Olen aina toivonut saada tehdä pitkän merimatkan, mutta nyt tiedän
vasta, mitä merkitsee maata pari päivää liikkumattomana tukahduttavassa
hytissä meren kovasti aaltoillessa. Jo Helsingin ja Räävelin välillä
luulin kuolevani, niin kauhean sairas olin. — Professorin rouva raukka,
hänellä ei ollut silloin mitään hyötyä kamarineidistään.
Laivan tarjoilijattaret ihmettelivät kovin miten reipas emäntäni oli
merellä ollessamme. Kun muut matkustajat olivat matkalla merikipeitä,
istui rouvani aina pöydässä kapteenin kanssa. Ja minä, joka en
saattanut edes kuulla puhuttavankaan ruuasta! No niin — niin pian kuin
pääsin maihin meni tuo "sairaus" ohi, vaikkakin pääni oli vähän raskas
rautatiematkalla Berliiniin.
Saksalaisessa pääkaupungissa sain seurata emäntääni suuriin kauppoihin,
joissa hän teki ostoksia sekä omaa puvustoaan että minun pukujani
varten. Hän piti hyvin tärkeänä, että olisin yhtä aistikkaasti puettu
kuin ulkomaalaiset kamarineiditkin.
Hän oli tunnettu hyvästä aististaan. Hänellä oli yksinkertaiset puvut,
mutta kun hänellä oli kaunis vartalo, näytti hän aina hienolta ja
ylhäiseltä. "Une dame trés distinguée" [Erittäin hieno nainen.], kuulin
kerran erään ranskalaisen sanovan hotellissa, kun rouva astui hissistä
pois.
Rouva ei koskaan ostanut huonoa tavaraa. Hän kertoi, että
hänen äitinsä, joka oli ollut jotenkin varaton, mutta erittäin
käytännöllinen, oli opettanut hänelle, että on edullisempaa ostaa
aina varsinkin arkipuvukseen hyvää kangasta, sillä sen kalleus
tulee korvatuksi ajan mittaan. Ja siinä hän oli oikeassa, sillä kun
ajattelee, mitä jo tekopaikka maksaa, niin ei kannata ompeluttaa
vaatteita huonosta kankaasta. Ei, jos kustantaa itselleen hyvää
kangasta, niin on pukineesta myös kauvemmin hyötyä.
Niinä päivinä, jotka olimme Berlinissä, teimme vaunuilla ajelumatkan
Eläintarhaan, jossa kastanjapuut kukkivat. Sitten kävelimme
Kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa oli erilaisia eläimiä, mutta
apinat ja virtahepo huvittivat minua eniten. Kyllä silloin sain nähdä
paljon tuossa suuressa kaupungissa — jopa itse keisarinkin.
Ja sitten matkustimme pikajunalla Sveitsiin.
Kun tulin ensimäisenä aamuna Montreuxin hotellissa professorin rouvan
huoneeseen, pyysi hän minua vetämään käärekaihtimen ylös ja menemään
parvekkeelle. Minä tein niin — pysähdyin hämmästyneenä — kyyneleet
nousivat silmiini — seisoin äänetönnä ihastuksesta — luonto puhui
harrasta kieltä. Niin, sitä näkyä en koskaan unohda.
Rouva oli pukeutunut kiireimmiten ja astui aamupuvussaan parvekkeelle,
josta hän löysi minut itkemässä.
— Ymmärrän niin hyvin tunteesi, Matilda, — sanoi hän ystävällisesti. —
Eikö olekin valtavan kaunista? Aina nuoruudestani asti on tämä ollut
lempinäköalani. Katso miten taivas on korkea ja kirkas. Tuolla alhaalla
puutarhassa näet hedelmäpuiden ja magnoliain kukkivan. — Tuolla on
peilikirkas Genferjärvi — tuolla taas Chillon'in linna — ja toisella
puolella järveä ranskalainen rannikko omituisesti muodostuneine
Savoijinalppeineen, joilla nyt näkyy olevan äskensatanutta lunta.
Tuolla — suoraan edessä päin on viljava Rhônelaakso. — Tuolla kauimpana
näet pilvenkorkuiset vuoriselänteet ikuisen lumen peittäminä ja
"Dent du Midi'n" ihanan aamuauringon kultaamana. Voiko nähdä jotain
kauniimpaa? Täällä tässä suurenmoisessa luonnossa jos missään, tuntee
Jumalan suuruuden — mutta täällä tuntee myös oman arvottomuutensa.
