Jyväskylässä,
Jyväskylän kirjapainossa,
1892.
Oli virkistävää katsella laajaa nummea G—n kylän puolella; katsella
ruskeaa kenttää, jolla näkyi siellä täällä viheriöitä viivoja, ja
jota metsä kaikkialla reunusti. Taivaan rannalla rajoittivat näkyalaa
lehdot, joita luonto, näennäisesti ilman mitään järjestystä, oli
siroitellut sinne tänne, kun taasen etupuolella nuoren tammimetsän
ja honkain lupaavat nuoret vesat somasti pistivät esiin, nummen
ruskean-punaisen värin kanssa kaunista vaihtelua muodostellen.
Vielä kauniimpi oli näkyala, kun nousi jollekin nummella olevalle
hietakummulle ja sieltä sai kentän kokonaisuudessaan näkyviin. Silloin
vasta leveni katsojan eteen koko taulu; silloin vasta eroitti silmä
ylängöt ja laaksot sekä niiden somat kaltevuudet. Sieltä laajeni
näkyala: keltaisia ohravainioita, lumivalkoisia tattarivainioita,
viheriöitä kaurapeltoja — joita tuuli kosketteli, niin että tähkät
ja korret keinuelivat ja lainehtivat kuin meren aallot — näkyi
vielä kaukana noiden lehtojen takana, jotka vastaikään rajoittivat
näkyalaa. Siellä oli suloisen hiljaista: mutta tuntevalle sydämelle ei
siellä kumminkaan hiljaisuutta löytynyt. Honkien ja nuorten tammien
suhina, hamppuvarpusen viserrys, naakkojen raakkuna, sirkkojen kitinä
ja mehiläisten surina saivat aikaan ääniä, jotka sopusointuisesti
vaeltajan korvissa yhteen sulivat. Mutta se, joka niitä kuuli ja
ymmärsi, joka niitä oli jonkun aikaa ihaillut ja ihailussaan oman
itsensä unhottanut, kaipasi jonkun hetken kuluttua ihmis-ääniä,
kaipasi vertaistansa hänessä nähdäksensä likeisintä todistusta luojan
suuruudesta.
Tämä toivo ei kumminkaan näkynyt toteutuvan. Ei missään savupatsasta,
ei missään kattoa, joka olisi sanonut: täällä asuu ihmisiä.
Mutta jos matkustaja astuu alas kukkulaltaan ja nousee eräälle
toiselle, niin näkee hän pian likinnä olevan hongikon takana asunnon,
joka on rakennettu ihmisiä varten. Jollei hän kohta tuota huomaa, niin
ei siinä mitään kummaa, sillä savua ei nouse takkapiipusta, joka kohoaa
matalasta turvekatosta — niin matalasta, että kolmivuotiset hongat sen
melkein kätkevät.
Se on pieni, köyhä mökki, jonka kaltaisia, Jumalan kiitos, ei löydy
monta meidän rakkaassa isäinmaassa, ja joka kumminkin siinä, missä se
seisoo, aina ennustaa parempaa tulevaisuutta, tällaisia asuntoja kun
ensimäiseksi rakennetaan viljeltävään erämaahan.
Mutta onkohan mökillä, joka tällaisissa oloissa on syntynyt, myöskin
odotettavissa parempaa tulevaisuutta?
Että potaatteja ja kyökkikasveja kasvava pelto, joka nyt on aidattu,
vielä muutamia vuosia sitten oli viljelemätön ala, sen sanoi ensi
silmäilys; että pieni tila muinen oli kuulunut herraskartanoon ja
sitten vuotuista vuokraa vastaan luovutettu, sen osoittivat ne syvät
kaivokset, jotka nelikulmaisesti sitä ympäröivät, siten erottaen sen
nummesta, sekä sitä paitse vielä muuan kulmaan pystytetty paalu, johon
oli piirretty: "Jounkheer van Orden'in erityinen metsästyspiiri."
Itse mökki oli köyhä ja näköjään kurjempi kuin useimmat muut
samanlaiset, niin, vieläpä kurjempi kuin moni, joka oli köyhempi.
Alkujaan oli se kokonansa turpeista rakennettu; sittemmin oli sille
suotuisampi aika koittanut, kentiesi siitä syystä että sen asukkaat
olivat vaurastuneet. Nämä olivat aikoneet rakentaa uudestaan tuvan
seinät — oikein kivestä — ja kentiesi tehdä katon ruovoista, vieläpä
maalata akkunan pielet ja oven viheriäiseksi punaiseksi ja valkoiseksi
— kolme väriä, jotka kaunistavat rikkaimpia taloja; mutta, pahapa se,
vaurastuksen aika ei ollut pitkä.
Mökin toinen puoli oli todellakin laitettu kivestä, toinen puoli taasen
oli jätetty entiselleen; mitä kattoon, oveen ja ikkunoihin tulee, niin
eivät suuret tuumat olleet ajatusta edemmäksi ehtineet.
Mökissä — sen tiesi jokainoa likellä olevassa kylässä ilmaista —
asui mummo Dientjen eli Gerhardiina, joka kertomuksemme aikana jo
oli jotenkin ijäkäs. Hän oli tuossa likeisessä kylässä syntynyt
ja kasvanut; siellä oli hän viettänyt häänsä, iloinnut ja surrut,
nauranut ja itkenyt. Rakkaita omaisia oli hänellä ollut, rakkaita
omaisia oli hän kadottanut; monta lasta oli hän nähnyt syntyvän, monta
tuttua maahan suljettavan, ja tästä kaikesta oli Dientjen tullut
paikkakunnallaan niin suosituksi, ettei hänen "hyvinä päivinään" — ja
niillä tarkoitti hän nuoruutensa aikaa — ainoatakaan päivää kulunut,
jona hän ei toimittanut jotakin, milloin Jaakko Ketelaarin puodissa,
milloin Pietari van Dingenin talossa, silloin aina pakisten milloin
minkin kanssa päivän uutisista, se on: keväällä huonosta ilmasta,
kesällä kaalimadosta ja kuivuudesta, syksyllä markkinoista ja kehnosta
vuodentulosta, talvella taasen kylmästä säästä ja lihavista sioista.
Näistä kaikista saattoi Dientjen jutella semmoisella varmuudella ja
lämmöllä että siitä oli naapuri-vaimoilla, olletikin Triutjenilla
(Katariinalla) ja Geertjenilla (Gerardalla) enemmän hyötyä kuin
pesuammeen vedestä, joka hyvin usein kylmyi, tahi "ukosta", joka istui
kotona ja keitti potaatteja. Herraskartanon puutarhurin tyttärenä
tiesi Dientjen sitä paitse pakinoida milloin kasviksista, milloin
herraselämästä, ja tuttavuudessa kun oli kylän kaikkien asukasten
kanssa, tiesi hän kaikkien toimet, jotta ryytikauppias Ketelaar usein
purskahti sanomaan, kun Dientjen, kotvan aikaa pakistuaan, hänen
puodistaan lähti: "reipas tyttö tosiaan tuo. Hän mittaa kaikelle osansa
vaaksallansa."
Dientjen oli kahdeksantoista vanhana todellakin reipas, iloinen ja
soma tyttö, mutta sen ohessa suuri veijari, ivaava, terävä ja suulas,
jotka ominaisuudet saattoivat hänen äidilleen suurta surua ja hänelle
itselleen monta kovaa nuhdetta. Mutta tämä iloisuus, joka usein
sai hänet tekemään tuhmuuksia, katosi kumminkin pian, kun hän oli
miehekseen saanut Jan Itam'in, erään jounkheer van Orden'in ulkopalstan
nuoremmista työmiehistä.
Tälle antoi mynheer (herra), kuten ainakin työmiehilleen, kun ne
menivät naimisiin, neljä guldenia, neljä _stuivers'ia_ ja nummella
elinkautista vuokraa vastaan kappaleen maata. Tällaiselle palstalle
rakensi Jan Itam turpeista mökkinsä. Alussa kävi kaikki hyvin; vuosi
tuli hyvä, ja nuori pariskunta tuumaili jo tupansa parantamista. He
pitivät kumminkin liian kiirettä ja käyttivät mökin korjuuseen koko
tulonsa. Kun sentähden seuraava vuosi antoi kadon ja Dientjen synnytti
maailmaan terveen ja reippaan pojan, niin oli punainen säästölaatikko
pian tylyä. Vastoinkäyminen on verrattava ahjon tuleen, joka eroittaa
ja kutsuu esiin malmin epäjalot ainekset, mitkä nousevat pinnalle.
