Pietarissa lokakuussa, en tiedä päivänmäärää, kun täällä lasketaan
vanhan luvun mukaan.
Rakas äiti!
Kiitos kirjeestäsi! — — — on sunnuntai, joten minulla on hyvää aikaa
kirjoittaa, mutta mistä alottaisin, sillä et voi uskoa, kuinka paljon
kaunista olen jo nähnyt keisarikaupungissa niinä viikkoina, jotka
olen ollut täällä. Mutta sinähän tahdot tietää tarkemmin tulostamme
tänne. Niin, voit uskoa, että tuntui kaamealta kun juna pysähtyi.
Asemalla vallitsi sellainen sekasorto, että minä aivan hämmästyin.
Kyllä oli hyvä, että Janne oli mukana, sillä olin aivan ymmällä.
Hämmästykseni kasvoi, kun eräs komea, nuori mies hyökkäsi heti Jannen
luokse — kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä poskille.
— Matilda — Aleksei — esitteli Janne hetkisen kuluttua — en ollut
koskaan saattanut aavistaa, että herrasväen miespalvelija olisi niin
hieno. Mutta ystävällinen hän oli ja näytti olevan yhtä toimelias ja
nopsa liikkeissään kuin Jannekin. Sillä aikaa kun Janne meni ottamaan
matkatavaramme, saattoi Aleksei minut kohteliaasti ajoneuvoihin,
jotka odotteli aseman portaitten luona ja kiiruhti sitten auttamaan
Jannea. Mitä ihmettä! — Nythän tapasin Korven kartanon kuskin — ja
arvaathan että jälleennäkeminen oli iloinen molemmin puolin. Sain
terveisiä mamselli Borgilta ja kaikilta muilta, ja sain kuulla että
kuskin vaimon piti auttaa mamsellia syksyteurastuksessa ja tulee hän
siis tänne vasta meidän jouluksemme. Edelleen kertoi kuski, että Iida
— tiedäthän, keittiötyttö, on nyt mamsellin oikea käsi; "niin voi
luonnistua, kunhan vain tahto on hyvä", arveli hän. — Olin ennättänyt
luoda silmäyksen moniin Korven kartanon asioihin, ennenkuin Janne ja
Aleksei tulivat kantaen matka-arkkua. Ja kun heidän piti istuutua
ajoneuvoihin kursailivat he kauan keskenään ennenkuin Aleksei sai
vihdoinkin tahtonsa läpi ja istuutui vastapäiselle istuimelle ja nyt
lähdimme hyvää vauhtia.
Matkalla pitkin Liteijniä kokosin jo monia vaikutelmia. Ajurit, joita
seisoi pitkissä riveissä katuvierillä, näyttivät minusta niin läpeensä
naurettavilta, kun he viittoen ja huutaen tarjosivat ohikulkeville
kyytiä. Ja kauvan näyttivät ihmiset tinkivän, ennenkuin nousivat ajurin
rattaille.
Kaikilla ihmisillä tuntui olevan tavaton kiire. Väsymättömän kiihkeinä
kiiruhtivat miehet ja naiset eteenpäin. Ja kun kysyin Alekseilta,
miksi niin monet naiset kantoivat suuria muodottomia myttyjä, nauroi
hän ja sanoi, että se on kylläkin mukava tapa kuljettaa tavaroitaan.
Hän otaksui, että siellä oli monta palvelijatarta, jotka muuttivat
paikkaansa tai sieltä pois ja kantoivat nyt vuodevaatteitaan.
Vuodevaatteita? Niin, äiti, täällä taitaa vaatimattomissa perheissä
olla tapana, että palvelijoilla on omat vuodevaatteensa. — On oikein
lystikästä kuulla Aleksein puhuvan ruotsia, se käy kyllä sujuvasti,
mutta hän sekoittaa siihen usein venäläisiä sanoja. Rupeaa pian
jäljittelemään häntä, sen olen jo huomannut.
