ja yhtä kauvan
ennen meitä. Olen aina oikein hävennyt, kun mieheni on täytynyt
alituisesti seisoa kuin rikoksentekijä oikeuden edessä. -- Painajaisena
se riitajuttu on ollut talossamme. Kaikki ihmiset ovat tienneet siitä
kertoa Helsinkiä, Turkua myöten. Salavihkaisia silmäyksiä, pilkallisia
kuiskeita selkämme takana! -- Se on ollut se asia, josta ei kukaan ole
saanut puhua meille itsillemme. Se on ollut visusti vältettävä
keskusteluaine: 'Ei saa köydestä haastaa hirttäytyneen talossa!' --
Niin, herra Ruuthin kuullen voin puhua näistä; hän on talon vanha
ystävä! -- Sanotaan, että kaikissa vanhoissa sukukartanoissa on aina oma
_luurankonsa_. Tämä on ollut meidän. Jumalan kiitos, ettei ole ollut sen
rumempaa luurankoa! -- Ja riita on nyt todellakin loppunut? En tiedä,
kuinka oikein kiittäisimme tohtoria!"
5.
Minulla oli tänä päivänä vielä paljon tehtävää. Wallenbergin
suunnitelman ulkonaiset puitteet olivat tiedossani; miten hän
yksityiskohdittain oli menetellyt, ja millä tavoin hän aikoi järjestää
vastaiset laajemmat toimenpiteensä, tuli minun koettaa hahmotella. Piti
tehdä seikkaperäisiä deduktsioneja ja joukko todennäköisyyslaskelmia.
Sitä ennen tahdoin antaa Viklundille sellaista työtä, jota nyt jo
voitiin tehdä, ennenkuin tilatut tavarat olivat saapuneet kirkonkylän
asemalle. Sinnekin oli lähes tunnin matka. Kaikkiin toimiin oli päivä
kyllä kuluva jotenkin tarkoin. Signe neitiä en nyt saanut tavata, muuta
kuin ateriain aikana, perheen keskuudessa.
Ensin vein Viklundin navettaan, jossa teimme mittauksia, ja minä
määräsin ne kohdat, mihin Viklundin tuli lyödä rautakoukut kattoon sekä
naulat seiniin riippanuorien kiinnittimiksi. Kattoon ripustettavia
kiviastioita piti voida tarpeen mukaan laskea alas, niitä
tyhjennettäessä ja uudestaan täytettäessä.
Viklund oli kovin innostunut tehtäväänsä. Vaikken sanallakaan ollut
maininnut, mitä toimemme tarkoittivat, hän sen täysin käsitti.
"Nyt Holman patroona voi ensi keväänä näyttää, että on Pässinmutkia
meilläkin. Ja taitaapa vaan Lahisten pehtori lakata irvistelemästä", hän
toimitti hyvillään.
"Mutta Viiklunti ei saa puhua hommistamme mitään tänä iltana
Alviinalle!"
"Tottahan minä sen ymmärrän!" -- Tunnustipas velikulta aikovansa illalla
taas kosioihin. --
Valmistavat toimeni olivatkin sitä myöten suoritetut. Navettaan Malmfelt
ja herra Ruuth olivat tulleet työtä katsomaan. -- Herra Soinivaara näkyi
nyt joka tilaisuudessa välttelevän minua. Hän oli kyllä jo saanut
kuulla, mikä oli aiheuttanut aamuisen valepukuni. -- Häpesikö hän nyt
väärään iskenyttä salaviittaustaan, vai oliko hänellä muita syitä
karttaa minua?
Niin, herra Soinivaaralle olin tänään jättävä kilpakentän avoimeksi!
Luulen kuitenkin, että jotenkin tyynenä alistuin kohtalooni.
Tosi-naiselle miehen uuras, uupumaton työ, jonka tulokset näkyvät ilmi,
ja johon nainen aavistaa itse innostavansa miestä, on korkeammassa
arvossa, kuin kaikki ihailun kukkaset, joita laskemme hänen jalkojensa
juureen!
Omassa kamarissani tein kiinteätä aivotyötä. Wallenbergin suunnitelman
jokaisen erityiskohdan ratkaisu ei ollut niinkään helppo, kuin olin
luullut. Hänen hommissaan oli monta metkua. Wallenbergillä itsellään oli
luonnollisesti ollut paljon päänvaivaa, useita vaikeuksia voitettavana,
ennenkuin hän ajatuksissaan oli saanut suunnitelmansa kokonaisuudessaan
lukkoon. Minun tuli nyt kulkea samaa latua, hakea esiin häiritsevät
vastukset ja uudestaan keksiä ainoa mahdollinen keino, millä ne olivat
voitettavissa. Kemia ei tiedä useasta vaihtoehtoisesta menettelytavasta.
Oikeita keinoja kussakin eri tapauksessa on olemassa ainoastaan yksi.
Lisäksi minun tuli arvioida Wallenbergin menetelmän todennäköiset
reaalitulokset, juuri niiden edellytysten vallitessa, jotka hän itse oli
ottanut kokeittensa perusteeksi.