Iloinen Dientjen, jolla isänsä luona oli ollut hyviä päiviä, katui
naimistaan, tuli pistäväksi ja ärttyiseksi. Tämä kyllä muuttui hiukan
parempaan päin, kuu hän tuuditteli lastaan, mutta vastenmielisyyden
siemen iti itämistään. Janin mielestä alkoi kodissa-olo tuntua
tukalalta; hän alkoi käydä kylän kapakassa useammin kuin ennen, vaikka
hän jo ennen oli siellä liiankin usein vieraillut. Sinne jäi raha,
mikä ehkä olisi täysin riittänyt vaimon ja lapsen tarpeisiin. Riita,
eripuraisuus ja syvin kurjuus astui aina Janin seurassa mökkiin, kun
hän kapakasta kotiin palasi, kunnes kuolema teki muutoksen miehen ja
vaimon kohtalossa. Jan kuoli irstaisiin elintapoihinsa ja haudattiin,
köyhäinhoidon kustannuksella.
Harvoin pitävät niistä vaivaisista, jotka saavat tällaisen hautauksen,
mitään lukua muut kuin ne, jotka tietävät että heitä itseään
samallainen maahanpano odottaa. Näiden kesken puhuttiin paljon Janista
ja hänen kuolemastaan. Toinen syytti häntä, toinen puolusti häntä
ja syytti hänen vaimoaan; puolueettomiinmat väittivät että molemmat
olivat saman verran syyllisiä. Useimmat sanoivat kumminkin — niinkuin
luonnollista oli — että Dientjen, jälelle jäänyt, oli ollut väärässä,
että hän oli syypää Janin juoppouteen ja kuolemaan. Ankarin tuomio —
ja tämän lausuivat naiset — vaikeni kumminkin tuon näennäisesti heikon
vaimon mielenlujuuden edessä, joka salasi surunsa, ei vuodattanut
ainoatakaan kyyneltä eikä lausunut valituksen sanaa.
Autio peltopalsta aidattiin ja siihen kylvettiin potaatteja. Missä maa
oli parempaa lajia, viljeltiin kasviksia, ja parin vuoden kuluttua
saattoi Dientjen maksaa takaisin jounkheer van Orden'ille sen, minkä
tämä oli hänelle Janin kuollessa lainannut, eikä hänen enää tarvinnut
käyttää hyväksensä lupaa koota risuja mynheerin metsästä, saadaksensa
tulta takkaansa.
Ei aavistanut kukaan, kuinka vaikea — ainakin alussa — työ oli
Dientjenille. Hän kärsi paljon, mutta näyttipä siltä, kuin olisi
juuri tuska kiihoittanut häntä työhön; hän teki työtä unohtaakseen
menneisyyden ja ulkomaailman, josta viimeksimainitusta hän kentiesi ei
kumminkaan olisi voinut eritä, jollei hän olisi ollut — äiti.
Ohitsekulkiat ihmettelivät usein, kuinka hellä tämä muita kohtaan
jollei juuri kova, kumminkin äreä nainen saattoi olla poikaansa
kohtaan. Hyvin moni seisahtui hänen mökkinsä edustalle nummella,
kun puolipäivän tunti oli käsissä ja — leikkuuaikana — sen asukkaat
aterioivat ulkona pellolla. Äiti ja poika istuivat silloin vieretysten,
edellinen vaatetettuna hameeseen ja röijyyn, jotka, valjenneina ja
paikattuina, jo lukivat useita ikävuosia, ja joissa moni uusi tilkku jo
oli ehtinyt kulua repaleeksi; jälkimäinen, kahden kolmentoista vuotinen
poika, taasen puettuna somaan pumpasiini puseroon ja siisteihin
verkahousuihin.
Mutta poika kävikin koulua. Hänen tuli sentähden "esiintyä ihmisten
parissa" ja olla hyvästi puettu, vähät siitä että äidin selkää usein
pakoitti, kun hän, pojalleen vaatteita ansaitaksensa, raskasta lapiota
liikutteli.
Äiti jakoi leivän kahtia; molemmat saivat aimo kappaleen, mutta pojan
kappaleen päälle asetti äiti vielä viipaleen valkoista leipää ynnä
siihen lisäksi paksun juustoviipaleen. Joka salaa katseli tätä, tunsi
itsensä liikutetuksi, ja vielä enemmän, jos hän sattui näkemään, millä
kärsivällisyydellä muuten niin pikavihainen Dientjen kesti pojan
kujeita, tämä kun milloin kaasi kumoon perunoita täynnä olevan kopsan,
milloin ämpärin, joka sisälsi suurella vaivalla kotiintuotua juomavettä.
Muutamia vuosia oli näin kulunut suurissa huolissa ja vaivoissa. Poika
oli kasvanut nuorukaiseksi ja äiti tunsi jäykistyneissä jäsenissään jo
vanhuuden oireita. Menneet vuodet olivat tuoneet mukanaan jonkunmoista
toimeentuloa, sillä taaskin oli mökin korjaamiseen ryhdytty. Thijs
(Matias) oli pojan nimi; hän palveli nyt puutarhurirenkinä jounkheer
van Orden'in luona ja oli jo hankkinut itselleen morsiamenkin.
Kyllä eukko Dientjen oli äreä ja kärtyinen muita kohtaan, mutta eipä
ensinkään poikaansa ja tämän tulevaa vaimoa, Geesjeniä (Georgiinaa)
kohtaan. Tuntikausia saattoi hän istua ja katsella pojan vieressä
istuvaa tyttöä, silmäillä hänen avonaisiin, iloisiin kasvoihinsa,
voimatta pidättää hymyä, joka kurtutti hänen huuliansa. Dientjen oli jo
yli neljänkymmenen; mutta hänestä oli kuin olisi uusi kevät koittanut,
kuin palaisi hänen jo kauan sitten kadonnut nuoruutensa takaisin.
Eräänä sunnuntaina tänä onnellisena aikana näemme mummo Dientjenin
puuhaavan päivällistä mökissään. Huone, missä hän askaroi, on pieni,
mutta siisti ja hupainen. Seinät ovat valkaistut, mutta hyvin
sinertävät, joka taasen osottaa ettei Dientjenin silmä enää ole niin
tarkka kuin muinen, jolloin hän kyllä tiesi, paljonko siniväriä tuli
liituun hämmentää. Akkunan edustalla seisoi saranapöytä, ja itse
akkunan varjostivat valkoiset kartiinit, joiden väri, osotti että sama
käsi, Joka oli valaissut seinät; myöskin oli tärkännyt kartiinit.
Punaisista tiileistä tehtyä permantoa peitti osaksi puulattia, jonka
päällä saranapöytä seisoi ja joka samalla sanoi että tässä huoneen
osassa aterioittiin ja tehtiin työtä. Toisella seinällä seisoi kaappi,
toisella vuode, joka oli varustettu karttuuni-uutimilla.
Laajan takan yläpuolella, jonka reunalla rivitysten seisoi puolen
tusinaa posliini-lautasia, riippui tahi — paremmin sanoaksemme — seisoi
pitkä, laiha peili, jonka tukena oli kaksi muuriin iskettyä naulaa
ynnä kattoon kiinnitetty nuora, ja joka, ollen eteenpäin kallellansa,
kuvasti mummo Dientjenia — vaikka hyvin lyhennettynä — kiireestä
kantapäähän, kun hän asettui sen eteen kuvaansa katsoakseen.
Kaapin vieressä seisoi piironki, jonka päälle karkea liinavaate
oli levitetty; sen päällä taasen punanen, lakeerattu tarjotin
teekapineineen, ja näiden vieressä vanha, suuri raamattu. Mitä tässä
komerossa löytyi ja paljon muuta, jota ei enää löytynyt mistään, oli
mummo perinyt vanhemmiltaan.
Semmoisena kuin mummo siinä nyt seisoi, toisessa kädessään kivivati,
jonka hän asetti pöydälle, samalla kun toinen käsi nojausi akkunan
puitetta vastaan — semmoisena kuin hän siinä nyt seisoi, eteenpäin
kumarruksissa tähystellen eikö jo kauan odotettua näkyisi, semmoisena
todellisen hollantilaisen talonpoikaisvaimon esikuvana olisi hän
ansainnut tulla taiteilian pensselin ikuistettavaksi. Hänen kasvoissaan
näkyi tuskin ainoatakaan ryppyä, vaikka hänen hivuksensa vastoin
luonnon tavallista järjestystä jo kauan sitten olivat ennen aikojaan
käyneet harmaiksi. Tämän kumminkin peitti huolellisesti valkoinen,
vasta pesty myssy, joka oli varustettu tyrkätyillä reunustoilla, ja
jonka piti asennossaan keskellä päälakea oleva solmu. Mummo Dientjenin
sinivalkoisissa silmissä oli luettava surkumielisyyttä, joka oli varsin
vähän sopusoinnussa huulien ympärillä esiintyvien vakavien piirteiden
kanssa, nämä kun puhuivat päättäväisyydestä, miltei kovuudesta. Hänen
nenänsä olisi jokaisen muun ihmisen kasvoissa näyttänyt enemmän
suurelta kuin kohtalaiselta; mutta mummo Dientjenin kasvoihin sopi se
mainiosti. Hänen kätensä olivat epämuotoiset ja karkeat, ja se tuli
kovasta työstä; sillä hän oli monina, pitkinä vuosina tehnyt työtä
enemmän kuin moni mies. Kirjava karttuunihame ja röijy, joita — hametta
ainakin — suurimmaksi osaksi peitti kirjava vyöliina, mikä keskeltä
vähän kohousi, syystä että mummo oli jotenkin "pönkävatsainen" — siinä
hänen tavallinen juhlapukunsa.