No, vihdoinkin poikkesimme Njevski prospektille, ja tiedätkö äiti,
se tuntui minusta yhtä hienolta ja valtavalta kuin jos avaisi ovet
hienoon salonkiin. Suuret hevoset, kauniit ajopelit ja ihmisjoukot,
jotka vilisivät kaduilla, muodostivat kirjavan panoraaman. Olen kyllä
nähnyt Helsingissä tataareja ja yhden neekerinkin, — mutta täällä näki
sekä kiinalaisia, arabialaisia että persialaisia. Hauskaa oli kuin
teatterissa ja matka oli pitkä; poikkesimme toiselta kadulta toiselle
ja joka talon edessä istui turkkiin kääriytynyt "dvornikka" — se on
portinvahti. Kun vihdoinkin pysähdyimme sen talon eteen, missä meidän
herrasväkemme asuu, ennätin tuskin alas ajopeleistä ennenkuin Janne
jo oli meidän dvornikkamme sylissä, tämä näytti olevan hyvin iloinen
nähdessään hänet taas. Lakki kädessänsä jo syvästi kumartaen tuli
Iivan, dvornikka, minun luokseni ja toivotti "malenkaja djevotschan"
(pikku tytön) tervetulleeksi. Hän oli erittäin ystävällinen vanha mies.
Muutamien päivien perästä kutsui hän minua "galuptschik" ja nyt saan
kantaa "pikku kyyhkysen" nimeä.
Koska keittiön portaita korjattiin, arveli Aleksei, että voisimme
mennä pääovesta, varsinkin, kun kaikki talon herrasväet olivat poissa.
Kulkeissamme leveitä marmoriportaita, kertoi Aleksei, että talon
isäntä, rikas kreivi, asui nuoren kreivittärensä kanssa kahdessa
ensimäisessä kerroksessa. Heillä oli kymmenen palvelijaa, joista
osalla oli huoneensa siinä sivurakennuksessa pihalla, missä hän ja
kuskikin asuivat. Nuori kreivillinen perhe asui suurimman osan vuotta
ulkomailla tai maatiluksillaan ja eräs vanhahko neiti, joka oli
seurannut kreivitärtä Wienistä piti aina huolellisesti silmällä heidän
kotiaan. — Niin, ja sitten kertoi Aleksei myöskin, että ennenkuin
herrasväkemme tulee kotiin, koristetaan porraskäytävä laakeripuilla ja
portaille pannaan punanen matto. Keskustelun aikana olimme saapuneet
kolmanteen kerrokseen ja everstin keittäjätär, Amanda, otti meidät
hyvin sydämellisesti vastaan.
Äiti, sinulla on tapana sanoa, että ensi vaikutus jää aina pysyväksi
— ja tiedätkö, tuntui niin hyvältä astua uuteen kotiin. Huone,
jossa tulen Pollyn kanssa asumaan, oli sievä ja kodikas valkeine
huonekaluineen. Amanda oli ollut niin ystävällinen ja asettanut
maljakon, jossa oli tuoreita kukkia, piirongilleni; kaikki näytti
iloiselta ja miellyttävältä. Suurimmalla kiireellä pukeuduin uudelleen
ja kun olin ottanut tavarani esille ja pannut tarjoiluesiliinan eteeni,
tunsin heti olevani kuin kotonani ja uuteen toimeeni perehtynyt.
Kun Janne oli pakoitettu jäämään tänne vielä seuraavaksikin päiväksi,
tahtoi Aleksei kutsua meidät oopperaan, ja minä menin hänen kanssaan
ostamaan liput. Kun tulimme teatteriin oli lappu luukulla. — Liput
loppuun myydyt! Meidän täytyy saada käsiimme "barischnikki" — sanoi
Aleksei ja kiiruhti pienelle poikkikadulla, jossa hän alkoi hieroa
kauppaa erään miehen kanssa, joka kulki hitaasti edestakaisin kadulla.
Mies viittasi meille katsottuaan ensin tarkoin ympärilleen — hän
pelkäsi kait poliisia — ja kun olimme eräässä porttikäytävässä,
otti hän päällystakkinsa taskusta joukon teatterilippuja ja pitkän
tinkimisen jälkeen sai Aleksei lopulta neljä kohtuullisella hinnalla.
