Thijs oli sillä välin tarkoin noudattanut saatuja ohjeitaan.
Konjakki, jonka hän oli nauttinut, himmensi hänen ajatuskykyään, mutta
kiihoitti hänen himojansa. Pian ehti hän Beerensteinin puistoon;
päätyportti oli auki. Koira alkoi haukkua. Hän pelkäsi jo että koko
talonväki heräisi, kun hän oikeassa ajassa muisti Kaarlen neuvoa. Hän
haki tullikamariin vievää kellonnuoraa ja veti sitä, ilmaistaksensa
läsnäoloaan. Koira haukkui yhä vihaisemmasti, ja Thijs pelästyi
kauheasti. Mutta silloin näki hän valoa eräästä akkunasta ja tuli nyt
vakuutetuksi siitä että häntä odotettiin.
Kumminkin vapisi hän, kun hän hiipi portista sisälle. Hän tiesi, minne
päin hänen tuli kulkea, ja saapui rappusille, jotka varmaankin veisivät
hänet sinne, missä rakastettu vartoi. Jos hän olisi osannut ajatella
selvästi, niin olisi kai häntä kummastuttanut, ettei tämä rakastettu
tullut häntä vastaan. Vihdoin oli hän perillä. Hän tarttui lukon
kääkään ja astui sisään huoneeseen, jossa kynttilä paloi. Mutta siellä
ei hän nähnyt Konstansia. Hän mainitsi hiljaan hänen nimensä, mutta —
ei vastausta.
Hän oli peräti hämillään eikä kuullut muuta kuin tykyttävää sydäntänsä
ja kahlekoiran vihaista haukuntaa, jota jossakin rakennuksen sisällä
oleva pieni rakkikoira alkoi säestää. Hän oli kadottaa itsetajuntansa.
Äkkiä säpsähti hän kuin houreesta herännyt. Hän oli nähnyt piirongin,
joka seisoi huoneen nurkassa. Se oli murrettu auki, ja laskulauta
makasi lattialla; laatikot olivat vedetyt ulos ja puoleksi työnnetyt
takaisin; yksi makasi lattialla ylösalaisin laskulaudan päällä.
Takan reunalla seisoi pöytäkello, ja Thijs ymmärsi että — — — Mutta
hänen ajatuksensa menivät peräti sekaisin, kun viimeinen järjellinen
niistä ilmaisi hänelle että hän oli tullut petetyksi, kauheasti
petetyksi, että täällä oli murtovarkaus tapahtunut, ja että hän — niin
oli kaiketi alusta aprikoitu — hän, Thijs, siitä joutuisi kiinni.
Ja todellakin — hänen tarkistunut kuulonsa huomasi askeleita, jotka
lähestyivät. Olihan onneton itse kellon nuoraa vetämällä herättänyt
tallirengin. Epäilyksessään juoksi Thijs ovelle ja sulki sen. Onneksi
oli avain sisäpuolella. Sitten samosi hän akkunan luo, tempasi sen
auki ja hyppäsi ulos, kysymättä kuinka korkealla se oli. Hän ei
tuntenut jäseniensä kipuja, kun hän pääsi alas maahan, hän törmäsi
hädässään yhä kauemmaksi puutarhaan, hän kun ei uskaltanut palata
takaisin samaa tietä, jota oli tullut. Tallirenki, joka kuuli että ovea
paiskattiin kiinni, ymmärsi kohta että varas aikoi karata, ja kiiruhti
alas rappusia pihalle, jonne hän saapui parahiksi nähdäkseen miehen
juoksevan pakoon.
Kun hän ei luullut yksin voivansa saada kiinni pakolaista, soitti hän
hätäkelloa, ja sen ääni, joka kuului puolen penikulman päähän, sai
pakolaisen tuskan korkeimmalleen. Hän juoksi ensin ryytimaan poikki,
mutta, peläten että häntä siellä nähtäisiin, poikkesi hän puistoon. —
Mummo Dientjen, joka sanomattomassa tuskassa oli odottanut poikaansa,
painoi juuri sinä hetkenä päänsä nojatuolin istuintyynyyn, jota vastaan
hän oli laskeunut polvilleen, ja rukoili hartaasti eksyneen lemmittynsä
puolesta.
Ja Thijs!...
