Geesjen oli muuttanut mummo Dientjenin luo ja heidän välinsä oli nyt
tyttären ja äidin. Kun vanhus tietyistä syistä ei mielellään tahtonut
näyttäytyä kylässä, oli hän tykkänään lakannut käymästä siellä työssä,
ja Geesjen oli sopimuksen mukaan ottanut toimittaakseen suurimman osan
hänen tehtävistään. Sen ohessa meni tyttö aina lauvantaisin auttamaan
siihen taloon, jossa hän viimeksi oli palvellut. Eräänä iltana, kun
hän sieltä palasi, kuuli hän, juuri kun hän poikkesi nummelle vievälle
tielle, jonkun hiljaa mainitsevan hänen nimensä. Hän kääntyi ja näki
edessään Gerrit Smitsin, puusepän sällin, jonka Thijs oli pitänyt
kilpakosianaan ja jota hän viime aikoina, tietämättä itse miksi, aina
oli välttänyt.
Gerrit oli pitkä, laiha, siirohiuksinen, hoikkasäärinen nuorukainen,
jonka harmaansiniset silmät melkein aina olivat kääntyneet alas päin.
Hän oli tunnettu ahkeraksi työmieheksi, oli kaikkialla kiitetty, ja
pastorin luona erittäin hyvissä kirjoissa, olletikin siitä syystä että
hän katkismustutkinnoissa oli ripein vastaamaan — mikä ei ollut kumma,
hänellä kun aina oli katkismus polvillaan, jonka hänen toverinsa kyllä
näkivät, mutta josta pöydän takana istuva pastori ei huomannut mitään.
Nuoriso ei Gerritistä pitänyt, mutta sitä enemmän vanhat, ja moni
järkevä emäntä oli jo itsessään miettinyt, kuinka onnellista olisi, jos
saisi semmoisen vävypojan kuin Gerrit Smits.
"Geesjen, saanko seurata sinua, tyttö?" kysyi hän pitkään ja
kohteliaasti.
"Tie on jokaista varten", vastasi Geesjen äänellä, joka ei ensinkään
kuulunut hyväilevältä. Mutta Gerrit ei ollut siitä millänsäkään. Hän
vaan kiiruhti hänen rinnalleen.
"Sinähän nyt asut täällä nummella?"
Geesjen vastasi päännyykähdyksellä.
"Se on kristillisesti tehty, tyttö! Toden totta, se on suureksi
lohdutukseksi mummolle, joka on saanut niin kovaa kokea. Olkoon se
hänen parhaaksensa! Herra rankaisee meitä ansioimme mukaan. Dientjen
parka! Ainoa poika! Mutta se olkoon hänelle lohdutukseksi että tämä
poika oli turmeltunut ja paha."
"Häpeäisit toki puhua tuolla tavalla", keskeytti häntä Geesjen
närkästyneenä; "hän oli paljon parempi kuin sinä, ulkokullattu."
"Aina olet yhtä kiivas", sanoi Gerrit sävyisellä äänellä. "No, kun
sinä vakuutat sen, niin täytyyhän minun sitä uskoa. Muuten varoitin ja
neuvoin häntä usein, vaan eipä siitä apua ollut. Mutta sinähän tunsit
hänen niin hyvin, ja sinähän tiedät paljoa paremmin, miten asian oikea
laita oli."
"Minä tiedän että hänellä oli hyvä sydän", vastasi Geesjen, "hän
saattoi kyllä erehtyä, mutta hän ei koskaan tehnyt pahaa tahallansa."
"Se on totta. Sen sanoinkin aina niille, jotka häntä panettelivat —
viimeksi Jaakko Ketalaarille, joka, niinkuin tiedät, kosii pormestarin
Maretjenia. Thijskin piti vähän hänestä, ja vaikka se tapahtui kaikessa
kunniallisuudessa, suututti se Jaakkoa. Jaakko teki siinä tyhmästi,
sillä Thijsillä oli vähän päässään silloin. Minun täytyi mennä väliin,
sillä muuten olisi syntynyt tappelu. Siinä sanoin minä Jaakolle:
'Älä ole milläsikään hänestä; kun hän selviää, on hän taasen hyvällä
tuulella, sillä hänellä on todellakin hyvä sydän'."
Geesjenin mieli muuttui niin kummalliseksi tämän pakinan kestäessä.
Ihmeellistä oli että hänen sydämeensä pisti kipeämmin, mitä hän nyt
kuuli, kuin sanoma rikoksesta, josta hän surullisina hetkinään ei
voinut vapautta Thijsiä.
"Vahinko vain että Thijs oli niin kevytmielinen", jatkoi Gerrit.
"Mutta hän oli niin hyvän näköinen, ja siinä oli kyllä kiusausta, kun
kaikki pitivät hänestä. Minä kuljen suoraa tietä, ja siitä ei voi
kukaan syyttää minua sillä minähän olen ruma. Mutta — niinkuin sanoin
— Thijsistä pitivät kaikki, ja kentiesi ei se ollut hänen syynsä että
hänkin piti kaikista eikä pysynyt yhdessä, niinkuin minä olisin tehnyt
ja — tekisin."
Nyt oli Geesjenin kärsivällisyys loppunut. Tuota ei hän voinut vaiti
ollen kuulla.
"Se on valetta, Gerrit; sinä panettelet Thijsiä. Hän pysyi yhdessä;
noita toisia vain pilkkasi hän; ja siinä teki hän oikein."
"Olet epäilemättä oikeassa, Geesjen", sanoi Gerrit. "Viime aikoina
pysyi hän vain yhdessä, mutta tämä oli korkeampaa säätyä. —"
"Ketä tarkoitat?" kysyi Geesjen vavisten.
"Tuota neitiä, tuota taiteilia-naista, Endorin noitaa, joka niin
äkkiarvaamatta katosi."
"Kiitoksia hyvästä seurasta", sanoi Geesjen, kun he samassa pääsivät
ulos metsästä. "Nyt olen minä melkein kotona."
"Kävisin mielelläni tervehtimässä mummoa tuolla sisällä; enkö saa?
Minun käy häntä niin sääliksi. Murhan — pikaisuudessa tehdyn — voisin
antaa Thijsille anteeksi, mutta varkautta! — se häpäisee aina niin
hyvää äitiä!"
"Pidä suusi!" huudahti Geesjen; "älä puhu mummon kuullen semmoisia
sanoja! Parasta on, ettet tule sisään."
Mutta Gerrit ei ollut häntä kuulevinaan, vaan nosti ha'an ja astui
sisälle.
Mummo Dientjen istui tavallisella paikallaan, läkkilamppu vieressään
ja rillit nenällään. Hän kuori par'aikaa perunoita. Syvää hiljaisuutta
hänen ympärillään häiritsi seinäkellon nakutus ja loiske, joka syntyi,
kun hän vesiämpäriin heitti kuoritut perunat.
"Hyvää iltaa, mummo!"
Dientjen loi silmänsä ovelle päin, mutta synkistyi, kun hän Geesjenin
seurassa näki vieraan henkilön. "Kuka on kanssasi?" kysyi hän.
"Gerrit Smits, jonka tapasin tiellä ja joka tahtoi tervehtiä teitä."