Probleemi kokonaisuudessaan muodostui yhtälöiden sarjaksi, jossa minulle
esiintyi useampia tuntemattomia, kuin minulla oli yhtälöitä
käytettävänä. Jotta ratkaisuyrityksessäni voisin päästä alkuunkaan,
täytyi minun puuttuvissa kohdin turvautua yleiseen arvostelukykyyni ja
todennäköisyys-funktsioneihin.
Uudistin ajatuksissani, mitä asioita varmuudella tiesin:
Wallenberg oli kylvänyt omaa apulantaansa sekä ruiskuttanut väkivettä 7
hehtaarin alalle. Tehdas oli silloin -- toukokuun loppupuoliskolla --
ollut käynnissä Heikinpäivästä alkaen, siis neljä kuukautta.
Lahisten pienemmässä navetassa oli 14 kiviastiaa noin sataa lehmää
varten, isommassa luultavasti 21. Tehtaaseen siis kuului yhteensä noin
35 kiviastiaa, joissa valmistettiin klorammoniumia. Samaa ainetta
valmistui myös navettain väkivesiruumissa. -- Tallissa ja karsinoissa
Wallenbergillä tuskin oli mitään laitteita vielä. Hän nyt aluksi
ainoastaan kokeili.
Kiviastiat olivat noin 3 litran pitoiset. Tutkiessani, ne eivät
tuntuneet olevan likimainkaan täynnä nestettä. Pienemmässä navetassa,
jossa oli 14 kiviastiaa, käytettiin lattian valeluun "Jordanin vettä" 1
litra aamuisin ja saman verran illoin, siis 14 litraa viikossa. Tämä oli
sekotettuna tavalliseen talonpoikaiseen kaivoveteen.
Wallenberg aikoi rakentaa umpinaisen betonirakennuksen.
Siihen todelliset tietoni supistuivatkin.
Luulin kuitenkin voivani katsoa jotenkin ilmeisiksi eräitä muitakin
seikkoja, jotka saatoin ottaa lähtökohdiksi. Todennäköisyysarvioihin
sain lisäksi hyvää apua, vertaamalla toisiinsa eri aineiden
ominaisuuspainoja. Täsmällisiä numerotietoja näistä, milloin muistini
petti, oli saatavisssa talon tietosanakirjasta. Missä kaipasin
käytännöllisiä maanviljelystietoja, kävin asioita kyselemässä
Malmfeltilta.
Mietelmiini ja laskelmiini kulutin koko joukon aikaa. Lopulta luulin
päässeeni jokaista erityiskohtaa myöten jossakin määrin hyväksyttäviin
ratkaisuihin. Paljon tietysti kuitenkin oli jäänyt umpimähkäisyyden
varaan. Mitä betonirakennukseen tuli, niin se nähtävästi oli aiottu
lantasäiliöksi. Vaikeimpia tehtäviäni oli ollut vastata kysymyksen,
kuinka Wallenberg luuli mahdolliseksi pitää umpinaista lantasäiliötä
likimainkaan vapaana myrkyttävästä kosteudesta ja kaikkinaisista
kaasuista? Kun tämä seikka vihdoin oli minulle selvinnyt, huomasin, että
olisin voinut sen heti tietää, jos olisin muistanut erään herra
Wallenbergin oman lauseen. Hän oli eilen itse antanut asiasta selvän
viittauksen, vastatessaan erääseen herra Ruuthin kysymykseen. Mutta tämä
seikkapa juuri todisti ratkaisuni oikeaksi.
Tällä välin Viklund jo olikin ennättänyt tuoda asemalta Holmaan tilatut
tavarat.
Ryhdyimme nyt kiireisesti työhön. Metallitangoista valmistettiin
kiviastiain kannattimet. -- Vastoin aikaisempaa aiettaan herra Ruuth oli
vedon ratkaisemisen takia vielä jäänyt Holmaan, ja hän suurella
asianymmärryksellä antoi Viklundille neuvoja, miten kannattimet olivat
laitettavat. Sellaisina kuin ne nyt esiintyivät, ne olisivat ansainneet
patentin. Jotta kannattimet voisivat hapoilta säilyä, maalattiin ne
mönjällä.
Navetan keittohuoneeseen oli tuotu vaaka. Punnitsin kutakin astiaa
varten 2 kiloa rikkihappoa ja 1 kilon hienoksi survottua keittosuolaa.
Astioihin saatiin täten suolahappoa. Sitä myöten kuin Viklund sai
laitteitaan valmiiksi, ripusti hän täytetyt astiat navetan kattoon. --
Lehmät ilmettelivät outoa touhua ja mylvivät Viklundille
flegmaattisesti.
"Kuinka usein suolahappo on astioissa uusittava"? kysyi herra Ruuth.
"Luulen voivani vakuuttaa, että herra Wallenberg tyhjentää astiat sekä
täyttää ne uudestaan kerran viikossa", vastasin. "Mutta tämä seikka on
parhaiten jätettävä riippuvaksi astiassa olevan nesteen imuvoimasta.
Niinkauvan kuin ilma navetassa pysyy raittiina, on suolahapossa vielä
riittävä kyky sitoa ammoniakkia itseensä."