Sitten menimme katsomaan muutamia kirkkoja — voi äiti! kuinka ne olivat
koreita!
Janne oli saanut sillä aikaa asiat järjestetyiksi, ilmottanut siitä
kenraalille sähkösanomalla ja sitten menimme oopperaan. Kun Amanda ei
tuntenut itseään oikein terveeksi, pyysi Aleksei kreivin talousneidin
mukaamme. Voit arvata että oli hyvä, kun nyt osasin saksaa. Voi äiti,
miten suuri ja kaunis teatteri! Minusta, joka en ollut koskaan ennen
kuullut oopperaa, tuntui niin ihmeelliseltä, kun esiintyjät eivät
puhuneet vaan lauloivat koko ajan. Näytettiin "Elämä tsaarin puolesta",
ja neiti oli kiltti ja kertoi minulle kappaleen sisällön. Oli niin
liikuttavan kaunista, että silmäni oikein kyyneltyivät. Ja tanssi
sitten! He tanssivat masurkkaa kilisevin kannuksin! Et usko miten
minulla oli hauskaa!
Teatterin jälkeen pyysi neiti meidät erääseen "trahtiiriin",
ravintolaan, tarkoitan — ja siellä söimme kaviaarivoileipiä ja joimme
teetä. Oli niin kovin hauskaa! Mutta seuraavana aamuna itkin minä,
kun Janne matkusti. Oli hyvä, että meillä oli paljon työtä huoneuston
siistimisessä ja järjestämisessä, muutoin en tiedä, miten minulle olisi
käynyt, sillä kyllä minulla on ollut hyvin ikävä äitiä ja Jannea. Älä
sentään luule, että tahdon valittaa. Ei, se olisi kiittämätöntä, kun
minulla on niin hyviä tovereita ja joka suhteessa niin hyvä olla. — — —
Kyllä huomaa, että Amanda on ollut mamselli Borgin koulussa, hän hoitaa
kaikkea mitä suurimmalla huolella ja pitää niin talon puolta. Aleksi
tekee sen myöskin, hän on hyvin tarkka talon tavaroihin nähden.
Ennenkuin Janne matkusti, lahjoitti hän minulle päiväkirjan. — Hän
oli ostanut sellaisen itselleenkin ja sanoi että kokoileisimme "valon
välähdykset" elämästämme niihin ja lukisimme sitten vastaisuudessa
yhdessä kokemuksemme. Kaikkea se Janne ajattelee, mutta vielä en ole
voinut kirjoittaa kirjaan, sillä kaipaan teitä usein — — —
Parin päivän kuluttua odotamme herrasväkeä kotiin. Huoneusto on
valmiina, muhkeana ja hienona kauniine uutimineen ja kalliine
mattoineen.
En ennättänyt saada kirjettä postilaatikkoon ennenkuin tuli
sähkösanoma, joka teki meidät hyvin alakuloisiksi. Herrasväki viipyy
vielä poissa jonkun aikaa. — Kukikkaiset karttuunipäälliset peittävät
jälleen huonekaluja, ja matot ovat myös peitetyt.
* * * * *
Päivistä tuli viikkoja ja meidän herrasväkemme oli yhä edelleen
Norjassa. Everstin rouva oli kirjoittanut, että he eivät tahtoneet
jättää kenraalin rouvaa, joka ei ollut vielä kyllin voimakas pitkää
kotimatkaa varten. — Hän määräsi, että Amanda ja minä päärmäisimme ja
ompeleisimme nimet pyyheliinoihin, jotka olivat liinavaatekaapissa ja
kehoitti meitä ajelemaan joka päivä, kun kuski jaloitteli hevosia.
Näillä matkoilla sain nähdä suuren osan Pietaria.