"Vai niin — Smits!"
Tämä astui esiin kuten olisi hän ollut hyvinkin tervetullut vieras,
otti tuolin ja asettui istumaan Dientjenin viereen.
"Onko teillä mitään sanomista minulle, Smits?"
"Minä tulen osoittamaan teille myötätuntoisuuttani. Olen kuullut
puhuttavan teidän onnettomuudestanne ja minun sydämeni kärsi teidän
kanssa. Moni olisi jo nääntynyt semmoisen kuorman alle, mutta minä
tiesin että te olitte luja."
Eukko Dientjen jatkoi kuorimistaan, mutta hänen kätensä vapisi. Geesjen
oli kuin tulisilla hiilillä.
"Istu, lapsi", sanoi mummo tylysti nuorelle tytölle. "Olet kulkenut
pitkän matkan ja kentiesi puhunut paljon tiellä; kasvosihan ovat aivan
punaiset. — Onko paljon työtä konepajassa, Smits?"
Tämä ymmärsi ettei hän aljetulla tavalla voittaisi Dientjenin suosiota.
Vähän närkästyneenä vastasi hän: "meillä on tätä nykyä paljon työtä
Beerensteinin paroonin luona. Minä, joka lomahetkinäni teen puusepän
työtä, korjaan par'aikaa paroonin rikki murrettua shiffonieeriä.
Arvokas kapine, mutta pahoin rikottu."
Geesjen, joka toimi takan luona, heitti harmissaan hiilihangon
lattialle. Mummo ei sanonut mitään.
Gerrit alkoi nyt kysellä kirjavan lehmän laitaa, kehui sen hyviä
ominaisuuksia, puhui karjanhoidosta ja karjantaudeista ja pisti
puheeseensa pieniä juttuja, milloin mistäkin karjakauppiaasta, kunnes
viimein — Geesjenin suureksi ihmeeksi — mummo näytti riemastuvan ja
käyvän puheliaaksi.
Silloin kääntyi Gerrit äkkiä nuoren tytön puoleen.
"Tiedätkö, Geesjen", sanoi hän, "että minä kerran olen nähnyt sinun
katkerasti itkevän, katkerimmasti kuin koskaan? Se oli silloin, kun
Krelis Nien antoi hentulleen tuon kauniin syntymäpäivälahjan. Minä
en kärsinyt nähdä sinun itkuasi, enkä ole koskaan unhottanut sitä.
Olisin mielestäni tehnyt vaikka mitä, hankkiakseni sinulle semmoisen
sormuksen. Tuhmasti se oli, sillä eihän asia minua koskenut. En usko
kumminkaan että sinä otat sitä pahaksi, sillä olenhan minä tunnettu
sävyisäksi pojaksi, joka ei tahdo tehdä maan matosellekaan pahaa. Mutta
niin on asia, että minä olen tehnyt työtä ja säästänyt voidakseni ostaa
sinulle — semmoisen sormuksen."
Hän otti esiin rasian, avasi sen ja näytti siinä olevan sormuksen, joka
luonnollisesti oli puuvillalla ympäröity. "Minä annan sen nyt sinulle
äitisi läsnäollessa, sillä äitinäsihän sinä pidät matami Dientjenin."
"Saanko _minä_ tuon sormuksen?" — Ei voi kieltää että Geesjenin
silmistä leimusi ilon säde.
Sormus oli nyt vapautettu verhostaan ja näytti olevan toisenlainen kuin
kuleksivila rihkamakauppiailla oli tapana tarjota kylän asukkaille.
Gerrit, joka aivan hyvin huomasi Geesjenin ihastuksen, halusi
vielä enemmän kiihoittaa sitä ja antoi sormuksen sentähden hänen
ihailtavakseen. Mutta äkkiä vaaleni tyttö, ja kun hän vapisevalla
kädellä tarttui sormukseen, kysyi hän: "Mistä olet saanut sen?" Sitten
antoi hän sen mummo Dientjenille, mutta katsoa tuijotti Gerritiin, joka
tuli vähän hämilleen.
Mummo näytti hyvin tuimalta, mutta otti vastaan sormuksen ja tutki
sitä tarkkaan. Vanhuksen silmät olivat tarkemmat kuin tytön, sillä ne
huomasivat kohta, mitä Gerrit ei luullut kenenkään näkevän. "Sormus
on ollut rikki ja on korjattu. Se on todellakin kallis kapine!" sanoi
mummo ja antoi sen takaisin Geesjenille.
"Mummo!" huudahti tämä; "hänellä oli tämä sormus sormessaan."
"Kenellä?"
"Vieraalla herralla, joka oli tuon hienon naisen, 'hänen armonsa'
seurassa — ettekö muista?"
Mummo väänteli itseään tuolillaan. Se osoitti että hän oli huonolla
tuulella.
"Erehdyt, lapseni", sanoi hän käheällä äänellä.
"Olen varma siitä. Minä näin että se oli hänen sormessaan, kun hän
seurasi minua tuona pyhänä."
Mummo käänsi pois kasvonsa.
"Keltä olet ostanut sormuksen?" kysyi Geetjen Gerritiltä, joka ei
näyttänyt olevan hyvillään.
"Govertilta tietysti, rihkamakauppiaalta. — Mutta jos siinä on jotakin
vikaa, niin — anna se tänne. Kyllä minä opetan Goveria pettämään minua.
hän tulee tänne nousevalla viikolla, ja se sopii hyvin. Anna nyt
minulle sormus, niin saa hän vaihtaa sen toiseen."
Gerrit, joka muulloin oli niin tyyne, osoitti nyt jonkinlaista
levottomuutta. Geesjen huomasi sen ja selitti sen omalla tavallaan. "Ei
se tee mitään, jos siinä onkin vähän puutteellisuutta; sehän on niin
vähäpätöistä laatua. Sinä olet sen minulle ostanut, Gerrit, ja minä
otan sen vastaan kiitollisuudella."
"Geesjen", sanoi mummo Dientjen ja rypisti silmäkulmiaan; "anna se
mielummin takaisin!"
"Miksi niin, mummo? Jos Gerrit hyvästä sydämestä antaa minulle sen,
niin eihän pieni vika, jota silmäni tuskin eroittaa, sen arvoa vähennä."
Mummo viskasi viime perunan, jonka hän nyt oli saanut kuorituksi,
semmoisella vauhdilla ämpäriin, että vettä loiskahti ympäri.
"Mutta Geesjen, minusta myös..."
"Se ei tee mitään, Gerrit! Minä otan mielelläni lahjasi, sillä se
on niin kaunis. Olen pahoillani siitä että vasta ikään olin niin
epäkohtelias."
Gerrit väänteli ja käänteli itseään ja koetti kaikin tavoin saada
takaisin sormuksensa — epäluuloa herättämättä. Mutta turhaan. Ja kun
keskustelu vähitellen taukosi, niin ei aikaakaan ennenkuin Gerrit sanoi
jäähyväisensä ja lähti. Naiset olivat kahden kesken.
"Mummo, ettekö ymmärtäneet?" huudahti nuori tyttö. Mutta mummo
keskeytti häntä: "Älkäämme siitä enää puhuko tän'iltana." — Hänellä oli
nähtävästi mielessä jotakin, jota hän ei tahtonut ilmaista.
