Olimme hyvin kiitollisia, kun nyt tuli muutamien päivien lepoaika,
sillä huolimatta siitä, että everstin rouva oli niin hyvä ja antoi
meille ylimääräistä apua, kun oli enemmän vieraita talossa, (kuskin
vaimo auttoi mamsellia keittiössä, ja puutarhurin rouva palveli aina
nuoria herroja ja avusti tarjoilussa), niin väsyimme me kuitenkin
enemmän tai vähemmän kaikkien pitopäivien jälkeen. Jopa väsymätön
mamsellikin näytti välistä aika uupuneelta, vaikkei hän tahtonut sitä
koskaan tunnustaa.
* * * * *
Ruis oli jo kypsää ja valmistettiin elonkorjuujuhlaa. Kylän
soittoniekat oli jo tilattu, he kulkisivat ojassa soitellen viulujaan,
sillä aikaa kuin elonkorjuuväki leikkaisi ruista.
Nuori herra Herbert kulki ja iloitsi juhlasta. Mutta odottamatta
tulikin virhe hänen laskelmiinsa, hän tuli pahoinvoivaksi, oli
pakoitettu pysyttelemään kotona, rupeamaan vuoteeseen ja elämään
mustikkaliemellä.
Iida, Matti ja minä jäimme kotiin talonvahdeiksi. Jo aikaisin aamulla
olivat muut lähteneet Suurellepellolle, joka oli parin tunnin matkan
päässä talosta.
Iltapuolella tunsi Herbert herra voivansa paremmin, niin että hän
nousi vuoteesta, pukeutui ja istuutui yläparvekkeelle. Kun aika kävi
hänelle pitkäksi, käski hän minun pyytää Mattia seurakseen ja sitten
pitäisi minun laittaa heille teetä "oikein hyvän leivän kanssa". Kuin
pari hyvää toverusta istuivat he sitten molemmat yhdessä nauraen
sydämellisesti ja kertoivat toisilleen hauskoja juttuja.
Rupesi kerääntymään tummia pilviä ja ukkonen jyrisi kaukana. Vähitellen
lähestyi rajuilma, salamat seurasivat nopeasti toisiaan, ja jyrähdykset
kävivät hyvin koviksi.
Kuulin jonkun juoksevan pitkin portaita, kurkistin eteiseen, — se oli
Matti! Sanomatta minulle sanaakaan sieppasi hän lakkinsa naulakosta ja
hyökkäsi pihalle.
Samassa soitti nuori herra minua, ja kun tulin ylös, huusi hän
ihastuneena:
— Matilda, tulkaa katsomaan, tuolla on tulipalo! Salama sytytti metsän
tuolla. Ajatelkaas mikä onni, että olin kotona, enhän ole koskaan
ennen ollut mukana metsäpalossa. Matti juoksi valjastamaan. Hän ajaa
suuren paloruiskun sinne ja Matildan pitää olla kiltti ja auttaa minua
kuljettamaan sinne kaikki vakuusruiskut. Sillä aikaa kun otan huonommat
vaatteet ylleni, on Matilda hyvä ja soittaa väen ruokakelloa. Soittakaa
minkä vaan jaksatte, Matilda, niin että ympäristön väki huomaa palon.
Sanokaa Iidalle että hän saa vahtia taloa sillä aikaa, kun me olemme
poissa. Hän voi mielellään sulkea kaikki alakerran ovet ja istua
parvekkeelle, niin saa hän nähdä tulipalon! Kyllä oli todellakin onni,
että jäin kotiin — — — kuulin hänen sanovan mennessään huoneeseensa.
Minä kiiruhdin väen rakennukselle ja rupesin soittamaan kelloa niin
että kaikui. Vedin kaikin voimin nuorasta, tahti ei kyllä ollut tuo
tavallinen, joka kuultiin joka päivä, mutta yhdentekevää, kilisi ja
kalkutti niin että kyllä riitti.
Niin pian kuin Matti oli saanut kaikki kuntoon, lähdimme me matkaan.
Hän hoputti lakkaamatta hevosia ja niin mentiin täyttä laukkaa. Herra
Herbert ja minä tulimme perästä seisoen molemmat pitkissä kärryissä.
Ja sillä aikaa kuin hän hoiteli hevosia antaen niille sivalluksen
silloin tällöin, oli minulla täysi työ pysyttää neljää vakuusruiskua
paikoillaan.
Rajuilma oli lakannut, aurinko paistoi säteilevän kirkkaasti ja
taivaalla näkyi mitä kaunein sateenkaari.
Palopaikalla työskenneltiin jo useiden ruiskujen avulla onnistumatta
kuitenkaan sammuttamaan tulta, joka näytti levenevän levenemistään.
Joukko ihmisiä oli kokoontunut, useimmat seisoivat toimettomina, ja
naiset valittelivat ääneensä nähdessään, kuinka liekit kohosivat. Eräs
ääni joukosta huusi:
— Ehken olisi parasta saada tänne Maija Liisa "ukonnuolikivineen".
— Niin — vastasi toinen — se kyllä auttaisi, se on nähty ennenkin. Tuo
Anttihan voi juosta Maija Liisan luokse — ja eräs poika livisti metsään
päin minkä jalat kantoivat.
Nuori herramme oli väsymätön sammutustyössään. Hän seisoi tulipunaisena
kasvoiltaan pahimmassa kuumuudessa muutamien miesten kanssa Korven
kartanon ruiskujen ääressä. Hän johti kaikkien mielestä työtä erin
omaisella tavalla. Eräästä lähellä olevasta lähteestä saatiin runsaasti
vettä. Herbert herran määräyksen mukaan seisoin minä jonkun matkan
päässä sieltä huolehtien hevosista.
