Veturi vihelsi.
— Se on tulovihellys. Tässä meidän on mentävä junasta, — sanoi Janne.
Ja samalla kun hän nosti matkakapineemme vaunun hyllyltä, vaihdoin minä
hattuni siihen huiviin, jonka äiti oli lahjoittanut minulle, kun lähdin
kotoa.
Kun Janne kääntyi, huudahti hän hämmästyneenä:
— No voi, kun en ollut tunteakaan sinua! Miksi olet ottanut hatun pois?
Katsellen akkunasta vastasin hiljaa: "Uskotko että äiti tuntisi minut
hattuun puettuna?"
Janne lähestyi ja sanoi hymyillen:
— Pelkäätkö sitä? — Ei — mutta eikö se ole Uusmäen Anders, joka seisoo
tuolla kaksi-istuimisten keltaisten kääsien vieressä? Hän on varmaan
tullut meitä hakemaan.
Me nousimme junasta, Anders oli sitonut hevosensa aitaan ja otti nyt
meidät vastaan asemasillalla. Vaatimattomaan, rauhalliseen tapaansa
sanoi hän:
— Hyvät ystävät, olkaa tervetulleet kotiseudullenne! Nouskaa kääseihin,
niin lähdemme. Kanervalan muori odottaa teitä kärsimättömänä — Hän veti
housuntaskustaan tupakkakukkaron, täytti piippunysänsä, sytytti sen
kiireesti ja niin lähdettiin — kotia kohti.
Tunsin itseni niin onnelliseksi ja iloiseksi kuin leivonen pilvissä.
Ajatteles — kotona Pohjanmaalla! Katselin oikealle ja vasemmalle
kulkiessamme suuren kirkonkylän läpi. Voin tuskin seurata Jannen
kysymyksiä ja Andersin vastauksia, niin olin innoissani katsellessani
kaikkia tuttuja taloja ja tupia.
Oli lauantai. Kaikkialla lämmitettiin saunoja. Savu, joka tuli ulos
sekä ovien että luukkujen, vieläpä joskus seinienkin kautta, kulkeutui
maantielle saakka. Oi, mikä ihana tuoksu!
Siellä täällä kuului joku takkuinen kylärakki haukahtelevan ja kun
lapset, jotka istuivat tuvan portailla, näkivät ajoneuvojen tulevan,
syöksyivät he ylös, juoksivat lähemmä maantietä, pysähtyivät äkkiä ja
töllistelivät, pojat paitahihasillaan kädet housuntaskuihin pistettyinä
ja pikku tytöt sileäksi kammattuina, pellavankeltaiset palmikot
riippuen pitkin selkää. Kaikki huokui minusta niin kotoista tunnelmaa.
Sunnuntain rauha ja hartaus vallitsi seudussa!
Tie kääntyi, suuri, uusi talo tuli näkyviin.
— Anders sinä, mikäs komea rakennus tuo on? kysyi Janne.
Maiskauttaen huuliaan vastasi Anders:
— Se on majatalo ja meidän suurin kauppapuotimme. Se on hieno talo ja
on maksanut paljon rahaa, mutta kyllä sitten omistaja osaakin ottaa
kaksinkertaisesti siihen nähden, mitä on antanut.
— Kuka on omistaja — kysyi Janne huvitettuna.
Anders veti sauhun piipustaan ja vastasi hitaasti:
— Pitäjän suurkukko, rikas sahanomistaja ja kauppias Martikainen.
Hänen vaimonsa oli Suurtalon isännän ainoa perillinen. Isäntä kuoli
pari vuotta sitten, ja siten joutui savolainen patruuna tänne. Hänen
mukanaan tuotiin kyllä rahoja seudullemme, mutta myös paljon muuta,
josta emme häntä kiitä.
— Mitä se sitten on? — kysyi Janne innokkaasti.
— Niin, juopottelu ja muuta lisäksi — vastasi Anders.
— Juopotteleeko hän? — kysyin minä.
— Josko hän juopottelee? Hänhän näkee tuskin selvää päivää ja vielä
pahemmaksi on hän tullut, sitten kun hänen kunnon vaimonsa kuoli vuosi
takaperin. Hän oli hyvä ja lempeä kuin enkeli. Mutta — lisäsi Anders
hetken kuluttua — liikepää sillä miehellä on! Ostaa huokealla ja myy
kalliilla. Ja hevosmies on hän myös. Hänen oriinsa ottavat nykyisin
ensi palkinnon kaikissa ravikilpailuissa. — Vahinko vain, että hän
juopottelullaan tuhoaa sekä itsensä että muut.
— Anders, mikä korkea piippu tuolla kohoaa? — Janne osoitti metsään
päin.
— Niin, se on "hävityksen kauhistuksen välikappale", kuten minulla on
tapana sanoa, sitten kun kerran näin Savossa kuinka nuo "sahapatruunat"
kohtelivat maamme kauniita metsiä. Hyvä on ettei meidän pitäjässämme
ole enää suuria metsiä hakattaviksi, sillä kyllä hän, tuo rahamies,
tekisi niistä lopun! Hän on ostanut talonpojilta Suurtalon ympäriltä
heidän tilansa halvalla hinnalla. He tarvitsevat rahaa ja Martikainen
maksaa käteisellä.
Osoittaen vasemmalle jatkoi Anders:
— Tuolla kaukana voitte nähdä hänen uutisviljelyksensä; maanviljelystä
edistää hän kyllä. — Ja tuolla metsikössä näkyy nyt selvästi tuo
suuri saha. — Arvannette että siellä tarvitaan työvoimia. Mutta kun
Martikainen tarjosi liian pienen päiväpalkan, ei hänen onnistunut saada
tältä seudulta kylliksi työmiehiä, jonka tähden hän toi niitä Savosta.
Irtolaisväki, joka näin muutti tänne oli taipuvaista juopotteluun, jota
emme siedä täällä meidän ennen niin raittiilla seudullamme.
Suuresti hämmästyneenä huudahdin minä:
— Ei mutta Anders, mikä vesi tuolta puitten lomitse kimaltelee, sitä en
ole koskaan ennen nähnyt?
— Se on joki, tiedän mä. — Kun metsä katoaa, saa vapaamman näköalan,
arvelee varmaan savolainen vastasi Anders, vetäen paksuja savuja
piipustaan.
Hän läimäytti piiskallaan ja eteenpäin sitä mentiin.
Janne näytti hyvin miettiväiseltä. Hetkisen vaitiolon jälkeen jatkoi
Anders:
— Tahdon mielelläni tunnustaa, että Martikainen on maksanut suuria
summia pitäjämme puolesta. Kun hän on selvä, osaa hän olla aika
antelias, mutta uskokaa pois, että on hauskaa sekä nähdä että kuulla,
kun hän aikoo jakaa lahjojaan. Puheensa alkaa hän silloin aina:
"perhana kanssa" — ja odotetaan vain mitä hän vielä tulee sanomaan.
Tuo suuri talo tornineen ja lippuineen — tässä keskeytti Janne hänet
puhjeten hyvin ihastuneena sanomaan:
— Anders, se on uljas talo! Minun täytyy sanoa, että meidän pitäjämme
on edistynyt monessa suhteessa.
— Se on meidän uusi kunnantalomme — sanoi Anders ylpeästi — se kuuluu
Martikaisen hyviin töihin. Hän on antanut rakentaa sen kuolleen
vaimonsa muistoksi. Ja kunta on hänelle hyvin kiitollinen siitä
kallisarvoisesta lahjasta.
Vedettyään muutamia savuja piipustaan, jatkoi hän: — Ja voitte uskoa,
että naisväki ylistää savolaista hyvistä tavaroista, joita hän antaa
myydä kauppapuodeissaan.
Nyt saavat he puhtaampaa kahvia, jauhosokeriin on sekoitettu vähemmän
liitua ja perunajauhoja, ja siirappi kuuluu olevan paksumpaa. Mutta
— mutta — olut — hänen kirotulla oluellaan on liian suuri menekki.
Ja salakapakoitakin kuuluu nykyisin olevan. Lisätkää tähän vielä ne
kutsumattomat vieraat, jotka ovat tunkeutuneet savolaisten tavaroiden
mukana Suurtalon kylän tupiin, nuo ruskeat, nokkelat elukat, joita
kutsutaan torakoiksi. Hyi olkoon! — ja Anders läimäytti nyt niin
kiivaasti piiskalla, että hevonen nykäisi ja lähti laukkaamaan.
Janne istui ajatuksiinsa vaipuneena. Lopuksi huudahti hän reippaasti:
— Miks' ei kunta voi tarttua asiaan ja vastustaa juopottelun
enentymistä?
— Sen aiomme tehdäkin, me odotamme vaan, mitä Martikaisen poika, Antti,
kykenee saamaan aikaan. Hän on kunnon mies! Hän on äskettäin lopettanut
opiskelunsa maanviljelyskoulussa. Ja kun hän kerran istuu isäntänä
Suurtalon tilalla, niin koituu se siunaukseksi koko pitäjälle. Surulla
katselee hän isänsä himoa väkeviin juomiin. Antti on juuri sellainen
mies, josta tulet pitämään sanoi Anders antaen Jannelle sysäyksen
kyynärpäällään.
— Ja — näetkös Janne, ellei Antin onnistu kääntää isäänsä niin silloin
— silloin julistamme me sodan sekä väkeviä juomia että torakoita
vastaan — lisäsi hän iloisesti hypäten alas kääseistä.
— Tuolla näkyy kirkko! Ja köyhäukko seisoo yhä jäykkänä ja suorana
ojentaen kättään — huudahdin minä.
— Käsi on poissa, mutta käsivarsi on kyllä jälellä, laski Anders
leikkiä.
— Mutta pitäkää nyt varanne, että katsotte kirkkomaalle, tuonne
oikealle, niin näette korkean ristin kauniin rauta-aidan ympäröimänä.
Kas miten hienoja istutuksia ja kukkasia aidan sisäpuolella on. Se
hauta on maksanut suuria summia, mutta sitten se onkin meidän kaunein
koristeemme koko kirkkomaalla — tämän kertoi hän ylpeillen.
— Kenen se kaunis hauta on? — kysyin minä.
— Se on Martikaisen sukuhauta. Hän osti kahdeksan sijaa, se maksoi,
voitte uskoa — vastasi Anders, pidätti hevosta ja antoi sen levätä
ennenkuin nousimme mäestä.
— Janne, muistatko sadun "köyhäukosta", joka äidin oli tapana kertoa,
kun olimme pieniä — kysyin minä.
— Ajatuksemme yhtyivät — tuumin juuri samaa asiaa vastasi Janne ja
hyppäsi maantielle.
