Minun piti koota vain valonvälähdyksiä päiväkirjaani, mutta — mistäpä
löytää ne, kun elämä näyttää tarjoovan enemmän suruja kuin iloja! —
Olenko se minä, joka kuljetan sairautta ja kuolemaa mukanani, minne
menen, vai onko Kaikkeuden Isän tarkoitus, että minun tulee oppia
ottamaan osaa toisten ihmisten suruihin? Niin, nyt vasta tiedän, mitä
suru on. — "Sillä meillekin löysi viikatemies tien, täällä säälimättä
niitti hän sarat". Ja miten se koskeneekaan siihen, jota suru on
lähinnä kohdannut, kun minäkin, vieras ja vain palvelijatar, tunnen sen
niin raskaana.
Koti tuli vielä tyhjemmäksi, sen jälkeen kuin lapsi ja sen hoitaja
olivat muuttaneet kenraalin luokse. Äänettömänä ja synkkänä kulki
nuori isäntäni huoneustossa viettäen usein pitkiä aikoja huoneessa,
jossa rakastettu lepäsi ruusujen ympäröimänä. Mitä suurimmalla
kunnioituksella kosketti hän esineitä, jotka olivat olleet hänen. —
Minusta tuntui kuin pieninkin vainajalle kuulunut esine olisi ollut
hänelle pyhä. Minä kannoin ruuan sisään, kehoitin häntä syömään, mutta
hän tuskin maistoi mitään.
Ja sitten tuli aurinkoinen, kaunis kevätpäivä, jolloin Nikolainkirkon
kellot soivat niin valtavan kaihoisasti — päivä, jolloin laulu soi
avatun haudan ääressä — ja kaikesta jäi vain muisto. — —
Tohtori ei palannut enää hävitettyyn kotiinsa. Iltapäivällä tuli Janne
ja täytti hänen matka-arkkunsa. Yöllä matkusti kenraali poikineen
ulkomaille ja — Janne seurasi mukana.
— Tyhjyys ja kaipaus tuntuivat vielä suuremmilta.
* * * * *
Everstin rouva otti pienoisen mukaansa Korven kartanoon ja kehoitti
minua niin pian kuin mahdollista tulemaan sinne ja lepäämään. Mutta —
kohtalo oli päättänyt toisin.
Kun mamselli Borg ja minä panimme kokoon isäntäni tavaroita ja purimme
"nukkekaappia", sain kirjeen professorin rouva Wallenborgilta. Hän
oli ruvennut kaipaamaan kotia ja he aikoivat palata Helsinkiin parin
viikon kuluttua tuoden mukanaan ei — pientä Henrietteä, vaan kyllä
pienen Henrin. Hän pyysi minua, jos mahdollista, täyttämään lupaukseni.
Ja heti sen jälkeen kun mamselli Borg ja minä olimme lopettaneet
surullisen työmme, rupesin jälleen sisäköksi professori Wallenborgin
perheeseen.