Jannelta sain hauskoja kirjeitä. Hän kertoi, että hän oli saanut olla
everstin ja nuorten mukana kiertomatkalla ja oli hyvin ihastunut
norjalaiseen luotoon. Hän ei voinut kyllin ylistää yksinkertaisia,
mutta siistiä matkailijahotelleja, joita olivat tavanneet kaikkialla.
— Polly ikävöi Pietariin, mitä ei sopinutkaan ihmetellä. Nuori
saksalainen insinööri oli usean kerran kuulustellut Alekseilta, milloin
herrasväkeä odotettiin.
Aavistaen että ompelimme neidin morsiuskapioita, saimme toisen tusinan
pyyheliinoja toisensa jälkeen valmiiksi. Aamusin ja iltasin istuin
ja virkkasin pitsiä omaa kapiotani varten — niin lystikästä, kaksia
kapioita yhtaikaa! Pitsiä tuli kyynärä toisensa jälkeen valmiiksi —
mutta herrasväki ei vaan tullut.
Kreivin neiti otti minut usein mukaansa milloin saksalaiseen kirkkoon
milloin johonkin konserttiin, niin jopa kerran olimme italialaisessa
oopperassakin. Kun meidän piti lähteä sieltä kotiin, ei ollut
ainoatakaan ajuria saatavissa ja matka kotiin oli pitkä. Eräs
ystävällinen dvornikka armahti meitä, kuultuaan missä asuimme, ja
ehdotti, että ajaisimme kotiin yksitysajurilla, joka oli juuri jättänyt
herrasväkensä eräisiin tanssiaisiin ja palaisi nyt sille kadulle, jossa
asuimme.
— "Antakaa hänelle jokunen kopeekka savukkeita varten" — myhäili hyvää
tarkoittava dvornikka avaten hienojen vaunujen oven. Neiti epäröi
hetken, mutta pakkanen ajoi hänet kuitenkin lopulta vaunuihin hienojen
pielusten joukkoon. Varmuuden vuoksi laski hän sentään vaunun toisen
akkunan alas siltä varalta, että pitäisi huutaa poliisia. Mutta sitä ei
tarvittu, sillä ilman muita seikkailuja tulimme onnellisesti kotiin —
kymmenellä kopeekalla.
— "Uhkarohkeata, hyvin uhkarohkeata! Matilda ei saa koskaan enää tehdä
sitä"; sanoi Aleksei oikein järkytettynä. Hän tunsi paremmin kuin minä
Pietarin salaperäisyydet.
Erään kerran olin neidin ja Amandan mukana, kun heidän piti ostaa
itselleen päällystakit "Gostinni Dvorista", joka on tavattoman suuri
talo täynnä pelkkiä puoteja. Me kävimme 14 takkikaupassa, ja he
koettelivat 42 takkia, tinkivät, tuumivat ja menivät pois palatakseen
lopultakin ensimäiseen puotiin ja pysähtyäkseen kaikkein ensimäisten
takkien ääreen, joita olivat koetelleet. Neljä ja puoli tuntia oli
kulunut siihen ostokseen ja joka kaupassa olin todellakin ihaillut
kauppapalvelijoiden suurta kärsivällisyyttä, kohteliaisuutta ja
huomaavaisuutta.
* * * * *
Viikoista tuli kuukausia, eikä herrasväki ollut vielä kotona.
Minä tunsin itseni väsyneeksi, olin vailla ruokahalua ja nukuin
huonosti. Minua varoteltiin vedestä. — Ei, tarvitsen vaan enemmän
työtä — vastasin minä. En tahtonut kellekään tunnustaa, että kärsin
koti-ikävää. Eikä sitä sairautta voi kukaan lääkäri parantaa.
No, vihdoinkin tuli sitten odotettu iloinen päivä, jolloin huonekalujen
päällykset otettiin pois ja huoneusto koristettiin tuoreilla kukilla.
— Herrasväkemme oli kotona, ja Kate neiti tuli säteilevän iloisena
näyttämään sileätä kultasormusta, joka oli hänen sormessaan. Yrjö herra
oli nyt tohtori ja keväällä tulisi neidistä tohtorin rouva.