— Ja muistatko — jatkoin minä — kuinka äidin oli aina tapana lopettaa
sanoilla: "Lapset, kun kuljette kirkon ohi, niin siunatkaa itsenne aina
ja antakaa vaikkapa kuinka pienenkin kolikon vain pudota köyhäukon
rintaan."
Janne oli ottanut jotakin kukkarostaan ja sanoi katsoen minuun:
— Kyllä, Matilda, muistan sen niin hyvin.
— Anna hänelle vähän minultakin — sanoin minä, kun Janne meni kirkkoon
päin.
Helähti niin somasti, kun rahat putosivat säästölaatikkoon, joka oli
piilotettu köyhäukon rintaan.
Anders ja Janne kävelivät mäkeä ylös. Aurinko paistoi niin kirkkaasti.
Ilma oli suloinen — olin tuntevinani "kaskimaan tuoksua", — se
muistutti minua lapsuusvuosista.
Hevonen sai intoa sääriinsä, mitä enemmän lähenimme kotia.
— Luulenpa että lautamiehen talo on uudelleen maalattu — arveli Janne.
— Onpa niinkin — vastasi Anders ja näytti veitikkamaiselta. — Fiina
näyttää seisovan portilla, hän tahtoo varmaan tervehtiä teitä.
Hän seisautti hevosen, ja lautamiehen Fiina kiipesi maantielle.
Ojentaen minulle käärön sanoi hän iloisesti:
— Hyvää päivää, hyvää päivää, te molemmat! Matilda, ota tästä
tervetuliaisiksi äidiltä palanen vastakirnuttua voita ja leipä. Onko
hän tuossa — hän osoitti nauraen Andersia — muistanut kutsua teidät
häihin keskiviikkona?
Kun molemmat katsoimme kysyvästi Anderssiin, joka vain nauroi, sanoi
Fiina:
— Ei hän ole taitanut kertoa edes sitäkään, että hän on kihloissa?
— Ei, sitä hän ei ole tehnyt. Onnittelen Anders — sanoi Janne kumartaen.
— Kenen kanssa? kysyin minä puristaen Andersin kättä.
— Hyi kuinka välinpitämätön sulhanen minulla on. Ellei olisi
kuuluutettu jo kaksi kertaa kirkossa, niin joutuisin totisesti
kiusaukseen "purkaa" — huudahti Fiina veitikkamaisen näköisenä
ja rupesi juoksemaan kotiin päin minkä jaksoi. Päästyään portin
sisäpuolelle huusi hän täyttä kurkkua:
— Tervetuloa jo tiistaina klo 1! Silloin katamme pöydät ja pystytämme
kukkaissalon.
Hymyillen sytytti Anders piippunsa ja rupesi innokkaasti vetämään
savuja.
— No kyllä sinä olet aika lystikäs veitikka, joka et edes puhu
meille, että aiotte mennä naimisiin — sanoi Janne, lyöden Anderssia
voimakkaasti olalle.
Ujosti hymyillen vastasi Anders:
— No nähkääs, minä tahdoin, että hän itse saisi tehdä sen, sillä
naisväkihän tahtoo aina sananvuoron. Mutta yhden asian sanon teille,
hyvät ystävät, parempaa emäntää ei Uusmäen talo voi koskaan saada, sen
sanoo äitinikin.
— Luulen että talosi on muuttanut väriä — sanoi Janne ihmetellen.
— Kyllähän se onkin, Fiina oli kerran nähnyt eräässä kuvakirjassa
keltaiseksi maalatun talon, jossa oli vihreät nurkat ja nyt hän ei
antanut minulle ei siunattua rauhaa, ennenkuin sai Uusmäen talon
sellaiseksi kuin tahtoi — vastasi Anders hitaasti.
— Ja olet istuttanut koivukujankin — sanoi Janne.
— Niin, Fiinan mielestä näytti rakennuksen ympäristö niin paljaalta,
vaikka kyllä se nyt näyttää minusta liian herraskaiselta — sanoi Anders
vähän hämillään.
— Ei toki! Mutta minkäs asuinrakennuksen olet tuonne pystyttänyt? Tuon
punaiseksi maalatun tuolla metsikössä! — kysyi Janne.
— Se on äitiä varten! Hän on kyllä ansainnut saada oman kotilieden
kuolinpäiväänsä saakka. Ja sitten luulen todellakin olevan viisainta,
että kaksi nuorta, jotka rakentavat pesää, saavat kahden kesken hioa
pois toinen toisensa särmikkäisyydet.
— Eikö tuo ole Anni sisaresi, joka seisoo portailla kysyin minä ja
huiskutin nenäliinalla.
— Kyllä se on hän, raukka sanoi Anders surumielisesti.
— Kutsut häntä raukaksi? — kysyin minä ihmetellen.
— Saan kai luvan kertoa Matildalle, joka on lapsuudesta saakka ollut
Annin paras ystävä, mutta älä ilmaise sitä kellekään, että Anni kantaa
sydänsurua. On näettekös niin, että Antti Martikainen ja hän ovat
kiintyneet toisiinsa ja — — —
Keskeyttäen hänet sanoi Janne kiivaasti:
— No — o — onko siinä suremista, sinähän sanot, että hän on kunnon mies?
Kyllä hän onkin mutta luuletko sinä Janne, että tuleva kauppaneuvos
tahtoisi jonkun Uusmäen Annin miniäkseen — kysyi Anders hitaasti.
Janne kääntyi kiivaasti häneen ja huudahti:
— Mitä lorua tuo on! Poika on kait mies puolestaan?
— Mutta pojan pitää totella isäänsä — vastasi Anders ja käänsi hevosen
metsään eräälle kylätielle.
Oli herttaisen kaunis päivä ja auringonsäteet puikkelehtivat mäntyjen
oksain välitse. Havupuut ja pihka tuoksuivat raikkaasti!
— Tuolla näkyy savu nousevan Kanervalan piipusta!
— Nyt vilahtelee tupa näkyviin — mutta sehän on äskettäin maalattu
punaiseksi ja nurkat ja akkunanpielet valkoisiksi. Janne, katsos miten
hauskalta se näyttää koivujen välissä — huudahdin minä ihastuneena.
— Kuka on maalannut tuvan — kysyi Janne iloisesti.
Vaatimattomasti vastasi Anders:
— Kun minulle jäi maalia tähteeksi, niin pyysin Kanervalan muorilta,
että saisin maalata sen.
— Kiitos Anders, se oli kiltisti — sanoin minä — nyökäten hänelle.
Äiti seisoi veräjällä. Minä aukaisin jalkapeiton. Oli niin vaikeata
istua yhä kääseissä. No, vihdoinkin seisahtui hevonen. Hyppäsin alas ja
jouduin samassa äidin rakastavaan syliin.
* * * * *
Uneksinkö minä? Ei siinä oli äidin tupa. Kaikki oli entisellään,
pihamaa yhtä hyvin hiekoitettuna kuin ennenkin. Havuja oli portaiden
edessä, ja eteisessä tuoksuivat niin tuoreelta katajat, joita äiti oli
sirotellut lattialle. Tuvan ovi oli auki. Vanha Könnikello näytti 5.
Minun piti pysähtyä kynnykselle kuullakseni sen lyövän. Sama kaunis
sointu kuin lapsena ollessanikin! Miten kodikkaalta näytti suuressa
tuvassa! Puna ja valkoraitaiset matot lattialla ja uudet, kotikutoiset
uutimet akkunoissa!
Peräseinän akkunan ääressä seisoi kukkiva palsami keskellä
päivällispöytää, joka oli katettu valmiiksi.
Äiti kehoitti meitä syömään, itse tahtoi hän mieluimmin katsella.
— Kiitos äiti! Janne aloita sinä, minä haluan vähän silmäillä
ympärilleni — sanoin minä ja menin nurkka-akkunan luokse, josta
auringon valo tulvi sisään valaisten kauniin myrtin, joka seisoi
pöydällä siinä vieressä.
— Ei, mutta kuinka se on kasvanut! — huudahdin minä.
— Ja kukkii ensi kertaa — vastasi äiti lepäillen kahdenistuttavassa
keinutuolissa ja poimien samalla toisen pussin toisensa jälkeen
korista, jonka mamselli Borg oli lähettänyt hänelle. — Matilda, se
merkitsee jotakin lisäsi hän tarkoittavasti.
Vaistomaisesti käänsin pääni peräseinän akkunaan päin. Sitä minun
ei olisi pitänyt tehdä — Jannen ja minun katseeni sattuivat yhteen.
Veri nousi päähäni, kun hän iski hymyillen silmää minulle. Minä menin
nopeasti kamariin ja huudahdin hämmästyneenä.
— Äiti — uudet seinäpaperit! Sama omenankukka-malli oli minulla
huoneessani professorin herrasväen luona. Kuka ne on antanut sinulle?
— Ne olivat yksi Jannen joululahjoista — vastasi äiti.
Sydämeeni pisti. Ajattelin sitä joulua, jolloin unohdin äidin. Kuulin
vain kuin kaukaa äidin äänen, kun hän lisäsi: — Ja tässä on teepaketti
ja luumuja, rusinoita ja riissisuurimoita, sepä oli oivallista. Luulen
että minulla on tuskin milloinkaan ollut niin hienoja varastoja. Jumala
siunatkoon kaikkien näiden hyvien lahjojen antajaa!
— Äiti, kuinka kaunis sinun piironkisi on. Professorin rouva kutsuisi
sitä "antiikiksi" — sanoin minä hetken kuluttua.
Janne kumartui eteenpäin, katsoi kamariin ja virkkoi: — Se on mahonkia,
näen minä. Kenraalin rouvalla on samanlainen työhuoneessaan. Mutta
hän antaa laskulaudan olla alhaalla, niin että kaikki helmiäisellä
koristetut pikkulaatikot näkyvät. Äiti kuka sinulle antoi sen?
— Se ja peili ovat perintöä emännältäni.
— Tuollahan riippuvat Jannen ja minun valokuvani. Janne hännystakissa
ja minä tarjoiluhilkka päässäni. Kuinka lystikkäiltä me näytämme —
sanoin minä.
— Se on meidän toinen minämme — nauroi Janne tuvassa — se puku ei
sopisi täällä maalla.
— Keneltä olet saanut nuo sievät puitteet ja maljakon? — kysyin minä.
— Ne lähetti Janne minulle syntymäpäivälahjaksi.