Hän kuuli ääniä takanansa ja ymmärsi että herrastalon palkolliset
jo olivat hänen kintereillään. Hän seisahtui silmänräpäykseksi
hengittääkseen, sillä hänestä tuntui kuin olisi rinta tahtonut haleta.
Seutu oli hänelle tuttu; hän tiesi olevansa lähellä kanavaa, jonka
toisella puolella nummi alkoi, ja myöskin liki vipusiltaa, joka vei
kanavan yli. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän ehtinyt sillan
luo, mutta se oli, niinkuin hän oli aavistanutkin, nostettu ja lukossa.
Epäilyksessään seisoi hän kuin paikalle kiinni kasvanut, vaikka hän
kuuli jytinää jotenkin lähellä. Koira oli seurannut hänen jälkiään.
Hän luuli takaa-ajajien jo olevan ihan takanansa ja hyppäsi veteen.
Siinä aikoi hän ensi tuokiossa lopettaa päivänsä ja jättää sikseen
pakenemisen; mutta itsensävarjelluksen vaisto oli epäilystä väkevämpi,
ja sitä paitse — kummallinen kuvitus! — hän luuli kaukaa kuulevansa
äitinsä valituksia. Ne herättivät hänessä pelastuksen toivon. Äidin
luona ei kukaan hakisi häntä, ja äidin sylissä, johon ihmeellinen halu
häntä veti, tunnustaisi hän syntinsä ja lupaisi parannusta.
Jo oli hän ehtinyt mökin ovelle; mutta sitä kolkuttaessaan oli hän
kuulevinänsä koiran haukkumisen ja vipusillan ketjujen kitinän. Hän
kolkutti kumminkin yhä kovemmin, vaikka hän jo oli kadottanut kaiken
toivon löytää kodista turvaa ja luuli täytyvänsä paeta — Jumala tiesi
mihin.
"Äiti', huusi hän käheällä äänellä naiselle, joka hänelle oven avasi.
"Jumala!... Thijs! Viimeinkin!' huudahti Geesjen, sillä hän se oven
avaaja oli. Oli tapana näillä seuduin että palveliat markkinain aikana
saivat vapaapäivän, ja Geesjen oli päättänyt viettää koko loma-aikansa
Dientjenin luona. Tämä viimeksimainittu ryntäsi, kun nuoren tytön
huudahduksen kuuli, pikkukammarista, jossa oli istunut.
"Onko hän täällä? Onko hän todellakin kotona?" kysyi hän kiireesti;
mutta kun hän Geesjenin kädessä olevan palavan päreen punertavassa
valossa näki poikansa kamalan ulko-asun, ei hän kauemmin voinut
pidättää tuskaansa. "Thijs, Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?'
huudahti hän.
"Ei mitään, äiti, ei mitään!" — Koiran haukunta kuului etäältä. Thijs
kävi kalman kalpeaksi. Äiti työnsi hänet tuolille istumaan.
"Lapsi-raukka!" huokasi hän itsessään, mutta kovalla ja lujalla äänellä
sanoi hän: "Thijs, mitä on tapahtunut?"
"Minun täytyy pois", huudahti poika ja kulki ovelle. "Älkää minua
pidättäkö, äiti! Kuinka onneton minä olen!"
"Thijs, mitä pitää minun uskoman?" kysyi äiti. "Oletko tehnyt jonkun
pahanteon? Oi Jumalani!"
"En, äiti, en! Mutta antakaa minun mennä."
"Kuinka pitkäksi aikaa?" kysyi Geesjen, joka oli unohtanut ja antanut
anteeksi kaikki. "Etkö ota mitään mukaasi? Etkö tarvitse rahoja? Äiti,
älkää seisoko siinä niin kylmänä! Ettekö te voi auttaa häntä? Minulla
on täällä mukanani vain muutamia lantteja."
"Äiti, kiiruhtakaa! Takaa-ajajat ovat kintereilläni Oi, jos voisitte
auttaa minua! Minun täytyy pois, pois pitkäksi aikaa."
Äiti riensi piirongin luo. Hän ei enää tehnyt kysymyksiä. Hän tahtoi
antaa, mitä hänellä oli; mutta häädetty huuto pääsi hänen suustaan, kun
hän ei mitään löytänyt. Thijs oli vaihtanut muutamia sanoja Geesjenin
kanssa ja kääntyi. Hän ymmärsi asian laidan ja tarttui kiinni oven
pielukseen pystyssä pysyäkseen.