Kuului huuto: "Tuolla on Maija Liisa", ja minä näin vanhan,
köyryselkäisen eukon tulevan keppiinsä nojaten. Hän läheni reippain
askelin ja kun hän huomasi tulen tuhoisan levenemisen, huudahti hän:
— Ai, ai, tässä ei ole ensinkään aikaa hukattavissa. Tuossa näette
ihmeitätekevän kiven — hän kohotti oikeata kättään ja näytti
nyrkinkokoisen kiven. — Salama pitää salamalla tuhota! Seuratkoot
kaikki, joita ei tarvita ruiskujen ääressä, minua kolme kierrosta
palopaikan ympäri. Rukoillaan lakkaamatta ääneen "Isä meidän"! —
Nyt alotamme, meidän on käytävä hanhenmarssissa! — Ja pitkä kulkue
enimmäkseen naisia ja lapsia lähti liikkeelle Maija Liisa ensimäisenä.
Alkoi sataa tihuuttaa. Paloruiskut työskentelivät taukoamatta, ja kun
kulkue palasi kolmannen kerran lähtöpaikkaan oli tulen valta jo saatu
voitetuksi, vain paksu savupatsas kohosi enää palopaikasta.
Osa väestä piti onnellista käännettä kiven ihmeitätekevän voiman
ansiona. Useimmat ajattelivat kuitenkin enemmän vesijoukkoja, joita
suihkusi niin monista ruiskuista.
Eräs eukko selitti minulle kiven luultua voimaa. Kivi oli palanen
paadesta, johon kerran kauan, kauan sitten oli sattunut salama ja
murskannut sen, ja seudulla oli vielä taikauskoisia ihmisiä, jotka
luottivat sen ihmeitätekevään kykyyn.
Nokisina ja läpimärkinä saavuimme kotiin. Herrasväki oli juuri
lopettanut illallisensa ja istui nyt puutarhassa.
Kun nuori herra oli pyyhkinyt pahimman noen itsestään, meni hän
ruokailuhuoneeseen, jossa hän istuutui rapuvadin ääreen. Hän tunsi
itsensä nälkäiseksi rasittavan työn jälkeen, ja tuore lohi ja uudet
perunat maistuivat hänestä aivan erinomaisilta! Hän oli juuri
lopettamaisillaan illallisensa suurella annoksella puutarhavadelmia,
kun mamselli tuli sisään kantaen lautasta kädessään. Kauhistuneena
huudahti hän:
— Herbert! älä millään muotoa syö vadelmia! Tässä tuon juuri annoksen
oikein hyvää kauralientä, se ei voi vahingoittaa. Kun on ollut niin
kipeä kuin Herbert oli viime yönä, niin pitää noudattaa ankaraa
ruokajärjestystä — ja niin sanoen asetti hän liemilautasen hänen
eteensä.
— Kiitos, rakas Sella — vaikka jo olen aika kylläinen, teen mielelläni
Sellan mieliksi ja maistan lientä — sanoi Herbert lopettaessaan
vadelma-annoksensa. Sitten otti hän kohteliaisuudesta pari lusikallista
lientä, taputti rintaansa, huokasi ja näytti tyytyväiseltä. Sitten
nousi hän pöydästä, kumarsi syvään mamselli Borgille ja sanoi siepaten
nokisen lakkinsa ruokapöydältä:
— Kiitos, Sella pieni, sepä maistoi oivalliselta! Oi jospa Sella
tietäisi, miten hauskaa minulla on ollut! — Ja sitten juoksi hän
suoraan puutarhaan. Mamselli kiiruhti portaille ja huusi hänen
jälkeensä rukoilevasti:
— Herbertin pitää olla kiltti ja ottaa lämmin kylpy ennen maata menoaan.
Nuori herra katsoi iloisesti häneen, huiskutti hattuaan puutarhassa ja
katosi puitten sekaan.
Hän oli aivan juosta minut kumoon, seisoessani puutarhassa pöydän
ääressä ja järjestellessäni laseja ja suudavesipulloja.
Vanhemmat ja sisar rupesivat sydämellisesti nauramaan nähdessään hänen
nokiset kasvonsa ja pahoin turmeltuneen pukunsa. He tulivat heti niin
huvitetuiksi hänen vilkkaasta kuvauksestaan, että unohtivat kokonaan
syyn, jonka tähden hänen oli pitänyt jäädä kotiin.
Vasta kun mamselli lähetti sanan, että kylpy oli valmis, muisti
everstin rouva, kuinka kipeä hän oli ollut ja sanoi:
— Mutta rakas poikani, kuinka nyt voit kaiken tämän jälkeen? Oletko
saanut mustikkalientä kotiin tultuasi?
— Ei kiitos, sitä ei enää tarvita. Kiitos pikku äiti ravuista! Ja tuore
lohi oli — — —
Everstin rouva keskeytti hänet huudahtaen kauhistuneena:
— Rakas lapsi, ethän vain ole syönyt rapuja?
— Olen kyllä, äiti kulta ja vadelmia myös. Olen aivan terve! Olen
keksinyt uuden ruokajärjestyksen — ja sitten suuteli hän äitinsä kättä.
Everstin rouva näytti todellakin huolestuneelta, everstin ja neidin
nauraessa niin että olivat menehtyä.