Kiviastiat olivat nyt kaikki paikoillaan. Annoin vielä Viklundin haltuun
pari litraa suolahappoa. Hänen tuli kaataa sitä kahteen ämpärilliseen
vettä ja antaa Holman karjakon huomisaamuna sillä valella navetan
lattiaa.
"Me emme tässä tee täysin samalla tavoin, kuin Wallenberg", huomautin
Malmfeltille. "Hänen 'Jordanin vetensä' on alkujaan heikompaa. Mutta
laitetaan ilma hiukan perinpohjaisemmalla keinolla puhtaaksi tällä
kertaa, kun pitäjän herrat tulevat komeutta katsomaan! -- Ja nyt,
Viiklunti: -- navetan kaikki reiät ja lävet kiinni!"
Malmfelt naurahteli tyytyväisenä, katsellessaan valmiita laitoksia.
Herra Ruuth lausui: "Minusta kaikki on -- sangen hyvä!"
Lähtiessämme pihalle johtui äkkiä seikka mieleeni: "Kuulkaa, Viiklunti,
tiedättekö, onko Lahisiin äskettäin tuotu kalkkikiveä. Sementtiä tiedän
tällä viikolla tuodun, mutta onko kalkkikiveä tuotu?"
"No, sitä tuotiin viime viikolla suuria määriä, oikein proomussa! Laiva
jätti proomun tuonne niemen kainaloon. -- Ja Lahisten vanha muonamies on
niemen päähän laittanut kalkkiuunin. Katsokaa, tohtori, tuonne, kuinka
savu nousee ilmaan! Ukko siellä nytkin polttaa kalkkia."
"Onko asia tärkeä?" kysyi Malmfelt.
"Se on pieni salaisuus, joka säästetään huomiseksi. Luulen, että sedällä
on ensi kesänä oma kalkkiuuninsa tuolla Holman niemen päässä."
-- Kello oli jo lähes seitsemän illalla. Vielä kerran sain peseytyä ja
muuttaa pukuani. Kun tunsin itseluottamukseni jälleen palautuneen,
lähdin alakertaan. Huomasin, että portaitten edessä odotti kevyiden
rattaiden eteen valjastettu hevonen.
Malmfelt oli jo telefoonannut jahtiseurueen kaikille herroille, kutsuen
ne huomenna Holmaan, jossa veto oli ratkaistava kello yksi päivällä.
Hauskalla tavallaan hän kertoi, miten odottamatonta uutista oli eri
paikoissa eri tavalla vastaanotettu. Tieto oli kaikkialla herättänyt
hämmästystä. Viimeksi Malmfelt oli telefoonannut Lahisiin. Herra
Wallenberg ensin ei ollut tahtonut uskoa korviaan. Hän oli täysin
äimistynyt. Viimein oli lausunut kerskauksen ja luvannut suurimmalla
mielihyvällä saapua määräaikana Holmaan.
Istuimme salin puolella, sulassa rauhassa, kun herra Soinivaara tuli
lausumaan jäähyväiset.
Tämä oli minulle kerrassaan odottamatonta. Olin käsittänyt, että herra
Soinivaaran oli aikomus viipyä Holmassa useita päiviä vielä. Nyt kävi
ilmi, että hänen välttämättömästi piti matkustaa aivan heti,
iltalaivassa. Hän ei mitenkään voinut viipyä kauvemmin; ei voinut jäädä
huomiseksi kuulemaan vedon ratkaisuakaan.
Malmfelt oli pahoillaan ja, kuten näytti, hiukan ymmällä. Hän ei
tietystikään voinut pidättää vierastaan, ja hän toivoi, että lehtori
toisella kertaa -- --
Siihen jo naisetkin saapuivat. Hyvästijättö tuntui, kaikesta
sievistelevästä kohteliaisuudesta huolimatta, sovinnaiselta ja
muodollisen juhlalliselta. Rouva Malmfeltin hienoissa piirteissä oli
erikoinen, selittämätön ilme. Hän ei ainoallakaan sanalla lausunut
ihmettelyään lehtorin äkkipikaisen lähdön johdosta.
Äkkiä asia minulle valkeni! Tytär seisoi äidin vieressä. Katsoin Signe
neitiin. Silmämme sattuivat vastakkain. Hän oli siinä avuttoman ja
syyllisen näköisenä.
-- Pikku tyttö raukka!
Malmfelt seurasi naisia sisähuoneisiin. Herra Ruuth lähti omalle
puolelleen. Otin pöydältä ranskalaisen aikakauslehden ja istahdin
tupakkahuoneeseen.
Kaikki oli hiljaista ympärilläni. Melkein raskasta, painostavaa. Istuin
pitkän aikaa mietteissäni. Lukemisestani ei tietystikään voinut tulla
mitään. Pikku Signe raukkaa! Tämä on kovasti koskenut hienotunteiseen,
herkkään naissieluun. Omat aikeeni minun nyt täytyi jättää kauaksi
tuonnemmaksi! Olisinhan suorastaan karkea -- --
Pianonsoiton naivin yksinkertaiset sävelet soivat salista korviini.