Silmissäni musteni ja taas tunsin piston sydämessäni. Ei — Janne
ei saanut huomata mielenliikutustani. Ja vaimentaakseni omantunnon
nuhtelevaa ääntä, joka tuntui sanovan: "Näetkös Matilda, hän on aina
muistanut äitiäsi, mutta sinä, oma tytär, unohdit hänet joksikin
aikaa", kiiruhdin minä tupaan ja istuuduin pöytään. Ottaessani
sillisalaattia sattuivat silmäni lautaseen ja silloin huudahdin
hämmästyneenä:
— Ajattelepas äiti, raatimiehen rouvalla oli kokonainen suuri
pöytäkalusto tällaista porsliinia. Heta kertoi kerran, että se on hyvin
harvinaista ja että raatimiehen rouva ei ottanut sitä esille muulloin
kuin joulupitoihin. Janne, mikä kuva sinulla on lautasessasi, minun
seisoo "Kunink. linna".
— "Kunink. Eläintarha", — luki Janne ja katseli lautastaan hyvin
tarkkaan joka puolelta. Hetken kuluttua huudahti hän iloisesti: — Minä
saatoinkin arvata, että se oli Gustafsbergin porsliinia. Kuvat ovat
vanhasta Tukholmasta. Äiti, se on vasta hienoa. Yrjö herra koristaisi
kyllä ruokailuhuoneen seinät niillä ja sanoisi:
— Ne ovat "antiikkia" — Jos joku ymmärtää vanhoja tavaroita, niin kyllä
meidän nuori herramme. Hän on jo koonnut itselleen koko joukon sekä
huonekaluja että porsliinia, "vanhaa rojua", kuten taloudenhoitajatar
sitä kutsuu, mutta Yrjö herra sanoo, että ne ovat muinaisesineitä. Ja
kun hän on taas löytänyt jonkun uuden esineen jostakin sekalaisten
tavarain kaupasta, voi hän pitää minulle pitkän luennon tuosta
"harvinaisesta kapineesta". Suurennuslasilla on meidän tapana katsoa,
onko leima tai merkki oikea. Merkillistä, etten ole ennen huomannut,
että sinulla, äiti, on niin monta kallisarvoista esinettä.
— Kuinkapa sinä olisit voinut sen huomata, kun en ole itsekään tiennyt
sitä — sanoi äiti hymyillen. Minä en näe niissä mitään kaunista. Ainoa
minkä tiedän, on että kaikki, mitä minulla on, on vanhaa. Esimerkiksi
piirongin ja peilin, jotka ovat tuolla kamarissa, toi emäntäni isä
mukanaan Ruotsista kauan ennen sotaa. Hänen kuolemansa jälkeen osti
emäntäni itselleen uudet huonekalut, ja piironki joutui palvelijan
huoneeseen. Peilille ei ollut mitään sopivaa paikkaa, jonka tähden se
asetettiin uilakkosäiliöön, jossa se sai olla monta vuotta muun rojun
joukossa. Musta sokerirasia tuolla nurkkakaapilla ja nämä sinivalkeat
lautaset, joista minulla on enää 17 matalaa ja 10 syvää jäljellä, huusi
äidinisäni mitättömästä hinnasta erään herraskartanon huutokaupasta.
Sokeriastia on oikein ruma, mutta se on sopiva tekokukkia varten. Ainoa
perintö, minkä Matildan isä sai vanhemmiltaan, on tuo Könnikello. Sen
koneisto on hyvin hyvä, sanoi isä. Muita vanhoja kaluja kuin Jannen
huoneessa oleva lipasto sekä muutamia saunassa käytettävinä olevia
tuoleja ei minulla olekaan. Täällä maalla pidetään, että nuo vanhat
huonekalut näyttävät niin raskailta eivätkä ole erittäin kauniita,
mutta ehkenpä te, jotka olette olleet maailmalla ja palvelleet niin
hienoissa perheissä, olette saaneet silmänne auki näkemään monenmoista,
joka meille täällä vaatimattomissa oloissamme on aivan vierasta.
— Kiitos ruuasta! Tiedätkö äiti, ei mikään herrasväen pitoruoka ole
maistunut minusta niin hyvältä, kuin se, mitä nyt olet tarjonnut.
Ohukaisia olen kyllä usein saanut, mutta mesimarjahilloa en ole edes
nähnyt, sitten kun matkustin täältä — sanoi Janne, nousi ja meni
nurkkakaapin luokse, alkaen innokkaasti tutkia mustaa sokerirasiaa.
— Jos ruoka maistui, niin todistaa se parhaiten, että olit nälkäinen —
arveli äiti. Ja muutamien minuuttien kuluttua puhkesi hän ihastuneena
sanomaan. — Ei, mutta katsos Matilda, mitä oli alimpana korissa —
hartialiina, sen panen huomenna päälleni kirkkoon.
— Sen on mamselli itse virkannut sinulle ja Polly kiersi nyörin ja
laittoi tupsut — sanoin minä.
— Kuinka sydämellisen hyvä mamselli mahtaakaan olla — ja Polly myös.
Mitä ihmettä keksisin lähettää heille vastalahjaksi?
Ja Janne, jolla oli aina neuvo valmiina, sanoi:
Jos sinulla on runsaasti mesimarjahilloa, niin anna heille kummallekin
purnukkansa, sillä se on harvinaista Uudellamaalla.
— Sitä minulla kyllä on. Tänä vuonna oli vasikkahaassa runsaasti
mesimarjoja — vastasi äiti ja pani korin sisällön "maustekaappiin".
Sitten kun Janne oli pitkän aikaa sormeillut ja hypistellyt
sokerirasiaa, huudahti hän:
— Oli kuten tuulinkin! Tässä on sama merkki kuin kannussa, joka meillä
on englantilaisen vierashuoneen hyllypöydällä. Siitä kalusta on Yrjö
herra erityisesti arka — se on erikoisen hienoa englantilaista tavaraa!
— Sydämellisesti nauraen sanoi äiti:
— No mutta luulenpa, että teet minut rikkaammaksi kuin olen. Janne, ota
sinä tuo ruma, musta sokerirasia, niin pääsen siitä. Tekokukat voin
panna lasipurnukkaan.
Janne kiitti, mutta näytti olevan oikein hämillään ja arveli, että hän
oli saanut liian kallisarvoisen lahjan.
Äiti vain nauroi ja lisäsi:
No, — entäs tuo taulu tuolla — jossa on äitini mielilause, hän on
itse ommellut helmet hopearistikankaalle — kutsutko ehken sitäkin
"antiikiksi?" Siinä on kyllä vuosiluku, mutta minä olen unohtanut, mikä
se on.
Hitaasti rupesi Janne lukemaan: "Elska Ordning och Flit. Gör All Ting
med Nit! Anno 1765." [Rakasta järjestystä ja ahkeruutta. Tee kaikki
tehtäväsi innolla! Vuonna 1765.]
— Ajatelkaapas, yli 100 vuotta vanha, luonnollisesti on se muinaisesine
— sanoi Janne vakuuttavasti.
— Matilda, tahdotko saada sen muistoksi ensimäisestä kirjoituksesta,
minkä opit lukemaan? Arvelen, että se sääntö on painunut mieleesi koko
elinajaksesi, — sanoi äiti.
— Sen se on tehnyt ja kaiken sen ansiota, mitä, sinä äiti, olet
opettanut minulle, on, että olen suoriutunut niin hyvin niissä
hienoissa taloissa, joissa olen palvellut. — Kiitos äiti, se saa aina
riippua vuoteeni yläpuolella. — Kun olin sitten avannut ruokasäiliön
oven, lisäsin minä:
— Äiti, kylläpä sinulla on siistiä ja hyvä järjestys kaikkialla — sekä
ulkona että sisällä. Mamselli Borg kutsuisi kotiasi mallitaloksi.
Äiti kääntyi ja katsoi minuun hämmästyneenä:
— Sehän kuuluu kodin hauskuuteen, tiedän mä, että on siistiä ja
järjestys vallalla joka sopessa ja nurkassa. Ja jos kerran on
alunpitäen asettanut kotinsa mallikelpoiseen kuntoon, on vain aina
pidettävä se siinä — siinä on koko salaisuus. — — Ei, mutta Matilda,
emme saa unohtaa lypsää "Kossaa". — Janne, tahdotko olla hyvä — pyysi
äiti — ja heittää muutamia kalikoita saunan uuniin.
Vasta myöhemmin illalla, kun äiti ja minä olimme yksin huoneessa,
ja minä sanoin hänelle "hyvää yötä", huomasin minä, miten hän oli
vanhentunut ja kuinka harmaaksi hän oli tullut. Ja taasen tuntui pistos
sydämessäni — minä syöksyin äidin luo, vaivuin itkien hänen jalkojensa
juureen ja kuiskasin:
— Äiti, voitko ja tahdotko antaa minulle anteeksi ne harmaat hiukset,
joita olen koonnut päähäsi?
Ja hän sulki pääni hellästi vanhoihin käsiinsä.
— Sille, joka on katunut ja kääntynyt oikealle tielle, on jo
anteeksiantamus suotu. Lapsi, Jumala on rakkaus, äläkä koskaan unohda,
että rukouksen voima on suuri — — — niin puhui äiti. Ja minä voin nyt
nukahtaa oikein levollisesti — — — kotona äidin luona.
* * * * *
Aika se vain meni liian nopeasti, ajatteles, kolme viikkoa oli jo
pian kulunut siitä, kun tulimme kotiin, ja jokainen päivä oli ollut
niin vaiherikas, että sai vain kulkea ja koota iloisia, kauniita
muistoja. Niin, jo ensimäinen sunnuntai kirkossa, kun jälleen istuin
äidin vieressä lautamiehen penkissä ristikäytävän luona, vanhalla
tavallisella paikallamme, oli juhlahetki, jota en ole koskaan unohtava.
Kaikki oli entisellään — ja minne katsoinkin näin tuttuja kasvoja,
jotka nyökkäsivät ystävällisesti ja iloisesti, ja minusta tuntui
kuin olisin ollut pelkkien sukulaisten ja ystäväin ympäröimänä. —
Mutta huomasin, että kaikki katsoivat meitä hämmästyneinä, uteliaina.
— Oikeastaan he katsoivatkin varmaan Jannea, mikä ei ollutkaan
ihmeellistä, sillä istuessaan penkissä miesten puolella Andersin
vieressä, näytti hän oikein herraskaiselta hienossa tummansinisessä
puvussaan kovine kauluksineen ja kalvosimineen. Ja luultavasti
huomasivat he myöskin äidin uuden hartialiinan, sitähän ei kukaan
ollut vielä nähnyt. — Olipa hyvä etten ollut antanut Jannen houkutella
itseäni ottamaan hattua — kyllä he olisivat silloin tuijottaneet vielä
hämmästyneempinä. Ei, minä pysyin päätöksessäni ja panin päähäni vanhan
valkean silkkihuivin pitkine kähäräisine ripsuineen.