— Lapsenvatsa, saappaanvarsi! — sanoi eversti taputtaen poikaansa
voimakkaasti olalle. — Annappas minun katsella hattuasi! — Hän otti
hatun Herbertin päästä ja näytti rouvalle kuinka täynnä se oli reikiä.
— Ja katsokaas hänen vaatteitaan, ne eivät ole vain nokiset vaan
repaleiset myöskin ja kuinka ne haisevat savulta! — sanoi Kate neiti,
nyrpistäen nenäänsä.
— Niissä näkyy vain jälkiä siitä, mitä hän on tehnyt. Ja reijät hänen
vaatteissaan ovat kunniamerkkejä, jotka hän on itse rehellisesti
ansainnut! Herbert poikani, seiso aina eturivissä, kun on kysymyksessä
hyvän asian palveleminen! Sano nyt hyvää yötä ja ota kylpysi — sanoi
eversti ystävällisesti suudellen poikaansa.
— Sanos pikku äiti, eikö ollut ymmärtäväisesti tehty, kun pukeuduin
tähän vanhaan, sinun hylkäämääsi pukuun? Hyvää yötä! — huusi Herbert ja
alkoi juosta, mutta pysähtyi äkkiä kysyen isältään:
— Isä, mihin aikaan menemme huomenna Hämeenlinnaan ottamaan setä Kallea
vastaan?
— Minun mielestäni jää Herbert huomenna kotiin ja lepää kaikkien
tämänpäiväisten ponnistustensa jälkeen — sanoi hänen äitinsä.
Herbert herra, joka kuuli, mitä äiti oli sanonut, tuli takaisin,
asettui isänsä viereen ja sanoi päättäväisesti:
— Isä, olet luvannut, että saan matkustaa kanssasi!
— Ja minä pidän lupaukseni, jos olet aivan terve huomisaamuna klo 8,
silloin lähdemme — vastasi eversti ja nipisti poikaansa korvasta.
— Pikku isä kulta, minäkin tahtoisin mielelläni tulla mukaan. Enkö saa?
— pyysi Kate neiti.
Nuori herra kiiruhti sisarensa luo ja kuiskasi:
Ihmettelenpä, mitä sisarkullalla on siellä tekemistä? Yrjö serkku, se
kultamuruhan ei tule — ja sitten läimäytti hän leikillisesti sisartaan
nokisella hatulla ja vilisti ruokailuhuoneen portaita kohti minkä
jaksoi.
— Hyi, kuinka tyhmä hän on! — sanoi Kate neiti punastuen.
— Herbert, Herbert, älä unohda panna vatsakäärettä yöksi! — huusi hänen
äitinsä.
Pelosta että nuori herra saattaisi tulla uudelleen sairaaksi ei
mamselli voinut nukkua yöllä. Useita kertoja oli hän noussut ja
asettunut kuuntelemaan hänen ovensa taakse. Ja vaikka siellä sisällä
tuntui hiljaiselta, otaksui hän kuitenkin, että Herbert oli sairas.
Tullakseen täysin vakuutetuksi siitä, raotti hän lopulta ovea ja vasta
kun hän näki kultapoikansa syvään uneen vaipuneena rauhoittui hän ja
uskalsi itse paneutua levollisesti nukkumaan.
Seuraavana päivänä astui nuori herramme klo 1/2 8 terveenä ja reippaana
ruokailuhuoneeseen, jossa hän joi isänsä ja sisarensa kanssa aamukahvin
ja sitten lähtivät he kaikki kolme Hämeenlinnaan ottaakseen vastaan
everstin veljen, kenraali Ehreströmin.
Uutta parannuskeinoani sopii suositella! — oli Herbert herra iloisesti
vastannut kaikille, jotka olivat kysyneet hänen vointiaan.
Myöhemmin päivällä kutsui everstin rouva minut luokseen ja kysyi
olisiko minulla halua seurata heitä Pietariin sisäpalvelijattareksi.
Hän tarjosi minulle 20 markkaa kuukaudessa ja valmiiksi ommellun mustan
villapuvun. Tehtäviini kuuluisi myös aina silloin, kun olisi vieraita,
auttaa miespalvelijaa tarjoilussa, ja rouva sanoi, että heillä on kyllä
hyvin usein vieraita. Syyskuun viettäisi herrasväki ulkomailla, ja
silloin saisin vapaasti oleskella joko Korven kartanossa tai matkustaa
kotiin — äidin luo! riemuitsin mielessäni. Missä olisinkin, saisin
kuitenkin nauttia täyden palkan siitä kuukaudesta. Everstin rouva sanoi
kaiken niin ystävällisesti, että minulle teki oikein hyvää. Ilman
enempää tuumimista vastasin minä, että suostun hänen ehdotukseensa
suurimmalla kiitollisuudella, siinä tapauksessa, että everstin rouva
arveli minun voivan täyttää tehtäväni herrasväen mieliksi.
Jos Matilda tekee työnsä yhtä omantunnontarkasti ja uskollisesti kuin
tähän asti, olemme me tyytyväisiä — sanoi rouva ojentaen minulle
kätensä.
* * * * *
Satoi rankasti, kun vaunut pysähtyivät portaiden eteen. Minä juoksin
ulos sateenvarjoja mukanani ottaakseni herrasväen vastaan. Yhtäkkiä
tulin kuin halpaantuneeksi, en saattanut uskoa silmiäni — Janne!
Ei, oliko se todellakin Janne, joka hyppäsi ensimäisten vaunujen
kuskipenkiltä ja puristi kättäni hyvin kiireisesti ottaen samalla yhden
sateenvarjoista ja kiiruhti Kate neidin luo, joka juuri nousi toisista
vaunuista. Kyllä se todellakin oli Janne!