"Ei ketään näkyvissä", nurisi hän, yhä tarkistellen ulos akkunasta;
"mihin ovat Thijs ja Geesjen joutuneet? Viipyvät kovin kauan..." Ja
hän loi silmänsä käkikelloon, joka seisoi nurkassa ja yksitoikkoisella
nakutuksellaan muistutti ajan kulusta.
Kun hän taasen kääntyi akkunaan päin, tulivat hänen kasvonsa vähän
tyytyväisemmän näköisiksi, mutta sitten kuvastivat ne pikemmin huolta
kuin ihmetystä. Honkametsästä astui joku ja kääntyi polulle, joka vei
mökin luo.
Geesjen se oli, mutta — hän tuli yksin.
Äiti seisoi kynnyksellä ja vastaanotti poikansa morsianta herttaisella
suudelmalla.
"Lapsi, tuletko yksin?" kysyi Dientjen ja loi tutkivan silmäyksen
kahdeksantoistavuotisen kasvoihin, jotka todella olivat kauniit.
Geesjen oli somasti puettu. Pieni, lumivalkoinen myssy ympäröi hänen
täyteläisiä, somia kasvojaan, jotka sen alta esiintyivät yhtä puhtaina
kuin laupeuden sisaren kasvot mustan päähineen takaa.
Nyt varjosti pilvi kumminkin tytön otsaa, vaikka hänen huulensa
koettivat hymyillä.
"Tulen, äiti, yksin", vastasi hän hiljaan ja oli sisään astuessaan
käärivinänsä kokoon shaalinsa. "Thijs'in täytyi lähteä asialle,
luulen... mutta hänen pitäisi jo olla täällä."
"Asialle? Mihin?"
"Tiedättehän ettei hän kerro minulle semmoista. Hän ei tahdo tietää
siteistä — sanoo hän..."
"Lapsi!"... ja äiti vapisi, kun hän sen sanan lausui, "mistä sinä nuo
sanat sait?... Ei tietää siteistä?... Häntä ei ole koskaan ollut helppo
hallita, Geesjen!" Ja mummo laski kurttuisen, mutta nyt vapisevan
kätensä tytön olkapäälle.
Geesjen nojaasi mummo Dientjenin rintaa vastaan ja nyyhki: "Oi, minä
olen niin onneton, äiti!"
"Onneton?" Dientjen oikoi itseään. Syvä huoli oli luettava hänen
kasvoistaan. Tuo sana muistutti häntä menneistä ajoista.
Mutta hän tuli pian taasen itseensä, ja tyyneesti vieläpä hiukan
kylmästikin sanoi hän itkevälle tytölle: "älä itke, rakas lapsi! Jos
kentiesi et enää pidä pojastani, niin puhu suusi puhtaaksi, sinä et
vielä ole naitu hänelle."
"En minä sitä itke, äiti, älkää sitä uskoko. Minä kyllä pidän
Thijs'istâ, mutta... hän ei pidä enää minusta — — olen varma siitä.
Hän on nähnyt toisen, josta hän pitää enemmän — erään 'hänen armonsa',
jolla on sulkatöyhtö hatussaan, ja joka viittaa häntä tykönsä, mutta
joka kumminkin vetää häntä nokasta... Thijs on kaunis poika." — Mummo
Dientjen nyykähytti myöntäen päätänsä. Tuo lause kuului niin hyvältä —
äidin korvissa.
"Eikö hän päättänyt mennä sinun kanssasi kirkkoon tänään?" kysyi
äiti sitten. "Niin hän ainakin minulle vakuutti, kun lähti, eikä hän
valehtele koskaan."
"Hän tuli luokseni aamulla, mutta sanoi että hänellä oli asioita
toimitettavina. Minun käski hän mennä yksin kirkkoon, siellä minä hänet
kohtaisin; mutta hän ei tullut sinne."
Äidin huulet vapisivat, mutta hän rohkaisi itsensä ja sanoi iloisesti:
"Kai on teillä ollut keskenänne rakkauden napinaa. Älä, lapsikulta,
kohta pahinta ajattele. Tuollaista tapahtuu henkilöiden välillä, jotka
kaikkein enimmän rakastavat toisiaan." Mummo ei saanut jatketuksi,
tuskallinen muisto näkyi tahtovan tukehuttaa hänen sanojaan.
"Ei pahaa sanaa ole kuulunut välillämme", vastasi Geesjen. "Kuinka
olisikaan se ollut mahdollista? Thijs oli niin kylmä ja pysyi yhtä
tyynenä, jos olisin sanonut vaikka mitä. Kun jumalanpalvelus oli
loppunut, lähdin minä yksin kulkemaan nummelle päin. Silloin näin
Thijs'in kaukaa. Hän seisoi ja keskusteli erään puoliherran kanssa —
taidemestariksi he häntä sanoivat — jolla oli seurassaan tuo 'hänen
armonsa'. Minä olin vähällä vaipua maahan; metsä tanssi silmäini
edessä. Luulen että rupesin juoksemaan ummessa silmin. En tiedä kuinka
kauas olin ehtinyt, kun kuulin jonkun huutavan minua nimeltä — en
tullut tuntoihini ennen. Katselin taukseni ja luulin että se oli Thijs.
Mutta se ei ollut hän; se oli tuo vieras nukastelia, ja hän oli tuossa
paikassa vieressäni ja katsoi minuun niin julkeasti, että minä — —
niin, äiti, minä pelästyin ja punastuin ja kalpenin."
"Ja hän seurasi sinua?"
"Seurasi kauan, ja kertoi minulle... oi, äiti, minä luulen että
purskahdan itkuun, kun sitä ajattelen... kertoi että hän oli rikas
ja että hän piti minusta. Ja sitten kysyi hän tahtoisinko lähteä
markkinoille hänen kanssaan. Ja kun en mitään vastannut — se on
päivän totta etten saanut sanaa suustani — niin luuli hän, että minä
suostuin, ja tahtoi tarttua minun käteeni. Ja sitten alkoi hän puhua
kauniista kultasormuksesta, joka hänellä oli sormessaan, ja sanoi että
hän painaisi sen minun sormeeni, jos antaisin hänelle suukkosen. Minä
pelästyin ja suutuin niin, etten tiennyt, mitä tein, ja annoin hänelle
semmoisen työkkäyksen että hän kaatui. Hän oli vähällä tupsahtaa ojaan;
mutta siinä oli koivu estämässä, jotta hän pian pääsi jaloilleen.
Nyt oli hän niin raivossaan, että hän ärjyi ja uhkasi minua, ja minä
rupesin juoksemaan. Mitä hän huusi minun jälkeeni, en oikein kuullut;
mutta sen minä kuulin että Thijs antaa minun mennä... luulee pääsevänsä
parempaan avioliittoon... Thijs on huono poika..."
"Tuota et sinä kumminkaan usko", sanoi äiti niin rukoilevaisesti että
se oikein kävi Geesjenin sydämelle "Juo vähän kylmää vettä, lapsi; sinä
olet niin kovin liikutettu", lisäsi hän, kun Geesjen oli pyyhkinyt
kyyneleet pois silmistänsä.
Ja sitten puhuivat he tyyneemmästi siitä, mitä oli tapahtunut, ja
siitä, mitä oli tehtävä; mutta keskustelussaan eivät he voineet
kumpikaan — vaikka kuinkakin he koettivat sitä salata toisiltaan — olla
kääntämättä silmiänsä honkametsään päin, josta he odottivat saavansa
nähdä Thijs'in tulevan. Mutta Thijs oli likempänä kuin hänen äitinsä ja
Geesjen aavistivat!