Ulkona oli pimeää ja synkkää, mutta meidän kodissamme oli aurinkoista
kaikkialla. Neiti oli sisällä säteilevän iloinen, ja keittiössä huvitti
Polly meitä vallattomilla jutuillaan.
Joulu läheni meidän joulumme. Eversti oli pitänyt muutamia hienoja
päivällisiä liikeystävilleen, rouvalla oli ollut pari torstaikutsua,
"five o' clock tea" ja nyt järjestettiin suurehkoja nuorisokutsuja,
joihin odotettiin Yrjö tohtoriakin. Kaikki tuntui onnelliselta ja
iloiselta. Neiti kulki kuin auringonsäde ja kun hän koetteli vaaleata
iltapukuaan, oli hän iloinen kuin leivonen.
Mutta kävi kuten niin usein käy elämässä, ilo muuttui suruksi. Vaalea
puku vaihdettiin mustaan — kenraalin rouvaa ei ollut enää.
* * * * *
Jouluiltamme olimme viettäneet kaikessa hiljaisuudessa. Herrasväki
oli kenraalin luona Metsähovissa, Aleksei ja Polly olivat heidän
kanssaan. Suuri suru, joka oli kohdannut herrasväkeämme, vaikutti
luonnollisesti meihinkin. Joulutunnelmaan ei jaksettu päästä. Maassa
ei ollut lunta — kaikki oli niin harmaan harmaata. Ajatukset lensivät
omieni luokse, kun sytytettiin kynttilät pienessä kuusessa, joka seisoi
päivällispöydällämme. Ajattelin äidin ja Anna-Liisan iloa, kun he
aukasivat kääröt ja kirjeet, jotka Janne ja minä olimme lähettäneet
heille — muistin Suurtalon, jossa Anni oli nyt ensimäistä joulua
emäntänä — niin, ja sitten kiisivät ajatukseni Jannen luokse.
Vieraamme, kreivin neiti ja kuski vaimoineen, olivat poistuneet
avattuamme kääröt, jotka herrasväkeni oli ystävällisesti antanut
meille. Amanda ja minä sanoimme toisillemme hyvää yötä ja minä menin
huoneeseeni, sytytin kynttilät piirongillani ja otin esille ne suuret
kääröt, jotka Janne oli Aleksein mukana lähettänyt. Siellä oli lipas
"päiväkirjaa ja kirjeitäsi varten" niin oli Janne kirjoittanut. —
Sen pikku avaimen talletan hyvin — —. Sukkapari, jonka äiti oli itse
neulonut, kirjanmerkki, jonka Anna-Liisa oli ommellut ja rasia "Matilda
ystävälle onnelliselta parilta" seisoi käärössä ja siinä oli kultainen
rintaneula, joka oli kuulunut Antin äidille.
Antti oli liikuttavan ystävällinen. Ja nyt viimeinen pieni käärö
— Jannelta. Olin säästänyt sen viimeiseksi. Ja sitten piti minun
kirjoittaa päiväkirjaan. — — — Ajatteles, kaikkina niinä viikkoina,
jotka ovat kuluneet, en ole voinut keksiä miten alkaisin. Mutta juuri
nyt tuli mieleeni, että olen kuullut kerrottavan, kuinka eräs nuori
pastori oli vastannut tovereilleen heidän kysymykseensä, mikä hänen
morsiamensa nimi oli: "Tulkaa ensi pyhänä kirkkoon, minä aloitan
saarnani hänen nimellään." — He nauroivat, mutta menivät kuitenkin
sinne ja saivat kuulla: "Aina, aina, aina valoa ja lämpöä mä kaipaan."
— Minäkin tahdon alkaa sulhaseni nimellä. Aukaisin käärön ja kirjoitin
päiväkirjaan: "Janne, Janne tuhansia kiitoksia kauniista hopeaperistä!
Ne ovat varmaan Norjasta. Kello on nyt kiinnitetty niihin. — Kiitos!"