Muistin illan Helsingissä, helppotajuisessa konsertissa, kun istuin
Signe neidin vieressä hänen setänsä, hovineuvos Malmfeltin perheen
pöydässä. -- Neiti Signe oli siinä kertonut, kuinka hän usein kaipaa
takaisin nykyajan korkeamman musiikin kaikesta ylenpalttisuudesta
aikaisempiin yksinkertaisiin lauluihin ja oikein vanhoihin, lapsekkaan
sydämellisiin sävelmiin.
"Ne keventävät mieltä niin ihmeellisesti, kun on ikävissään, taikka
onneton."
"Voiko neitikin olla onneton?" olin leikillisesti kysynyt.
"Voi, monta kertaa!" hän oli vastannut ja vaipunut ajatuksiin.
Nyt kuuntelin haaveissani, hänen siinä yksinäisyydessä soitellessaan.
Sävelmän sanat johtuivat itsestään mieleeni:
"Ratsain riento rankka:
hepo äitis Blanca!
Minne pojan vienen?
sinne, missä tiennen
morsioisen pienen.
-- Mikä nimi armaan?
Margareeta varmaan!"
-- Se oli tuo ikivanha ja ikinuori romanssi prinssi Hookanista ja
prinsessa Margareetasta. --
Signe neiti alkoi nyt soitellessaan laulaa. Ääni oli haikean kaihoisa.
Hän luuli olevansa yksin. -- Oli oikein pyhyyden loukkaamista, mutta
minun täytyi väkisinkin mennä ovelle kuuntelemaan.
"Tultiin linnaan kuninkaan,
se tyhjält' ihan näytti;
vain akka kuontalon täytti,
kastoi vaan
rohdintaan,
ja tyttäryt kehrää käytti:
'Kehrää, kehrää tyttäryt,
sa huomenna saat sulhon nyt!'
Kehräs hän vaan
veet poskillaan,
vaan eipä sulho saavukaan! --
Sai vasta kevätsäässä
hän kultavanne päässä". -- --
Laulu loppui melkein kuin hiljaiseen nyyhkinään. Signe neiti painalsi
viimeisten säveljuoksutusten koskettimia ja nousi pianon äärestä. Menin
saliin.
Hän säpsähti, mutta tuli vastaani. Luulen, että häipyvä kyynel vielä
kiilsi hänen pitkissä silmäripsissään.
"Enkö olekin lapsekas, mutta laulan usein itsekseni. -- Maailma on monta
kertaa niin vaikea ja mutkikas." -- --
Hänen mielensä oli sielun sisintä myöten liikutettuna, vaikka hän koki
sitä peitellä. Vaistomaisesti hän turvasi minuun.
Oi, kuinka mielelläni olisin tahtonut lausua lohdutuksen sanoja
rakkaalle, surumieliselle pikku olennolle!
Istuimme salin nurkkaan foinixpalmujen luo, tuoksuvan kukkapöydän
taakse, jonka hehkeät ruusut katselivat meitä suurin, ihmettelevin
silmin ja kietoivat köynnellen lehväisten oksiensa linkeröitä toisiinsa
ja taas toisiinsa. -- Omien tunteitteni hetteet puhkesivat tulvilleen.
Hänen kirkastuva katseensa ja kainosti altis, hempeän lämmin
neitseellisyytensä kehottivat minua jatkamaan. Tunnustin kaikki ja näin
vastauksen hänen silmissään. Solmesimme liittomme nuoruuden innolla ja
hehkulla.
Kesäisen rankkasateen purkauksen jälkeen on päivänpaisteinen merenselkä
tyven, sisintään myöten asettunut ja syvästi äänetön; yli tunturin
huipun on avaruuksien siinto ja äärettömyyden hiljaisuus. Tunturi katsoo
päilyvää, iäti syvää merta. Luonto aihehtii ikuisia ongelmiaan. --
Istuimme toisiimme nojautuneina kauvan vaiti. Hän lepäsi, pää povellani,
kostein huulin ja silmäripset puoleksi alas painuneina.
"Ei mutta, -- Viktor! -- äidille sanomaan!" Hän irrotti itsensä, kävi
käteeni ja alkoi veitikkamaisesti kiskoa minua mukanaan sisähuoneisiin.
Hän tahtoi näyttää äidilleen saalista, jonka oli saanut ihan itselleen.
-- Ja minähän se juuri olin ylpeä ihanasta, uljaasta voitostani! --
Oli vallatonta pilaa; katsoimme toisiimme ja lähdimme äidin ankarien
silmäin eteen.
Rouva Malmfelt ymmärsi heti ensi silmäykseltä koko asiaintilan. Hän
hymyili hyväntahtoisesti.
-- "Edward, tulehan tänne!"
Setä Malmfelt astui sisään kookkaaana. -- Tuli ystävällinen
perhekohtaus; Malmfelt muisti lämmintä väliä, mikä oli vallinnut hänen
ja isä-vainajani välillä. Pyyntöni ei näkynyt kohtaavan voittamattomia
esteitä.
Sain viettää salissa muutamia jännittäviä hetkiä yksinäisyydessä. Tämän
jälkeen setä Malmfelt tuli sisään, löi minua rohkaisevasti olalle ja vei
minut omaan huoneeseensa.