"Rahat... ovat... poissa", änkytti äiti. "Minä olin ne tallentanut
hänen... teidän häitänne varten, Geesjen!"
"Ja minä otin ne!" huusi Thijs ja löi nyrkillään otsaansa.
"Sinä!" sanoi äiti omituisella äänellä. "Herra Jumala! Sinä koettelet
minua kovasti!" — Hänen päänsä laskeusi alaspäin, mutta ei ainoata
kyyneltä tullut hänen silmiinsä. Hän ei edes huomannut että Thijs
heittäysi maahan polvilleen ja nyyhkien rukoili:
"Minä olen pahasti tehnyt, äiti! Rakas äiti, anna minulle anteeksi...
Anna minulle... anteeksi, että otin sinun rahasi! — Minua syytetään
vielä pahemmasta rikoksesta, mutta niin totta kuin Jumala elää, äiti,
minä olen syytön siihen."
Geesjen kätki kasvonsa vyöliinaansa. Hän nyyhki ääneensä, mutta vaikeni
ja vapisi, kun hän kuuli kavioiden töminää ulkoa.
"Thijs, ne tulevat. Pakene taka-ovesta!" Mutta Thijs ei paennut. Hän
seisoi tirkistellen äitiä, joka ei kohottanut silmiänsä maasta. "Puhu
minulle, äiti, rakas äiti! Tällä tavalla minä en voi lähteä täältä."
"Muori, puhukaa hänelle!" rukoili Geesjen, ja kun hän ei saanut mitään
vastausta, laahasi hän Thijsin mukanansa pikkukammariin, josta ovi vei
ulos metsään. Siellä kammarissa tarttui hän hänen käteensä, suuteli
sitä ja pisti siihen muutamia lantteja. "Jumala olkoon kanssasi! Thijs,
pakene äitisi tähden!"
Thijs meni ulos avatusta ovesta. Ensin kulki hän hiljaa, mutta kuta
enemmän viileä yö-ilma virkisti häntä ja palautti hänen ajatuskykyänsä,
sitä nopeammin. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän kadonnut
honkametsään.
Geesjen ei tietänyt, mitä oli tapahtunut, mutta hän aavisti jotakin
kauheaa. Sielunsa jännityksessä oli hän kuitenkin näennäisesti tyyne.
ja hän palasi mummo Dientjenin luo ja puristi hänen kättään, vaikka
huoneen ovelle jo kolkutettiin ja karskea ääni vaati että sitä
avattaisiin.
Hän avasi oven, ja kenttävartia (eräs laji maa-poliisia) astui sisään,
seurassaan pari paroonin palveliaa.
Koira, joka oli seurannut pakolaisen jälkiä, nuuski kaikkialle ja
lähestyi pikkukammarin ovea. Geesjen ei sanomattomassa tuskassaankaan
ollut kadottanut mielenmalttiansa; hän meni kaapin luo, otti sieltä
vähän päivällisestä jäänyttä silavaa ja antoi palasen salaa koiralle,
joka haluisesti sen söi. Mummo Dientjen heräsi horrostilastaan, kun
näki vieraat ja kuuli heidän kysymyksensä. Hän pyyhki karkealla
kädellään silmiltänsä muutamia harmaita hivuksia, jotka olivat valuneet
esiin myssyn alta.
"Missä on poikanne?" kysyi tuo karskea ääni.
Äiti painoi kädellään sydäntänsä. Hän koetti puhua, mutta sanat
kuolivat hänen huulilleen. Kova oli taistelu hänen sielussaan, sillä
hän luuli velvollisuudekseen osoittaa pakolaisen jäljille kysyjän.
Mutta — hän oli kumminkin äiti, vaikkakin pahantekiän.
"Missä on poikanne?" kysyi karskea ääni toistamiseen.
"Muori, sanokaa toki jotakin", rukoili Geesjen hiljaa
"Minulla ei ole mitään... minun poikani on" — mutta sanat jäivät
sanomatta, ja tämä äiti, joka suuressa surussaan ei vielä ollut ainoata
kyyneltä vuodattanut, vaipui tuskaansa nääntyneenä tunnotonna lattialle.