Kun urut soivat, ja me nousimme laulamaan aamuvirren, täytti hartaus
mieleni niin, että olin kohoavinani korkealle ylös avaruuteen — kauas
pois kaikesta maisesta ja tunsin itseni niin sanomattoman onnelliseksi.
Oli oikein vahinko, että lautamiehen Fiina ja Uusmäen Anni astuivat
penkkiin sillä hartauteni häiriytyi, kun Fiina hyvässä tarkoituksessaan
pisti saksankatajanoksan käteeni ja kertoi hullunkurisella tavallaan
kaikenmoista. Hyvä että hän pysyi hiljaa alttaritoimituksen aikana —
mutta — silloin havaitsin itse hautovani maallisia ajatuksia, sillä
silmäni olivat sattuneet korkeisiin hopeakynttiläjalkoihin alttarilla.
— "Ne pitäisi kiillottaa", — olisi everstin rouva sanonut — "samoin
saarnatuolissa olevat lamput", joihin silmäni olivat myös lentäneet —
ei — mutta minne harhailivatkaan ajatukseni!
Olin melkein iloinen, kun Fiina töykkäsi minua sanoen:
— Varjelkoon, katsos Suurtalon "patruunaa", Antti, hänen poikansa,
se varmaan on saanut hänet kirkkoon kuuntelemaan helsinkiläispapin
vaalisaarnaa. Ei, mutta — katsos, kuinka Antti vilkuilee tännepäin
— Anniin tietysti, — näetkös miten punaseksi Anni tuli — — — urkujen
soitto voitti hänen äänensä — hän vaikeni, mutta olin salaa huomannut,
että Antti näytti oikein uljaalta — ja patruuna — — niin, mamselli Borg
olisi varmaan sanonut häntä "rattosaksi".
Me lopetimme saarnavirren ja minä katselin vähän ympärillemme — no
mutta kirkkohan oli täpö täysi väkeä, ja seurakunta alkoi varustautua
kuuntelemaan saarnaa. — Äidit kantoivat ulos itkevät sylilapsensa, ja
naiset, jotka olivat jo väsyneet käytävällä seisomiseen, käänsivät
pyhähameittensa liepeet ylös ja istuutuivat lattialle.
Kaikki köhiminen ja yskiminen lakkasi ja vallitsi kuolemanhiljaisuus,
kun nuori pastori astui saarnatuoliin. Minun ajatukseni kääntyivät heti
vakavaan suuntaan, kun hän lausui katse kirkastuneena ja rauhallisella,
lempeällä äänellä sanat:
— "Soimaamatta" — tässä pysähtyi hän hetkiseksi — "eikö se ole Jumalan
kaltaista" — jatkoi hän. — "Niin toisin kuin me ihmiset — kun me
annamme pyytävälle jotakin, annamme usein nuhteen seurata lahjaa ja
ryöstämme siten lahjalta sen tuoksun — — — niin ei tee Jumala. Hän
antaa ja antaa. — Antaa surua, antaa iloa — antaa kaikki — ettei
ihmisellä olisi mitään millä puolustautua, mitään tekosyytä pysyäkseen
synnissä." — — — Sanat "soimaamatta" otetut Jaak. 1:5 lausuttiin lähinnä
tarkoittaen meidän viisauden puutettamme "me olemme kuin pieniä lapsia,
jotka harhailemme pimeässä" niin puhui ja puhui pastori ja selitti
kaiken niin yksinkertaisesti, kauniisti ja vaikuttavasti. Ei ainoakaan
silmä kirkossa ollut kuiva, ja kuolemanhiljaisuus oli vallinnut koko
hänen saarnansa ajan. Hiljaa poistui väki ja vaiti kuljimme mekin
kolmisin oikotietä kotiin metsän läpi.
Se oli saarna, joka jätti vaikutteita koko elämän ajaksi.
Mutta — missä ihmeessä olen ennen nähnyt ja kuullut hänen puhuvan
— mietin minä — mutta — sehän oli varmaan hän, joka piti luennon
Palestiinasta Ylioppilastalolla — professori oli antanut tädille ja
minulle kummallekin lipun sanoen: — "Harvoin saa kuulla sellaista
puhujaa " — niin — niin oli — nyt sen muistin.
* * * * *
— On aika mukavaa, kun on keittiö, joka hoitaa itsensä — sanoi äiti
ottaessaan kamarin uunista perunasoselaatikon ja naudanlihan, joka
oli sillä aikaa kun olimme olleet kirkossa, paistunut kypsäksi ja
heinälaatikossa olivat riissisuurimot kiehuneet pehmeiksi.
Syödessä ei vaihdettu monta sanaa — istuimme enimmäkseen kukin omiin
ajatuksiimme vaipuneina. Mutta lopetettuamme aterian, sanoi Janne äkkiä:
— Poikana oli minulla aina tapana ihailla kirkossa kaunista kruunua,
se oli aurinko ja seinälamput olivat minusta taivaan tähtiä. — Tänään
näytti kaikki mielestäni niin himmeältä ja muistin mitä kenraalin rouva
kerran sanoi minulle, kun teekeittiö ei ollut oikein kirkas.
— Niin, hän sanoi, että yhtä paljon kuin pidämme iloisista kasvoista ja
kirkkaista akkunaruuduista, yhtä mielellämme näemme myös, että kaikki,
mikä voi kiiltää on hyvin puhdistettua ja hohtavan kirkasta.
— Äiti keskeytti hänet.
— Minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Muutamia vuosia sitten kuulin
kirkkoväärtin sanovan, että pitäisipä ehken puhdistaa ja kiillottaa
kaikki paikat kirkossa seuraavia virkaan asettajaisia varten — nähkääs,
ajatellaan kait kuten, "entinen tyttö" — on enemmän kuin kylliksi, jos
siistin ruokasäiliön jouluksi ja pääsiäiseksi, sanoi hän leikillisesti.
* * * * *
Sitten tulivat häät lautamiehentalossa. Ne kestivät neljä päivää,
tuliaispidot Uusmäessä niihin luettuna — ja se päivä olikin kait
hauskin, mitä minulla on koskaan ollut.
Häät vietettiin vanhanaikaisia häämenoja noudattaen, kuten tapana oli
lautamiehen suvussa.
Soittoniekat ottivat vastaan vieraat portin vieressä ja saattoivat
heidät sitten viulujaan soittaen aina portaille asti. Morsian ja
sulhanen olivat puetut esi-isien hääpukuihin, ja Anders näytti oikein
hauskalta polvihousuissa ja punasissa liiveissä. Korkea morsiuskruunu
kaikkine helyineen, valkea pitsi otsalla ja monet helminauhat kaulassa
pukivat oikein Fiinaa. Niin, hän oli erittäin kaunis, ja silmät ne
loistivat ilosta ja onnesta.
Ja ruoka? — kaikki, kaikki oli kuten pitikin — sanoi äiti.
Juomapöydältä puuttui vain paloviina, mutta oli luonnollista, ettei
sitä eikä muita väkeviä juomia tarjottaisi siinä talossa, kun
lautamiehenperhe oli jo vanhastaan kuulunut raittiusväkeen.
— Ruokalajit olivat nuo sellaisissa tilaisuuksissa tavalliset —
monilukuiset ja hyvin valmistetut — kaikkea oli runsaasti, mitään ei
oltu unohdettu.
Kaljalla ja kirnupiimällä oli tavaton menekki. Ja ilo oli ylimmillään
Fiinan ja Andersin häissä.
Katrillin aikana oli patruuna Martikainen, joka tanssi sen äidin
kanssa, oikein ihmetellyt, että häät ilman naukkua saattoivat olla niin
iloiset ja hauskat.
Minun täytyy sanoa, että Suurtalon patruuna tuntui oikein kiltiltä
ja ystävälliseltä ja minua vähän harmitti, kun alettiin supatella,
että hän oli ollut erikoisen ystävällinen äidille ja minulle. — Ja
kun hän puolen yön aikaan, jolloin kaikki vanhat lähtivät pois,
tarjoutui saattamaan äidin kotiin hevosellaan, näkyivät monet nykäsevän
tarkoittavasti toisiaan.
— Se merkitsee kyllä jotakin — sanoi Anni ja näytti hyvin
huolestuneelta.
— Ole rauhassa, minä en ole koskaan syrjäyttävä sinua — kuiskasin minä
nauraen ja vedin hänet mukaan tanssiin.
Kahvitarjottimia kanniskeltiin ympäri aina auringon nousuun saakka — ja
silloin vasta lakkasimme tanssimasta.
* * * * *
Oli todella oikeata lepoa auttaa äitiä ulkotöissä kaiken juhlimisen
ja tanssimisen jälkeen. Nyt meillä oli jo perunat nostettuina samoin
juurikasvit ja kaikki kannettu ja lajiteltu kellariin. Pellava, joka
oli ollut likoamassa, oli levitetty nurmelle kuivamaan, ja äiti kulki
ja ylisteli onnea, mikä meillä oli ollut ilman suhteen.
Herrasväeltämme olimme saaneet ystävällisiä kirjeitä ja hyviä uutisia.
He olivat päässeet onnellisesti Holmenkolleniin, ja kenraalin rouva oli
kyllä parempi, mutta vielä niin heikko, että piti pidentää herrasväen
ulkomailla oloaikaa — ja Jannen oli matkustettava Norjaan.
Kenraali kirjoitti, että Jannen kuitenkin pitäisi ensiksi lähteä
Pietariin liikeasioissa ja everstin rouva tahtoi, että minä menisin
silloin hänen mukanaan. Sähkösanomalla määräisi herrasväki lähemmin
lähtöpäivämme täältä.
Ja äiti rauhoittui, kun kuuli, että saisin matkaseuraa Pietariin, sillä
hän oli ollut oikein levoton, miten minä voisin yksin suoriutua niin
pitkällä matkalla.
Eräänä päivänä sain läpeensä hullunkurisen kirjeen Pollylta. Se oli
oikeata sekasotkua kaikilla mahdollisilla kielillä, ja kun en saanut
selvää sisällöstä tarjosi Janne apuaan. — Kirje alkoi: Ma, saknade,
dear, Freundin, Mathilduschka [Kaivattu, kallis, ystävättäreni, hyvä
Matilda!], hyvä, ja olin tuskin ennättänyt lukea viimeisen sanan,
ennenkuin Janne jo oli kääntänyt kaikki äidille.