Sydämeni löi niin, että se tahtoi halkaista rintani. Varmaankin se oli
vain ilosta, kun näin taas Jannen. Olin niin hajamielinen, että tuskin
niiasin kenraalille, kun hän tarttuen ystävällisesti käteeni sanoi:
— Hyvää päivää, Matilda kiltti, älkää nyt enää seiskö täällä ja tulko
läpimäräksi. — Vasta kun kuulin hänen huutavan everstin rouvalle,
joka kurkisti kuistin ovesta: "Hyvää päivää, rakas käly, tässä minut
taas saat!" — säpsähdin minä, aukaisin sateenvarjon ja annoin sen
kenraalille hänen noustessaan reippain askelin portaita.
Olipa hyvä, että sade valui rankasti, niin ettei kukaan huomannut,
miten hajamielinen olin.
Janne oli jo kantanut sisään kenraalin matkatavarat, ennenkuin minä
tulin kokoilleeksi päällystakit ja kantohihnat vaunuista ja menneeksi
sisään.
Eteisessä kuulin kenraalin kääntyen Herbertiin sanovan:
— Ennenkuin menen huoneeseeni tahtoisin mielelläni tervehtiä kilttiä
mamselli Borgia — ja nuori herra hyökkäsi keittiöön huutaen täyttä
kurkkua:
— Sella, missä Sella on? Kaarle setä tahtoo tavata Sellaa! — Ja
mamselli tuli huoneestaan somana ja hienona puettuna valkeaan
linongihilkkaan ja suureen valkeaan esiliinaan.
— Kiitos, kultaseni! Vai niin, Kaarle setä on jo saapunut, sepä
oli hauskaa — ja sitten meni hän kiireisin askelin keittiön läpi
tarjoiluhuoneeseen, jonne hän pysähtyi asetellakseen vielä kerran vähän
hienoa hilkkaansa ennenkuin meni eteiseen.
Hetkisen kuluttua palasi hän hymyilevänä suuri makeislaatikko
mukanaan, istuutui tarjoiluhuoneen pöydän ääreen, jossa minä taitoin
lautasliinoja, ja tyytyväisen näköisenä aukaisi hän laatikon huudahtaen:
— Ei, mutta katsopas Matilda, mitä olen saanut kiltiltä kenraalilta.
Nyt maistakaamme. Ole hyvä — ota vielä yksi, ei sitä joka päivä tarjota
niin hyvää! — Pienillä pihdeillä otti hän sokeroidun hedelmän, katseli
sitä tarkasti ja lisäsi: — Luulenpa todellakin, että se on ananassia,
sen saan luvan säästää Herbertille! — Lämpimästi, silmät kyyneltyneinä
sanoi hän edelleen:
— Niin, niin kiltti Matildani, ei voi olla kyllin kiitollinen, että
on oppinut tuntemaan sellaisia sydänhyviä ihmisiä kuin veljekset
Ehreström! Ja on harvinainen onni saada palvella sellaisissa perheissä.
— — Ja millaiset rouvat he ovat saaneet! He eivät ole kasvatetut ja
luodut vain salonkielämää vaan myös kotiliettä varten. Niin, sellaisia
emäntiä pitäisi kaikkien hienojen rouvien olla. — Matilda tietää kait,
että everstin rouva ja kenraalin rouva ovat serkuksia?
Ei, sitä en todellakaan tiennyt.
— Kyllä he ovat serkuksia ja ylen hienoa sukua. Heidän äitinsä olivat
sisaruksia. Everstin rouvan äiti oli naimisissa englantilaisen ja
kenraalin rouvan äiti suomalaisen kanssa. Molemmat serkukset olivat
hyvin ihailtuja nuoruudessaan. — — — On aika vahinko, ettei Matilda ole
nähnyt koskaan herrojamme sotilasvirkapuvuissaan, he olivat todella
"tyylikkäitä", se täytyy minun sanoa. Olen aina ihaillut sotilaita.
Kukaan, vaikkapa kuinka komea hännystakkiin puettu herra, ei voi
kuitenkaan kilpailla upseerin kanssa, jolla on korea virkapukunsa
tähdistön nauhoineen ja kunniamerkkeineen. Ja mitä on tanssisali
ilman sotilasvirkapukuja muuta kuin kukkamaa ilman kukkia! Ja mitä on
masurkka ilman kiliseviä kannuksia? — Tässä näpsäytti hän sormiaan,
katsoi kauniiseen kultakelloonsa, joka oli kuninkaallinen lahja — ja
huudahti:
— Varjelkoon, kello on jo neljännestä vailla viisi, minunhan pitää
suurustaa liemi!
— Mamselli oli jo sulkenut keittiön oven jälestään, kun hän uudelleen
aukaisi sen ja sanoi nyökäyttäen iloisesti päätään:
Matilda pieni, älä unohda tarjota apollinaarista parsan jälkeen.
* * * * *
Minulla ei ollut juuri tilaisuutta puhua Jannen kanssa, sillä jo
seuraavana aamuna piti hänen mennä herrojen kanssa "Kalakotiin",
everstin kalastajatupaan. Olin töin tuskin ennättänyt kertoa hänelle
miten sydämestäni iloitsin ja olin kiitollinen, kun saisin seurata
herrasväkeä Pietariin. Mutta minua ihmetytti suuresti, kun Janne
ei näyttänyt ottavan osaa ilooni. Hän näytti oikein huolestuneelta
tarttuessaan käteeni ja sanoessaan:
— Vai niin, Pietariin! Sinullehan se kyllä on hauskaa ja opettavaa,
mutta tulee — — — tässä hänet keskeytettiin, kun nuori herra tuli
sisään. Olisin niin mielelläni tahtonut kuulla, mitä hän aikoi vielä
sanoa.