Monta sanaa ei enää puhuttu, ja Geesjenin sydämelliseen "hyvää yötä"
toivotukseen vastasi mummo tuskin kuultavasti. Tämä sai kyyneleet
Geesjenin silmiin; hän tiesi että mummo oli murheellinen, ja hän oli
huolissaan siitä ettei hän saanut selittää tekoansa, hän kun tiesi
itsensä viattomaksi. Mummo oli ankarasti kieltänyt häntä puhumasta
siitä.
Seuraavana aamuna oli hän tavallisuuden mukaan aikaisin yläällä. Hän
oli jo tehnyt aamutehtävänsä ja seisoi akkunan vieressä näennäisesti
hoitaen kukkia, mutta itse asiassa katsellakseen päivän valossa
lähemmin sormustansa, kun mummo Dientjen laski kätensä hänen olalleen.
"Lapsi", sanoi mummo tuolla omituisella äänellä, joka aina teki niin
syvän vaikutuksen, "anna minulle anteeksi; minä olin eilen närkästynyt
sinuun. Se oli väärin."
"Mummo rakas, se on anteeksi annettu ja unohdettu", vastasi Geesjen
ilolla.
"Ei, lapsi, ei niin! Vanhaa ihmistänsä on vaikea voittaa. Omanvoiton
pyynti, arvelen, sai minut niin katkeraksi... Niinhän se on" —
lisäsi hän ja puristi tytön kättä; "jokaisella on oleva osansa tässä
maailmassa, ja minä tein väärin, kun otin pahaksi että sinä nyt jo — —
mutta kuta pikemmin voit unhottaa häntä, sitä parempi se on." — Hänen
huulensa vapisivat, mutta hän jatkoi: "Olet tehnyt oikein, kun valitsit
uuden ystävän — — Jumala suokoon että tulisit onnellisemmaksi kuin — —"
"En ymmärrä teitä, rakas mummo! Saatoitteko uskoa? — — Unhottaa
_häntä?_ En koskaan!"
"Ja sinä otat kumminkin vastaan tuon toisen lahjan?... Ja kiität
häntä?... Etkä tahdo antaa sitä takaisin? Oletko kevytmielinen, tyttö?"
"Mummo, tämän sormuksen näin minä tuona sunnuntaina vieraan
silmänkääntäjän sormessa. Olen aivan varma siitä! Kuinka Gerrit
hämmästyi, kun sen hänelle sanoin! Siitä syystä otin minä sormuksen.
Minä vien sen pormestarille, jollette te tahdo sitä tehdä."
"Lapsi, lapsi, sinä petyt", sanoi vanhus ja pudisti päätään. "Govert
on ostanut sormuksen vieraalta ja myynyt sen Gerritille. Niin on asia,
ole varma siitä! Että Gerrit hämmästyi ei ollut kumma, kun sinä rupesit
pitämään tutkintoa hänen kanssaan, kuten olisit ollut itse pormestari.."
"Kentiesi", vastasi Geesjen; "kentiesi olisi parasta että antaisin
sormuksen takaisin. Mutta kumminkin — ei haittaisi jos saisi tietää,
missä tuo vieras herra nyt on. Sen voisi Govert ilmoittaa, joka osti
sormuksen. —"
"Siinä olet oikeassa", myönsi mummo Dientjen, sillä hän muisti, mitä
mummo Heinriks oli hänelle kertonut. "Mutta" — lisäsi hän empivästi —
"mitä hyvää siitä olisi?"
"Mitäkö hyvää?" kysyi tyttö ihmeissänsä. "Jos ihmistä pidetään
rikoksellisena, joka ei sitä ole..."
"Jos takissa oleva reikä repeää vähän isommaksi — vähät siitä. Toista
tahraa siinä, missä jo tahra ennestään on, ei kukaan huomaa", sanoi
mummo Dientjen ja meni kammariin.
Geesjen seisoi siinä ihmeissänsä. Hän ymmärsi että mummo tarkoitti
Thijsin kotivarkautta ja ettei hän ollut sitä unohtanut eikä anteeksi
antanut. Tyttö alkoi pelätä tätä ankaraa, vanhaa eukkoa, joka ei
näyttänyt säälivän omaa lihaansa ja vertansa. Mutta tämä sama vanhus
oli kumminkin ollut hänelle, Geesjenille, niin hyvä. Geesjen ei osannut
tätä selittää. Hän ei ymmärtänyt että äiti, juuri sentähden että hän
niin sanomattomasti rakasti poikaansa, tunsi itsensä tämän käytöksestä
sitä syvemmin loukatuksi, ei että tämä loukkaus tunkeusi hänen luihinsa
ja ytimeensä saakka.
Hiljainen noputus ovelle kuului, ja kuu Geesjen oven avasi, näki hän
kummakseen edessänsä eilispäivän vieraan, mutta hyvin kalpeana.
"Gerrit, näin aikaisin!" huudahti tyttö. "Odota, minä käsken mummon
tänne."
"Ei, älä sitä tee. Minä tahdon puhua sinun kanssasi kahden kesken,
Geesjen."
"Mitähän sinulla on minulle sanomista, jota mummo ei saisi kuulla?
— Mummo, tulkaa ulos." — Tämä tuli paikalla ja Geesjen lisäsi:
"Gerritillä on jotakin meille sanottavaa."
Puuseppä oli mitä suurimmassa tuskassa. Hänen oli melkein mahdotonta
toimittaa asiansa... Jos Geesjen ei olisi kutsunut sisään vanhaa,
ankaraa mummoa!
Mutta tulihan hänen sanoa jotakin. "Geesjen, anna minulle takaisin
sormus, jonka eilen sait minulta — — minä rukoilen sinua... Minä annan
sinulle paljon kauniimman sen sijaan..."
"Mutta, Smits, minkä tähden tahdot sinä sen takaisin?" kysyi mummo
Dientjen ankarasti.
"Rihkamakauppias tulee kylään tänään, ja — —"
"Myöhäistä, Smits", sanoi Geesjen, joka sillä välin oli ehtinyt tehdä
päätöksensä. "Rihkamakauppias vastatkoon pormestarin edessä siitä että
hän sinua petkutti. Sinun sormuksesi on pormestarin luona — —"
"Sinä lasket leikkiä. Näin aikaiseen et ole ollut pormestarin luona."
"En minä, mutta kenttävartia meni tästä vastikään sivu; minä näytin
hänelle sormuksen ja kerroin, kuinka sinä olit tullut petetyksi. Hän
otti sormuksen mukaansa ja meni pormestarin luo."
"Miksi hel — —" Gerritin huulet kävivät valkoisen siniseksi vihasta ja
hän oli vähällä saastuttaa niitä kirouksella. Hän hillitsi kumminkin
itsensä, semminkin kun hän näki että mummo häntä ankaruudella katseli.
Sävyisemmällä äänellä jatkoi hän: "Sinä olet saattanut minut pahaan
pulaan, Geesjen, sillä minä en ole ostanut sormusta Govertilta."
"Mutta!" huudahtivat molemmat naiset yht'aikaa.