Hämmästyneenä huudahti tämä:
Ei, mutta Janne, ymmärrätkö vieraita kieliä? — jolloin Janne nauraen
kertoi, että kun kenraali oli toivonut, että hän oppisi kieliä, jos
hän joskus tulisi seuraamaan mukana ulkomaille, oli Yrjö herra ollut
niin ystävällinen ja antanut hänelle tunteja englannin ja saksan
kielessä. Venättä oli hän oppinut vähän heidän kamarineidiltään, joka
oli palvellut jonkun aikaa Moskovassa. Ja kun herrasväki oli puhunut
ranskaa, oli hän kokoillut yhden ja toisen sanan, "ja kun en tiedä,
mitä jokin sana merkitsee, niin katson sanakirjastani. Voilà tout!"
[Siinä kaikki.] Äiti näytti tyytyväiseltä ja sanoi:
— Ajatelkaas mitä kaikkea saatte nähdä ja oppia! Ja minä kun olen
mennyt elämän läpi vain ruotsillani ja suomellani, enkä ole koskaan
joutunut Vaasaa kauemmaksi.
Polly lopetti kirjeensä näin: "Voit uskoa, että on hauska kurkistaa
uutimien läpi Yrjö herraa ja neitiämme, kun he tulevat kahdenkeskisiltä
kävelymatkoiltaan. Olkoon miten synkkää ja ikävää tahansa, aina on
kevättä ja auringonpaistetta heidän ympärillään — lopun saat itse
kuvitella mielessäsi."
Hm — hm — myhäili Janne ja meni Anttia vastaan, joka tuli tiellä. —
Aina häistä alkaen oli Antti ollut usein meillä ja silloin oli Jannen
ja hänen tavallisesti tapana kadota luhtiin "nikkaroidakseen" kuten
sanottiin — mutta mitä he nikkaroivat, ei äiti enkä minäkään saanut
vielä tietää.
* * * * *
Oli harvinaisen kaunis iltapäivä säteilevine auringonpaisteineen ja
korkeine sinisine taivaineen. Istuin piilipuun alla keinulaudalla
ja vispilöin kakkua. Äiti tuli ja istuutui puutarhatuoliin, jonka
kenraalin rouva oli lähettänyt hänelle Jannen muassa.
— Matilda, tänään voimme kyllä juoda kahvin täällä ulkona. — Ei, mutta
tuossahan meillä on Uusmäen Anni sanomalehtineen, toivon että siinä on
nurkkakertomusta; se loppui eilen niin jännittävän kohtaan sanoi äiti
iloisesti.
Niinpä niinkin, — tulija näkyi todellakin olevan Anni, hän tuli
sanomalehti ja "lämpimäiset" mukanaan ja sitä paitsi luulen kyllä, että
hän oli saanut vihiä Antin olosta täällä.
Kun menin tupaan keittämään kahvia ja paistamaan kakkuani, pyysin Annia
mukaani, niin saisi äiti lukea rauhassa kertomuksensa. Olin tuskin
saanut kakun uuniin, ennenkuin Anni tarttui käsivarteeni ja osoittaen
tielle huudahti kauhistuneena:
— Patruuna! — Matilda — patruuna!
Minä kurkistin ulos ja kiiruhdin vetämään puoliverhot eteen, akkunaa en
ennättänyt sulkea. Ja suureksi hämmästyksekseni näin itse patruunan,
joka sitoi hevosensa veräjän pieleen.
Anni vapisi kuin haavanlehti ja oli kalpea kuin palttina. Minä tartuin
hänen käteensä ja talutin hänet kamariin sanoen:
— Olet sairas, paneudu maata! — Suljettuani kamarinoven, juoksin
akkunaan ja kurkistin puoliverhon takaa.
Niin, totisesti istui siellä patruuna äidin nojatuolissa ja näkyi
ihmettelevän miten mukava se oli. — Ja äiti, hän kertoi oikein
kerskaillen, että hän oli saanut sen kenraalin rouva Ehreströmiltä.
— — — Patruuna istui kädet ristissä vatsalla — ja puhui luullakseni
ilmasta. — — — Nyt tuli tuulenpuuska ja toi sanat kuuluviini — ei —
hän puhuikin terveydestään. Sydänvika — sen kuulin aivan selvästi.
— No, mutta katsos Anttia, joka kurkisti luhdin ovesta. Hyvä että
isä istui selkä häneen päin. — Soo-o, hän tahtoi ajatella poikansa
onnea — tahtoi järjestää hänelle hyvin, ja äiti vastasi oikein
liikutettuna: "Niin, kukapa ei tahtoisi ajatella lapsensa onnea!" — —
— Äsh, nyt hirnui hevonen — mitä ihmettä he sanoivat? — No nyt tulivat
sanat tuulen mukana selvästi korviini: "Joka on istunut kaikilla
valtiopäivillä aina vuodesta 63, kuten minä olen tehnyt ja ollut mukana
tanssiaisissa linnassa — puhemiehen ja valiokunnan päivällisillä
j.n.e., on luonnollisesti koettanut omaksua tavat, minne on tullut,
ja ettei pistäisi silmään ja näyttäisi sivistymättömältä on totisesti
saanut oppia hoitelemaan sekä veistä että haarukkaa"! Patruuna nauroi
hyväntahtoisesti ja yski. Onkohan hän selvä, ajattelin minä. — Anni
raotti ovea.
— Nosta kahvipannun hattua, kahvihan kuohuu yli reunojen ja sitten
voit kurkistaa uuniin sanoin minä käskevästi ja annoin sitten Annille
viittauksen mennä takasin kamariin. Nyt minun pitää taas kuunnella! — —
Kas niin — nyt kuului selvästi tuulen puuskan tuomana: "Eikö Kanervalan
muori luule, että huomasin häissä, kenellä oli herrastavat eikä vienyt
veistä suuhun" — — — ei, mutta eipä uskoisi vaan — ajattelin minä ja
kuuntelin edelleen; "ky-llä juuri hän, teidän Matildanne sopisi minun
pojalleni, joka on myöskin noin vähän hieno puolestaan"! —
Luhdin ovi painui kiinni paukahtaen aika lailla, patruuna katsoi
taakseen, mutta jatkoi: "Hän, teidän Matildanne olisi juuri oikea
emäntä Suurtaloon". — — Vai niin, todellakin, minua pöyristytti,
olin levoton — — mitä ihmettä tulee äiti vastaamaan? — — — Voin
aivan selvästi kuulla hänen sanansa: "Patruunahan oli onnellinen
avioliitossaan?" — "Kyllä, niin onnellinen kuin ihminen voi olla täällä
maan päällä. — Vaimoni oli enkeli" — vastasi patruuna pyyhkien silmiään
kirjavalla silkkinenäliinallaan. — — — Nuuskaakohan hän? ajattelin minä
— — — hiljaa — äidin lempeä ääni kuului taasen: — "Miten kiitollinen
mahtoi patruunan isä olla, kun hän oli onnistunut valitsemaan niin
erinomaisen vaimon pojalleen". — Nyt nousi patruuna kiivaasti ja
kumartuen pöydän yli tuijotti hän äitiin ja melkein huusi; — "minun
isäni? — luonnollisesti valitsin minä — minä itse hänet". — — — "Vai
niin" — kuului äiti sanovan hitaasti — "luulin vain, että patruunan
perheessä on tapana, että isä aina valitsee vaimon pojalleen. Ellei
niin ole, niin otan vapauden sanoa huomanneeni häissä, että teidän
kunnon Anttinne on jo iskenyt silmänsä erääseen, — erääseen, josta
luullakseni tulisi mitä parhain emäntä Suurtaloon". — — Patruuna
vaipui tuolille, pyyhki otsaansa silkkinenäliinalla — ojensi äidille
kätensä — — ja tarjosi hänelle ehken nuuskaa — — en tiedä, sillä nyt
tuli minulle kiire, aukasin kamarin oven sanoen: "Nyt on taottava,
niin kauan kuin rauta on kuumana"! Kiiruhda hieromaan punaa kalpeisiin
poskiisi! Me viemme kahvia appiukolle sinun appiukollesi, senhän
ymmärtänet, ja kiitä sinä äitiäni, on hyvä että on ystäviä hädässä!
— Riennä vain selvittämään kahvi, sillä aikaa kun minä kaadan kakun
vadille. — — No, onpa hyvä, että minulla on tarjoiluhilkka mukanani,
nyt sitä koetellaan! — Ja minä otin hilkan laatikosta ja panin sen
päähäni, silitin esiliinani ja leikkasin kiireesti kakun. Mamselli Borg
olisi kyllä sanonut palasia kovin kömpelöiksi — mutta "soromnoo". — —
— Kas noin, kahvipannunmyssy vielä! — Anni, ota sinä pannu, mutta varo
ettei nokasta valu — minä kannan kahvitarjottimen. Älä unohda niiata
töksähyttää appiukolle.... Kaikki kävi käden käänteessä ja siellä
seisoimme nyt patruunan edessä — Antti kurkisti luhdin ovesta, iski
silmää ja hymyili.
Kun olimme niianneet, asettaneet tarjottimen pöydälle ja vastanneet
patruunan kysymykseen kuinka voimme, kysyin minä vuorostani
kohteliaasti: — Kuinka voi patruuna Martikainen itse? — — Sanokaa
setä, niin saan minä kenties sanoa Matilda — — ja Anni, sanoi patruuna
laskien ystävällisesti leikkiä.
Luhdin ovi paukahti kiinni! Minä tartuin Annin käsi varteen, ja me
menimme sisään. Taas vapisi Anni tällä kertaa varmaan ilosta ja
toivosta. Hevonen näkyi käyvän rauhattomaksi, se hirnui ja raapi
kaviollaan. Kurkistin taasen puoliverhon takaa — patruuna puristi
voimakkaasti äidin kättä sanoen: — Kiitos, Kanervalan muori! olipa
kuin olisin kuullut vaimovainajani äänen ja hänen omat sanansa. Suuri
kiitos! — — Nyt huusi äiti meitä.
Patruuna seisoi tuvan portailla ja sanoi iloisesti:
— Kenties saan saattaa Annin kotiin?
Kun ei Anni tullut hämmästyksissään vastanneeksi, kiiruhdin minä
sanomaan nipistäen häntä käsivarresta: — "No sehän sopii hyvin, sinähän
olet luvannut olla kotona k:lo 7." — Sen keksin minä vain kiireessä —
ja sitten näimme heidän lähtevän yhdessä.
Antti tuli päätäpahkaa luhdista, kiersi käsivartensa äidin kaulaan ja
kuiskasi liikutettuna: — Kiitos! tätä hetkeä en koskaan unohda!