"Isä ei saa pitää Viktoria kovin lujalla eikä kovin kauvan!" huusi tytär
meidän jäljessämme. Hän oli kyllä talon todellinen valtiatar.
"No, no! -- So, so!" sanoi isä puolileikin, puoleksi tosissaan.
Sain tehdä selkoa yleisestä asemastani, tulevaisuudentoiveistani ja
nykyisestä rahallisesta tilastani.
-- "Poesia ja proosa viihtyvät paremmin yhdessä, kuin erillään
toisistaan", aprikoi setä Malmfelt. -- Tuloni olivat tyydyttävät, isäni
kohtuullinen perintö koskematon. Kyselyt eivät ottaneet kauvankaan
aikaa.
Olimme kihloissa, Signe ja minä!
"Luulen, äiti, että meidän täytyy jo tänään antaa Ruuthille tieto
iloisesta perhetapauksesta", lausui setä Malmfelt. -- "Jo
käytännöllisistä syistä! Nuoret ovat aina huonoja diplomaatteja. He
luulevat, ettei kukaan huomaa mitään! Muuta maailmaa ei ole heille
olemassakaan. Mutta Ruuth on tarkempi havaintojen tekijä, kuin moni
luulisi." -- Hän varoitteli Signeä sormellaan: "Kun setä Ruuth saa
silmälasit päähänsä, hän näkee kolme kyynärää harmaaseen kiveen!"
Ruuthin onnittelu oli erinomaisen sydämellinen. Hän heti esitti minulle
lähempää tuttavuutta, "juuri _siitä_ syystä, että hän tahtoi olla --
_paucis familiaris_", kuten hänen liian kohteliaat sanansa sattuivat.
Morsiotani hän täydellä syyllä ylisti ihan pilviin. Signe oli aina ollut
hänen silmäteränsä, kelpo setä Ruuthin erityisessä suosiossa.
Meille kahden oli jo salissa oma nurkkamme, hiukan erillään muista,
kukkalaitteen ruusujen takana, -- mutta pian hiivimme ulos puutarhaan,
jossa Signe tunnusti, että eilinen syreenimaja myös oli kokonaan meidän
omamme, ja me huomasimme, että olimme pitäneet toisistamme heti ensi
illasta, jo Helsingin-ajoilta saakka.
6.
"Oi, Amaryllis! Herää jo, hieno!
Tyyni on tieno,
vilppainnaan.
Pilvet ne palaa:
säteet jo salaa
hehkuhun valaa
hongat haan.
Amaryllis, nyt on ilo parhain
helmass' Ahdin aamusella varhain!
Miksi jäitkään maille Unen tarhain
uinuvin silmin sä huokailemaan?"
Olin aikaisin herännyt ja muistin vanhan gitarrin, joka koristi
tupakkahuoneen seinää yhdessä setä Malmfeltin muiden nuoruuden
voitonmerkkien kanssa. Siinä oli, paitse gitarria, myöskin mandoliini,
miekkasin ja toledosäilä, piilukkopyssy, pelottava väkipuukko ja kaksi
melkein kyynärän mittaista vanhaa pistolia. Kokonainen asevarasto
Sevillan mantilla-pukuisten kaunotarten suostuttamista ja kilpailijain
tuhoamista varten! Olin saanut gitarrin puhdistetuksi vuosikymmenien
pölystä sekä jotakuinkin vireeseen, ja nyt herätin Signen soitolla,
laulaen hänen ikkunansa alla.
Kuten eilisaamuna, palttinauutimet hulmahtivat, ja Signe kurkisti esiin
ihastuttavan suloisena. Pitkä lentosuudelma minulle!
"Kaikki Veden-väki on tänä aamuna liikkeellä. Nuorin Vellamon neidoista
jo näkyy. Valkokauloin väikkyy ja pehmein käsivarsin viittoo. Tule pois,
lähdemme Kaislahdelle soutelemaan!"
"Minä tulen oitis, jahka minä" --
Näin varmaankin setä Malmfelt nuoruudessaan oli omalle uskotulleen
soitellut samalla gitarrilla, jolla minä nyt soitin tyttärelle. --
Perinnäismuistoissa, kautta sukupolvien säilyvissä, -- kaikkien
rakkaiden pikkuseikkain pyhittämisessä, -- siinähän se onkin elämän
runous!
Soutelimme kahden järvellä. -- Tänä kesänä sorsat kyllä saivat minulta
olla rauhassa. -- Siellä oli meitä varten mitä ihmeellisimpiä, hauskoja
lymypaikkoja keskellä suhisevia kaislasaarekkeita ja korkeiden,
töyhtöpäisten rimpitiheikköjen lahdelmissa.
Sitten Signe ja minä vietimme aikamme puutarhassa. Vielä nousimme
Haukkavuorelle, jossa sain auttaa Signeä, kiipeillessämme kallion
jyrkänteitä. Aamupäivä oli unhottumattoman ihana. Mutta pian jo vieraat
olivat odotettavissa. Ei auttanut, -- meidän piti muistaa muitakin
tehtäviä.