"Olen löytänyt sen", änkytti Gerrit. "Älä ole vihainen minulle, armas
Geesjen. Minulla ei ole niin paljon rahoja että voisin ostaa niin
kalliin kapineen, ja kun tavallista rojua en tahtonut sinulle tarjota,
olisit saanut odottaa kauan; mutta kun löysin tuon sormuksen..."
"Ja _mistä_ löysit sinä sen?" kysyi Geesjen kiivaasti. "Mutta sen
kyllä arvaan. Sanoithan että olit työssä Beerensteinilla!" Gerrit
hämmästyi niin tätä odottamatonta syytöstä kuullessaan, että hän
kokonaan kadotti tavallisen malttinsa ja itse sitä tietämättänsä teki
myöntävän päännyykähdyksen.
"Olet siis löytänyt sen, kätkenyt sen, korjauttanut sen salaa ja —
tahdoit antaa minulle kapineen, joka ei ollut sinun omasi!" huudahti
Geesjen tulipunaisena. "Ja Thijsiä sinä eilen uskalsit tuomita! Sinä
kuvasit hänet niin mustaksi ja riettaaksi, ettei tien vieressä oleva
nälkäinen koirakaan olisi ottanut leipäpalaa hänen kädestään, jos olisi
ymmärtänyt puhettasi — —"
"Riittää jo, Geesjen", sanoi Dientjen tyynesti. "Meillä ei ole mitään
tekemistä teidän kanssanne, Smits, eikä meillä täällä ole tilaa teille.
Gerrit pötki tiehensä sanaa sanomatta."
Geesjen oli arvannut aivan oikein. Gerrit oli aina pitänyt häntä
silmällä ja luuli nyt, kun Thijs oli poissa, paremmin onnistuvansa.
Kun hän löysi sormuksen, luuli hän sen olleen varastettujen kapineiden
joukossa ja ettei sitä erikseen kaivattaisi. Ja hän ajatteli sen avulla
huokeastikin pääsevänsä tytön suosioon.
Kun mummo ja Geesjen jäivät kahden kesken, olivat molemmat vähän aikaa
ääneti. Vihdoin sanoi Dientjen: "Oliko Smits todellakin niin ankara
tuomiossaan... Se kyllä oli oikein. Kumminkaan ei _hän_ koskaan olisi
voinut tehdä, mitä Smits — vai mitä luulet?"
"Ei mummo, ja vielä vähemmän sitä, mistä häntä syytetään."
"Minä menen kylään, Gees, ja ilmoitan tämän, vaikka. ottaisivat minut
vastaan kivien heitolla."
Tyttö riemastui. Hän oli nyt varma siitä, että äiti toivoi saavansa
nähdä Thijsin vapautettuna murtovarkauden syytöksestä, vaikka hän sen
kautta ei voisikaan aivan puhdistua.
Niiden tietojen nojalla, jotka nyt tulivat päivänvaloon, alettiin
kylässä ja myös Beerensteinillä tulla siihen luuloon että vieras, joka
samana yönä oli kadonnut, oli osallinen murtovarkauteen, kentiesi itse
päävaras. Häntä ruvettiin sentähden etsimään, mutta aivan vähällä
menestyksellä.
Äiti näkyi saaneen jonkunlaisen lohdutuksen siitä, mitä Gerritistä
tuli ilmi, eikä hän enää näkynyt pitävän Thijsiä, jota hän aina _hän_
sanalla tarkoitti, huonoimpana kaikista; mutta tämä lohdutus ei ollut
pitkällinen. Kun hän kylässä kävi, herätti hän niin suurta huomiota,
ettei hänellä ollut uskallusta siellä uudelleen näyttäytyä, vaikka hän
aivan hyvin tiesi että tämä huomio pääasiallisesti perustui sääliin.
Hän istui enimmäkseen kotona, tahi vartioi lehmäänsä laitumella.
Geesjen, joka oli ottanut toimeksensa hänen tehtävänsä kylässä, koetti
kotona kaikin tavoin saada hänen mielensä poikaa kohtaan leppymään,
mutta kaikki tuollaiset kokeet olivat turhat. Monta kyyneltä vuodatti
Geesjen, ja monta huokausta pusertui hänen rinnastaan, kun hän ajatteli
kykenemättömyyttään, sillä siitä luuli hän onnistumattomuutensa
riippuvan. Hän ei kumminkaan luopunut tästä rakkauden työstä; mutta
vaikka hän ei nähnytkään siitä mitään hedelmiä, ei hänen hyvä
tarkoituksensa kumminkaan ihan hukkaan mennyt. Kaikki, mitä haavoitettu
äidin sydän saattoi antaa palkinnoksi siitä, minkä se sai sen luovutti
se nuorelle tytölle, ja tämä lemmen kilpailu esti vanhuksen vaipumasta
toivottomuuteen. Vanha sydän lämpeni siitä uskosta ja toivosta, joka
virtasi nuoren rakastavasta sydämestä.
* * * * *
Kesä oli ohitse, ja syksyäkin jo kappale kulunut. Syksyn alkupuolella
oli alituiseen pieniä vastoinkäymisiä kohdannut mummo Dientjeniä.
Geesjeniltä väheni työ, eikä siihen voitu ymmärtää syytä; pellolla
pengottiin perunakasveja, kaivon köysi katkesi pari kertaa — lukuun
ottamatta muita pienempiä vastuksia, jotka vaivasivat, vaikkakaan eivät
suuresti vahingoittaneet mökin asukkaita. Mutta viimein kohtasi heitä
onnettomuus, joka oli muita suurempi. Eräänä aamuna makasi kirjava
lehmä kuolleena navetassa, suuri, ammottava haava kurkussaan. Olisi
luullut että mummo, joka niin paljon jo oli kokenut, tästä iskusta
peräti masentuisi. Niin ei kumminkaan käynyt. Päinvastoin näytti se
herättävän häntä siitä uupumuksen tilasta, johon hän viime aikoina
oli vajonnut. Geesjenin täytyi onnettomuuden jälkeisenä päivänä mennä
työhönsä, kuten ennenkin; mummo itse jäi kotiin miettimään yhtä ja
toista. Hänen mieleensä muistui että kaikki nuo vastoinkäymiset olivat
alkuaan samasta päivästä, jona Gerrit oli ollut kutsuttu pormestarin
luo ja häneltä saanut aika torat. Gerritin katkeruus oli vielä
lisääntynyt, kun pormestari oli kertonut asian ja puusepän hyvä maine
siitä joutunut hyvin suureen vaaraan. Mummo Dientjenin sielunvoimat,
jotka siitä toimettomuudesta, johon hän viime aikoina oli antautunut,
olivat vaipuneet ikäänkuin uneen, virkistyivät uudelleen; hän tunsi
haluavansa työtä, tunsi eloisuutta ja joustavuutta jäsenissään,
jommoisesta hän ei ennen ollut tietänyt. Hän ymmärsi että hänen tuli
"päästä ihmisten pariin" ja hankkia ystäviä, jotka voisivat häntä
suojella; sillä kukapa tiesi, kuinka loitolle Gerrit voisi ulettaa
kostoansa? Kun Geesjen eräänä päivänä tuli kotiin, oli hän kertonut,
että Jan Smeer, kirkonvartia, oli kuollut. Janen toimena oli myös ollut
sanomalehtien kuljettaminen, ja hän oli sillä ansainnut hyvät rahat.