Samassa oli hän jo harpannut aidan yli ja juoksi Uustaloon päin.
Kantaen jakkaraa tuli Janne luhdista ja meni nopein askelin äidin
luokse sanoen:
— Kas tässä, tämän olemme nikkaroineet sinulle. Kenraalin rouvan on
tapana sanoa, että vanhoille ihmisille on vaarallista kylmetyttää
jalkansa.
Äiti ei ennättänyt edes kiittää, ennenkuin hän jatkoi tuikean
näköisenä: — Noo — patruunahan oli täällä puhemiehenä!
— Ja äiti hän piti puoliaan niin hyvin — sanoin minä iloisesti ja
juoksin tupaan.
* * * * *
Koko aamupäivän oli sataa tihuuttanut. Päivällisen aikaan selkeni ilma,
ja Janne ehdoitti, että menisimme Uustaloon jäähyväisvierailulle,
sähkösanomahan voi tulla minä päivänä tahansa ja oli parasta olla
valmiina lähtöön.
Oli lauantai, ja se päivä säilyy unohtumattomana mielessäni. Päätimme
palata kotiin metsäpolkua, joka kulki puronvartta pitkin, niin voisimme
katsoa, näkyisivätkö vielä kirjaimet, jotka lapsina olimme kaivertaneet
koivun kylkeen.
Aurinko paistoi säteilevän kirkkaasti, pikku linnut visertelivät puissa
ja sateen jälkeen tuoksui niin raikkaalta. Kun tulimme puron luo,
oli Janne yhdellä harppauksella toisella puolella, jossa hän jatkoi
kulkuaan ja astuttuamme hetkisen pysähtyi hän sanoen:
— Tiedätkö Matilda, muistan niin hyvin, kuinka ennen istuin täällä ja
ajattelin ja ajattelin ja mielestäni oli puro kuva elämästä. — Katsos
miten se kulkee vallattomasti leikkien eteenpäin — eteenpäin vierii se
aina — ei koskaan takaisinpäin. — Matilda, eikö se sinunkin mielestäsi
ole kuva meidän elämästämme — sinun ja minun — kun askartelemme päivät
pitkät toimessamme — ilman pysähdystä ja lepoa kuljetaan aina vain —
mutta minne, mikä on päämaali? — maallinen päämäärä, tarkoitan minä.
— Niin, sanoin minä miettivästi. Mutta näetkö padon, jonka rakensimme.
— Keskeyttäen minut puhkesi Janne sanomaan ja täällä on myllynpaikka!
Muistatko kuinka suutuin? — — — Kun minä katkaisin myllyn siiven —
kiiruhdin minä vastaamaan. — Siinä tein pahasti.
— Voitko antaa minulle anteeksi, Matilda, että olin niin kiivas
silloin? — sanoi Janne ja ojensi kätensä minulle. — Täällä me aina
koettelimme ulottuisivatko käsivartemme puron yli.
Ja kuinka olikaan kuljimme me ennen pitkää, kuten muinoin
lapsuusvuosina, käsi kädessä jälleen eteenpäin. Kun tulimme koivun
luokse, hyppäsi Janne minun puolelleni huudahtaen vilkkaasti: "Koivun
vieressä mättäillä oli meillä tapana istua ja levätä" — — ja me —
istuuduimme kuten ennen. — — —
Pitkän aikaa istuimme vaiti, koivun latva suhisi ja puro riensi
kiireesti eteenpäin. Janne nykäisi muutamia heinän korsia maasta ja
sanoi niin kiihkeästi, että minä oikein säpsähdin: Matilda, oletko
ajatellut, että äiti kenties hätäili liiaksi, kun ei kysynyt sinulta
ensiksi ennenkuin torjui patruunan tarjouksen. Ajattelepas, sinä —
voisit — saada — istua rikkaana rouvana Suurtalon tilalla!
Tunsin, miten veri kohosi päähäni ja minä hypähdin ylös huudahtaen itku
kurkussa: — Janne, mitä sinä ajattelet!
Tuttavallisesti tarttui hän käteeni ja veti minut varovaisesti
mättäälle sanoen hiljaa ja hitaasti:
— Anna anteeksi — mutta olisiko sinun mielestäsi äidin pitänyt olla
suostumatta, jos minä olisin ollut patruunan poika?
Käänsin nopeasti kasvoni Janneen päin ja silmieni välke mahtoi antaa
hänelle vastauksen, sillä nyt — niin nyt näki ja kuuli vain koivu —
— ja puro — ei välittänyt mistään. Samoin kuin ennenkin kiiruhti se
iloisesti leikkien edelleen.
Pieni lintu visersi koivussa. — "Ensimäinen, joka meitä onnittelee", —
sanoi Janne. — Koivun lehdet suhisivat taas ja muutamia vesipisaroita
putoili kädelleni. — "Ne ovat onnen helmiä. Matilda, toivon ettet
koskaan tarvitse vuodattaa yhtään kyyneltä minun tähteni!" — — — Ja
nyt meillä oli niin paljon sanottavaa toisillemme — me — ei kyllä se
oli oikeastaan Janne, joka puhui. Kaikki oli hänellä jo selvillä. — —
Hänen tulevana päämääränään oli senaatin vahtimestarin toimi. — — Mutta
vasta kun hän voisi tarjota minulle huolettoman elämän, menisimme me
naimisiin. Olimmehan vielä niin nuoria. — — Meillä oli hyvät paikat
— voimme odottaa — — niin minäkin arvelin. Äkkiä nousi Janne, veti
puukon tupestaan ja meni koivun luokse. Kun hän oli hetken seisonut
ja kaivertanut kuoreen, puhkesi hän sanomaan iloisesti: — Matilda,
katsos miten M — J on levinnyt tuolla ylhäällä — miten kuori on tullut
rosoiseksi ja rumaksi, mutta näetkös miten L-D on hieno. Ja koivu
säilyttää kyllä salaisuutemme. — — En tiedä miten kaikki kävi, mutta
huomasin seisovani käsi hänen olkapäällään.
Istuuduimme taasen koivun juurelle.
— Sormuksia emme vielä vaihda — ei, niin arvelin minäkin ennenkuin
olemme lähempänä päämaalia. — — Vahtimestarin salkkua, nauroin minä.
— — Juuri sitä! Mutta erään muiston tahdon kuitenkin antaa sinulle —
ja sitten otti hän liivintaskustaan pienen hopeakellon sanoen: — Tätä
olen, ajatellen tätä hetkeä, kantanut muassani yli vuoden. Saanko
kiinnittää sen nauhaan, joka on kaulassasi? — Ja hän veti esille pienen
kultaristin, joka oli aina piilossa vyössäni.
Ota sinä tämä puolestasi, olen saanut sen kummitädiltäni — sanoin minä
irroittaen ristin ja kiinnitin sen hänen kellonperiinsä.
Vain äiti saisi tietää salaisuutemme ja herrasväellemme piti siitä myös
ilmottaa mutta vasta vähän myöhemmin. Oi, kuinka paljon, paljon meillä
olikaan puhuttavaa, kun menimme kotiin päin, nytkin kumpikin omalla
puolellamme puroa. — Katsopas tuota suurta kiveä, joka estää puron
kulkua sanoin minä surumielisesti. — Ei — puro on uurtanut itselleen
tien ja hiipii molemmin puolin kiveä taas eteenpäin — huomautti Janne —
ja nyt peitti kivi hänet minun näkyvistäni. — — Ja täällä yhdymme taas
sanoi hän iloisesti ojentaen kättään. — Näetkös, niin käy meillekin
elämässä, me eroamme — kenties usein — ennenkuin olemme ehtineet — — —
— Senaattiin, — nauroin minä.
Yhtäkkiä pysähdyin minä, oli kuin olisivat kieleni siteet irtautuneet
ja kysyin surullisesti:
— Janne, luuletko todellakin, että minä, joka olen niin hiljainen — niin
vakava, sovin sinulle, joka olet niin vilkas ja iloinen? Tiedätkö —
olen usein ennättänyt tuskin ajatella loppuun, ennenkuin sinä jo olet
pukenut ajatukseni sanoiksi — — olemme niin erilaisia.
— Ei ihmettelemistä, vastasi Janne veitikka silmäkulmassa. — Kuten
tiedät on minulla mustalaisverta suonissani — niin ainakin väittävät —
vastakohdat, sanotaan, sopivat parhaiten yhteen. Ole rauhassa, me kaksi
olemme luodut toisillemme, ja luota sinä minuun — lisäsi hän pudistaen
vakuuttavasti kättäni.
— Ja minä odotan vaikka 20 vuotta — laskin minä leikkiä. Ja nyt olimme
metsän reunassa. — Vaieten käännyimme katsomaan taaksemme, siellä näkyi
koivu huojuttavan oksiaan jäähyväisiksi.
— No, mutta minne katosi puro! — huudahdin minä surullisesti.
— Näkyäkseen taas tuolla — vastasi Janne, joka seisoi jo maantiellä
ojentaen minulle kättään auttaakseen minut ojasta.
Olimme kulkeneet hetkisen tietä, kun Janne pysähtyi äkkiä huudahtaen:
— Joukko väkeä kunnallistaen pihalla — hiljaa — "eikö ole ketään, joka
tahtoo ottaa tytön vähemmästä kuin kolmesta tynnöristä rukiita" —
kuulimme me selvästi.
— Onko nyt lauantai? Niin todellakin — lisäsi Janne kiivaasti. —
Silloinhan piti huutokaupata suutari Salmis-vainajan tyttö. Matilda,
äiti lausui toivomuksen saada hänet luokseen — hän on äidin kummityttö
— — pian, kiiruhda — ja sitten hän rupesi juoksemaan kunnallistalolle
päin ja minä perästä. — Ellei äiti olisi pelastanut minua, olisi
minutkin tarjottu kerran kuin muutakin kauppatavaraa — kuulin hänen
sanovan.
Aivan hengästyneenä pysähtyi hän pöydän luona, jonka ääressä
kunnanmiehet istuivat. Kohteliaasti nosti Janne lakkiaan ja sanoi
läähättäen:
— Kanervala tarjoutuu ottamaan hänet ilman mitään korvausta.
Yleinen hiljaisuus. — — Hyvin tehty, — parempiin käsiin ei Anna-Liisa
voi koskaan joutua huudahti lautamies vilkkaasti.
Patruuna Martikainen nousi ja lyöden Jannelle voimakkaasti kättä
sanoi hän: "Jos vaimoni olisi elänyt, niin tiedän kyllä, että hän
olisi ottanut tytön, sillä hän, kuten minäkin, tunsin vanhemmat,
olimme kaikki samasta kylästä. Samalla kun huono onni ja sairaus ovat
alituisesti seuranneet heitä, on myötäkäyminen tullut minun osalleni.