Miten hyvin rouva ymmärsi, minkä vaikutuksen tämä luonto oli tehnyt
minuun.
Aika vieri. Päivät kuluivat miellyttävästi minun koettaessani kaikkina
vapaahetkinä perehtyä ranskankieleen niin paljon kuin mahdollista. Ja
se kävikin helposti, kun hotellin palvelusväki ja matkustavien naisten
kamarineidit puhuivat ranskaa.
Kun emäntämme eivät tarvinneet meitä, otimme kamarineidit ja minä
käsityömme ja istuuduimme puutarhaan, jossa oli varattu erityinen
paikka matkustavien palvelijoille. Vähitellen voin mennä omin neuvoin
torille ja ostaa kukkia rouvalleni, jopa tehdä ostoksia puodeissakin.
Kun kuumuus kävi liian painostavaksi, lähtivät matkailijat korkeammalle
vuoristoon. Hotellit olivat melkein tyhjiä, kun mekin jätimme
Montreuxin ja matkustimme melkein äkkijyrkkää rataa Glion'iin, joka on
692 m meren pinnan yläpuolella.
Me asetuimme hienoon Puistohotelliin, jonka vakinaisiin vieraihin
isäntäväkeni kuului.
Ylimmässä kerroksessa, nim. kolmannessa, sain minä pienen sievän
huoneen. Näköala akkunastani oli ihastuttavan kaunis. Oikealla näkyivät
viinivuoret vivahtaen jo vihreään ja kentät, jotka olivat valkeanaan
narsisseja. Allamme lepäsi Genferjärvi, jolla purjeveneet näyttivät
pieniltä pisteiltä. Ja ihanaa näköalaa reunustivat suurenmoiset alpit.
Mikä kuitenkin melkein enimmän herätti mielenkiintoani oli nähdä,
miten suurella huolella kaikki hoidettiin tuossa suuressa hotellissa.
Professorin rouva, joka oli tuntenut hotellin jo pitemmän aikaa, kysyi
kerran isännältä, kuinka oli mahdollista, ettei yhtenäkään vuonna
saattanut koskaan havaita mitään puutteellisuuksia ei ravintolassa,
salongeissa eikä matkustajahuoneissa. — Siinä lienee joku salaisuus —
mikään ei ole kulunutta — kaikki on mallikelpoisessa kunnossa.
Hotellin omistaja, hienosti sivistynyt mies, nauroi sydämellisesti
sanoen:
— Salaisuus ei ole suuri, hyvä rouva. Jos tahdotaan saada aikaan
jotakin ensiluokkaista, on katsottava, että kaikki — yksinkertaisinkin
on hyvää lajia — se kannattaa, se kestää kuluttaa. Ja sitten on vain
pidettävä kaikki kunnossa. Minä kuten muutkin hotellien isännät
olen kulkenut "asteikon läpi", aloitin urani juoksupoikana suuressa
hotellissa. Sitten ylenin kengänkiilloittajaksi, harjaajaksi,
hissipojaksi, rengiksi ja tarjoilijaksi. Keittäjänä en ole koskaan
ollut, se on puute kasvatuksessani, mutta keittiöpoikana olin
kyllä jonkun aikaa. Sitenhän on saanut oppia miten kukin tehtävä
on suoritettava ja tiedän nyt, mitä vaaditaan ja mitä voi vaatia
palveluskunnaltaan. Oman valvovan silmän pitää ulottua kaikkialle.
Olkoon että on hyvää apuakin, esim. ylitarjoilijasta, joka valvoo
ravintolassa ja ruokailuhuoneessa että tarjoilu tapahtuu täsmällisesti
ja huolehtii, että pöytäkalusto on hyvässä kunnossa. Haljennut
lautanen tai säröinen lasi eivät kuulu ensiluokkaiseen hoitolaan tai
ravintolaan. Ja sittenhän minulla on "kotiopettajatar" — tätä nykyä
eräs neiti aatelisesta kodista — hänen tehtäviinsä kuuluu — paitsi
liinavaatekaapin hoitamista — myöskin tehdä kiertokäyntinsä vierasten
huoneissa. Jos hän huomaa lattiassa tai seinissä pienimmänkään tahran
tai särön, antaa hän heti poistaa sen, jos on jotakin kulunutta tai
epäkunnossa olevaa, pitää se pikimmiten korjata. Niin, salaisuus ei ole
suuri — kaikki tulee vain pitää hyvin kunnossa.
