Uusi jakso elämässäni on alkanut. Minusta tuntuu välistä, kuin en
löytäisi varmaa jalansijaa maanpäällä. Olen jälleen heitetty uusiin
oloihin! — Minäkin tunsin sanoin kuvaamatonta onnea, kun näin tänä
iltana nuoren herrasväkeni kulkevan käsi kädessä toisesta huoneesta
toiseen ihaillen uutta kotiaan. He kuhersivat kuin pari kyyhkystä,
aukaisivat kaappien ovet ja aina kuului ihastuksen huudahdus. Hauskinta
oli nähdä, kun he kurkistivat liinavaatekaappiin, ja tohtori huudahti
iloisesti: — Mutta, Kate, mitä suloisia silkkipusseja nuo ovat, jotka
riippuvat pitkissä nauhoissa?
Tohtorin rouva nosti yhden pusseista hänen nenälleen ja vastasi
leikillisesti — laventelia, herra tohtori, — laventelia, että herrani
ja mieheni pyyhkeet ja ruokaliinat saisivat suloisen tuoksun. —
Viimeiseksi tulivat he keittiöön ja pitivät, että siellä oli niin
kiiltävää ja siistiä.
— Matilda, miten hauskaa tuleekaan olemaan saada yhdessä puuhata
täällä! — sanoi tohtorin rouva taputtaen minua olalle. Kuinka hauskaa
olikaan nähdä heidät illallispöydässä, kun tohtorin rouva tarjosi ensi
kertaa omassa kodissaan teetä miehelleen ja sanoi iloisesti nauraen,
että hän tunsi itsensä oikein kunnianarvoiseksi. — Niin — nuori
herrasväkeni säteili onnea ja iloa. Saankohan minäkin kerran istua
omassa kodissa — Jannen kanssa? Kenties — mutta hyvin kaukaisessa
tulevaisuudessa. Voi niin kaukaisessa — — —
* * * * *
Kuukaudet kuluivat, onnea uhkuvat kuukaudet. Kaikki sunnuntait vietti
herrasväki kenraalin luona ja minäkin menin sinne aina päivälliselle.
Ja joka keskiviikko tulivat kenraali ja Herbert herra meille. Silloin
laitoimme rouva ja minä yhdessä päivällisen. Ne olivat iloisia hetkiä
keittiössä. Janne tuli aina kenraalin mukana ja tarjoili herrasväelle
pöydässä, ja kun sitten hän ja minä söimme kahden kesken päivällisemme
tarjoiluhuoneessa, rakennettiin monta pilvilinnaa. Unohtumattomia,
muistorikkaita päiviä!
Joulun vietimme Korven kartanossa. Se oli tunnelmarikasta aikaa.
Väen suureen ruokailuhuoneeseen olimme Polly ja minä koristaneet
joulukuusen, sinne oli katettu pitkä kahvipöytä ja keskellä pöytää oli
kauravakka. Molemmin puolin vakkaa oli suuri joululeipä. Vanhan tavan
mukaan piti hevosten saada joulupäivänaamuna kauroja, mutta leipään ei
saanut kukaan koskea, sen piti olla pöydällä Nuutinpäivään asti.
K:lo 6 sytytettiin joulukuusi. Palvelusväki, joka oli juuri tullut
joulusaunasta ja pukeutunut juhlapukuun, istuutui seinänvieripenkeille.
Kun herrasväki vähän senjälkeen tuli sisään, nousivat kaikki ja
viritettiin jouluvirsi. Senjälkeen puhui eversti niin kauniisti joulun
merkityksestä, ja sitten alkoi kahvinjuonti. Kun se oli ohi, poistui
herrasväki, pehtori jakoi väen joululahjat ja sitten huviteltiin
leikkimällä joululeikkejä.
Ylhäällä suuressa salissa säteili komea joulukuusi, ja herrasväki
vietti siellä hiljaisen, tunnelmallisen illan.
Jouluaamuna kuultiin jo aikasin kulkusten kilinää. Pitkä rivi rekiä
seisoi pihalla, ja jo k:lo 1/2 6 ajoimme joulukirkkoon. Janne, Polly
ja minä ajoimme yhdessä — se oli ihana matka! Kirkkotiellä näkyi joka
talossa, vieläpä pienimmissä tölleissäkin palava kynttilä akkunassa —
ja kirkko loisti edessämme kuin valomeri.