Ei aivan kauan Geesjenin jälkeen oli hänkin lähtenyt kulkemaan
nummelle päin. Nainen, jolle talonpoikaistyttö antoi nimen 'hänen
armonsa', oli, kun kirkosta palasi, saavuttanut hänet nummelle vievän
tien alussa, siinä kauan puhutellut häntä ja siten estänyt häntä
seuraamasta Geesjeniä, jonka hän kaukana näki kulkevan. Näytti siltä
kuin olisi nainen tahtonut antaa kumppanilleen, hienolle herralle,
joka hänen kanssaan markkinoin alussa oli saapunut kylään ja siellä jo
viipynyt joitakuita päiviä, tilaisuutta seurata somaa, valkomyssyistä
tyttöä. Thijs ei kumminkaan ymmärtänyt sitä ja oli erittäin hyvillään
kohteliaisuudesta, jota hänelle osoitti tuo vieras nainen, jonka kanssa
hän satunnaisesti oli tullut tutuksi. Eräänä iltana oli hän, näetsen,
tavallista myöhemmin toiminut jounkheer van Orden'in kasvihuoneessa
yksin, kun kaikki muut työmiehet jo olivat lähteneet pois. Silloin,
juuri lähtemäisillään herrasrakennukseen, kukkaisruukku kädessään,
oli hän kuullut jonkun hiljaan puhuvan likisyydessä. Hän pelästyi ja
oijensi semmoisella vauhdilla hiukan kumarruksissa olevaa ruumistaan,
että hänen päänsä puski erääseen lapioon, joka putosi maahan ja särki
telineillä seisovan kukkaruukun. Äänet vaikenivat kohta, ja kun Thijs,
joka oli tointunut hämmästyksestään, aikoi jatkaa matkaansa, kohtasi
hän, kiertäessään erästä istutusta, tuntemattoman herran ja naisen,
jotka kohta puhuttelivat häntä ja kertoivat että he kävelyretkellä
ollessaan olivat eksyneet ja pyysivät että hän, jonka he onnekseen
olivat sattuneet tapaamaan, neuvoisi heille oikean tien. Thijs'istâ oli
tämä selitys tyydyttävä, ja hän täytti tuntemattomien pyynnön. Thijs
oli hyvin järkevä, mutta ihmistuntemista ja kokemusta häneltä puuttui.
Otaksuttava on että tämän viimeksimainitun seikan kohta paikalla
huomasi tuo hyvänsävyinen pari, joka alkoi laskea leikkiä hänen
kanssaan ja jolle hän avomielisesti ja tarkoin teki selkoa sekä omista
että jounkheer van Orden'in asioista — kaikki tietysti palkinnoksi
siitä ystävällisyydestä, jota herra ja nainen häntä kohtaan osottivat.
Näyttipä melkein siltä kuin olisi heidän hyvänsuopaisuutensa kaunista
puistonhoitajaa kohtaan tästä yhä lisääntynyt, sillä, kun tultiin
puiston veräjälle, kehottivat he häntä seuraamaan heitä heidän
asumukseensa. Tästä riemastui Thijs, joka ei ollut tietämätön kauniista
ulkomuodostaan ja jossa, kun häntä van Orden'in perheessä — vähemmän
kumminkin hänen oman itsensä kuin hänen äitinsä tähden — kohdeltiin
jonkinlaisella kunnioituksella, oli herännyt omituinen arvollisuuden
tunto, mikä viime aikoina oli muodostunut ylpeydeksi. Sääty, johon hän
kuului, oli hänestä, näet, alkanut tuntua halvalta, ja tieto ettei hän
voinut siitä kohota teki hänet tyytymättömäksi ja houkutteli häntä
hakemaan seurustelupiirejä, joihin hän ei sopinut, ja joissa hän poisti
huolensa kortinlyönnillä ja juomisella. Hänen äitinsä, joka huomasi
muutoksen pojassaan, suri sitä; ja kun ei valituksista eikä rukouksista
näyttänyt apua olevan, oli hän sanonut alkavansa väsyä eikä enää
jaksavansa, niinkuin ennen, työtä tehdä, jonka tähden toimeentulon
ylläpitäminen nyt suurimmaksi osaksi olisi siirtyvä Thijs'in
niskoille; ja tästä syystä pyysi hän että Thijs antaisi hänelle
vähän enemmän viikkopalkastaan kuin tähän asti. Vähentämällä täten
poikansa käyttörahoja luuli äiti voivansa pitää hänen huvituksiansa
kohtuullisten rajojen sisässä. Mutta pahaksi onneksi ei tämä äidin
keino ollut oikein sopusoinnussa hänen tekojensa kanssa; sillä hän oli
juuri ihan äsken etsinyt ja saanut työtä lattianpesiättärenä muutamissa
kylän taloissa. Thijs, joka tiesi sen, rupesi pistäväksi ja viihtyi
vielä vähemmin kuin ennen kodissansa. Eukko Dientjenin huoli, kun hän
kuuli Geesjenin kertomuksen, oli sentähden hyvin ymmärrettävä.
Thijs oli jo monta kertaa käynyt muukalaisten vieraiden luona, ja nämä,
mutta erittäinkin nainen, olivat kohdelleet häntä suurella suosiolla.
Thijs oli siihen lisäksi alkanut huomata että hän oli liian kaunis
ja "sievä" jäädäksensä ainaiseksi kylän pieneen maailmaan. Lyhyessä
ajassa oli hän unhottanut äidin varoitukset, Geesjenin valitukset ja
puutarhurin ivalliset muistutukset ja alkanut entistä enemmän tuhlata
rahojansa.
Kumminkin tunsi hän tänä sunnuntai-aamuna sydämensä pohjalla jotakin
omantunnon nuhteen kaltaista, kun hieno nainen — joka nimitti itsensä
Konstansiksi ja väitti olevansa sisar sille herralle, jonka seurassa
hän matkusti — sanoi hänelle jäähyväiset, ja Thijs samalla huomasi
ettei hän enää voinut saavuttaa Geesjeniä. Tosin oli hänen rakkautensa
kauniiseen talonpoikaistyttöön jo alkanut laimistua, ja hän uskalsi jo
puol'ääneen itselleen tunnustaa, ettei Konstans ollut liian ylhäinen
hänelle; mutta omituinen levottomuus sai kuitenkin hänen sydämensä
tykyttävin tavallista kovemmin, ja se kiirehti hänen kulkuansa.
Ehdittyänsä honkametsään, jonka takana hänen äitinsä mökki seisoi,
tapasi hän kummaksensa Konstansin.
"Te täällä!" huudahti Thijs, joka ei koskaan rohjennut sanoa vierasta
herraa nimeltä Kaarleksi. Silminnähtävästi olikin suurempi arvollisuus
vieraan puolella. Viimeksimainittu oli, näet, puettu hienoon
verkanuttuun ja valkoiseen pikeeliiviin; hänellä oli päässään hyvin
harjattu huopahattu, rinnassa komea koruneula, jossa kylän asukkaat
luulivat huomaavansa jalokiven, sekä rannehihat. Sitäpaitsi leikki
hän ylhäisen herran tapaan ylpeästi pienellä kävelykepillään, jonka
ohessa hänen ryhtinsä oli niin vaativa, että koko kylä, joka oli
oppinut tuntemaan hänen suuria taiteilialahjojansa, hänelle osotti mitä
suurinta kohteliaisuutta.
Thijsin nuttu sitävastoin oli tehty karkeasta verasta tahi oikeastaan
sarasta; hänen liivinsä oli musta ja napitettu aina leukaan asti; ohut,
musta silkkihuivi ympäröi hänen ahavoittunutta kaulaansa, ja takin
hihoista pistivät esiin hänen ruskeat ja työstä karkeat kätensä, hänen
askeleensa olivat raskaat, ikäänkuin olisi hän työntänyt edessään
kottikärryjä — mikä kaikki oli suureksi haitaksi hänen muhkealle
ulkonaiselle esiintymiselleen.
Mutta kun katseli molempia kasvoihin, jäi sittenkin kahdelle päälle
kummalle puolelle vaaka itse asiassa kallistui. Herrasmies — ijältään
noin kolmenkymmenen vuotinen lienee muinen, kuten Konstans usein
vakuutti, ollut kaunis; mutta tämän kauneuden oli isorokko suurimmaksi
osaksi hävittänyt. Mutta jos tätä ei otettukaan lukuun, oli sittenkin
mahdotonta mukautua hänen valkoisiin silmiinsä, jotka väliin, kun niitä
eri valossa katseli, vivahtivat vihreälle, ja jotka eivät koskaan
olleet kääntyneet siihen, jonka kanssa hän puheli.
Thijs sitävastoin näytti terveeltä ja voimakkaalta. Hänen kiharaiset
hiuksensa olivat vaaleat, hänen puikeat kasvonsa tosin ahavoituneet,
mutta verevät, hienopiirteiset ja miellyttävät. Hänen siniset silmänsä,
jotka, kun hän harmistui — ja se tapahtui usein — leimusivat, olivat
muinen olleet kirkkaammat kuin tähän aikaan, jona peli ja juoppous
olivat niihin leimansa painaneet. Mutta kumminkin herätti Thijs ensi
katsannolta enemmän luottamusta kuin Kaarle.
"Vai tuin! Nuori ystäväni hiipii henttunsa jälkeen, luulen ma", sanoi
viimeksimainittu ja pieksi kepillään tienpensaita. "Ei sinun olisi
tarvinnut noin kiirehtiä; hän on hyvässä tallessa siellä, minne hänen
matkansa suuntasi."
"Kuinka niin, mynheer?" kysyi Thijs ja iski silmänsä tavattoman
terävästi Kaarleen. "Oletteko seuranneet häntä?"