Paljon uutta sain täällä sekä nähdä että kuulla, minä vain kuljin
ja keräsin kokemuksia. Ja monta opettavaista, iloista muistoa jäi
minulle kaikista hauskoista hetkistä, jotka olin viettänyt niiden
ulkomaalaisten palvelijoiden parissa, joihin olin tutustunut.
"Oma maa mansikka muu maa mustikka", sanotaan; sekä emäntäni että minä
aloimme ikävöidä kotiin. Hotellielämä tulee ajan pitkään väsyttäväksi.
Ikävä kyllä emme vielä saaneet palata Suomeen. Kun rouvan leini tuli
päivä päivältä pahemmaksi ja professori oli kirjeellisesti saanut siitä
tiedon, sähköitti hän heti, että perhelääkäri katsoi kylpyparannusta
Teplitzissä välttämättömäksi, jonka tähden me täytimme matka-arkkumme
ja lähdimme Böhmiin.
Rakas äiti!
Unohdin kenties mainita viime kirjeessäni sinulle, ettemme nyt
asu hotellissa vaan rouvan lääkärin luona, jonka arvonimi on
"lääkintäneuvos". Rouvallani on kaunis huone parvekkeineen, josta
on näköala "Kurgarteniin". Siellä soittokunta soittaa kaksi kertaa
päivässä. Aamukonsertti alkaa aina k:lo 1/2 7 virrellä. Minun
huoneeni on pihalle päin. Voit uskoa äiti, että on hauskaa saada asua
yksityisasunnossa. Täällä ei meitä kuten suurissa hotelleissa palvele
pitkin päivää hännystakkeihin puetut tarjoilijat, se saattoi minut aina
oikein hämilleen. Kun emme saa täällä kotona muuta kuin aamukahvin,
pitää meidän aina syödä ateriamme ravintoloissa ja siellä tietysti
tarjoilijat palvelevat meitä, mutta se on kuitenkin toista. Hauskaa on
myös saada nähdä, miten eletään ulkomaalaisessa kodissa. Täällä tuntuu
minusta kaikki olevan asetettu käytännöllisemmin kuin meillä kotona.
Ajatteles, tohtorilla on seitsemän huoneen ja keittiön huoneusto ja
vain yksi palvelija; Lischen on hänen nimensä. Paitsi professorin
rouvaa asuu täällä vielä kaksi muuta kylpyvierasta, eräs englantilainen
lordi kamaripalvelijoineen ja eräs rouva Amerikasta. Hänelläkin on
kamarineiti mukanaan.
Minua ihmetyttää todellakin, että Lischen ennättää tehdä kaiken yksin.
On tosin niin, että eräs poika auttaa häntä joka aamu pari tuntia
pudistelemaan mattoja ja harjaamaan kenkiä. Ja sitten tulee jokatoinen
päivä kaksi miestä valkaisemaan portaat ja hallin kivilattian. K:lo
5 aamulla on Lischen jo ylhäällä ehtiäkseen saada lääkärin kolme
huonetta siistityiksi kello 1/2 7, jolloin vastaanotto alkaa. Ja kaksi
kertaa päivässä pitää hänen laittaa kylpyvierasten vuoteet ja siistiä
heidän huoneensa — sekä ennen että jälkeen kylvyn. Nopsa se tyttö on
ja aina ystävällinen ja iloinen, ja työnsä suorittaa hän erittäin
huolellisesti. Mutta kyllä sitten hänen emäntänsä, lääkintäneuvoksetar,
valvookin ettei missään saa näkyä tomuhiukkasta. Ja voitko ajatella
äiti, ettei Lischen eikä poika saa ensinkään palkkaa lääkäriltä. Ei, ne
ovat talon vieraat, jotka, paitse vuokraansa, maksavat myös määrätyn
maksun viikossa palvelusväelle, ja se maksu on aika suuri. Eikö totta
— mukava tapa palkata palvelijansa! Niin on tapana tehdä kaikissa
böhmiläisissä kylpypaikoissa.
Minusta on myöskin hyvin hupaista luoda silmäys ulkomaalaisten
taloudenhoitoon. Täällä eletään päivä — niin, melkeinpä vain tunti
kerrallaan. Sain kerran sattumalta nähdä talon ruokasäiliön, ja
siellä ei todellakaan ollut mitään muita ruokavaroja kuin maitoa ja
palanen voita. Lischenillä ei ole milloinkaan käsillä mitään syötävää.