Kävisihän se päinsä että nainenkin sanomalehtiä kuljettaisi, ja mummo
päätti lähteä postikonttoriin pyytämään tämän toimen itsellensä.
Hän puki ylleen ja meni kylään. Ja kun Geesjen illalla tuli kotiin,
näki hän suureksi kummakseen että kahvipannu oli tulella ja että mummo
Dientjen täyttä vauhtia kuuraili keittoastioita.
"Mitä nyt, mummo?" huudahti hän, vielä enemmän kummissaan, kun näki
että vanhuksen kasvoista entinen ankaruus melkein oli kokonaan kadonnut
ja että ne päin vastoin olivat miltei iloiset.
"Mitäkö nyt", kertasi mummo, ja vähällä oli ettei hän hymyillyt. "Se
nyt, etten enää' henno antaa sinun tehdä kahden työtä ja elättää meitä
molempia. Kulkea ulkotöissä vieraiden luona en minä voi; mutta minä
olen ollut postissa ja saanut Jan Smeerin viran. Minä tulen kantamaan
sanomalehtiä, ja sitten on eräs lukuseura ottanut minut kirjojensa
kuljettajaksi, niin että minä ansaitsen yhden _kwartjesin_ (= 1/4
guldenia) enemmän kuin Jan. Joka lauvantai tuon minä kotiin kolme
_kwartjesta_, lapsi."
Geesjen hämmästyi peräti, kun tämän kuuli. Mummo sateessa ja myrskyssä
marssimassa — talosta taloon! Ei, sitä Geesjen ei voinut sallia. Ja
nyt alkoi ystävällinen riita heidän välillään. Mutta vanhus pysyi
päätöksessään ja nuoren täytyi antaa perään.
Olipa kuin olisi Jumala siunannut tätä vanhuksen päätöstä. Kävelyretket
eivät ensinkään tehneet pahaa hänen terveydelleen; päin vastoin näytti
hän vain yhä paranevan. Geesjen sai enemmän työtä ja korkeammat palkat.
Kirjavaa lehmää kyllä kaivattiin, mutta ei "maitotilkka" kumminkaan
ollut mitään harvinaista mökissä, vaikka se nyt oli hankittava kylästä.
Eräänä kauniina talvipäivänä oli mummo Dientjen matkalla kaupunkiin.
Hänellä oli asiana noutaa muutamia kirjoja lukuseuralle. Lumi natisi
hänen jalkojensa alla, aurinko teki kinokset kimalleleviksi ja puitten
oksilla, jotka härmällä olivat peitetyt, nauroivat harakat. Mummo
Dientjen oli iloisemmalla mielellä kuin moneen aikaan sitä ennen.
Hän oli kulkenut noin neljänneksen tuntia tapaamatta ketään. Silloin
tuli häntä vastaan lämpöseen tohvelinuttuun puettu mies. Mummo olisi
epäilemättä kulkenut hänen ohitsensa, sen enempää huomiota häneen
kiinnittämättä, jollei mies olisi puhutellut häntä ja kysynyt vieläkö
oli kauas kylään.
"Neljännes-tunnin matka, mynheer", vastasi Dientjen.
"Oletteko sieltä kotoisin?" jatkoi vieras.
Mummo Dientjen nyykähytti päätään myöntäen.
"Tunnetteko erästä kaunista tyttöä, Geesjeniä nimeltä, luulen ma?"
"Tunnen kyllä", vastasi mummo, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää
nopeammin. "Tunnetteko hänet?" lisäsi hän ja katsoi hyvin tarkkaavasti
vierasta. Ei, hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä, ajatteli hän
sitten huoaten. Se mies ei ollutkaan enää niin nuori, ja hänen kasvonsa
arpiset. Kun hän teki tämän viimeksi mainitun huomion, johtui hänen
mieleensä jokin kaukainen muisto.
"Olen nähnyt häntä pari kertaa", vastasi vieras. "Silloin, luulen, asui
hän — — olen unhottanut nimen — asuuko hän siellä vielä?"
"Ei."
"Missä sitten?"
Mummo Dientjenistä tuntui tämä tutkinto hyvin epäluulonalaiselta, ja
hän oli kahdella päällä, mitä vastata. "Hän asuu mökissä nummella",
sanoi hän viimein.
"Vai niin!" Vieras mietti vähän aikaa. "Kai on hän naimisissa?"
"Ei, sitä hän ei ole", vastasi mummo vähän tylysti.
"Kiitoksia, muori; nyt en enää viivytä teitä, minä kyllä osaan mökin
luo", lisäsi hän, nyykäytti päätään ja jatkoi matkaansa.
Mummo Dientjen kulki muutamia askeleita eteenpäin, seisahtui ja
katsoi taaksensa. Aivan oikein, vieras poikkesi polulle. Selittämätön
tuska valtasi mummon. Hän ei oikein tietänyt miksi, mutta — hän lähti
kävelemään kotiin päin.
Geesjen — ja tämä ilmaisi osaksi syyn mummo Dientjenin levottomuuteen
— oli tänään jäänyt kotiin siivoamaan tupaa. Arkut ja kaapit olivat
siirretyt paikoiltaan ja muita huonekaluja nähtiin yltä ympäri. Siinä
näiden keskellä oli Geesjen polvillansa heleitä ruusuja poskillaan.
Hän siivosi paraikaa pikku kamaria eikä kuullut että tuvan ovelle
kolkutettiin. Kun tätä koputusta sitten uudistettiin kovemmin, nousi
hän ja sanoi puoliääneen: "Kukahan se mahtaa olla?" samassa kun hän
avasi oven. Mutta kun hän näki sisään astuvan, pääsi tuskan huuto hänen
huuliltaan.
"Tunnetteko minua? No, sepä hauskaa!" sanoi vieras nauraen. "Et ole
unhottanut minua, kaunis tyttöni! Minä ainakaan en ole saanut sinua
mielestäni; ja kuu tieni tännepäin vei, en malttanut olla pistäymättä
katsomassa sinua ja kuulemassa, miten sinä voit."
Lukia on jo varmaan arvannut, kuka tämä vieras oli. Kiihkeästi
takaa-ajettu Kaarle seisoi Geesjenin edessä joka niin kauan oli
toivonut hänen kiinnijoutumistaan ja joka varmaan nyt ei olisi vavissut
pelosta, jos hänellä olisi ollut joku likisyydessään.
"Miksi seisot ja töllistelet minuun tuolla tavalla? Eikö mummo olekaan
kotona? No, sitä parempi. Minä tulen nyt ottamaan sen, minkä viimeksi
kielsit minulta."
"Päästä minut, tahi huudan apua", sanoi tyttö, kun Kaarle tavoitteli
hänen kättään.
"Luuletko että naiset tuolla ulkona voivat kuulla sinua? Armaasi ei ole
täällä tällä kertaa suojelemassa sinua... eikä ole niin aivan varma
että hän sitä tekisikään. Hän ei ollut sinulle uskollinen, se nahjus!"
Ja Kaarle syleili Geesjeniä ja koetti suudella häntä.