"Tässäkö minä yksinäni seisoisin, viisastelia? Tyttö on siksi kaunis
että häntä kannattaa seurata — vieläpä noin suureen rakennukseenkin,
joka, arvaan sen, on sinun kotosi, vai kuinka?"
Thijs'in kasvit kävivät tulipunaisiksi. Häntä ei niinkään harmittanut,
mitä Kaarle Geesjenistä lausui, kuin ylönkatse, jota vieras herra
osotti hänen äitiänsä ja hänen omaa kotoansa kohtaan. Mutta tämä harmi
muuttui pian häpeän tunteeksi, ja se ei ensinkään kunnostanut hänen
sydäntänsä.
"Äiti on mielistynyt vanhaan tupaan", vastasi hän kiireesti: "muuten
asuisimme paremmassa huoneessa; meiltä kyllä ei varoja puutu."
"Hyvä se ja oikein, että nuori mies katsoo eteensä. Se tietää
kunniantuntoa, ja mitä se toivoo kyllä saavuttaa maalinsa... jos vain
noudatat minun neuvoani, ystävä. Kuulehan, Thijs, älä ole tuhma,
älä enää juokse tuon tytön jäljissä. Hän on jo, kuten olen kuullut,
valinnut toisen."
Tällainen röyhkeä puhe olisi varmaan harmittanut jokaista, joka
paremmin kuin Thijs ymmärsi, mikä kohteliaisuus on. Mutta syytös, joka
sisältyi noissa sanoissa, sai vain Thijsin veren kuohumaan.
"Se ei ole totta!" huudahti hän; "sitä ei ole Geesjen tehnyt."
"Kunpahan Konstans nyt olisi sinua kuulemassa!" sanoi Kaarle kylmästi.
Thijs hämmästyi.
"Oletahan että vain tahdoin koettaa rakkauttasi", jatkoi
Kaarle. "Olethan monta kertaa sanonut ettet enää pidä entisestä
morsiamestasi... Kumminkin näyttää minusta että puollat häntä liiankin
kiivaasti."
"Minä vakuutan että kaikki, mitä olen sanonut juffrow Konstansille
(neiti Stansille), on päivän totta", sanoi Thijs. Hän oli puolustanut
Geesjeniä paljon enemmän ylpeydestä kuin taipumuksesta. Häntä harmitti
ajatus että Geesjen voisi unhottaa hänet, vaikka hän hänet unhoitti.
"Minä en ole millänikään Geesjenistä", jatkoi hän, "ja nyt vielä
vähemmän kuin ennen. Muinen oli hän mielestäni pieni, soma tyttö, mutta
— siinäpä kaikki."
"Minä luotan sinuun ja sentähden luulen että tyyneesti voit
kuunnella, mitä minulla on sanottavaa. Näin äsken Geesjeniu erään
talonpoikais-nuorukaisen seurassa, jota en tuntenut; näin että hän
ehtimiseen punastui. Miksikä? — Jos noudatat minun neuvoani, niin
tuskinpa koskaan enää saat nähdä häntä. Sinä oletkin liian hyvä
hänelle... Minä seurasin Geesjeniä, mutta kun hän näki minut — minä
seisoin juuri siinä, missä nyt — erosivat he. Ole vain tyyni, ystäväni.
Älä ota asiaa pahaksi; täytyyhän tytöllä olla sulhanen, ja tietäähän
hän että sinä voit saada paremman kuin hän on."
"Mihin meni hän?" kysyi Thijs, ja hänen äänensä vapisi hieman.
"Äitisi luo."
"Se on mahdotonta; sinne ei hän olisi uskaltanut mennä", huudahti Thijs.
"Naisviekkautta, ystäväni!" vakuutti Kaarle ja kohotti, sääliä osottaen
olkapäitään. "Luulin sinut toki viisaammaksi. Tietysti valitsee hän
parhaimman kosioistaan, ja sentähden pitää hän nyt kiinni teistä
molemmista. Miten lieneekään, varma olen siitä, minkä olen nähnyt, ja
siitä, mitä nyt sinulle kerron; mutta sinä — älä hänelle hiiskahda
sanaakaan siitä, mitä nyt olen sinulle pakissut. Näytä että olet mies
ja että voit olla vaiti, ja minä tahdon auttaa sinua, jos suostut
siihen tuumaan, minkä minä olen keksinyt tulevaisuuteesi nähden.
Kuulehan", lisäsi hän ja laski kätensä ystävällisesti nuorukaisen
käsivarrelle: "minä seisoin tässä ja kuuntelin, mitä he puhuivat
Geesjen lupasi täällä odottaa talonpoikais-poikaa. Epäilemättä luuli
hän että sinä menisit markkinoille ja 'Kultaiseen aasiin'... Ole nyt
siksi viisas että pyydät hänen tekemään sinulle seuraa sinne."
"Vai niin", sanoi Thijs, mutta niin vieraalla äänellä että Kaarle
kummastuneena katsoi häneen. "Mutta — minä en aio mennä markkinoille
tänään."
"Siis sinä et huolikaan tietää, mitä sisareni vastaa sinun kosimiseesi?
Tân'iltanahan hänen tulee antaa vastauksensa. Koko sinun tulevaisuutesi
on nyt kysymyksessä. Jollet voita omaksesi sisartani, niin et saa
mitään apua minulta kohoumiseesi maailmassa, ja siinä tapauksessa jäät
kuin jäätkin talonpoikaiseksi työmieheksi."
"Mynheer", sanoi Thijs ja loi silmänsä nummelle päin, "enhän saata
ainaiseksi jättää vanhaa äitiäni."
"No, tee niinkuin tahdot. Jää siksi, mikä olet. Ei kannata minun
sinusta huolehtia... Elä onnellisena kukkiesi ja siementesi parissa;
ymppää vielä monta hedelmäpuuta isännällesi! Minä en sinusta välitä."
Ja nämä sanat sanottuaan käänsi hän Thijsille selkänsä ja lähti
kulkemaan.
Thijs seurasi häntä silmillään vähän aikaa. Äkkiä kohotti hän päänsä,
ja silmät, jotka puoleksi olivat täynnä kyyneliä, alkoivat hehkua. "Ei
niin, mynheer! Minä seuraan teitä. Äiti saa tulla toimeen ilman minutta
jonkun aikaa... hänen edukseenhan lähdenkin täältä. Tän'iltana antaa
sisarenne minulle vastauksensa... Todellako? Oi, en saata oikein sitä
uskoa. Ettehän vain tee pilkkaa minusta? Ja jos hänen vastauksensa on
myöntäväinen, niin otatte minut oppiinne? Pääsen ensinnä apumieheksenne
ja sitten itse mestariksi? Mutta kuinka uskallan minä näyttäytyä niin
paljolle väelle keskellä kaupunkia ja sellaisilla telineillä?"
"Luuletko sinä että minä kaupungissa esiinnyn ulkona taivasalla?"
kysyi Kaarle loukattuna. "Minulla on oma salini, jonka akkunat ovat
punaisilla akkunavaatteilla varustetut... Mutta siitä saamme puhua
toiste. Tuletko tân'iltana?"
"Tulen", vastasi Thijs ja oijensi kätensä Kaarlelle. "Minä teen, mitä
te haluatte ja tahdotte."
"Oh, sinä kyllä itse ymmärrät, mitä vaaditaan, toveri", sanoi Kaarle ja
taputti häntä olalle. "Mutta yhden neuvon annan sinulle: — ota tyttö
mukaasi! Minä pidän hänelle seuraa, sillaikaa kuin sinä puhuttelet
sisartani. Arvaan että tuo talonpoika-lurjus kyllä väijyy meitä.
Kuulehan vielä: Ota rahaa mukaasi — ei tiedä, mitä voi tapahtua. Ja
puhuakseni suuni puhtaaksi: olen viipynyt täällä enemmän aikaa kuin
olen ajatellut, ja ihan vain sinun tähtesi. Kukkaroni on tyhjä; olen
tehnyt muutamia ostoksia ja sitä paitse auttanut pari kurjaa raukkaa.
Ihan tyhjä ei tosin lompakkoni ole, mutta ennenkuin kaupunkiin ehtii,
kuluu aina vähin rahoja, ja minä olen sitä paitse tottunut matkustamaan
kyytihevosilla. Voithan sinä hankkia rahoja?"
Thijs oli ennen kertonut että hänen äitinsä oli toimeentuleva, miltei
rikaskin. Tämä oli antanut aihetta suuriin menoihin, ja myöskin nyt
luuli Thijs velvollisuudekseen antaa Kaarlelle hänen pyytämänsä
satunnaisen lainan, olletikin koska sellaisen herran palveleminen
tuotti hänelle itselleen kunniaa.
Kaarlen silmät loistivat omituisesti kun hän oijensi kätensä Thijsille
ja lisäsi: "Purase nyt vain rohkeasti happameen omenaan, äläkä
irvistele, vaikka happameltakin tuntuu, niin on kaikki pian ohitse. Me
tapaamme pian toisemme Punaisessa leijonassa."