* * * * *
Aurinko heitti ikäänkuin varkahin säteensä sisään akkunasta, joka oli
auki laskeaksensa mökkiin hiukan nummen tuoksua. Että raitis ilma oli
tervetullut, sen huomasi vaalean sairaan kasvojen ilmeistä. Hän kohotti
päänsä heittääkseen silmäyksen vuoteen puoleksi avattujen esirippujen
takaa, ja hänen äsken vielä niin himmeät silmänsä saivat eloa, kun hän
ne käänsi nummelle, jonka yli laskeva aurinko levitti vaaleanpunaista
hohdettaan.
Mitä liikkuikaan sairaan mielessä? Hänen hienoissa, suorissa
kasvoissaan, joita yöpäähineen alta päässeet harmaat kutrit ympäröivät,
ei nyt näkynyt tuota entistä jäykkää kovuutta, mutta sen sijaan mitä
suurinta huolta. —
Sairaan ajatukset kulkivat kauas ajassa taaksepäin niihin päiviin,
jolloin hän istui äitinsä sylissä, jolloin hän, isän kädestä kiinni
pitäen, opetteli astumaan. Molemmat — äiti ja isä — olivat jo kauan
levänneet kirkkomaassa; hän oli heidän paariensa vieressä tosin
vuodattanut kyyneleitä, mutta — ei toivottomuuden. Hän oli aina ollut
tottelevainen lapsi, ja hänen vanhempansa olivat olleet hyviä häntä
kohtaan; heidän ei ollut koskaan tarvinnut vuodattaa ainoatakaan
kyyneltä hänen tähtensä! Mummo Dientjenin silmät tulivat kosteiksi;
sitä ne eivät olleet olleet tuosta kamalasta yöstä asti!
Hän ajatteli, kuinka paljoa onnellisempi hänen vanhempainsa avioliitto
oli ollut kuin hänen omansa. Mutta oliko hänellä oikeutta valittaa?
Itse oli hän valinnut vastoin vanhempainsa tahtoa. Ja hänen lapsensa!
Dientjen oli luullut kokemuksesta tietävänsä, kuinka vaaralliset
huonot esikuvat ovat, ja sentähden oli hän kasvattanut poikansa
yksinäisyydessä ja tehnyt työtä hänen hyväkseen, tehnyt työtä
auttaaksensa häntä maailmassa ja jättääksensä jotakin jälkeensä
hänelle. Mutta — turhaan oli hän tehnyt työtä, turhaan odottanut
hedelmiä pellostaan, turhaan rukoillut, turhaan ja kestävästi kärsinyt,
turhaan rakastanut. Kuinka onneton hän oli!
Vanhus nyyhki. Suuret olivat kyyneleet, jotka tippuivat hänen
poskilleen. Mutta tämä itku hellitti hänen suruansa, lohdutti häntä
hänen yksinäisyydessään.
Yksinäisyys? — Sekin oli hänen oma syynsä. Hän oli käskenyt pois
Geesjenin; hän oli tahtonut olla yksinänsä; hän ei ollut tahtonut nähdä
ketään. Mutta kun hän oli tämän käskynsä lausunut, oli hän kadottanut
tajunsa. Missä määrässä häntä oli toteltu, ei hän tiennyt.
Jos hän olisi ollut tyynempi ja voinut silmäillä ympärilleen huoneessa,
olisi hän huomannut että kaikki siinä osoitti erityistä huolenpitoa,
järjestyksen jälkiä. Kuka oli asettanut kultareunaisen kupin —
ensimäisen lahjan, jonka Thijs oli antanut äidilleen — sinisirkkuja
ja tuoksuvia ajuruohoja täyteen pöydälle? Kuka oli avannut akkunan,
lämpimän kesä-ilman päästä sisään huoneeseen? Kuka oli pannut astian
virkistävää juomaa vuoteen viereen jakkaralle?
Pian sai hän kumminkin tietää, kuka tämän kaiken oli aikaansaanut,
sillä samassa kuiskasi joku hänen likisyydessään: "äiti!"
Mummo Dientjenin silmät lakkasivat vuodattamasta kyyneleitä, ja
surumielisyys hänen kasvoissansa muuttui syväksi vakavuudeksi. Hän ei
uskaltanut kääntää päätänsä ääntä kohden; hän ummisti jälleen silmänsä.
"Äiti", kuului uudelleen kuiskaus, mutta nyt vähän kovemmin: "ettekö
tunne Geesjeniä?"