Neuvotonna, epäilyksen alaisena huusi tyttö apua, repi itsensä irti
Kaarlen käsistä ja juoksi pikkukamarin taka-oven luo. Mutta Kaarle
oli nopeampi, saavutti hänet, otti kiinni hänen hameestaan, paiskasi
raollaan olevan ulko-oven lukkoon ja heitti avaimen kauas tyköään.
"Herra Jumala!" huusi Geesjen, joka nyt luuli olevansa perikadon oma,
kun ei enää nähnyt mitään mahdollisuutta pakoon.
"Luulitko, pikku kyyhky, että niin helpolla pääsisit minusta?" sanoi
Kaarle ivallisesti. "Olet laihtunut, armahani. Miksi kärsisit sinä
hätää, kun voit elää ylöllisyydessä? Näet sinä, minulla on kultaa, minä
olen rikas ja minä voin tehdä sinutkin rikkaaksi."
"Kultaa, varastettua kultaa!" huudahti tyttö, ja viha värjäsi hänen
äsken niin vaaleat huulensa purppuran väriseksi. "Vie se takaisin
Beerensteiniin."
Kaarle säpsähti.
"Luulit kait että rikoksesi ainian pysyisi salassa, ja että viaton
siitä saisi kärsiä", jatkoi Geesjen, joka tuli rohkeammaksi, kun
näki syyllisen hämmästyksen. "Se on koston Jumala, joka on ohjannut
askeleesi tänne. Thijs tulee puhdistumaan — —."
"Ei, ei ikinä!" huusi Kaarle raivostuneena. "Vai niin, vai rakastat
sinä häntä vieläkin... Näithän tuon kauniin naisen, joka oli minun
seurassani? Hänen on hän nyt. Hän ylönkatsoo talonpoikaistyttöä — sinun
kaltaisiasi." Raivoisalla kirkunalla ryntäsi hän sitten tyttöä vastaan.
"Mutta niistä sanoista, jotka vasta mainitsit, saat kalliisti maksaa,
lutka!" huusi hän ja hänen silmänsä säihkyivät vihasta.
Geesjen vapisi. Hän ei voinut paikaltaan liikahtaa; hänen silmänsä
pimenivät. Hän ei aavistanut, kuinka likellä apu oli. Tuvan ovi aukeni
ja sisään astui mummo Dientjen ynnä kenttävartia, jonka mummo oli
tiellä tavannut ja tuskassaan pyytänyt seuraajakseen. Kaarle ryntäsi
taka-ovea vastaan paetaksensa, mutta hän oli itse sen sulkenut eikä
hänellä ollut aikaa ruveta avainta hakemaan. Kenttävartia otti hänet
kiinni ja vei hänet mukanaan. Geesjen makasi tainnoksissa mummo
Dientjenin sylissä.
"Itke, lapseni, itke; se lievittää", sanoi vanhus, kun Geesjen vihdoin
avasi silmänsä. "Pahasta syntyy väliin hyvääkin. Ken tietää, mitä nyt
tulee päivän valoon, vaikka — —" Mummo katkasi äkkiä puheensa. —
Kaarlen vangitseminen toi, niinkuin mummo oli arvannut, monta
asiaa päivän valoon. Hän oli vanha tuttu oikeuden palvelioille.
Kultasormuksen oli hän, kun hän sulloi kokoon varastetut kapineet,
vahingossa vikuuttanut ja pudottanut huomaamattaan.
Selvää siis oli että murtovarkaudessa oli ollut useampia; ja puhuipa
Thijsin eduksi se seikka, että kuomuvaunut joissa, mummo Heinriksin
valallisen todistuksen mukaan, oli istunut ainoastaan yksi mies,
olivat ajaneet kumoon jo ennen kuin Thijs kävi Beerensteinillä.
Mitä hän siellä oli tehnyt ja miksi hän oli paennut, jäi kumminkin
arvoitukseksi, kunnes vihdoin se nainen, joka oli ollut Kaarlen
seurassa ja jota innolla takaa-ajettiin, myöskin joutui oikeuden käsiin
ja monien kuulustelujen ja valeellisten juttujen jälkein viimeen
tunnusti koko totuuden.
Kun tieto tästä saapui kylään, oli Geesjen siellä ja toimi tavallisissa
askareissaan. Kun pormestari näki hänen kulkevan talonsa ohitse,
naputti hän akkunaan, käski tytön tulla sisälle ja luki hänelle eräästä
sanomalehdestä, mitä oikeudessa oli tullut ilmi. Geesjen ei saanut
ilosta ja liikutuksesta sanaa suustaan, eikä hän sitä tarvinnutkaan,
sillä pormestari kyllä ymmärsi häntä ja lähetti hänet pois
ystävällisellä päännyykähdyksellä ja terveisillä mummo Dientjenille.
Ei ollut Geesjen koskaan ennen toimittanut töitänsä niin kummallisella
tavalla kuin tänä päivänä. Hän kaasi koko saavillisen vettä kyökin
lattialle ja pani hieta-astian tulelle, — siihen määrään oli
pormestarin sanoma sekoittanut hänet. Mutta ei kukaan siitä puhunut
mitään, sillä iloinen uutinen levisi nopeasti, ja "mevrou" laski hänet
menemään kaksi tuntia tavallista aikaisemmin — kertomaan asian mummo
Dientjenille.
Tämä oli tänään kulkenut pitkän matkan ja istui torkkuen
nojatuolissaan. Mutta kun ovi aukeni, nousi hän kohta.
"Joko nyt on niin myöhäistä, Gees?"
"Ei, mummo; minä tulen vain tavallista aikaisemmin. Olen saanut kylässä
kuulla jotakin, joka koskee teitä. —"
"Minua! Mitähän se sitten?"
"Minun täytyy nyt puhua asiasta, josta en luullut ikänäni tulevan
puhumaan... Nyt täytyy minun."
Hän tarttui mummon käsiin ja sanoi iloisesti: "Kaikki on tullut ilmi,
ja Thijs on viaton!"
Äiti ei vastannut mitään, mutta harras kiitollisuuden huokaus nousi
hänen sydämestänsä taivasta kohden.
"Hän saattaa nyt ainakin ansaita leipänsä, tarvitsematta pelätä että
häntä jokapaikasta poisajettaisiin", sanoi hän viimein. "Mutta,
Geesjen, hän on tosin nyt viaton maailman silmissä — mutta meidän..."
"Kuinka voitte puhua noin, mummo? Ettekö koskaan anna hänelle anteeksi?
Oi, minä toivon että Jumala tuolla yläällä on armahtavampi?"
"Se on kovaa, lapsi! Sinä et ymmärrä minua. Mitä hyvää minulla siitä
on, jos hän ei olekaan syypää tähän rikokseen, niin kauan kuin tiedän
että hän olisi voinut olla. Ymmärrätkö nyt, tyttö? Minun on niin vaikea
löytää sopivia ja oikeita sanoja. Se, joka voi ottaa omalta, vanhalta,
köyhältä äidiltään hänen omaisuuttaan, luuletko sinä että hän hädän
aikana on ottamatta vieraan, rikkaan miehen omaisuutta? Minun sydämeni
kutistuu kokoon tuskasta, Geesjen! Hän oli minulle... niin rakas!"