Vielä myöhään illalla, kun olin lukenut iltarukoukseni ja sammuttanut
lampun, kaikui korvissani: "Sinulle, mutta tulee". — — — Olisiko
mahdollista, että hän tulisi kaipaamaan minua, ei — mahdotonta, se
olisi minulle aivan liian suuri onni — sitä ajatellen nukahdin. Näin
ihanan unen ja heräsin tuntien, että Janne piti minusta, että — ei,
en uskalla toivoa sitä! Mutta koko päivän tunsin itseni sanomattoman
onnelliseksi ja iloiseksi. Kuinka kaipasinkaan sitä päivää, jolloin
saisin taas nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan.
Muutamia päiviä senjälkeen palasivat eversti ja kenraali kotiin
mukanaan kaksi suurta koria täynnä mitä kauniimpia kuhia. Kuinka
noloksi kävinkään — sillä Janne ei tullut. Hän ja nuori herra jäivät
ampumaan sorsia.
Oli onni, että minulla oli yllin kyllin työtä eikä ollenkaan aikaa
ajatella itseäni! Kesän viimeisiä vieraita odotettiin, herrojen vanhoja
kadettitovereita ja nyt piti kaikki saada kuntoon.
— Tämä juhla on ollut jo monta vuotta huvikauden loistokohta. Vahinko
vain, että vain neljä tai viisi upseeria käyttää sotilasvirkapukuaan. —
Matilda saa nähdä kuinka läpeensä naurettavaa on, kun herrat, ennenkuin
matkustavat pois, marssivat kaksittain keittiöön, tekevät minulle
kunniaa ja huutavat kaikki yhtaikaa: — Kiitos hyvästä kestityksestä,
ensi vuonna tavataan taas, "au revoir", [Hyvästi.] — kertoi mamselli
Borg hymyillen auttaessani häntä hietaleivosten laittamisessa.
Näkyi kyllä selvästi kaikesta, että mamselli aikoi näiden vieraiden
tähden varustella enemmän kuin tavallisesti.
Kate neiti oli koristanut päivällispöydän erityisen sieväksi.
Keskellä pöytää oli korkea kristallimaljakko, jossa oli keltaisia ja
sinipunervia kukkasia. Elämänlangan pitkät rönsyt riippuivat maljakosta
ja kiertelivät moneen kertaan pöytää. Sinne tänne oli vihreän sekaan
pistetty keltaisia kukkia.
Nuori herra ja Janne tulivat vihdoin kotiin. Heillä oli tuskin aikaa
muuttaa pukua kun oli mentävä vaunuilla laivalle ottamaan vieraita
vastaan.
Nyt alkoi iloinen elämä! Herrasväkemme otti mitä sydämellisimmin
vastaan vieraansa, iloiset, rattoisat, vanhahkot herrat. Ruokarummun
ääni oli kaikunut jo toisen kerran, ja herrasväki kokoontui
voileipäpöydän ääreen, kun minä näin tarjoiluhuoneen akkunasta vanhojen
pölyisten, yksi-istuimisten kääsien, joiden eteen oli valjastettu laiha
hevoskoni, pysähtyvän pääoven eteen. Takaistuimelta hyppäsi poika. Hän
oli puettu haalistuneeseen, nauhoilla koristettuun pitkään nuttuun,
vain liian pitkään tuolle poikaselle. Päässään oli hänellä korkea,
harmaa, kultanauhainen hattu, jossa oli kummallinen musta nauharuusu
toisessa syrjässä. Huomasi selvästi, että sekä takki että hattu olivat
aiotut suuremmalle olennolle kuin hänelle. Kaikki tuo näytti oikein
sirkusilveilyltä.
Mutta minä katsoin kuitenkin olevani velvollinen menemään uutta
vierasta vastaan. Hän oli pitkä, laiha herra, ja kiipesi hitaasti alas
kääseistä lakeijan pitäessä ylhäällä kulunutta jalkapeitettä. Kun vanha
herra huomasi minut, katsoi hän ensin terävästi pienillä mustilla
silmillään ja sanoi sitten kuiskaten:
— Hyvää päivää, lapsi kultani, sinä olet varmaan vasta tullut tähän
taloon? Ole hyvä ja ota "manteau'ni" ja "sac de voyage" ja kanna ne
tornihuoneeseen. Otaksun että saan kuten tavallisesti asustaa siellä
— ja sitten alkoi hän hitaasti kömpiä portaita ylös nojaten tukevaan
keppiin. Minusta hän oli oikein nenäkäs, ja arvelin ettei hän ollut
oikein viisas.
Hevonen rupesi kiivaasti hirnumaan, ja se antoi herra Herbertille
aihetta kurkistaa ulos.
Tervetuloa, eno Gaston! — huusi hän ja syöksyi alas portaita
tarjotakseen käsivartensa saapuneelle.
— Kiitos, poikaseni! Tulen ehken vähän myöhään, mutta näetkös, hevonen
— — — —
— On niin laiska — täydensi nuori herra, joka tunsi anteeksipyynnön jo
vanhastaan.
— Juuri niin — vastasi tuo omituinen vieras nauraen.
Vaikka en silloin vielä ymmärtänyt vieraskielisiä sanoja, joita hän oli
käyttänyt, otaksuin, että minun pitäisi viedä sisään matkaviitta ja
pitkä kirjava matkalaukku, jonka poika oli nostanut kääseistä.