— — ja sitten oli helppo kirjoittaa edelleen. Ennenkuin nukuin, pyöri
monta onnellista ajatusta mielessäni. — — Pitiköhän Janne hopeisista
kalvosinnapeista, jotka hän oli saanut minulta joululahjaksi? — —
Sitten lienen nukahtanut — — sillä näin kauniin jouluyön unen ja
heräsin iloisena ja kiitollisena jouluaamuna.
Parin viikon aikana oli kreivin luona siistitty ja puhdistettu
perinpohjin. Hänen kymmenen palvelijaansa olivat juosseet ja
hääränneet saadakseen nuo lukemattomat huoneet kuntoon. Verhoilija
ja puutarhuri olivat tehneet parhaansa, ja kun kaikki oli valmiina
pyysi neiti meidät katsomaan, miten kaunista heillä oli. Niin,
talvipuutarha hiekoitettuine käytävineen, tanssisali, vierashuoneet ja
vastaanottohuoneet olivat kuin haltialinnassa. En ollut koskaan voinut
uneksiakaan mistään niin loistavasta.
Ulkomailta oli kreivi tuonut mukanaan Müller nimisen miespalvelijan.
Hän kutsutti itseään hovimestariksi. Ei neiti enkä minäkään pitänyt
hänen ulkonäöstään. Koko hänen olennossaan oli jotakin kettumaista,
mutta mitä "erinomaisin tarjoilija ja pöydän koristaja hän on", tuumi
neiti.
Vasta loppiaisemme jälkeen saimme everstin ja rouvan kotiin. Neiti ja
Herbert herra olivat menneet kenraalin muassa Helsinkiin. Polly kertoi,
että oli ollut liikuttavaa nähdä miten kenraali oli vanhentunut.
Oli venäläinen uudenvuodenpäivä. Aleksei oli kirkossa ja minulle oli
sanottu, ettei herrasväki ota vastaan. Äkkiä soitettiin kiivaasti
ovikelloa — siellä oli kreivi, joka näytti kovin huolestuneelta.
Kun hän kuuli, ettei oteta vastaan, kirjoitti hän muutamia rivejä
käyntikortilleen ja pyysi minua viemään sen sisään. Everstin rouva
tuli heti ja pyysi kohteliaasti häntä käymään salonkiin. Kreivi oli
pois suunniltaan, — heillä oli talo täynnä matkustavia vieraita, klo
8 olisi heillä suuret päivälliset ja tanssiaiset ja nyt oli toinen
miespalvelijoista kovasti sairastunut. Ensimäinen sisäpalvelija oli
pyytänyt eron toimestaan ja piti hänen muuttaa juuri tänään. Miksi?
— Sitä en voinut ymmärtää, kun kreivi oli käyttänyt ranskalaista
sanaa. No niin, suudellen everstin rouvaa kohteliaasti kädelle
rukoili hän pyytäen monin kerroin anteeksi ja käyttäen hyvin hienoja
englanninkielisiä lausetapoja saada lainata hänen miespalvelijaansa
ja sisäpalvelijaansa täksi illaksi, johonka toivomukseen everstin
rouva heti ilomielin suostui. Rauhoittuneena sanoi kreivi hyvästi ja
eteisessä nyökkäsi hän ystävällisesti minulle sanoen englanniksi:
tervetuloa klo 7. — Kyllä oli oikein hyvä osata sekä englantia että
saksaa.
Everstin rouva pyysi, että panisin päähäni englantilaisen
tarjoiluhilkan pitkine nauhoineen ja tulisin hänen nähtäväkseen
ennenkuin menin kreivin luo. Kun seisoin valmiiksi puettuna rouvan
tutkivien silmien edessä, katsoi hän kaiken muun hyväksi, paitsi
huomautti siitä, että hopeaperät eivät sopineet kultaisen rintaneulan
kanssa, jonkatähden otin ne pois. — No, makuaisti kehittynee vähitellen
minussakin, ajattelin minä.