Nyt kääntyi vanhus ja loi silmänsä tyttöön, joka kumartui hänen
puoleensa ja katsoi häneen semmoisella rakkaudella, että hän
tietämättänsä tarttui käteen, joka lepäsi hänen vuoteensa laidalla ja
puristi sitä, samalla kuin sana "lapsi" pääsi hänen huuliltansa.
Hiukkasen aikaa kesti äänettömyyttä. Vanhus ja tyttö katselivat
toistensa silmiin; molemmat olivat kadottaneet niin paljon ja tahtoivat
lohduttaa toisiansa. "Rakas mummo Dientjen", sanoi vihdoin Geesjen,
mutta äänessä oli paljon enemmän kuin sanoissa. Dientjenin sydän
heltyi, ja hän kysyi, mitä hän vielä äsken ei ollut uskaltanut: "Onko
hän poissa?"
"On", kuului vastaus.
"Lapsi! Minä olen nyt parempi, paljon parempi.— Mutta minä en muista
kaikkea." Äiti kiersi sitä kysymystä, jonka hän oikeastaan tahtoi
saada esille. "Onko hän joutunut kiinni?" kysyi hän viimein häädetyllä
äänellä.
"Ei, mummo Dientjen."
"Ei!" Ja hänen silmänsä kääntyivät piironkiin päin. "Geesjen", jatkoi
hän sitten, "mitä tuolla on tapahtunut, en minä koskaan voi unhottaa...
suokoon Jumala ettei se tulisi ihmisten tietoon — Geesjen!" ja hän veti
tytön likemmäksi, kuiskatakseen hänen korvaansa — "kuule... se makaa
kivenä sydämelläni — enhän liene... kironnut häntä?"
"Ette, mummo, ette!"
"Jumala häntä siunatkoon", sanoi Dientjon ja nousi istualleen. "Suo
hänelle menestystä, Herra, ja korjaa minut luoksesi taivaaseesi!...
Jätä minut nyt, Geesjen!"
"Ettekö huoli kenestäkään enää? Pitääkö minunkin mennä? Hän piti
kumminkin muinen niin paljon minusta?"
"Juuri sentähden, lapsi! Sinä et saa olla täällä. Kun näen sinut, tulen
minä ajatelleeksi häntä; sinäkin olet kärsinyt hänen kauttansa. — Ja
mimmoista elämää viettäisit sinä minun luonani! Minähän olen kuollut
kaikelle, paitsi surulle."
"Enhän minä voi sitä ottaa pois, mutta minä luulen että voisin jakaa
sitä teidän kanssanne. Siitä on varmaan apua, muori, kun joku ottaa
osaa meidän suruumme. Minä en koskaan puhu hänestä; minä en lausu
sanaakaan; minä vaan katson sisään teidän silmiinne, kun te noin
istutte ja tirkistelette eteenne. Ja minä tiedän että se tekee teille
hyvää."
"Kyllä, lapsi." Ja mummo Dientjen oli juuri sanomaisillaan: "Olithan
tuleva tyttärekseni", mutta hän sanoi:
"Sinähän palvelet..."
"Olen sanonut itseni irti palveluksestani, niinkuin tiedätte..."
Niin, Geesjen oli sanonut itsensä irti palveluksestaan, sillä olivathan
hänen häänsä vietettävät Marraskuussa.
Hän oli hyvin pahoillaan kun nyt oli tullut muistuttaneeksi eukko
Dientjeniä siitä.
"Mutta, lapsi, sinä olet tottunut paljon parempiin oloihin. Minä en ole
rikas..."
"Olisinko _minä_ tullut rikkaaksi, jos olisin mennyt naimisiin?
Elääkseni en tarvitse muuta kuin hiukkasen leipää, jos siksi tulee. En
ole oleva teille rasitukseksi. Minä teen työtä teidän hyväksenne... Te
ehkä vain nauratte minulle, mutta minä olen jo pitänyt teidät äitinäni,
enkä enää voi siitä luopua. Minä iloitsin, kun ajatteli saavani
semmoisen äidin kuin te, sillä, niinkuin tiedätte en ole koskaan nähnyt
omaa äitiäni."