Juuri kun olin pudistelemassa pölyä kuluneesta viitasta, sattuivat
silmäni Pollyyn ja muihin tovereihin, jotka seisoivat keittiön
akkunassa ja nauroivat kovasti. Polly taputti oikein käsiään. Yhä
enemmän ihmettelin, kuka tuo hullunkurinen herra saattoi olla.
Päivällisen tarjoilu kävi aivan erinomaisesti, siitä kiitos Jannen,
joka kantoi raskaimmat vadit; minä seurasin jälestä kastikkeen ja
vihanneksien kanssa. Huomasin kyllä eron Jannen ja minun tarjoilemiseni
välillä. Hän oli nopsa ja liikkui niin vapaasti pitkän pöydän ympärillä.
Päivällistunnelma oli hyvin iloinen. Toinen lystikäs juttu seurasi
toistaan, kaikilla oli jotakin hauskaa kerrottavana. Ja varsinkin
"eno Gaston'in" tai "serkku Gaston'in", kuten he häntä kutsuivat,
hullunkuriset kuvaukset näyttivät herättävän yleistä iloisuutta.
Kuullessani herrasväen sydämellisen naurun, oli minun usein oikein
vaikea pysyä vakavana. Mutta nähdessäni Jannen juhlallisen ilmeen
hänen ottaessaan pois lautasia muistin hyvin kuinka hän muuttaessani
professori Wallenborgille oli sanonut varoittaen, ettei se, joka
tarjoilee, saa koskaan ainoallakaan ilmeellä osoittaa huomaavansa, mitä
pöydässä puhutaan. Pitää vain hoitaa tehtävänsä.
Kahvin jälkeen vetäytyivät everstin rouva ja neiti Kate pois. Herrat
menivät yläkertaan, josta laulu, soitto ja toinen naurunpurskahdus
toisensa jälkeen kuului aina myöhään yöhön asti. Nuoren herran piti,
kuten näytti, vastoin tahtoaan pitää aluksi seuraa naisille, ja sitten
kehoitti everstin rouva häntä menemään aikaisin nukkumaan otaksuen,
että hän oli väsynyt metsästyksen jälkeen.
Everstin rouva oli ilmoittanut minulle, etten tarvitseisi enää sinä
iltana pitää vaaria herroista, Janne tarjoilisi heille siellä ylhäällä.
Kun olin tehnyt tehtäväni, menin mamsellin luo. Hän istui keinutuolissa
neuloen innokkaasti sukkaansa. Hetkisen kuluttua tuli Polly. Sekä
hän että minä otimme käsityömme esille ja istuuduimme mamsellin
kehoituksesta. Naputettiin ovelle. Janne siellä kysyi saisiko tulla
sisään. Hän sanoi olevansa kaksikymmentä minuuttia vapaa ennenkuin oli
vietävä totitarjotin herroille.
— Olkaa hyvä ja istukaa. Dahl tarvitsee kyllä levätä vähän — sanoi
mamselli sydämellisesti. Olen iloinen kun hieno päivällisemme onnistui
niin hyvin. Everstin rouva oli oikein tyytyväinen, kun tarjoilu oli
käynyt niin erittäin sujuvasti.
— "Eno Gaston" on tainnut taas tänä vuonna hauskuttaa kaikkia
hullunkurisilla pikkujutuillaan. Ajatelkaas, hän on jo 73 vuotias ja
vielä niin vilkas, — sanoi Polly vähän naureskellen.
— Kuka tämä "serkku" eli "eno Gaston" on, kysyin minä uteliaasti.
— Niin — vastaa sinä, Sella pieni, sillä minä en tiedä muuta, kuin että
hän on vanhan ukko Noakin kautta sukua everstille — ilvehti Polly.
Mamselli Borg kertoi nyt hyvin vakavasti, että luutnantti, vanha,
kunnon mies, oli everstin kaukainen sukulainen. Hän oli naimaton,
varakas ja asui suurella maatilalla. Kaikki pitivät hänestä.
— Onko herra Dahlilla ollut jo tilaisuus — tässä osoitti Polly
peukalollaan kattoon — kuulla luutnantin kertovan tuolla ylhäällä
tarinan "ensimäisestä itsenäisestä askeleestaan elämässä". Eikö? lisäsi
hän veitikkamaisesti, kun Janne pudisti päätään.
— Polly kiltti, kertokaa meille se tarina — pyysin minä huvitettuna.
— Mielelläni. — Vai niin, herrat eivät ole vielä houkutelleet "Gaston
serkkua" kertomaan heille tavanmukaista naurettavaa elämäntarinaansa —
laski Polly leikkiä.
Mamselli keinui innokkaasti ja näytti vakavalta.
— Kas niin, ystäväni ja toverini — alkoi Polly juhlallisesti — sillä
aikaa kuin herrat tuolla ylhäällä — taas kohotti hän etusormensa
kattoon päin — ehken juuri nyt kuuntelevat "eno Gaston'in"
surullisennaurettavaa kertomusta, tahdon jutella sen teille täällä
alhaalla. Se on kaikua tuolta — nyt kohotti hän molemmat kätensä kattoa
kohti ja näytti veitikkamaiselta.
Polly dear [Kallis.] — pyydän — älä tee kilttiä herra luutnanttia
naurunalaiseksi — sanoi mamselli hymyillen.