"Mutta, mummo, ettehän vielä tiedä, miten asia on tapahtunut", sanoi
tyttö ja alkoi kertoa, mitä oli kuullut. Mummo, joka nyt oli voittanut
liikutuksensa, ei kehoittanut häntä siihen, mutta ei vastustanutkaan.
Geesjenin puhuessa poistui vähitellen synkkyys ja kovuus vanhuksen
kasvoilta, ja tyttö rupesi jo toivomaan että mummo lopultakin taipuisi
anteeksi antamiseen.
* * * * *
Talvi, joka aina on niin vaikea köyhälle, kului vihdoin loppuun.
Kevät tuli ja kesä, mutta vielä ei näkynyt mitään muutosta mummo
Dientjenin mielenlaadussa. Hän ei koskaan puhunut pojastaan ja kävi
varsin vastahakoisesti kylässä muulloin, kuin tavallisilla asioillaan.
Kirkossa ei hän ollut ollut siitä saakka kuin pastori oli sanonut
mielellänsä näkevänsä hänet siellä.
Eräänä kauniina ja lämpöisenä sunnuntaina oli Geesjen lähtenyt yksin
kirkkoon, turhaan koetettuaan saada mummoa mukaansa. Hän oli tänään
niin kovin raskaalla mielellä, vaikka hän ei itse tiennyt syytä siihen.
Ja kun satunnaisesti papin silmä kohtasi häntä, luuli hän siinä
näkevänsä tyytymättömyyttä, hän kun oli tullut yksin, ja hän alkoi
ajatella itsessään että parempi olisi ollut, jos hänkin olisi jäänyt
kotiin. Mutta saarnaa kuunnellessaan unhotti hän kaikki, ja liikutuksen
kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun pappi luki vertauksen
tuhlaajapojasta, jonka vertauksen sitten oivallisesti selitti.
Lohdutettuna lähti Geesjen kirkosta kotimatkalle. Ehdittyhän
yksinäiselle polulle honkametsässä, seisahtui hän, otti esiin
evankeliumikirjansa ja luki hartaudella ja tarkkaavaisuudella saman
tekstin, jonka hän vasta oli kuullut.
"Ja hän pyysi vatsaansa ravalla täyttää, jota siat söivät, ja ei
kenkään hänelle sitäkään antanut", luki hän puoliääneen.
"Onkohan hänkin niin kovaa kärsinyt?" kysyi Geesjen itseltään. "Meillä
olisi kumminkin aina ollut leipää."
Samassa luuli hän kuulevansa jotakin liikettä likisyydessä ja katsoi
ympärilleen. Vähän matkaa hänestä seisoi mies, joka nojausi erästä
puuta vastaan ja koetti käsillään peittää kasvonsa. Hänellä oli
päässään leveälierinen hattu, ja musta silkkihuivi oli löysästi
kääritty hänen ahavoittuneen kaulansa ympäri. Muuten — puvusta päättäen
— oli hän merimies.
Geesjen seisoi vähän aikaa liikkumatta, mutta sitten täytyi hänenkin
nojautua vieressään olevaa puuta vasten, ettei kaatuisi. Vieras, jonka
hän näki, oli Thijs.
Muutamia silmänräpäyksiä seisoivat he näin. Merimies lausui vihdoin
hiljaan: "Geesjen!"
Tyttö vapisi. Hän ei vastannut, hän ei sitä voinut; oli kuin olisi hän
ollut kuristua.
"Geesjen, etkö enää tahdo tuntea minua?... Olet ehkä unhottanut minut,
ja — siinä teit oikein."
Valittava ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, kävivät tytön sydämelle,
vaikkei hän täydellisesti voinut karkoittaa siitä pois vaikutusta,
minkä Kaarlen puhe "halveksitusta talonpoikaistytöstä" oli tehnyt.
"Oletko jo puhunut mummon kanssa?" kysyi hän.
"En. Minä ymmärrän että hän vielä on hengissä, koska niin kysyt. Kuinka
ajatus, että hän jo ehkä olisi kuollut, on rasittanut minua täällä
ja tuolla kaukaisessa idässä, rasittanut vesillä ja mailla — yöt ja
päivät! Pelkäsin että hän olisi surrut itsensä kuoliaaksi, ja silloin
olisin minä tappanut oman äitini."
"Mummo oli huonona sairaana, ja vetäytyi sen jälkeen kokonaan
ihmisistä; mutta nyt on hän terve, seurustelee taasen ihmisten kanssa
ja on onnellinen."
"Onnellinen? Se on kova sana, Geesjen! Silloin on hän unhottanut minut.
Minä tunnen äitini. Hän ei puhu koskaan siitä, jota hän ylenkatsoo. Oi,
hän on unhottanut minut!"
"Ei; äitisi ei ole sinua unhottanut", sanoi Geesjen; "minä tiedän sen,
vaikkei hän puhu siitä."
"Kuinka saisin nähdä hänet? Olen kulkenut täällä edestakaisin kaksi
tuntia, mutta en ole uskaltanut astua sisään mökkiin. Tahdon sanoa
hänelle yhden ainoan sanan vain, ja sinulle myös, Geesjen!"
Kului tuskallinen hetki. Kun tyttö ei vastannut, sanoi Thijs vihdoin
tyynempänä, mutta kumminkin vapisevalla äänellä: "Geesjen, oletko
todellakin minut unhottanut? Kentiesi jonkun toisen tähden? Vastaa
minulle: oletko valinnut toisen?"
"Voisitko sinä syyttää minua, jos niin olisin tehnyt?"
"Sinä ajattelet entistä elämääni! Niin... olin syvälle vajonnut. Mutta
— minä luulen että olen parantunut —."
Hänen ahavoittuneet poskensa punastuivat, kun hän sitten kuiskaavalla
äänellä lisäsi: "Siitä yöstä asti en ole mitään väkijuomia maistanut!"
Hän ei lausunut sanaakaan kokemattomuudestaan ja kiusauksestaan. Hän
syytti kaikesta itseään. Ja tämä — se liikutti Geesjeuiä ja karkoitti
pois hänen sielustaan viimeisenkin epäluulon.
"En ole sinua koskaan unhottanut, Thijs", sanoi hän punastuen. "Kuinka
olisin sitä voinut? Kuinka olisin voinut valita toisen?"
"Geesjen, Geesjen!" huudahti Thijs, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja
katsoi sisään hänen sinisiin silmiinsä, jotka täyttyivät kyynelillä.
"Oi, jos äiti olisi sinun kaltaisesi! Geesjen, Jumala on hyvä! Nyt, kun
olen saanut sinut takaisin, käy kaikki hyvin."
"Älä liikoja toivo", kuiskasi Geesjen. "Mitä mummo on sanova, en tiedä.
Mutta Thijs, oletko koko ajan syönyt — omaa leipääsi?"
"Minä ymmärrän, mitä tarkoitat", sanoi Thijs katkeralla äänellä.
"Tuonnoin et olisi niin kysynyt. Olen, tyttö; näillä käsilläni olen
ansainnut leipäni. Sen tahdon myös äidille sanoa. Vie minut hänen
luokseen. Et vastaa... Onko se sinusta niin vaikeaa?"