"Jos todella on niin — —" sanoi mummo Dientjen ja pyyhki poskiltaan
pois kyyneleet, jotka nyt vapaasti vintasivat, samalla kuin ilo loisti
hänen silmistään — "Geesjen, lapsi — sinä et tiedä, kuinka hartaasti
olen juuri tätä toivonut, vaikka en koskaan ole rohjennut sitä sinulle
sanoa. Mutta koska sinä niin tahdot! — —" ja hän syleili nuorta tyttöä
ja suuteli häntä. —
Ennenkuin Geesjen pääsi palveluksestaan, kului muutamia viikkoja,
joll'aikaa mummo Dientjen eli yksinään ja teki tehtävänsä, kuten
tavallisesti. Varkaasta ei kuulunut mitään. Koko kylä luuli tietävänsä,
kuka syyllinen oli, ja lausui ääneensä hänen nimensä. Poliisi ei
virkkanut mitään, mutta teki hiljaisuudessa kuulustelemisiaan. Varkaan
jäljet olivat vieneet mummo Dientjenin ovelle, ja — Dientjeniu poika
oli kadonnut. Eihän sen enempää todistusta tarvittu.
Eräänä päivänä oli mummo vasta vähää ennen päivällistä valmistunut
viemään laitumelle ainoan lehmänsä, jonka hän muutamia vuosia
takaperin oli säästörahoiliaan ostanut. Yhtä tyynenä ja samalla
kärsivällisyydellä kuin ennen kulki hän Mansikkinsa jäljessä, joka
kiirehti tavallista nopeammin laidunpaikalle nälkäänsä sammuttamaan.
Vanhus istuutui maahan ja katseli lehmää, ikäänkuin olisi hän tältä
tahtonut oppia — syömään mielihalulla.
Silloin kuuli hän askeleita takanaan... Hän kääntyi ja näki mummo
Heinriksin, joka tervehti häntä pään nyykähdyksellä. Dientjen vastasi
kylmästi.
Mummo Heinriks elätti itseään pesulla. Hän oli hyvin järkevä, mutta
ettei hän juuri ollut rikastunut vaivaloisesta työstään sen näytti
hänen ulkomuotonsa: Hän oli puettu kirjavaan karttuunihameeseen ja
röijyyn, jalassaan oli hänellä puukengät ja päässään "lieho", —
löysästi istuva myssy — joka nyt viikon lopulla ei ensinkään ollut
valkoinen. Kädet puuskassa astui hän mummo Dientjenin eteen.
Hänen karkeat, mutta pirteät kasvonsa osottivat nyt jonkinlaista
hyväsydämistä sääliä, joka sai niiden tavallisen jokapäiväisen ilmeen
juhlallisemmaksi.
"Onpa hauskaa nähdä sinua, Dien", sanoi hän. "Oletko kokonaan lakannut
käymästä ihmisissä? Ei tuollaisesta kotona-istumisesta ole."
"Hyvää iltaa", tervehti Dientjen, joka ei ollut kuulevinänsä, mitä
toinen oli puhunut.
"Ihmisparka!" mumisi tämä puol'ääneen. "Kuulehan, Dien", lisäsi hän
sitten: "et usko, kuinka olen kaivannut sinua! En ole nähnyt, en
kuullut sinua enkä kirjavaa lehmääsi. Olen pelännyt että istuisit
päiväkaudet pimeässä komerossa, niinkuin Huis Veen, kun hän oli
kadottanut kaikki eläimensä kurkkumätään. Ja mikä oli hänen vahinkonsa
sinun suruusi verrattuna!"
Mummo Dientjen loi puhujaan niin surullisen silmäyksen, jotta ei ollut
vaikea arvata hänen tunteitansa.
"Niin todella, sinä olet kadottanut kaikki. Jospa sinulla olisi ollut
kaksi edes!"
Dientjen katsoa tuijotti eteensä.
"Oletko sinä kadottanut jonkun?" kysyi hän kylmästi.
"En, Dien, mutta miksi kysyt sitä niin, niin..."
"Siksi etten ymmärrä pakinaasi."
".Suru on sotkenut järkesi, ihminen! Mutta — kumma, se! Sinun pitää
puhutella pastoria. Eikö hän ole käynyt luonasi?"
"Mitä hän minun luonani toimittaisi?"
"En tiedä — — mutta sen tiedän että hän lohduttaa jokaista, joka suree.