Kreivin keittiössä näin Sonjan — sisäkön — suuri mytty kainalossaan
valmiina muuttamaan. Müller ja hän seisoivat pitkän aikaa ja puhuivat
keskenään, ja ennen kuin he erosivat, kuulin Sonjan kuiskaavan hänelle
"älä unohda, talo nro 40 ja asunto 11". Müller naureskeli pilkallisesti
hänen mentyään.
Neiti, Aleksei ja minä taitoimme tarjoiluhuoneessa lautasliinoja,
kun kreivi tuli sinne. Hän kutsui Müllerin ja keittäjän ilmoittaen
heille, että palvelijat söisivät herrasväen päivällisen jälkeen
ruokailuhuoneessa, mutta että heille ei saisi tarjota kukonharjoja,
fasaaneja eikä samppanjaa. "Panimajete", (ymmärrättehän) sanoi kreivi
hyvin jyrkästi ja keittäjä ja Müller kumarsivat nöyrästi.
Ruokapöytä herätti yleistä ihastusta ja Müller olikin koristanut
sen erityisen aistikkaasti. Se aivan notkui oikeiden kristallien,
hopeaesineiden ja mitä ihanimpien kukkalaitteiden painosta.
Päivällisen aikana soitti sotilassoittokunta viereisessä huoneessa.
Naiset olivat avorintaisissa puvuissa ja useimmilla herroista oli
sotilasvirkapuku ja kunniamerkkejä ja koristeita. Mamselli Borgin olisi
pitänyt nähdä tämä häikäisevä loisto. Müller ja Aleksei tarjoilivat
aivan erinomaisesti, samppanja valui virtanaan ja tunnelma oli vilkas.
Niin pian kuin kahvi ja liköörit olivat tarjotut talvipuutarhassa,
istuutui palveluskunta pöytään. Keittäjä pani lukon taakse sekä
kukonharjat että fasaanit ja samppanjan ja väsynyt kun oli
päivän rasittavasta työstä, oli hän istuen tuolilla nukahtanut
tarjoiluhuoneeseen avainkimppu vieressään pöydällä.
Müller asettui pöydän päähän kauimmaksi ruokailuhuoneeseen ja oli
kehoittanut matkustavien vieraiden kamarineitejä istuutumaan lähelleen.
Äkkiä nousi hän, kiiruhti tarjoiluhuoneeseen ja palasi hetken kuluttua
useita avattuja samppanjapulloja mukanaan ja jälessään keittiöpoika,
joka kantoi kukonharja ja fasaanivateja.
Kovin hämmästyneinä katsoimme neiti ja minä toisiimme ja Aleksei, joka
oli pöytätoverini, sysäsi minua kyynärpäällään, kuiskaten: "masjennik"
(lurjus).
Hyvin hermostuneesti tarjoili Müller kamarineidoille. Samppanjaa
kaatoi hän vihreihin viinilaseihin ja pullot piilotti hän pöydän alle.
Samassa aukaisi kreivi ruokailuhuoneen oven. Nopeasti heitti Müller
ruokaliinansa aivan kuin erehdyksestä vatien yli ja juoksi kreivin
luokse. Kuultuaan teeskennellysti kumartaen isäntänsä määräykset
istuutui hän jälleen kamarineitien joukkoon. Kohteliaasti täytti hän
heidän lasinsa ja lähetti sitten sekä vadit että samppanjan meille
muille, mutta oli luonnollista ettei neiti, Aleksei enkä minä ottanut
"kiellettyä hedelmää".
Keskustelu oli pöydän alapäässä erittäin vilkas, ja Müller osoitti
erityistä harrastusta erään ruhtinattaren saksalaista kamarineitiä
kohtaan, joka oli hyvin herttainen ja avomielinen tyttö. He puhuivat
enimmäkseen matkoista, ja tyttö kertoi muun muassa, että sekä hän että
hänen emäntänsä olivat iloisia saadessaan monta kuukautta kestäneen
hotellielämän jälkeen asua yksityisperheessä, jossa ei tarvinnut pelätä
ei varkaita eikä petkuttajia. — — Varkaita? nauroi Müller. — "Niin,
juuri varkaita!" Luuletteko että on niinkään hauskaa istua matkoilla
aina henki kurkussa ja vahtia jalokivilipasta ja muita kalleuksia.