-- "Olisi niin hauska kuulla, kun sinä teet herroille selkoa setä
Wallenbergin kaikista laitoksista. Ja kun itse vetoasia päätetään!"
"Keskustelu voi mahdollisesti tulla meluavakin. -- Ja sitä paitse asia,
josta puhutaan, on hirveän proosallista laatua." --
Useimmat jahtiseurueen herroista olivat määräaikana kokoontuneet
kuulemaan vedon ratkaisua. Viimeksi saapui herra Wallenberg itse.
"No, veli Malmfelt, sinullahan jo kaikki kuuluu olevan selvillä. Sehän
vallan erinomaista!'" Herra Wallenbergin sanoissa oli huonosti peitettyä
ivaa.
Kruununvouti Wirsén puuttui puheeseen: "Vedon määräaika kuluu umpeen
oikeastaan vasta perjantaina. Meidän tulisi sopia, miten on meneteltävä,
jos Malmfeltin ratkaisu ei tänään vielä olisi tyydyttävä." --
"Kernaasti Malmfelt saa minun puolestani kutsua meidät tänne vaikka joka
päivä perjantai-iltaan saakka. -- Tulen ilomielin aina kutsuttaessa."
"Minä luovun kaikista niistä oikeuksistani", lausui Malmfelt. "Annan
lopullisen ratkaisun jo tänään. -- Ja nyt kentiesi saan vaivata herroja
pienelle kävelylle."
Malmfelt lähti viemään meidät kivinavettaansa kohti. Herrojen katseissa
ja huudahduksissa ilmeni selvää ihmettelyä. Wallenberg näytti
miettiväiseltä.
Astuimme ääneti navetan sisään. Mielihyväkseni huomasin, että sen ilma
oli ihan raitis. Siinä juhlallisesti riippui katossa kaksinkertainen
rivi kiviastioita, kuin pyhällä öljyllä täytetyt lamput itämaisessa
kalliotemppelissä. Öljyastiat eivät tosin olleet kultaisia, mutta niissä
valmistui maanviljelijän -- kultaa!
"Mitä tämä on?" huudahti herra Wallenberg.
Viklund tiesi tarkoin tehtävänsä. Hän irrotti nuoran naulastaan ja laski
yhden kiviastian alas. Kastoin päreen siinä olevaan nesteeseen. Malmfelt
otti ammoniakkipullon taskustaan ja avasi sen. Pitäessäni pärettä yli
pullon suun, saattoivat kaikki nähdä, miten valkoista kaasua höyrysi
päretikun ympärillä.
-- "Se on klorammoniumia, eli salmiakkihuurretta", lausuin.
-- "Huomatkaa, hyvät herrat", lisäsi Malmfelt, "että ilma täällä
navetassa on täysin puhdas. Kuitenkin kaikki ilmanvaihtopellit ovat
olleet suljettuina eilisillasta saakka."
Herra Wallenbergin suu oli mykkä. Hänen niskansa hohti tummanpunaisena.
Astuimme ulos navetasta. Herrat katselivat oudostellen toisiaan,
olematta entistä viisaampia.
"Kuulkaa, tohtori", lausui Wallenberg, kääntyen minun puoleeni. "Minä
näin siis lopultakin teidät eilisaamuna tulemassa ulkopihattoni
puolelta. Jos olisin noudattanut ensimäistä mielijohdettani, niin olisin
lähtenyt juoksemaan teidän perässänne. Minulla oli tukeva rusikkasauva
kädessäni." -- Ei ollut hyvä tietää, tarkoittiko Lahisten herra pilaa
vai totta.
Herra Wirsén joutui apuun: "Vedon ehtoihin kuului, että Malmfelt sai
tehdä liiton vaikkapa paholaisen kanssa. Jos hän on tyytynyt
inhimillisiin keinoihin ja käyttänyt apunaan ystäväämme, tohtori
Pohjamoa, niin hän on ollut siihen täysin oikeutettu."
"Leikkiähän minä tässä laskinkin! -- Mutta en ole täysin vakuutettu
siitä, että kokeiluni ovat vielä likimainkaan heidän tiedossaan."
Herrojen huoneeseen oli sillä välin ilmestynyt viinipulloja laseineen.
Malmfelt avasi pullot ja täytti pikarit: "Meillä on vielä muutamia
pulloja vanhaa unkarilaista viiniä isä-vainajani ajoilta. -- Hyvät
herrat! Saan lausua teidät tervetulleiksi! Toivon, että mihin suuntaan
tahansa vetomme ratkaistakoon, se hyvä väli, mikä on vallinnut veli
Wallenbergin ja minun perheeni välillä, saisi yhä edelleen jatkua."
Herra Wallenberg näkyi nyt tyyntyneen ja vastasi maljaan parilla
ystävällisellä sanalla.
"Ja nyt suonette", lausui Malmfelt viimein, "että herra Pohjamo tekee
minun puolestani selkoa herra Wallenbergin todella huomiota
ansaitsevista kokeista".
Kaikki istahtivat jännittynein ilmein. Nähtävästi he uteliaisuudella
odottivat salaisuuden paljastusta. Navetassa nähtyjä seikkoja he eivät
lainkaan olleet käsittäneet.