Hän lähti.
Thijs kiiruhti tykkivin sydämin toisaalle. Mutta muutaman askeleen
astuttuaan seisahtui hän. Hänestä oli mahdotonta mennä sisään äitinsä
mökkiin. Varottava ääni kuiskasi hänelle jotakin. Hänestä oli kuin
olisi joku huutanut: "pakene kiusaajaa!" Ja kiusaajana oli Kaarle
esiintynyt aina siitä hetkestä saakka, jona Thijs ensikerran näki
ihmetemppuja, joita Kaarle ja hänen sisarensa tekivät silmänkääntäjinä,
mahapuhujina — ihmeitä, jotka saivat sekä porvarit että talonpojat
hämmästymään. Ja ihmeiden tekiä oli sanonut Thijsille että hän jo kauan
oli kaivannut apulaista, nuorukaista, joka olisi kyllin arvollinen
ja lahjakas perimään hänen taitonsa, mitkä muuten seuraisivat
häntä hautaan; hän oli tunnustanut Thijsissa tavanneensa hakemansa
nuorukaisen ja antanut hänelle vapaapilettejä kaikkiin näytelmiinsä;
hän oli luvannut ottaa hänet mukaansa kaupunkiin ja siellä antaa
hänelle täydellisen opetuksen. Herkkäuskoinen, yksinkertainen
nuorukainen piti kaiken tämän totena: hänestä tulisi herra, joka saisi
katsoa alas ylönkatsottuihin talonpoikiin. Tämä loistava tulevaisuus
lumosi häntä. Konstansin kauneuden sokaisemana hän ei enää ollut niin
tarkkasilmäinen kuin ennen. Kun hän ensikerran näki hänet kynttilän
valossa teltassa, luuli hän näkevänsä enkelin, niin suloisesti
loistivat tytön posket, niin marmorivalkea oli hänen kätensä, niin
korppimustat hänen hivuksensa. Päivällä näytti tämä kauneus tosin
hiukan kuihtuneemmalta, mutta päivin ei Thijsillä ollut aikaa eikä
halua huomata sitä. Seurustelu kävi sillä välin yhä ystävällisemmäksi,
yhä palavammaksi nuorukaisen kunnianhimo ja yhä katkerammaksi hänen
mielensä. Oikeudella kehoitti häntä hänen omatuntonsa "pakenemaan
kiusaajaa."
Hän ottikin todella askeleen taaksepäin, mutta mumisi kohta itsekseen:
"mikä yksinkertainen raukka minä olen!" kääntyi ja kulki kiirein
askelin mökkiin päin, jossa äiti ja Geesjen odottivat häntä.
Kaali ja perunat olivat jo aikaa sitten kypsät ja läskikin valmis,
mutta mummo Dientjen unohti tämän kaiken keskustellessaan Geesjenin
kanssa. Kaikki oli samalla paikalla kuin viimeksimainitun astuessa
mökkiin; liina oli pöydällä, ja siinä seisoi yhä vielä kivivatikin.
Naiset huudahtivat molemmat ilosta, kun näkivät Thijsin lähestyvän.
Geesjen laski kätensä ovenha'alle, ja äiti, vaikka koettikin olla
tyyneenä, nosti kätensä ja osotti sillä että hän olisi tehnyt samoin,
jollei olisi myöhästynyt.
Mutta kynnyksellä seisoen tuli Geesjen kummallisen levottomaksi;
allapäin, kuin olisi häntä omatuntonsa nuhdellut, odotti hän Thijsiä.
"Hyvää päivää, Thijs", sai hän vaivalla mumistuksi.
"Olemme kauan odottaneet sinua", sanoi äiti; mutta nuhteen, joka oli
sanoissa, lievensi ystävällinen, miltei liehakoiva ääni, jolla ne
lausuttiin.
"En voinut tulla ennen", vastasi Thijs äyhkeästi. "Miksi olette
odottaneet? Ettehän muuten sitä tee, äiti!"
"Ainahan minä sunnuntaina odotan sinua, lapsi; silloinhan on minulla
aikaa."
"Jos teillä on niin hyvää aikaa, niin eihän se mitään tee, jos tulenkin
vähän myöhemmin", sanoi Thijs tylysti.
Äiti ja Geesjen eivät virkanneet mitään.
Tämä hiljaisuus kävi nuorukaiselle tuskalliseksi. Se tyynnytti ja
pehmitti häntä.
Kun sitten pöytään istuttiin, pani äiti kätensä ristiin ja kumartui
rukoukseen, Geesjen teki samoin. Thijs istui ja katseli heitä, hänen
sydämensä heltyi ja hän tunsi itsensä vedetyksi heidän puoleensa. Äkkiä
juohtui hänen mieleensä, mitä Kaarle oli kertonut Geesjenin salaisesta
lemmestä.
"Kuka sinua oli saattamassa nummen poikki?" kysyi hän.
"Mistä sinä tiedät että minua kukaan saattoi? Sinun toimestasiko se
tapahtui?"
"Älä toki sitä usko, Geesjen?" kuiskasi äiti.
"Antakaa hänen puhua suunsa puhtaaksi, äiti; hän tietää etten minä sitä
pane pahaksi. Minä tiedän kaikki. Kuta pikemmin hän ottaa sen, joka
on hänen vertaisensa, sitä parempi. — Kuka sinua seurasi tänne?" Ja
tämän kysymyksen teki hän kiivaudella, joka soti vastaan hänen äskeistä
kylmyyttänsä.
"Sinun ystäväsi, tuo maan kuleksia, joka on olevinansa suuri herra",
huudahti Geesjen ja purskahti itkemään.
"Thijs, Thijs!" sanoi äiti ja pudisti päätään.
Thijs tuli liikutetuksi ja koetti turhaan parastansa, vastustaakseen
niitä hellempiä tunteita, jotka alkoivat paisua hänen sydämessään.
Geesjen taasen, joka tunsi rakkautensa loukatuksi hänen
kylmäkiskoisuudestaan, rupesi itkien ja nyyhkien änkyttämään nuhteita
ja puolustuksia: "Tätä minä en kärsi kauemmin. Sanottaisiinko että
hän on ottanut minut paljaasta sääliväisyydestä? Tuleeko minun antaa
häväistä itseäni? Ei, muori! Te tiedätte että olen ollut jo liian kauan
vaiti. Jos hänellä olisi oikeus komentaa minua, jos minun olisi pakko
syödä hänen leipäänsä... mutta nyt! Enkö ole sinun tähtesi antanut
rukkasia Gerrit Smitsille, joka ansaitsee seitsemän guldenia viikossa,
ja eikö hän siitä saakka ole minua vihannut? Oi, on sentähden surkeata,
miten sinä kohtelet minua." Ja Geesjen peitti kasvonsa hienolla,
kauniilla nenäliinallaan, joka somasti kokoonkäärittynä tähän asti oli
maannut tuolilla hänen vieressään.
Geesjenin puolustus tahi syytös — sillä siinä oli vähän kumpaakin —
vaikutti aivan toista kuin äiti oli: ajatellut.
"Gerrit Smits!" huudahti Thijs kalpeana vihasta. "Tuo narri, jonka koko
kylä pitää narrinaan, olisiko hän..." ja Thijs nauroi kamalasti.
Geesjen pyyhki pois kyyneleet. "Niin, mitä sanoisit, jos nyt ottaisin
hänet ja pitäisin hänestä? jos jo olisin antanut hänelle puolittaisen
lupaukseni?"
Mummo Dientjen peitti kädellään hänen suunsa ja huudahti: "Älä tee
syntiä, laskemalla valetta paljaasta lapsellisuudesta. Thijs, älä usko
häntä!"
Thijs ei näyttänyt kuulleen äitinsä sanoja. Hän heittäysi istumaan
tuimana ja huulet yhteen puserrettuna. Hänen sydämessään kajahtivat
herra Kaarlen sanat, ja toinen ääni siinä huusi: "Tyttö pettää sinua ja
on aina pettänyt. Gerrit seurasi häntä", ajatteli hän sitten; "Gerrit
kosii häntä, mutta hänelle minä en häntä suo."
Taasen vallitsi hiljaisuus, joka kumminkaan ei lepyttänyt Thijsiä,
mutta antoi hänelle aikaa miettiä, miten saisi toteutetuksi tuuman,
jonka Kaarle oli keksinyt, Thijs oli viime aikoina nopeasti kehittynyt;
mitä hänen muinen olisi ollut ihan mahdotonta tehdä, sen teki hän. Hän
ryhtyi kavaluuteen, ja se onnistui.
"Geesjen", sanoi hän ystävällisesti; "minä tahdon unhottaa, mitä sinä
vihassasi lausuit. Sopikaamme!"
Geesjen katsoi häneen, mutta ei virkannut mitään; äitikin oli ääneti,
sillä pojan sanoissa ja ehdotuksessa oli hänen mielestään jotakin, joka
ei sopinut Thijsille.