Joulunpyhät kuluivat — ja me palasimme kaupunkiin.
* * * * *
Viikot ja kuukaudet vierivät, ja onni näytti tunkevan juurensa
yhä syvemmälle nuorten kotiin. Nuori emäntäni auttoi minua usein
keittiössä, ja kun tohtori tai kenraali kiittivät ruokaamme, oli hän
säihkyvän iloinen ja tyytyväinen.
Kun tohtori oli työssään, istui rouva ahkerana ompelukoneen ääressä.
Hän ompeli ja ompeli mitä suurimmalla innolla, ja kun hän iltasin
istui miehensä huoneessa, virkkasi hän uutterasti. Tohtori kehoitti
häntä lepäämään. Ei, siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, eikä
hänellä ollut halua käydä huvituksissa. Joka päivä oli hän kuitenkin
ajelemassa kenraalin kanssa. Hän näytti nauttivan täysin siemauksin
aikaisesta keväästä ja ylisti eloa antavaa aurinkoa. Oi, miten hän sitä
rakasti! — Ja hän oli tyytyväinen hiljaiseen perhe-elämään, jota he
viettivät.
Rouva oli niin rakastettava ja suloinen, että oli oikein vaikeata
irroittaa katseitaan hänestä.
Mutta yht'äkkiä rupesi emäntäni tulemaan kivuloiseksi. Kevätilma uuvutti
häntä. Yhä harvemmin tuli hän keittiöön ja eräänä päivänä pyysi hän
ystävällisesti minua huolehtimaan taloudesta. Kyynelsilmin sanoi hän,
ettei hän jaksa ajatella sitä.
Kotilääkärin, kuulun professorin yksi-istuimiset rattaat pysähtyivät
joka päivä meidän pääportaittemme eteen. Kun hänen käyntinsä sairaan
luona kesti kauvemmin kuin tavallista ja hän otaksui että pikku varsa,
joka oli seurannut mukana, pitkästyisi odotukseen, pyysi hän minua
käskemään kuskin ajaa kotiin. Välistä saattoi tapahtua, että professori
pistäysi meille ratsastuspukuun puettuna. Oli aivan ihmeellistä nähdä
kuinka hänen käyntinsä vaikuttivat rauhoittavasti sairaaseen. — "On
kuin hän voisi valaa uutta voimaa minuun" — oli rouvan tapana sanoa.
Eräänä päivänä hänen ollessaan erikoisen alakuloinen ja epätoivoinen
sairautensa päättymisestä, kuulin professorin sanovan luottamusta
herättävällä äänellä: "Rohkeutta ja luottamusta vaan, rouva, ja Jumala
tekee loput."
Niin, kyllä hän osoitti emännälleni erityistä huolenpitoa, ja antoi
minulle tarkkoja määräyksiä hänen ruokajärjestyksestään. Ja kun hän
arveli oman siivilöimislaitoksensa olevan paremman kuin meidän, pyysi
hän minua hakemaan joka päivä juomavettä hänen omasta keittiöstään.
Kun tulin sinne eräänä päivänä, niin sain tietää, että professori
halusi puhua kanssani ja oli pyytänyt, että tulisin odotushuoneeseen.
Se oli täynnä naisia ja kun ei ollut enää yhtään istuinpaikkaa,
kantoi sisäkkö minulle tuolin. Yksinkertaisuudessani en saattanut
ymmärtää miksi kaikki nämä naiset, vanhat ja nuoret, näyttivät niin
pelästyneiltä — hyvää professoria ei toki tarvinnut peljätä — mutta
tunnelma tuntui minusta todellakin painostavalta. Oli kuin olisi
istunut hautajaisissa.
Vastaanottohuoneen ovi aukaistiin. Kynnyksellä seisoi professori
jäykkänä ja hienona. Hän antoi katseensa kiertää ympäri salin, ja kun
se kohtasi minut, astui hän muutamia askeleita sisään. Ylhäisesti
sorahtavalla äänellään ja antaen minulle etusormellaan pienen
viittauksen sanoi hän: — "Tohtorin rouva Ehreströmin lähetti".