"Jos ymmärrän oikein", minä aloin, "on herra Wallenberg tehnyt sen
havainnon, että nykyaikaiset navetat ilmanvaihtojärjestelmineen ovat
maataloudelle epäedulliset, suorastaan vahingolliset. Vanhanaikaisissa,
umpinaisissa läävissä oli omat vikansa, mutta ainakin se hyvä puoli,
että niistä saatiin voimaperäistä karjanlantaa. Näissä ummehtuneissa
pesissä veres lanta ei voinut haihduttaa omia arvokkaita typpikaasujaan,
ja samalla täällä lantaan imeytyi suurissa määrin ammoniakkia. Lanta oli
kyllästytettyä. On huomattava, että lanta, juuri navetassa ollessaan, on
herkimmillään sekä luovuttamaan, että vastaanottamaan väkiaineita. --
Uusissa navetoissamme, joissa on kova veto, häviää vereksestä lannasta
sen kevyet kaasut, ja mikä on vielä pahempi, siihen imeytyy tuskin
nimeksikään ammoniakkia. Navetan kallisarvoisin aine, helposti haihtuva
ammoniakkikaasu, lentää tuuletustorvien kautta ilmaan. Lanta on heti
alkujaan, jo navetasta lähtien, heikkoperäistä. Pellolle vedettynä,
sillä ei ole likimainkaan samaa kasvattavaa voimaa, kuin entisajan
läävälannalla. -- Lyhyesti sanoen: lanta huononee nykyaikaisissa
navetoissa!
"Toiselta puolen on meijeritaloudelle tärkeätä, että ilma pidetään
navetassa puhtaana. Lehmien terveyskin sitä vaatii. -- Kuitenkin jää
kysymyksenalaiseksi, onko elukoille edullista oleskella alituisessa
vedossa? --
"Nyt herra Wallenberg on suunnitellut menettelytavan, jonka kautta ilma
navetassa pysyy puhtaana, ja karjanlanta siitä huolimatta säilyttää
hyvät ominaisuutensa. Hän sulkee navetan ilmanvaihtopellit ja ottaa
kemian avukseen. Hän ei lähetä kallisarvoista ammoniakkikaasua navetasta
ulos, vaan sitoo tämän kaasun navetan sisällä suolahappoon. -- Lahisten
navetassa on samanlaiset kiviset suolahappoastiat kuin ne, jotka
herroilla oli tilaisuus nähdä Holman navetassa. --
"Lahisten navetassa saa tätä nykyä ammoniakki vaikuttaa verekseen
lantaan, sitä kyllästyttäen. Loput ammoniakista suolahappo imee ahnaasti
itseensä. Kiviastiain pohjalle nyt, suolahapon ja ammoniakin
yhdistyessä, kiteytyy klorammoniumia, -- eli salmiakkia. -- Samalla kuin
navetan ilma pysyy raittiina sekä sen lanta voimaperäisenä, herra
Wallenberg saa kaiken lisäksi, kaupan päällisiksi, arvokkaan kotimaisen
apulannoitusaineen. Klorammonium on lannoituksena viisi kertaa
tehokkaampaa, kuin maanviljelyskaupoista ostettu ammoniumsulfaatti. --
Siinä herra Wallenbergin merkillinen keksintö!"
-- "Eikö navettaa siis lainkaan enää tuuleteta?" huusi joku seurasta.
-- "Pari tuntia navetan siivoamisen jälkeen avataan ilmanvaihtopellit
lyhemmäksi aikaa. Saadaan ulkoa uutta, happipitoista ilmaa. Mutta tästä
lehmät kärsivät yhtä vähän, kuin me itse, tuulettaessamme omia
asuntojamme. --
"Tahdomme nyt tarkastaa herra Wallenbergin menetelmän yksityiskohtia
käytännössä.
"Herra Wallenberg ostaa rikkihappoa ja keittosuolaa. Kuhunkin astiaan
hän ottaa 2 kiloa rikkihappoa ja 1 kilon keittosuolaa, valmistaen siten
itselleen halpahintaista suolahappoa. Tämä erä on laskettu 7 lehmää
kohti ja maksaa 42 penniä. Kerran viikossa uusitaan astiain sisällys.
Kiteytynyt klorammonium, -- eli salmiakki, -- otetaan tarkasti talteen.
"Mutta astioihin on tämän jälkeen vielä jäänyt paljon suolahappoa, jossa
yhä edelleen on varsin suuri kyky sitoa ammoniakkia itseensä. Nyt
otetaan 10-12 osaa kaivovettä, johon kaadetaan 1 osa tätä suolahapon
ylijäämää, ja pestään tällä lievällä liuoksella navetan lattiaa aamuin
illoin. Liuos vuotaa navetan väkivesiruumaan ja synnyttää
salmiakkikiteitä myös tämänkin pohjalle. Ruumaa tyhjennettäessä, tämä
otetaan erityisesti talteen.