"Geesjen!" Ja Thijs tarttui hänen käteensä. "Minä näin eilen että sinä
asetit paikoilleen kruunut 'Punaisen Leijonan' tanssisalissa. Siellä
tulee hauskaa tänä iltana; vanha Dikk on eilisestä saakka virittänyt
viuluansa. Tule mukaan; tân'iltana liikuttakaamme jalkojamme, tänään on
viimeinen markkinapäivä."
"En, Thijs, minua ei huvita tänään tanssi", sopersi Geesjen.
"Lapset", sanoi Dientjen, ja siirtyi levottomasti tuolillaan; "te
ette saa mennä sinne. Markkinoilla ovat kaikki ihmiset päästään vähän
vialla. Ei, Thijs", sanoi hän vakavammalla äänellä; "sinä et saa mennä
sinne!... Soisin ettei markkinoita olisi ollenkaan, silloin olisi myös
vähemmän syntiä."
"Tuohon pakinaan olen jo väsynyt. Kun tekee työtä koko vuoden, saahan
kustantaa itselleen hiukan iloakin. Eiväthän konitkaan ijankaiken kestä
aurojen edessä; täytyyhän niiden joskus juosta sileälläkin."
"Hyvä Jumala suo lepoa niille samoin kuin ihmisille, kun aika tulee,
Thijs", sanoi äiti vakavasti. "Tuo sinun puheesi ei minusta kelpaa.
'Kuusi päivää tulee teidän tehdä työtä, seitsemännen levätä, ja se
päivä tulee teidän pyhittää Minulle', sanoo Herra. Vai voitko väittää,
Thijs, että pyhität pyhäpäivän? Voitko väittää että kuusi päivää teet
työtä? Illoin rentustelet sinä huonojen, kevytmielisten ihmisten..."
"Äiti!" keskeytti häntä Thijs tuimasti.
"Olen ollut kauan vaiti, Thijs, kentiesi liian kauan! Luulin että sinä
viimeinkin kallistaisit korvasi omantunnon äänelle. Se olisi poistanut
minulta paljon surua ja monta katkeraa sanaa. Mutta nyt minä puhun, ja
sinä kuulet. Rahat, mitkä sinä voisit paljon paremmin käyttää, panet
sinä juomisiin, rentustelemiseen ja peliin."
"Rahat ovat omani; itse ne ansaitsen, enkä tarvitse tehdä niistä
kenellekään tiliä?"
"Eikö kenellekään?" kysyi äiti, ja äänessä, jolla hän ne sanat sanoi,
oli jotakin, joka sai Thijsin vapisemaan. "Älä koetakaan puolustaa
itseäsi, sinä et sitä voi. Sinä et ansaitse tyttöä, joka istuu
vieressäsi ja joka usein on vuodattanut kyyneliä sinun tähtesi." —
Tällaisella vakavuudella, painolla ja arvollisuudella ei ollut äiti
koskaan ennen puhunut.
"Älkää puhuko minusta, älkää toruko Thijsiä minun tähteni", rukoili
Geesjen ja laski kätensä nuorukaisen käden päälle.
Mutta Thijs veti pois kätensä, nousi ja meni äitinsä luo. "Äiti",
sanoi hän; "jo on aika että tästä loppu tulee. Tehän ajatte minut pois
talosta valituksillanne. Minä teen mitä itse tahdon. Omaa aikaani ja
omia rahojani minä käytän. Sinä tulet tân'iltana markkinoille, Geesjen."
"Sinä et mene mihinkään, Thijs", sanoi äiti päättävästi; "minä kiellän
sen."
Omituinen, selittämätön tunne esti Thijsiä lausumasta sanaa, joka jo
oli asettunut hänen huulilleen. Vähän aikaa seisoi hän liikkumattomana
pöydän edessä. Sitten sanoi hän: "Äiti, minun täytyy mennä! Minä teen
sen teidän omaksi parhaaksenne. Enempää en voi nyt teille sanoa.
Antakaa minun mennä — ainakin yksin, jos ei muu auta." Hän oli
tarttunut äidin käteen, ja hänen rukouksensa olisi varmaan voittanut
tarkoituksensa, jollei hän olisi lisännyt: "ja lainatkaa minulle hiukan
rahaa, äiti, sillä minä tarvitsen välttämättömästi rahoja tân'iltana."
"Rahoja? Pyydätkö sinä rahoja minulta?! Pitäisikö minun ylläpitää sinun
kevytmielisyyttäsi ja sinun synnillisiä huvituksiasi? En sitä tekisi,
jos minulla rahoja olisikin; mutta minulla ei ole."
"Älkää suututtako minua!" huudahti Thijs.. "Minun täytyy saada rahoja",
ja hän löi nyrkkinsä pöytään, niin että kumahti.
Äidin sielunjännitys antoi perään pojan vihaisesta silmäyksestä ja
kovista sanoista. Senverran voimia oli hänellä vain enää jälellä, että
hän saattoi kuiskata Geesjenille: "anna minulle lasi vettä, lapsi!"
"Mene matkaasi — Jumalan nimessä, mene", huusi tyttö Thijsille ja
viittasi ovelle. Thijs ei liikahtanut.
"Tahdotko tappaa oman äitisi? Mene, mene!" Ja tytön suureksi iloksi
vetäysi Thijs hiljaa tuvasta.
Mummo joi vähän vettä; ei sanonut mitään, istui vaan ja tuijotti
eteensä. Vihdoin nojasi hän päänsä nuoren tytön olkaa vastaan ja
kuiskasi: "Oi Jumalani! Tuleeko pojasta isän kaltainen?"
Thijs kulki puoleksi tunnottomana polkua, joka vei kylään. Hän tiesi
itsessään että hän oli tehnyt pahasti, mutta häntä oli suututettu. Ja
joskin mummo Dientjenin jäykkämielisen pojan päähän olisi pölähtänyt
palata takaisin ja pyytää anteeksi, niin olisi häntä siitä pidättänyt
väärä häpeä, hän kun silloin olisi tullut rikkoneeksi lupauksensa
esiintyä markkinoilla, täytetty rahakukkaro mukanansa, ja toivo tavata
Konstansia.
Siinä tilassa, missä hän nyt oli, ei hänen käynyt tapaaminen
ystäviänsä. Sattumus tahi vanha tapa vei hänen askeleensa "Ensimäisen
ja viimeisen äyrin" ravintolan ohitse, ja iloinen melu, joka sieltä
kuului, oli hänestä niin houkutteleva että hän kääntyi takaisin ja
poikkesi sisään.
Siellä tapasi hän useimmat tavallisista tovereistaan; muutamat istuivat
röhmyisen pöydän ympärillä ja pelasivat korttia, milloin kirousten,
milloin naurujen soidessa; toiset sill'aikaa valmistausivat illan
juhlallisuuteen hankkimalla itselleen pienen humalan, ja nämä kirkuivat
ja melusivat niin, jotta Thijs ensimältä oikein hämmästyi. Riemu nousi
korkeimmalleen kuu eräs nuorukainen, joka tuskin oli lapsen ijästä
ehtinyt ja joka vastikään oli ollut suurisuisin koko seurassa, äkkiä
vaikeni, jäi tirkistelemään täytettyä lasia, painoi alas päänsä,
kadotti tasapainon ja kaatua kopsahti lattialle.
Thijs, joka sillävälin oli voittanut inhonsa, minkä tämä kaikki
hänessä ensialussa oli vaikuttanut, meni biljardin luo, jonka vieressä
humaltunut poika makasi, työnsi hänet ylenkatseellisesti syrjään,
tyhjensi pari lasia geneveriä ja tuli muutaman minuutin kuluttua mitä
oivallisimmalle tuulelle. Sen, joka sittemmin noin puolen tunnin
kuluttua näki hänet pelipöydän ääressä hehkuvin poskin iloisesti
nauravan, olisi ollut mahdoton aavistaa että hän pakoittamaila pakoitti
omaatuntoansa vaikenemaan ja että hän naurullaan koetti tukehuttaa
itkevän äidin varoituksia. Arvatenkin olisi Thijs täällä viettänyt koko
illan, jolleivät, kun kello löi seitsemän, useimmat olisi nousseet
mennäkseen Punaiseen Leijonaan, siellä jatkaaksensa aljettua juhlaa.
Tämä muistutti Thijsiä hänen lupauksestaan, ja köyhempänä kuin hän
oli tullut — sillä hän oli pelissä menettänyt kaikki mukanaan olevat
rahansa — lähti hän sieltä.
Ihan toisilla tunteilla luettiin mökissä nummella kellon lyöntejä.