— Ei, varjelkoon — mutta anteeksi jos vähän koristelen
lystikkäänsurullista tapahtumaa, jolloin hän, "eno serkku Gaston",
ottaen ensimäisen itsenäisen askeleensa elämässään, osti erään Pietarin
hienoimman sanomalehden ilmoituksen mukaan hevosia (12 kappaletta)
Schlüsselburgista satumaisella hinnalla, nim. 30 ruplalla parin. Ja
sitten kertoi hän mitä lystikkäimmän jutun. Tahdoimme aivan menehtyä
naurusta. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, sanoi Janne iloisesti:
— Kiitos Polly neiti, te kerrotte niin hyvin. Minä toivoisin omaavani
teidän iloisen mielenne ja kykynne tajuta elämän naurettavat puolet.
— Niin, olen kyllä sallimukselle kiitollinen nuorteasta, iloisesta
luonnostani. Ilman sitä olisin tuskin jaksanut hypätä kaikkien niiden
loukkauskivien yli, jotka ovat joutuneet tielleni elämän sokkeloissa.
Suomalaiset ovat kyllä kunnon kansaa, mutta tiedättekö, teissä on
jotakin raskasta, luultavasti teidän pohjolanne pakkasen ja syvien,
synkkien mäntymetsienne ansiota — sanoi Polly vakuuttavasti.
Mamselli, joka oli neulonut ja keinunut innokkaasti koko ajan, sanoi
lempeästi:
— Niin, Polly kertoo aivan erinomaisesti. Kuinka monta hauskaa hetkeä
hän onkaan valmistanut meille täällä maalla, sitä emme koskaan
unohda. Polly on kuitenkin ehken liioitellut tänään juttuaan hyvästä,
ystävällisestä luutnantista.
— Lisätkää vielä anteliaisuus hänen kaikkiin hyviin ominaisuuksiinsa.
Sitä saavat herra Dahl ja Matilda kokea eron hetkellä. Te saatte
kumpikin pienen kirjekuorenne sisältäen uuden viidenmarkan setelin —
sanoi Polly vallattomasti. — Anteeksi ystäväni, minullakin voi olla
kaihomielisyyden hetkeni, ne peittyvät tavallisesti leikinlaskuun. Hyvä
että elämässä on viatonta pilaa ja — velvollisuus.
Hän nousi, katsoi kelloa, joka riippui seinällä ja huudahti:
— Ja velvollisuudet on täytettävä minuutilleen!
Ovelta kuului hiljainen naputus, Iida pisti päänsä sisään ja kuiskasi:
— Herra Dahl, totivesi kiehuu!
* * * * *
Oli lämmin, aurinkoinen päivä. Herrasväki oli juuri huiskuttanut
viimeiset jäähyväiset vierailleen ja istuutunut pengermälle. Posti oli
saapunut ja minä kannoin postilaukun everstille, jonka oli aina itsensä
tapana aukaista se. Kun lähenin, kuulin kenraalin sanovan:
— On ystävällistä että kutsutte hänet. Olen vakuutettu, että nämä
päivät teidän vierasvaraisessa, hauskassa kodissanne ovat hänelle
vuoden onnellisin aika.
Minä annoin laukun everstille ja jäin odottamaan väen postia.
Everstin rouva vastasi kenraalille englannin kielellä:
— Me kutsumme hänet mielellämme, mutta tiedätkö, rakas lanko, tunnen
sydämeni aina keveäksi, kun näen hänen kääsiensä katoavan portista.
Vähänpä aavisti everstin rouva, että osasin jo niin paljon englannin
kieltä, että ymmärsin hyvin, mitä hän sanoi "eno Gaston'ista".
— Suuri posti tänään. Täällähän on seitsemän kirjettä minulle. Herbert,
ole kiltti ja avaa ne, niin pääsen siitä vaivasta — sanoi eversti
ojentaen pinkan kirjeitä nuorelle herralle. Kate, täällä on sinulle
kortti.
— Onko se Yrjö serkulta, annas minun katsoa — sanoi Herbert herra
veitikkamaisen näköisenä ja ojensi kätensä sisartaan kohti.
— Anna olla — vastasi tämä läimäyttäen häntä kädelle, samalla kun hän
silmäili korttia. Terveisiä teille kaikille kummisetä Wallenborgilta.
— Kiitos, missä he nyt oleskelevat? — kysyi everstin rouva.
— Montreuxissa ja matkustavat viikon kuluttua Wieniin pitemmäksi aikaa
— vastasi neiti.
— "Neiti Matilda Ljung", luki eversti — tässäkin kortissa näkyy olevan
sveitsiläinen leima.
— Se on varmaan professorin rouvalta — sanoin minä, niiasin ja otin
sen, — kun nuori herra sanoi:
— Matildahan ei tavallisesti saa selvää Aada tädin epäselvästä
käsialasta, luenko minä sen, kuten tavallisesti, Matildalle?
— Kiitos — vastasin minä ja annoin kortin hänelle.
— "Kesätervehdys Matildalle tästä ihanasta paikasta! Me olemme
terveitä" — luki nuori herra, pysähtyi hetkiseksi ja sanoi: — Aada
täti lopettaa tavallisilla sanoillaan: "Eihän Matilda vain unohda
lupaustaan! ystävällisesti A. Wallenborg."
— Mikä lupaus se on? kuiskasi kenraali englanniksi everstin rouvalle.
— Niin, rakas lanko, ennenkuin Aada matkusti, otti hän Matildalta
lupauksen, että hän tulisi takaisin, kun Wallenborgit palaavat —
vastasi everstin rouva — aika ikävää meille.