"On. — Mutta sitä ei voi välttää!" Tuon viimeisen lauseen sanoi hän
hiljaa itsekseen. "Tule, lähtekäämme", lisäsi hän sitten. Kun Thijs nyt
tarttui hänen käteensä, vapisi se, mutta eipä hänenkään kätensä ollut
vapisematta.
Mummo istui tavallisella paikallaan akkunan vieressä, joka oli auki.
Likellä seisovat puut suojelivat sitä auringolta, mutta lämmin oli
varmaan sittenkin ilma tuvassa, sillä Dientjen oli löysännyt myssynsä
ja huivin. Hörriäiset ja mehiläiset surisivat kukkien ympärillä, ja
selvää oli ettei mummo nyt joutanut ajattelemaan ympäristöään, koska
pullokärpäiset, joita hän vihasi, saivat vapaasti asuskella akkunalla.
Suuri kirja oli vanhuksen edessä auki. Se oli Raamattu, ja siitä luki
hän mielipaikkojaan, jotka hän oli merkinnyt. Hän luki puoliääneen
voidakseen paremmin ymmärtää, mitä luki.
"Minä uitan vuoteeni yli yötä, ja kastan leposijani kyynelilläni — —
Minä valvon, ja olen niinkuin yksinäinen lintu katon päällä."
"Niin se sopii minuun; semmoinen on minunkin laitani", mumisi mummo ja
oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei huomannut Geesjeniä, ennenkuin
tämä seisoi hänen vieressään.
"Eikö Raamattu teille enää mitään lohdutusta anna?" kysyi tyttö
lempeällä äänellä. "Te näytätte niin suruiselta, mummo! Mitä luette?"
Ja hän kumartui kirjan puoleen ja esti siten vanhuksen sulkemasta sitä,
niinkuin hänen tapansa oli, jottei kukaan näkisi, mitä lauseita hänen
sydämensä tarvitsi.
— — Olen niinkuin yksinäinen lintu katon päällä, luki Geesjen. "Mummo",
sanoi hän vanhukseen kääntyen, "minäpä koniin jotakin toista kirkossa.
Oi, miksi ette tulleet sinne? Minä sain niin runsaan lohdutuksen päivän
tekstistä; sekin oli yksi Vapahtajamme vertauksista. Mummo minä muistin
— Thijsiä."
"Salli minun unohtaa se nimi", sanoi äiti, mutta hänen äänensä oli niin
omituisen lempeä.
"Unohtaa? Oi mummo, sitä ette tahdo", sanoi nuori tyttö huolestuneena
ja loi silmänsä kammarin oveen päin, jonka hän oli jättänyt raolleen.
"Sitä ette tahdo... Hän oli langennut, se on tosi; mutta mitä, jos
hän olisi noussut, jos hän olisi katunut ja kärsinyt — ja sen on hän
tehnyt, sillä ankara oli'syytös häntä kohtaan; — — mitä, jos hän olisi
tehnyt työtä otsansa hiessä vieraiden luona ja voittanut suosiota
ja kunnioitusta. Jos hän nyt tulisi ja näyttäisi teille kätensä ja
sanoisi: nähkää, minä olen kunnollisesti tehnyt työtä, ja katsoisi
teihin syvillä, rehellisillä silmillään — ettekö sittenkään mainitsisi
hänen nimeänsä?
"Mutta — — Geesjen — — mitä tarkoitat? — — Olisiko — — sehän on
hulluutta ajatella... Lapsi, sinä olet tullut liikutetuksi kirkossa,
etkä tiedä, mitä puhut." Hän vaikeni vähäksi aikaa. Tyttö ei vielä
voinut antaa sovittua merkkiä, vaikka hän oli nähnyt että mummo vaaleni.
"Kuinka usein olenkaan käskenyt sinun olla puhumatta _hänestä_", jatkoi
äiti. "Hän kyllä ei usein puhu minusta."
"Mummo, jos olisitte olleet kirkossa tänään, niin ette noin lausuisi.
Minä en sitä ikänä unohda. Mummo, se on Herra Jésus itse, joka puhuu."
Hän avasi oman kirjansa, joka hänellä vielä oli käsissään, ja luki
liikutetulla äänellä vertauksen tuhlaajapojasta. Thijs oli sillä välin
tullut yhä likemmäksi; vihdoin seisoi hän kammarin kynnyksellä ja
tirkisteli äidin kuihtuneisiin kasvoihin. Äiti istui kumarassa, silmät
ummessa; hänen kätensä vapisivat.
Kun Geesjen ehti sanoihin: "Ja en ole mahdollinen sinun pojaksesi
kutsuttaa", ei Thijs enää voinut hillitä itseänsä. Hän ryntäsi sisään
huoneeseen, heittäysi polvilleen äidin viereen ja rukouksen muotoisesti
tunkeusivat hänen sydämestään sanat: "en ole mahdollinen sinun
pojaksesi kutsuttaa."
Äiti avasi silmänsä ja tuskan huuto pääsi hänen suustaan.
"Sinä täällä!" oli ainoa, minkä hän sai sanoneeksi.
"Äiti, äiti! älä minua hylkää! Pidittehän te kerran minusta! Minä
tiedän — minä otin omalta äidiltäni sen, mikä oli hänen — enkä ole
mahdollinen hänen pojakseen kutsuttaa! Minä olin huono, kunnoton
ihminen; mutta, äiti, antakaa minulle anteeksi. Jumala kuulee minun
sanani ja tietää sen todeksi, etten nyt voisi sitä tehdä."
Mutta äiti ei virkkanut sitä sanaa, jonka Thijs kerjäämällä pyysi
hänen lausumaan. "Herra Jumala! Salli minun se unohtaa", rukoili
hän sydämessään. Geesjen ei tiennyt, mitä sanoa, mitä tehdä; hän
ei saanut sanoja tunteillensa. Tietämättänsä tuli hän heittäneeksi
silmäyksen kirjaan, joka hänellä vielä oli avattuna kädessään. Ja hän
jatkoi lukemistaan, ikäänkuin häntä ei olisi mikään keskeyttänyt, ja
luki tavalla, jommoisella hän ei koskaan ollut lukenut, pannen koko
sielunsa, koko sydämensä sanoihinsa:
"Sillä tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen; hän oli
kadonnut ja on taas löydetty —"
"Thijs, Thijs!" kuului — tuskin kuultavasti. "Thijs, minun lapseni!" ja
äiti lepäsi riemusta itkevän poikansa sylissä.
Geesjen oli voittanut Vapahtajan sanojen kautta.
"Lapsi", sanoi äiti ja katsoi kyyneltensä takaa Geesjeniin: "tuossa on
se Herran enkeli, joka lähetettiin minun tyköni minun hädässäni." Ja
kun Geesjen tuli likemmäksi, sulki äiti syliinsä molemmat lapsensa ja
painoi heitä rintaansa vastaan.
"Mummo! Meri-ilma on tehnyt hänelle hyvää", huudahti Geesjen iloisesti
ja loi silmänsä Thijsiin.
"Ja meressä on kyllin vettä huuhtomaan puhtaaksi syytetyn."