Mummo Dientjen oli toipunut ja ihmeellisen pian, kun uskollinen
tyttö häntä syleili. Äiti oli pyyhkinyt pois kyyneleensä; morsian ei
sitä voinut, mutta hän kuunteli kumminkin äidin lohduttavia sanoja
ja kaikkia, millä äiti koki puolustaa poikaansa. Geesjen ei puhunut
mitään, pudisti vain silloin tällöin päätään, ikäänkuin olisi hän
tahtonut sanoa: "Äiti kulta, en usko sinua." Ja äiti puhui ja puhui ja
lausui ajatuksia, mitä hän, pahapa kyllä, ei itse uskonut.
Myöhemmin iltapäivällä sanoi Geesjen lähtevänsä asialle, vaikka hän
vain aikoi mennä katsomaan, missä Thijs vietti iltansa. Koska hänen nyt
täytyi kulkea yksin, tahtoi hän palata ennen pimeää. Hän käski mummon
nauttia hiukan päivällislepoa virkistyksekseen ja vei jalka-astian ja
nojatuolin pikkukammariin, missä oli pimeämpi. [Hollannissa käytetään
— kentiesi ilman kosteuden takia — omituista, jakkaran muotoista
tuli-astiaa, joka on niin laitettu että sen päällä voi pitää jalkansa.
Pikkukaupunkien kahvipidoissa tuo jokainen kunnon kahvimummo tuollaisen
jalka-astian mukanaan; niin tarpeellisina niitä pidetään.]
Dientjen-parka, joka oli ollut kovien liikutusten vallassa, tunsi
itsensä niin väsyneeksi ettei viipynyt kauan, ennenkuin hän meni
uinuksiin. Hän ei kumminkaan oikein nukkunut, olihan vain tuollaisessa
tilassa, jossa tieto siitä, mitä ympärillä tapahtuu, ei ole kokonaan
kadonnut, unen kumminkin painaessa silmälautoja.
Himmeästi kangasti menneisyys hänen edessänsä. Paljon semmoista,
joka oli tapahtunut, jota oli kaduttu ja anteeksi annettu, paljon,
jota olisi voinut tapahtua, jos hänen toivomuksensa olisivat tulleet
täytetyiksi, kulki hänen sielunsa silmien ohitse mitä ihmeellisimmissä
haamuissa ja muodoissa. Hän oli näkevinänsä rakkaan poikansa
katuvaisena, palaavan takaisin; hän oli näkevinänsä miehensä, joka
kumartui hänen puoleensa suudellakseen häntä, ja tornin kellon ääni
— se löi juuri seitsemän — kuului kuin ääni korkeudesta, joka kutsui
hänet kohoumaan maasta ylös.
Hän oli kuulevinänsä että tuvan ovea avattiin, mutta se ei saanut
hänen unisia silmiänsä aukenemaan. Ovi aukeni todelta. Thijs oli
tullut takaisin. Miksi hän oli tullut, ei hän itsekään enää tiennyt,
kun hän jo seisoi huoneessa. Hän katseli ympärilleen, ja kun hän ei
ketään nähnyt, meni hän pöydän luo ja sieltä piirongin. Siinä tointui
hän. Hänen täytyi saada rahoja; äiti oli niitä kieltänyt häneltä, ja
kieltäisi yhä. Äiti oli muka sanonut ettei hänellä rahoja ollut. Mitä,
jos hän, Thijs, itse ryhtyisi tutkimaan! Hänen kätensä vapisivat, kun
hän haki piirongin avainta, joka tavallisesti makasi akkunalla, mutta
nyt ei ollut siellä. Hän tempasi ylimmäistä laatikkoa, ja lukko, joka
ei ollut oikein luotettava, eikä äidin mielestä tarvinnutkaan olla,
antoi kohta perään. Hän veti ulos laatikon, mutta siinä oli vain vähän
vaatteita ja paitoja. Hän ei huomannut että nämä olivat hänen omansa,
jotka äiti oli pessyt, kiilloittanut ja huolellisesti kääntänyt yhteen.
Hän veti ulos toisen laatikon. Se sisälsi äidin vaatteita ja siinä,
eräässä kulmassa, käärittynä kirjavaan nenäliinaan, joka oli ollut
hänen isänsä, tapasi hän, mitä hän tuskin luuli tapaavansa — rahoja:
kolme kirkasta hopeataalteria.
"Hän petti siis minua; hänellä on rahoja!" mumisi Thijs itsekseen,
sillä ikäänkuin torjuakseen pois omantuntonsa nuhteet. "Hän tahtoi
kiusata minua, ja sentähden hän sanoi, ettei hänellä ollut." — Ja tuo
ajatus mielessään pisti hän rahat taskuunsa, työnsi laatikon paikalleen
ja riensi ulos.
Hän juoksi kylään semmoisella kiireellä kuin olisi häntä takaa-ajettu,
ja hiljensi vauhtiaan vasta kun tuli Punaisen Leijonan luo. Hän viipyi
siellä muutamia tuntia ja koetti hurjaan iloon upottaa sisällisen
levottomuutensa, odottaessaan ystäväinsä tuloa. Vihdoin — yötä oli jo
kulunut koko joukon ja kuu oli peittynyt pilvien taa — astui Kaarle
sisään, mutta yksin. Thijs vapisi, kun näki hänen. "Entäs juffrow
Stans?" kuiskasi hän.
"Hän odottaa sinua", kuului vastaus.
Kaarlen ääni vapisi vähän. Levottomasti katseli hän ympärilleen ja
oli niin huolestunut ettei kuullut, kun Thijs pyysi hänet istumaan
ja juomaan lasin viiniä. Hän tarttui sen sijaan nuorukaisen käteen
ja vei hänet, sittenkuin kiireesti olivat pistäneet poskeensa suuren
lasillisen konjakkia, ulos pimeälle kadulle.
Thijs ei tullut huomanneeksi että Kaarle valitsi pimeimpiä käytäviä ja
kääntyi selin niihin puoteihin, jotka vielä olivat valaistut.
"Missä sisarenne?" kysyi Thijs kiivaasti.
"Sinä kyllä saat puhutella häntä. Saat kohta uteliaisuutesi
tyydytetyksi, rakas veikko, mutta lainaa minulle — — pari taalteria.
Minulla on vielä muutamia pieniä maksuja suorittamatta."
Punastuen otti Thijs esiin rahat ja antoi ne Kaarlelle.
"Ajatteles! Konstans tapasi arvaamatta Beerensteinin paroonin Oostenin
seuraneidin ja tunsi hänessä lapsuuden ystävän. Konstans, joka ei ole
ensinkään ylpeä, puhutteli häntä, ja neiti tuli niin iloiseksi että
käski kohta sisareni Beerensteiniin; ja paroonin rouva, joka pitää
paljon Annesta — se on seuraneidin nimi — pyysi Konstansia jäämään
sinne muutamaksi päivää, ja Konstans suostui."
"Ja unohtaa minut!" huudahti Thijs.
"Eikö mitä, rakas ystävä! Hän odottaa sinua ja tahtoo salassa tavata
sinua, sanoakseen kuinka iloinen hän on sinun päätöksestäsi. Lanko!
Minä onnittelen sinua. Konstans odottaa sinua pihaan päin olevassa
päätykamarissa. Kai tiedät, paremmin kuin minä, tien sinne. Aika
on tullut. Kello lyö kaksi, luulen ma. Älä vaan ole liian rohkea!
Portti on auki — päätyportti. Tallirenki tietää salaisuuden. Soita
tallikelloa, niin tulee hän, jota odotat luoksesi. No, pelkäätkö? Ethän
vastaa mitään?"
"En voi — olen niin iloinen", kuiskasi Thijs. "Herra Kaarle..."
"Puhuttele minua vaan nimeltäni. Mutta sinun tulee muuttaa oma nimesi.
Matthieu soi paremmalta kuin Thijs. Hyvästi, Matthieu! Huomenna odotan
minä sinua 'Valkoisessa Ruunassa'; siellä nyt asun, ja sieltä teemme
seuraa kaupunkiin."
Thijs oijensi hänelle kätensä vielä kerran, ja pudisti innollisesti
hänen kättään. —
Puolen tuntia myöhemmin hiipi Konstans ulos ravintolasta veljensä
käsivarrella ja nousi hänen kanssaan ajurin vaunuihin, jotka odottivat
kylän ulkopuolella "Ensimäisen ja viimeisen äyrin" likisyydessä.
Molemmat olivat huonossa pu'ussa ja olivat kokonaan panneet pois tuon
entisen ylhäisyyden.
"W—henkö?" kysyi ajuri.
"Niin, ja lyhintä tietä", vastasi Kaarle kiroten.
"Lyhyin tie käy Beerensteinin sivu, mutta se on hyvin huono."
"Valitse mieluummin toinen. Ajopelisi jyskyy sittenkin kylliksi. Aja
nopeaan! Jos ehdimme W—hen kolmessa neljänneksessä niin saat hyvät
juomarahat." —
"Kyllä oli jo aika meidän täältä lähteä", kuiskasi Konstans, joka tuli
levottomaksi, kun kuuli ajurin mainitsevan Beerensteiniä.