Ja sitähän sinä teet, ja syystä. Jos olisin elänyt semmoisen yön kuin
sinä, en voisi sitä koskaan unhottaa. Satunnaisesti tulin minäkin
pelästyneeksi samana yönä. Sitä en ole tullut sinulle kertoneeksi,
mutta — enhän ole sinua tavannutkaan sen jälkeen. Yö oli kuutamo, sen
sinä kyllä tiedät, ja markkinoilla, kun kaikki pojat ovat vapaat, ovat
he niin vallattomia. Pyhäiltana olivat he olleet koppisilla, kaivaneet
syviä kuoppia tiehen ja kokonaan pilanneet sen. Ei voi kukaan kristitty
ihminen tulla toimeen noiden nulikkojen kanssa, puhukoon pormestari
mitä tahansa. Minä ja minun ukkoni makasimme sikeässä unessa, kun
minä äkkiä heräsin jyskeestä ja kirouksista, joiden vertaisia en ole
kuullut. Minä ulos ja Steven jälessä! Näin jotakin mustaa tiellä,
mutta mitä se oli, en käsittänyt — mahdotonta se olisi ollutkin, kun
oli pilkko pimeä ja puoliyö. Mutta minä tahdoin kumminkin ottaa selkoa
asiasta; ja kun Steven oli mukana, en ollenkaan pelännyt .. Heitin
ylleni vähän vaatteita ja juoksin ulos. Silloin näin eräät vaunut,
jotka olivat kaatuneet veräjäämme, melkein nurkkaamme; hevonen oli
kompastunut — epäilemättä noiden poikaheittiöiden kuoppiin. Sitten
alkoi kiroominen uudelleen, ja siinä meluttiin ja ponnisteltiin, jotta
sekös vasta! Vihdoin pääsivät kaikki jalkeille, ja kun Steven tuli
lyhty kädessä katsomaan oliko aitamme peräti tärvääntynyt, näin minä
että ajopelit taasen olivat pystyssä ja että matkustavaiset niihin
par'aikaa nousivat. Ne olivat mies ja nainen. Minä huusin ja kysyin
olivatko loukkauneet, mutta olisin yhtä hyvin voinut kysyä luudalta —
ei sanaakaan vastaukseksi!"
Mummo Dientjen näkyi heräävän horrostilastaan... "Olivatko ajopelit
käännetyt kylään päin?" kysyi hän.
"Eivät; en ainakaan usko. Hevonen seisoi näin", ja Heinriksin mummo
viittasi nummelle päin.
"Kenenkä olivat vaunut?"
"Arvaan että — niin, kuomu näytti olevan Willem van Dalenin."
"Tuon pitäisi sinun kertoa pormestarille. On vähän kummallista — —"
"Niin, olet oikeassa", myönsi Heinriksin muori, joka Dientjenin
kysymyksien johdosta yhä enemmän tuli huomanneeksi, kuinka kumma tämä
tapaus itse asiassa oli. "Siinä oli mies ja nainen; mutta sen minä näin
että Thijs ei se ollut."
Mummo Dientjen nousi, mitään vastaamatta.
"En voi saada päähäni, Dien, että poikasi on syyllinen! Suoraan sen
sanon, jotta saisit vähän enemmän rohkeutta. Piet ei myöskään sitä
usko. Kyllä rentusteli Thijs viime aikoina, sanoo hän, mutta paha hän
ei ollut. Ja Piet on poika, joka tietää, mitä hän sanoo. Mutta sinä
kyllä tiedät, miinmoinen hän on, ja sinähän pidit hänestä, kun hän oli
pieni. Nyt on hän ottanut arennille pienen maatilan, ja Marraskuussa
nai hän Gerrit von Dingenin, joka saa pari lehmää kotoaan. Minulla on
iloa siitä pojasta."
Mummo Dientjen oli pannut kädet ristiin, ikäänkuin estääksensä
sydämensä puhkeamasta. Mutta viime sanoja kuullessaan ajoi hän
kiivaasti lehmän kauemmaksi nummelle, sittenkuin hän työläästi oli
saanut lausutuksi: "hyvästi, muori!"
Heinriksin muori jäi ihmeissänsä häntä katsomaan. Hän pudisti päätään
ja oli tällä kertaa tyytymättömämpi omaan itseensä kuin Dientjeniin.
Hän ei ollut mikään hienotunteinen ihminen, mutta kumminkin mumisi hän
itsekseen: "minun ei olisi pitänyt puhuman Pietistä."