Kodissa ainakin voi jättää kaikki levollisesti esille. — — — Ja siellä
pöydänpäässä puhuttiin ja naurettiin lakkaamatta.
Keskellä jälkiruuan syöntiä nousi Müller äkkiä ja kumartaen
kohteliaasti naisille, sanoi hän — "pardon mesdames" [Anteeksi, hyvät
naiset.], kreivi soitti — ja kiiruhti eteiseen.
Kreivitär raotti samassa vierashuoneen ovea ja tahtoi puhua
hovimestarin kanssa. Teidän armonne, hän on kreivin luona, vastasi
neiti nousten. Kreivitär nyökkäsi ystävällisesti ja sulki oven. Mutta
kun hän ei ollut löytänyt Mülleriä, tuli hän taas takaisin ja pyysi,
että Aleksei toisi teekeittiön biljaardisaliin.
— "Vierashuone nro 4 soittaa", huusi eräs keittiöpoika
tarjoiluhuoneesta. Saksalainen kamarineiti kiiruhti ruhtinattaren
luokse. Hetken kuluttua palasi hän kalmankalpeana ruokailuhuoneeseen
ja kertoi, että kun ruhtinatar oli tullut huoneeseensa puuteroidakseen
itsensä ennen kuin tanssiaisten piti alkaa, oli hän huomannut, että
jalokivilipas oli poissa ja kysynyt häneltä, missä se oli. Yleinen
hämmästys! — Eikä Mülleriä näkynyt. — Lipas oli kadonnut, samoin
ruhtinaan arkipuku, jonka sijalla oli hännystakki tuolilla. Miten
ikävää — ja Müller oli ja pysyi poissa.
Kun ruhtinatar oli toivonut, ettei isäntäväkeä tehtäisi levottomaksi,
antoi neiti valjastaa ja ajoi itse poliisin luokse, samalla kun
tanssiaiset jatkuivat sisällä häiriöttä.
Kun vieraat olivat aikaisin aamulla sanoneet hyvästi, kaipasi eräs
herroista eteisessä hattuaan, toinen päällystakkiaan ja se vaikutti
sekä isäntäväkeen että palvelijoihin kiusallisesti. — Ja Müller oli
kadonnut.
Pari päivää sen jälkeen oli Sonja, entinen sisäkkö, tullut ja kysynyt
Mülleriä, ja kun hän ei ollut enää talossa, oli Sonja kertonut että
Müller oli luvannut ottaa hänet mukaansa Pariisiin. Turhaan oli hän
odotellut häntä, mutta saanut sen sijaan postitse käärön, lippaan,
jossa seisoi eräässä lapussa: "narri ei ole se, joka narraa, vaan se,
joka antaa itseään narrata". — Lipas hänellä oli mukanaan — se oli —
jalokivilipas!
Müller ei saanut suurta saalista, sillä hän ei ollut ottanut
lukuun, että ruhtinattarella oli useimmat korut yllään ja
matkapankkiosotuksella, jonka hän oli löytänyt salalaatikosta, ei hän
saanut mitään, koska Pariisin pankkiin oli heti ilmoitettu varkaudesta,
mutta sen sijaan joutui hän kiinni. Ja sanomalehdissä luettiin sitten,
että kansainvälinen hotellivaras Baume, joka kutsui itseään myös
Schwarziksi ja Mülleriksi, istui nyt lukkojen ja telkien takana.
Aleksei ja minä olimme saaneet kreiviltä 10 ruplaa kumpikin
juomarahoiksi, ja minun ruplani kätkettiin heti säästölaatikkoon.
* * * * *
Kevätaurinko sulatti hanget, puut olivat täynnä paisuvia silmuja, mutta
minä tunsin itseni päivä päivältä väsyneemmäksi. — "Pietarin ilma" —
sanoi herrasväen kotilääkäri ja antoi minulle vahvistavia lääkkeitä.