Kaikki on lukon takana, ja lääkärin rouva kulkee koko päivän ympäri
avainkimppuineen. Hän keittää itse kahvin, valmistaa ruuankin ja
Lischenille antaa hän kaiken annoksittain.
On vähän vaivaa eikä tarvita mitään taitoa ruuan laittamiseen, kun
kaikki ostetaan melkein valmiina. Ruokalaji on vain paistettava
tai keitettävä. Olen välistä saanut seurata lääkärin rouvaa hänen
mennessään talousostoksille. Ja on ollut hyvin hauskaa ja opettavaista
nähdä suuria hienoja herkku- ja ruokatavaramyymälöitä marmoripöytineen
ja siisteine, valkoisiin puettuine myyjineen. Noissa kaupoissa on
kaikenlaisia ruokatavaroita kauniisti ja maukkaasti järjestettyinä.
Niistä saa ostaa jopa valmiiksi perattua kalaakin, maustettuja ja
höystettyjä metsäkauriin ja muita paisteja, puhumattakaan erilaisista
valmiiksi laitetuista kyljyksistä ja höyhennetyistä, peratuista
linnuista, kiehautetuista vihanneksista ja erinomaisista liemistä. —
Kaikki maukasta ja parasta lajia. Ja kukin emäntä ostaa juuri niin
paljon, kuin hän laskee menevän yhdellä aterialla, ei koskaan enempää.
Ennen kutakin ateriaa juoksee Lischen tyhjiä haarikoita mukanaan
hotelliin, jossa ne täytetään tynnyreistä kylmällä, kuohuavalla oluella.
Ei tiedätkö äiti, kyllä meillä on paljon hauskemmin siellä kotona.
Siellä meillä on ruokavaroja ruokasäiliössä, ja emäntä osoittaa
luottamusta palvelijoitaan kohtaan. Minusta tuntuu, että olisi kovin
ikävää palvella talossa, jossa jokainen pala annetaan vähissä erin.
Kuulin eräänä päivänä erään rikkaan saksalaisen rouvan kysyvän
emännältäni, kuinka monta voileipää meillä annetaan palvelijoille
illalliseksi. Hämmästyneenä sellaisesta kysymyksestä vastasi rouva
nauraen, ettei meillä lasketa voileipiä, palvelijattarella on ruoka
hallussaan ja hän saa luonnollisesti syödä, niin paljon kuin haluaa.
— Mitä ihmettä te sanottekaan! — huudahti rikas rouva. — Minä annan
aina kaksi voileipää tytölleni, mutta kaikki tuttavani arvelevat, että
siinä on yksi liikaa! Äiti, oletko kuullut sellaista!
Kun kerroin tästä päivällisellä loordin kamaripalvelijalle ja
amerikkalaiselle kamarineidille, joutuivat he aivan pois suunniltaan.
Edellinen sanoi: — Sellaista ei tapahtuisi koskaan Englannissa! — Ei
meilläkään Amerikassa — lisäsi kamarineiti terävästi.
Äiti, tahdotko vielä kuulla, miten ulkomailla pidetään
yksityisajoneuvot? Useita kertoja päivässä ajaa lääkärimme
sairaskäynneilleen hienoissa, pienissä umpivaunuissa. Hänen
nimikirjaimensa ja aateliskruununsa ovat maalatut vaunun oveen. Kun
olen aina ihaillut hänen kauniita, mustia hevosiaan, pyysin eräänä
päivänä Lischeniltä luvan saada kurkistaa talliin.
— Talliin! — huudahti hän nauraen ääneensä. — Mitä tallilla tekee, kun
ei ole hevosia! Ne kuten kuskikin ovat vuokratut. Lääkärillä on vaan
vaunut ja kuskinpuku.
Voit uskoa että hämmästyin. Mutta kyllä mahtanee tulla paljon
huokeammaksi näin.
Nyt on rouva niin paljon parempi, että jätämme Teplitzin kahdeksan
päivän kuluttua ja matkustamme Köpenhaminan kautta suoraan kotiin.
Miten iloitsenkaan kun saan syyskuun lopussa kahden viikon loman ja
saan viettää sen luonasi. Silloin kerron kaikenlaista käynneistämme
munkki- ja nunnaluostareissa. Niin paljon ihmeellistä olen nähnyt ja
kuullut tällä matkalla.
Sain eilen kirjeen Jannelta. Kenraali, tohtori ja hän ovat nyt
paluumatkalla Huippuvuorilta.