— Vai niin, Wallenborgithan olivatkin häneen hyvin tyytyvällä, mutta
rakas käly, aika voi muuttaa niin paljon — sanoi kenraali edelleen
englanniksi.
— Ja tässä, veli rakas, sokeri pohjalla — sanoi eversti, lajiteltuaan
sanomalehdet — kirje sinulle. Toivon että siinä on hyviä tietoja.
Kenraali otti kirjeen ja luettuaan sen nopeasti, nousi hän ja rupesi
kulkemaan synkän näköisenä edestakaisin.
Everstin rouva nousi, pisti kätensä kenraalin kainaloon ja sanoi:
— Lanko, onko siinä jotain ikävää?
— Minun pitää matkustaa Tukholmaan. Marie Louise on heikko, lääkäri
vaatii, että hänen pitäisi mennä Voksenkolleniin joksikin aikaa. Yrjö
pyytää minua tulemaan ensi tilassa. Herbert, tahdotko olla hyvä ja
katsoa lehdestä milloin ensimäinen laiva lähtee Ruotsiin. — Lyöden
otsaansa jatkoi hän: — Mahtanee olla hyvin huonosti asiat.
Everstin rouva kulki yhä hänen käsivarteensa nojaten.
— Lauantaina kello 12 von Döbeln — sanoi nuori herra.
— Lauantaina — sanoi kenraali ja pysähtyi — katsotaanpas, tänään on
keskiviikko... täältä on matkustettava huomisaamuna — hän suuteli
everstin rouvaa kädelle — järjestämään passi ja muuta; tulen kyllä
valmiiksi lauantain laivaan. Herbert ole hyvä ja pyydä Janne
huoneeseeni.
Eversti nousi, tarttui vaimonsa käteen ja sanoi kenraalille:
— Veli Kaarle, me tulemme mukaasi jos haluat.
— Niin, sen teemme mielellämme — lisäsi rouva taputtaen ystävällisesti
kenraalia.
Tämä syleili häntä sanoen:
— Kiitos, rakkaat ystäväni, se olisi minulle suuri lohdutus ja olen
vakuutettu että tuottaisitte Marie Louiselle sanomattoman ilon. Mutta
— katsoen neitiin lisäsi hän ystävällisesti — Kate, sinähän tulet myös
mukaan?
Neiti juoksi setänsä luokse vastaten:
— Niin mielelläni! Ikävää vain, että täti on niin sairas.
Vallitsi alakuloinen mieliala. Ei kukaan muistanut enää postiluukkua.
Herrasväki meni sisään, jonka tähden minä otin laukun ja vein sen
keittiöön, jossa kerroin sovitusta matkasta.
Kun iltatyöt oli tehty, pyysi mamselli meidät huoneeseensa. Ja
Janne kertoi, että kenraali oli määrännyt, että senjälkeen kuin
herrasväki oli matkustanut Ruotsiin, piti hänen lähteä ensimäisellä
junalla Metsähoviin, kenraalin lähellä Viipuria olevalle maatilalle,
järjestämään siellä asioita. Sitten saisi hän vapautta muutamiksi
viikoiksi, mutta kenraali toivoi, että hän olisi valmiina tulemaan
milloin tahansa Norjaan, jos hänelle sähkötettäisiin.
— Miten onnellista kenraalille, että hänellä on käytettävänään
sellainen luotettava henkilö kuin Dahl — sanoi mamselli katsoen Janneen.
— Isännän pitää toki aina voida täysin luottaa palvelijaansa — vastasi
Janne ja rupesi selailemaan pientä almanakkaa, jonka hän oli ottanut
kukkarostaan.
— Niin pitäisi tietysti olla, mutta palvelijoita on valitettavasti
monenlaisia — sanoi mamselli neuloen uutterasti sukkaansa.
— Matilda, mehän voimme mennä yhdessä Pohjanmaalle. Annappas kun
katson, 28 päivänä matkustaa herrasväki Helsingistä, 29 olen minä
Viipurissa — siis — 3 päivänä syyskuuta tapaamme me Riihimäen asemalla?
Sopiiko sinulle?
Minä katsoin kysyvästi mamselliin, joka sanoi:
— Käy kyllä laatuun. Meillä pitäisi kyllä siksi olla huoneiden
puhdistus lopussa. — Iloisesti huudahdin minä:
— Nyt minun varmaan pitäisi aukaista säästölaatikkoni ja laskea
matkarahani! Mutta Janne, onko sinulla avain?
Janne irroitti kellonperistään pienen avaimen sanoen: — Tässä se on
riippunut siitä alkaen, kun annoin sinulle säästölaatikon.
Polly kiirehti huoneeseeni hakemaan säästölaatikkoa. Me kokoonnuimme
kaikki sohvapöydän ympärille ja sitten aukaisin minä laatikon ja
tyhjensin sisällön.
— Eno Gastonin jäähyväislahja — huudahti Polly innokkaasti osoittaen
uutta viidenmarkan seteliä.
Kupari ja hopearahat järjestettiin kasoihin ja laskettiin.
— Seitsemänkymmentäkaksi markkaa ja seitsemäntoista penniä —
sanoi Iida, joka myöskin oli mukana. — Olisi aika hauskaa omistaa
säästölaatikko.
— Saanko luvan tuoda Iidalle sellaisen Norjasta, jos nimittäin joudun
sinne — kysyi Janne kumartaen Iidalle, joka tuli hehkuvan punaiseksi.
— Odotappas, täällä on vielä jotakin — sanoi mamselli ja kaiveli
sukkapuikollaan esille pienen kirjekuoren.