"Herra Wallenberg on pitänyt navetoissaan noin 35 suolahappoastiaa
arviolta 250 lehmää varten. Hänellä on siis ollut melkoinen
apulantatehdas käynnissä Lahisissa. Vastaisuudessa hän aikoo laajentaa
liikettään ja varustaa myös tallit, karsinat ja läävät samanlaisilla
laitteilla. -- Puhumattakaan muista! -- Mutta se on vielä salaisuus! --
No niin! Neljän kuukauden kuluttua hän nykyisestä tehtaastaan oli saanut
sen verran tuloksia, että hän uudella apulannallaan saattoi keväällä
voimaperäisesti lannoittaa _seitsemän hehtaaria Pässinmutkassa_."
Tähän saakka herrat olivat vastaanottaneet kuivaa esittelyäni tyynellä
tarkkaavaisuudella. Nyt he joutuivat ihmettelyn valtaan.
-- "Sepä merkillistä! -- Onko tämä todella mahdollista?" --
"Menettelytapa on ollut seuraava", jatkoin esitystäni. "Pässinmutkan
vihantaan oraaseen herra Wallenberg keväällä kylvi omaa, kotimaista
apulantaansa. Sitä oli neljän kuukauden tehdasliikkeestä hänelle
kertynyt vähintään 700 kiloa. Arvonsa ja tehonsa puolesta tämä vastaa
3500 kiloa ammoniumsulfaattia!
"Mutta herra Wallenberg ei tyytynyt tähän lannoittamiseen. Hänen
väkivesiruumassaan oli yhä edelleen vielä jäljellä ammoniakkiin
sitoutumatonta suolahappoa. -- Nyt on huomattava, että suolahappo,
ilmassa olevan hapen avulla, liuottaa maassa olevat kivennäiset,
muuttaen ne oksiduleiksi ja oksideiksi, joita kasvit voivat käyttää
ravintonaan. Heikkoa suolahappoliuosta, -- noin 0,002% pitoista, --
tulisi oikeastaan aina ruiskuttaa keväisin vihannoiville
viljelysaloille. Myöskin tiedetään heikon virtsaveden hyvä vaikutus
kasvullisuuteen. -- Herra Wallenberg siis nyt vielä ruiskutti keväällä
väkivesiruumasta otettua suolahappopitoista, veteen sekotettua virtsaa
Pässinmutkan oraaseen. -- Tulos kaikista näistä toimenpiteistä on ollut
erinomainen, kuten me itse olimme tilaisuudessa näkemään, äskettäin
sorsanajoon lähtiessämme!"
-- "Aha! -- Vai sellaiset yksinkertaiset keinot?" --
"Pieni todennäköisyyslaskelma vielä herra Wallenbergin menetelmän
voitosta. Suolahappo 35 astiassa on neljänä kuukautena maksanut 255
markkaa, se on noin markan lehmältä. Klorammoniumia on samassa ajassa
saatu vähintään 700 kiloa, joka vastaa 3500 kiloa ammoniumsulfaattia.
Tämän hinta on maanviljelyskaupoissa 1400 markkaa. Herra Wallenberg on
siis neljän kuukauden aikana säästänyt apulantoja 1145 markan edestä.
Tämän laskelman mukaan olisi vuosivoitto 3435 markkaa.
"Voitaneen väittää, että voitto semmoisenaan ei ole kovinkaan suuri.
Mutta laskelma onkin tehty alimman arvion mukaan, mikä käy ilmi jo
Pässinmutkan viljelyskunnosta. Lisäksi on huomattava, että tämä summa
edustaa ainoastaan sen tulon, minkä herra Wallenberg saa siinä ohella
menettelytapansa synnyttämästä sivutuotteesta. Hänen varsinainen
tarkoitusperänsä on saattaa karjanlantansa voimaperäiseksi. Kun otamme
lukuun navetanlannan paranemisen, uuden menettelytavan seurauksena, niin
luulen, että tämän voittosumman voimme huoleti korottaa
kolminkertaiseksi. Ja jos asianlaita todella on sellainen, täytynee
myöntää, että herra Wallenbergin menettelytavalla on erinomaisen suuri
käytännöllinen merkitys."
"Asianlaita on sellainen!" Herra Wallenberg nousi pystyyn.
"Todellisuudessa voittoni on vieläkin suurempi."
Yleinen hälinä herrojen keskuudessa. Kun melu oli asettunut, lausuin
lopuksi:
"Herra Wallenbergin nykyiset kokeet ovatkin supistuneet tähän. Ja
ainoastaan niistä on kysymys, vetoa ratkaistaessa. Mutta voin lisätä,
että herra Wallenbergin lopulliset tarkoitukset ovat paljon
laajakantoisemmat."
Herra Wirsén pyysi sananvuoroa. Kääntyen Wallenbergin puoleen, hän
kysyi, hyväksyykö Wallenberg esitetyn ratkaisun ja myöntääkö hän
Malmbergin voittaneen vedon?
"_Concedo!_ -- myönnän! -- Olen lyöty pitkin koko linjaa".
-- "Entä Lankinsuo?" kysyi herra Wirsén edelleen.
-- "Lankinsuo jaetaan tasan Lahisten ja Holman välillä, kuten vedon
ehdoissa nimenomaan määrättiin."