Minä nousin, niiasin ja menin hänen perästään ruokailuhuoneeseen. Kun
hän oli sulkenut oven jälkeemme, pyysi hän minua katsomaan suurta
pronssista tehtyä vuohta, joka seisoi jalustalla. "Eikö se ole kaunis?
Tekisi mieli tarttua sitä turkkiin" — sanoi hän hymyillen omalla
erikoisella tavallaan. Minusta tuntui aina, kuin olisi hän koettanut
niellä tai tukahduttaa hyväntahtoiset hymyilynsä. Ja sitten antoi hän
minulle leipälautasen sanoen:
— Tervehtikää tohtorin rouvaa ja sanokaa, että jos hän pitää
tästä ohraleivästä, niin voitte saada ainesmääräyksen minun
taloudenhoitajattareltani. Pyytäkää sisäpalvelijaa eteisessä käärimään
paperia leivän ympärille. — Hän aukaisi oven ja meni saliin. Minä
seurasin kantaen lautasta. Päästyään saliin kääntyi hän minuun sanoen:
— Muistakaa, ei koskaan jauhoja lihakastikkeeseen, vain luonnollinen
mehu, ja viilipiimä tarjotaan tohtorin rouvalle — jälkiruuaksi.
Minä niiasin ja ennenkuin ennätin ulos eteisestä, kuulin hänen sanovan
jyrkällä äänellään:
— Päänsärky tulee sisään!
* * * * *
Pari viikkoa sitten tuli everstin rouva kaupunkiin ja asui meillä.
Tohtorin rouva tuntui hyvin heikolta, ja hänen miehensä näytti
huolestuneelta. Samoin kenraali, joka istui päivät päästään luonamme.
Janne seurasi aina häntä auttaakseen minua tarjoilussa, sillä nyt
minulla oli todellakin yltäkyllin työtä keittiössä.
Lääkäri tuli yhä ankarammaksi sairaan ruokajärjestyksen suhteen. Jopa
tuli hän kerran itse keittiöön everstin rouvan kanssa opettaakseen
minua "sivelemään" kaavittua selkäpaistia ja tullakseen vakuutetuksi,
että olin paistanut sen hyvin. Sinä päivänä olin juuri leipomassa ja
olin siis puettu valkeaan leivinpukuuni.
Tarkastettuaan huolellisesti paistinlaittoani, katsoi hän minua
hetkisen — minä luulin, että minun englantilainen keittiöhilkkani oli
herättänyt hänen huomiotaan — ja sanoi everstin rouvalle:
— Hän on kalpea, näyttää riutuneelta. Ja kun on aivan välttämätöntä,
että rouva tyttärenne voi tuntea itsensä täysin levolliseksi, pitää
meidän katsoa että se, joka hoitaa hänen talouttaan, kestää. — Minä
kirjoitan teille vahvistavia lääkkeitä — lisäsi hän katsoen minuun.
Ja kun tyhmästi kyllä arvelin, että olin terve, keskeytti hän minut
lyhyesti, sanoen:
— Olette Pohjanmaalta? — kestävää väkeä. Tästä lähtien tulee teidän
hakea juomavettä kaksi kertaa päivässä keittiöstäni. Siten joudutte
enemmän raittiiseen ilmaan.
Ennenkuin he menivät sisään, katsoi hän nopeasti ympärilleen ja sanoi:
"Rouva, jospa kaikki kaupungin keittiöt olisivat yhtä siistiä kuin
tämä, olisivat lapsetkin terveempiä".
* * * * *
Elämä on usein kuin unelma. Minä en tarvinnut pitkältä kestävyyttä. — —
Kun linnut rakensivat iloisesti viserrellen pesiään, ja aurinko heitti
lämpimät säteensä avoimesta akkunasta sisään, ja koko luonto riemuitsi
ja huokui keväistä onnea — silloin — niin silloin särkyi onni nuorten
pesässä.
Pienokainen oli saanut heikon hymyilyn kuolevalta, nuorelta äidiltään,
ja omaiset, jotka seisoivat rakkaansa vuoteen ympärillä, olivat
kuulleet hänen viimeisen kuiskauksensa:
"Yrjö, Jumala on rakkaus".
Lääketaito oli voimaton, ja sen harjoittajan täytyi taipua korkeamman
voiman edessä.