Perhana kanssa — antakaa minunkin olla osaltani mukana" — ja tässä otti
hän täysinäisestä lompakostaan kaksi 100 markan seteliä lisäten:
— Sallittakoon minun antaa nämä hyvittääkseni kaikki ne korvapuustit,
jotka poikavuosina annoin Anna-Liisan isälle. — Ja kääntyen poikaansa
sanoi hän edelleen: — Antti, todistajien läsnäollessa sitoudun minä
siihen, että vuosittain maksetaan minun pesästäni, olinpa sitten elävä
tai kuollut, kaksisataa markkaa tytön holhoojalle, kunnes hän on
täysi-ikäinen. Rahat on käytettävä hänen kasvatukseensa.
Erääseen seinään nojaten seisoi pikku Anna-Liisa paljain jaloin ja
puettuna risaiseen pumpulimekkoon. Toisessa kädessään oli hänellä pieni
mytty ja toisessa piti hän likaista nukkeaan. Kun minä sanoin, että hän
saisi seurata meitä Kanervalaan, kohotti hän iloisesti kauniit silmänsä
minuun ja kysyi saisiko nukke tulla mukaan.
Kun äiti näki meidän tulevan ja pienokaisen myöskin, kiiruhti hän
avosylin meitä vastaan puhjeten sanomaan:
— Jumala on kuullut rukoukseni lapsi saa kodin ja minä seuraa.
— Ja hän on side, joka yhdistää meidät kaksi — sanoi Janne pannen
käsivartensa ympärilleni.
Kyyneleet valuivat äidin silmistä, kun hän kuiskasi:
— Jumala siunatkoon tulevaisuuttanne!
Aivan koteutuneena istui Anna-Liisa pian portailla ja leikki "missen"
kanssa, ja meille tuli kiire järjestää kaikki pienokaista varten.
Ullakkohuoneesta kantoi Janne minun lapsensänkyni ja äiti otti arkusta
kaikenlaisia pikku vaatteita, mitä hän oli säästänyt.
— Matilda, sinähän lähetit kotiin kaikenlaista, mitä olit saanut
professorin rouvalta. — Niistä saamme koko pukuvaraston pienokaiselle.
Illalla ompelin kiireimmiten vaatteet nukelle. Se nukkui nyt puhtaana
ja hienona Anna-Liisan vieressä vuoteella.
* * * * *
Äiti ja Anna-Liisa nukkuivat niin makeasti, mutta minä makasin kauan
hereillä ja ajattelin kaikkea, mitä oli tapahtunut niin lyhyessä
ajassa. Oliko se kenties vain unta? Ei — nostin pienen kellon
korvalleni — se tuntui sanovan: Jan-ne, Jan-ne, kyllä kaikki oli
todellista. Kuulin Jannen askeleet ullakkohuoneesta. Mitähän hän
ajatteli? Vahtimestarin — sitten varmaan nukuin, mutta heräsin, kun
Könnikello löi 4. Tähdet vilkuttivat ystävällisesti minusta tuntui
liian tukahduttavalta kamarissa kaikkihan oli vain unta! — Ei — kello!
Oli mahdotonta saada unta, olin liian virkeä. Nousin vuoteesta, otin
vaatteet käsivarrelleni ja hiivin hiljaa tupaan, jossa pukeuduin
nopeasti. Nyt huomasin, että olin unohtanut sukkani ja kenkäni kamariin
— ei tee mitään, voin mennä paljain jaloin — ja niin hiivin hiljaa,
niin hiljaa eteiseen, nostin ovensäpin — ja päästyäni portaille saatoin
hengittää. Oi kuinka ilma oli suloinen ja raikas! Ulos veräjästä,
pitkin maantietä, metsäpolkua koivun luokse, oli kuin olisivat
näkymättömät langat vetäneet minua — minun piti saada varmuus, ettei
kaikki ollut vain unta.
Utuinen verho leijui puron yllä — morsiushuntu — minä kuulin puron
leikkivän vallattomasti ja nyt olin rakkaan koivun luona. Aivan
selvästi oli siellä L-D — viivalla yhdistettyinä. Voi, miten tunsin
itseni onnelliseksi! Ojensin käteni, olisin tahtonut jakaa onnestani
muille, tahtonut syleillä koko maailmaa.
Minä vaivuin koivun juurelle, syleilin rakasta puuta — ja rukoilin ja
rukoilin — se rukous kohosi kiitollisesta, sanomattoman onnellisesta
sydämestä. — — Tunsin itseni niin pieneksi, niin halvaksi siellä
korkean koivun juurella, katseeni ylti tuskin näkemään sen latvaa,
vielä vähemmän sinne — ylös — korkeuteen, josta kaikki hyvä tulee. —
— Nousin nopeasti, minua paleli. Missä olinkaan? Tuollahan kiemurteli
puro iloisena; sumu ei peittänyt sitä enää ja aurinko nousi kaikessa
loistossaan. Seisoin kultameren ympäröimänä. — Jalkani olivat märät
kasteesta, kiiruhdin kotiin ja yhtä hiljaa, kuin olin mennyt, hiivin
nyt sisään. Jannen uudin oli alhaalla, kaikki nukkuivat vielä sikeästi.
Päästyäni tuskin tupaan kuulin ajoneuvojen pysähtyvän tiellä, minä
kurkistin ulos, mitä — — Suurtalon kärryt? Koputettiin ja minä
kiiruhdin avaamaan eteisen oven. Anni syöksyi aivan kalmankalpeana
sisään — niin kauheata, — niin hirveätä — voihki hän.
Äiti heräsi ja kysyi, mikä oli hätänä. — Minä kuulin Jannen askeleet
ylhäältä. — Anni vaipui itkien äidin vuoteen viereen ja kuiskasi: —
Hevonen odottaa — pyydä häntä menemään Antin luokse — niin kauheata,
ja sitten alkoi hän taas itkeä. Kun hän oli vähän rauhoittunut,
saimme kuulla, että hän oli keskiyönaikaan saanut sanan Antilta.
Hänen isänsä oli sairastunut kovasti ja tahtoi tavata Annia. Kun Anni
tuli Suurtaloon, oli patruuna saanut jo toisen halvauskohtauksen,
hänen toinen kylkensä oli halvaantunut — hän ei voinut enää puhua.
Ystävällisesti hymyillen oli hän katsonut milloin Anniin milloin
Anttiin — ja sitten — sitten tuli kauhea kuolema — huusi Anni, juuri
kun Janne aukaisi tuvan oven. Muutamin sanoin kerroin Jannelle, mitä
oli tapahtunut, ja hän lähti Antin luokse.
Anna-Liisa oli herännyt ja istui säteilevän iloisena sängyssään.
Näyttäen minulle nukkeaan sanoi hän:
— Matilda, katso miten puhdas ja hieno Miia on, hänkin on ollut
saunassa.
* * * * *
Sähkösanoma oli tullut, ja juuri patruunan hautajaispäivänä oli
meidän matkustettava — mutta "velvollisuus ennen kaikkea", oli äiti
sanonut, ja hän oli oikeassa. Me olimme kuitenkin saaneet olla mukana
koristamassa kirkkoa, jossa ruumiinsiunaus toimitettaisiin ja saaneet
jättää jälkeemme "kirkkaan muiston", kuten lukkari sitä kutsui, sillä
nyt kiilsi kruunu todellakin kuin aurinko, seinälamput olivat kirkkaat
kuin taivaan tähdet, ja muut lamput ja kynttilänjalat olivat myös
hohtavan puhtaat. — Kaikki oli valmista ja perhehauta odotti. — —
Oli viimeinen iltapäivämme kotona. Kaihomielisenä istui äiti tuvassa ja
pudisteli suurta kermapulloa — hän kirnusi meille eväsvoita.
Minä istuin ja ompelin pukua Anna-Liisalle professorin rouvan vanhasta
aamunutusta, — pukua huomispäivän suuriin hautajaisiin. Kun Janne oli
saanut matkatavarat kuntoon, istuutui hänkin tupaan sanoen surullisesti:
— Niin, tässä sitä nyt on kulkenut ja eläytynyt rakkaisiin vanhoihin
oloihin, ja sitten pitää pois, — pois pukeutuakseen taas toiseen
minäänsä. Mutta etkö luule äiti, että juuret jäävät ainaiseksi kiinni
siihen maaperään, jossa on kasvanut?
— Kenties — vastasi äiti hitaasti. — Niin, voinette uskoa, että tuntuu
tyhjältä, kun olette matkustaneet. Mutta minun ei sovi valittaa, se
olisi väärin, kun tiedän, että olette joutuneet niin läpeensä hyvien
ja ystävällisten ihmisten luokse. "Alku on aina hankala", sanotaan, ja
palvelijattaren ei ole todellakaan helppo olla ensi aikoina vieraassa
talossa, jossa on oudot tavat vallalla — kaikkihan pitää oppia. Mutta
kuten on erilaisia palvelijoita, samoin on myöskin monenlaisia paikkoja
ja Jumalan olkoon kiitos, että olette olleet niin onnelliset, että
olette saaneet paikan niin kunnon perheissä. Kaikki se, minkä olette
noissa hienoissa herrastaloissa saaneet oppia, on laskenut hyvän ja
pysyvän perustuksen koko tulevaisuudellenne, ja nyt kun olette jo
voittaneet ensimäiset ja suurimmat vaikeutenne, käy palveleminen vuosi
vuodelta helpommaksi. On vain edelleen hoidettava omantunnon tarkasti
ja uskollisesti tehtävänsä. Lapseni, minä tiedän kokemuksesta, että
mitä paremmin tuntee talon vaatimukset ja tavat, sitä nopeammin kuluvat
vuodet — ja kiintyy yhä enemmän ja enemmän herrasväkeensä.
Minä katsoin äitiin ja kysyin:
— Mutta äiti, eiköhän palvelija lopulta työskentele kuin kone?
Vakavasti katsoen ja lujalla äänellä vastasi äiti:
— Voi, ei koskaan! Jos työskentelee isäntäväkensä puolesta ilolla ja
harrastuksella, niin ei tule koskaan koneeksi.
— Olet oikeassa äiti huudahti Janne vilkkaasti — "alku on aina
hankala". Ajatelkaapas, ennenkuin maalaispoika on oppinut äänettömästi,
liikkumaan sileiksi vahatuilla lattioilla — oppinut tarjoilemaan
hienossa pöydässä hutiloimatta ja kolistelematta astioita tai
läikäyttelemättä viinipisaroita pöytäliinalle niin, voitte uskoa, että
se kesti kauan. Välistä sanoin leikillä tovereille, että olisi varmaan
helpompi opettaa aasia kuin minua. Ja usein epäilin minä ja olin
toivoton, mutta kiitos hyvän kenraalin kärsivällisyyden, nyt käy kaikki
jo niin hyvin. Kyllä tarvittiin enemmän kuin yksi harjotus, voitte
uskoa, ennenkuin kenraali sai talonpoikaistollukan ottamaan vieraat
talon arvolle sopivalla tavalla vastaan; niin, minä ajattelin usein
pelolla vierailuaikaa. Ei totisesti ollut helppoa oppia kohteliaisuutta
ja hyvää käytöstä. Kyllä vapisin monta kertaa kenraalin antaessa
minulle sotilastapaan ansaitun ojennuksen, kun en ollut hoitanut
huolellisesti hänen vaatevarastoaan. Mutta kyllä olen nyt hänelle
kiitollinen kaikesta siitä paljosta, mitä hän on opettanut minulle.
Nauraen lisäsi Janne: — Matilda, jos saamme palvelijoita, niin
on minusta tuleva sellainen kuin kenraali Ehreström ankara mutta
oikeudenmukainen.
Äiti, joka oli innostunut niin Jannen kertomuksesta, että oli kokonaan
unohtanut pudistella pulloa, kysyi:
— No ja suhde teidän palvelijoiden kesken, onko se yhtä hyvä kuin
Matildan toverien välillä?
— Nykyisin kyllä, mutta ei se ikävä kyllä ole aina ollut — vastasi
Janne tarkoittavasti. — Ei tahtoisi puhua muuta kuin hyvää
tovereistaan, mutta elämä muodostuu pikku asioista, niin sanotaan, ja
nytpä kerron kuinka voi syntyä riitaa vain pikku asiasta. — Meitä on
kahdeksan palvelijaa, ja kun tulin taloon vallitsi siellä mitä parhain
sopu. Oli vain vanhaa koeteltua väkeä ja kaikki koettivat hoitaa
tehtävänsä herrasväen toivomuksen mukaisesti. Meidän isäntäväkemme
ei koskaan aseta kohtuuttomia vaatimuksia palvelijoilleen, mutta he
tahtovat, että tehdään kuten he ovat määränneet. Muiden vaatimusten
ohella on kenraalin rouva nimenomaan sanonut, että meidän pitää olla
varovaisia pestessämme hänen astiakalustojaan, ja jos onnettomuudeksi
on sattunut, että olemme rikkoneet jotakin, niin pitää meidän heti
ilmoittaa se hänelle. No niin, kun sekä keittäjätär että toinen
sisäpalvelija menivät naimisiin, saimme me taloon uusia aineksia, kaksi
aika kilttiä tyttöä, mutta heidän tähtensä tuli aluksi ikävyyksiä.
Uusi sisäkkö oli silmänpalvelija ja teki usein kenraalin rouvan selän
takana toisin kuin oli sanottu, ja sitäpaitsi oli hänellä ihmeellinen
taito lyödä rikki ja kolhia palasia laseista ja porsliineista, eikä
hänen tullut koskaan mieleensäkään ilmoittaa siitä emännälleen. Me muut
paheksuimme sitä, mutta toverien kesken ei koskaan mennä valittamaan
toinen toisestaan. Ei, me katsomme, että jokaisen on vastattava
puolestaan. — Keväällä tuli varastontarkastus, kenraalin rouva tuli
kirjoineen ja näki suureksi hämmästyksekseen, kuinka tavattoman paljon
astioita puuttui ja kuinka monien reunat oli kolhittu rikki. Hän kutsui
meidät kaikki luokseen ja kysyi ystävällisesti, kuka oli tuottanut
hänelle tuon suuren vahingon. Rikkikolhituita ei tietysti enää panna
herrasväen pöytään — kalustot olivat nyt vaillinaisia.
Ei kukaan vastannut. Syyllinen seisoi yhtä rauhallisena kuin me
muutkin. Kenraalin rouva vihastui tietysti kovin ja sanoi, että kuten
hyvin tiedämme, ei hän koskaan vaadi korvausta rikotuista kaluista,
mutta hän tahtoo, että käsittelemme varovaisesti talon tavaroita —
hän uskoi, että tapahtunut vahinko johtui vain hutiloimisesta ja
huolimattomuudesta. Hän sanoi surevansa vähemmän rikottuja porsliinia
kuin sitä, ettei hän näkynyt voivan luottaa palvelijoihinsa. "Kun en
voi luottaa teihin pienessä, kuinka voin tehdä sen suuressa?" — sanoi
hän ja meni surullisena pois.
Kenraalin rouvan heikkoon sydämeen koski tämä ikävyys niin, että hän
joutui pariksi päiväksi vuoteeseen.
Me vanhat palvelijat säälimme hyvää emäntäämme. Me katkeroiduimme
uudelle toverillemme ja päätimme rangaista ja jos mahdollista parantaa
hänet. Keino, jota käytimme, ei ollut erikoisen kaunis, mutta pääasia
oli, että se auttoi. Muut valitsivat minut rikkomaan salaa maljakon,
jonka hän oli kerran saanut minulta. — Kun hän sitten löysi maljakon
palasina huoneestaan, hyökkäsi hän itkien keittiöön ja kysyi vihasena,
kuka sen oli särkenyt. Rauhallisena astuin esiin sanoen, että minä
olin syyllinen ja olin halukas antamaan hänelle toisen sen sijaan. —
Nyt kiivastui hän, ja me saimme kuulla selvät sanat. Kun sanatulva oli
ohi, kysyin minä toverieni nimessä, oliko hänellä tapana vuodattaa
kyyneleitä kaikesta siitä vahingosta, minkä hän oli tuottanut kenraalin
rouvalle. Annoimme hänen tietää ettemme siedä silmänpalvelijoita,
vaan toivomme, että jokainen suorittaa tunnontarkasti tehtävänsä, ja
ettemme aikoneet toista kertaa antautua viattomasti kenenkään epäluulon
alaisiksi. Ei, jotta toveruus olisi hyvä, vaadimme me kaikilta
rehellisyyttä ja totuuden mukaisuutta.
Hän huomasi vikansa ja sai sekä kenraalinrouvan että meidän
anteeksiantomme. Nyt koettaa hän parastaan ja kaikki käy rauhallisesti
ja hyvin.
— Tyttö parka, hän ei ollut koskaan ennen palvellut talossa, jossa
olisi vaadittu ja opetettu hänelle järjestystä.
— Mikä onni, että tuo nuori tyttö sai hyvän paikan ja hyviä tovereita
— sanoi äiti osaaottavasti. — No, entäs se toinen? — lisäsi hän hyvin
huvitettuna.
— Niin, se oli naurettavaa. Eräs haarukka oli syynä suureen riitaan
keittiössä. — Stiina, uusi keittäjätär, kehui aina, että hän oli käynyt
talouskoulun — missä, sitä en tiedä. Eräänä päivänä kun hän seisoi
ja hienonsi lihaa, näki taloudenhoitajatar, että hän pani palaset
sormillaan myllyyn, jonka tähden hän huudahti:
— Mitä Stiina tekee, enkö ole sanonut, ettei saa tarttua käsin lihaan.
En ole edes nähnyt, että Stiina olisi pessyt kätensä, ennenkuin rupesi
jauhamaan.
Stiina mutisi vihaisesti jotakin, ja taloudenhoitajatar, joka huomasi
sen, huusi suuttuneena:
— Missä on haarukka — tee kuten on sanottu!
— Se on vain pikkumaisuutta! Talouskoulussa oli meillä aina tapana
ottaa sormillamme — tiuskasi Stiina.
— Vai niin, ja painoitte kenties lihan sormillanne myllyyn? Ja kun
laitoitte ruokaa, maistoitte kait sitä samalla lusikalla, millä
hämmensitte kasaria. Meidän talossa on hienommat tavat, eivätkä
palvelijat tuo tänne tapojaan. Täällä tehdään kuten emäntämme vaatii.
Ja muista mitä nyt sanon, täällä säästämme sormiamme, sillä kenraali
Ehreström'in talossa on sekä haarukoita — että lusikoita.
Riitaa, itkua — anteeksianto ja parannus.
Ja nyt kuulemme Stiinan kerskaavan tovereilleen: "Niin teemme me
kenraalin talossa".
Janne katsoi kelloa ja sanoi vilkkaasti:
— Nyt sanon teille hyvästi hetkiseksi, minun piti tavata Antti k:lo 6
kirkkomäellä.
Ovella kääntyi hän ja sanoi leikillisesti:
— Matilda, avaammeko vastaisuudessa kasvatuslaitoksen tottumattomille
palvelijoille? Kenties sekä he että heidän herrasväkensä pääsisivät
silloin helpommalla.
— Luulen että unohdat senaatin — vastasin minä nauraen.
Kun Janne oli mennyt, sanoi äiti:
— Kunnon poika, hän lienee hyvin täsmällinen toimessaan. — Hetkisen
kuluttua lisäsi hän: — Matilda, oletko huomannut kuinka Anna-Liisalla
on suuria taipumuksia järjestyksen pitoon, hän tulee äitiinsä. Siitä
asti kun sinä sanoit, että hänen tulee pestä kätensä ennen ateriaa, ei
hän ole koskaan unohtanut sitä. Ja kun hän kuorii perunaa, pitää hän
sitä niin sievästi haarukassa. No mutta näetkö miten suureksi voipala
on kasvanut — huudahti äiti näyttäen minulle pulloa.
* * * * *
Hautajaiskellot soivat. Tienkäänteessä näimme kaksi, jotka käsi kädessä
taivalsivat metsäpolkua kirkkoon. Toinen oli vanha ja kumara, toinen
pieni ja hento — molemmat vastasivat jäähyväisviittauksiimme.
Kaihoisasti soivat kellot, kun pysähdyimme tapulin portaille
antaaksemme ropomme köyhäukolle.
Kirkon ovet olivat auki ja kruunussa olivat valot jo sytytetyt.
Odotettiin häntä, joka nyt vihittäisiin haudan lepoon.
Kellot soivat niin surullisesti, kun me jatkoimme matkaa, jättäen
kuoleman ja kuoleman ajatukset taaksemme.
Saapuessamme rautatieasemalle kuului kirkonkellojen kumea ääni vielä
kaukaa.
Veturin pilli vihelsi. Se oli lähtövihellys — ja me riensimme taas
eteenpäin — tulevaisuutta kohti.