Arkkuni oli laitettu kuntoon ja minä olin pukeutunut lähteäkseni uuteen
paikkaani. Täti saattoi minut professorin taloon. Professorin rouva
aukaisi itse keittiön oven, kun koputimme. Ystävällisesti ja iloisesti
lausui hän minut tervetulleeksi.
Hän oli komea nainen ja kantoi syvää surupukua. Hän näytti riutuneelta
ja kärsivältä. Tädiltä olin kuullut, että professorin herrasväki oli
pari kuukautta sitten menettänyt ainoan lapsensa, 4-vuotiaan tytön ja
että rouva oli siitä pitäen ollut usein sairaana.
Uusi emäntäni pyysi minua ottamaan esille tavarani, sitten menisin
hänen luokseen.
Keittäjätär Lotta tuli samassa kotiin ja vei minut "meidän
huoneeseemme", näytti minulle kaksi tyhjää piirongin laatikkoa, joihin
sain panna tavarani ja vaatekaapin, jonne voin ripustaa pukuni.
— Ahdasta täällä on, niin että tuskin voi kääntyä, kun sänkyni on
vedetty auki. Sisäkön täytyy nukkua keittiön lavitsalla. Herrasväellä
on kyllä aina mukavaa, mutta kuka ajattelee palvelusväkeä, eivät rouvat
eivätkä arkkitehdit — nurisi Lotta huokaillen.
— No Matildaa ei ole ollenkaan hemmoteltu. Hän on aina tyytyväinen —
arveli täti.
— Saa nähdä, kuinka tyytyväisenä hän pysyy! Professorin rouvan kanssa
ei totisestikaan ole helppo tulla toimeen. Hän on turhantarkka ja
juonittelee kaiken päivää. Olen ollut vain kuukauden talossa, mutta
olen jo läpeensä kiusaantunut — valitteli Lotta.
Jos koettaa parhaansa ja on vähän kärsivällisyyttä ja
suvaitsevaisuutta, niin käy kaikki hyvin — arveli täti. — Hyvästi
Lotta, hyvästi Matilda, toivon että teistä kahdesta tulee hyvät
toverit. Koettakaa vain tehdä, kuten rouva toivoo — ja niin sanottuaan
meni Leena täti tiehensä.
Kyllä Lotta oli ilkeä, kun puhui pahaa emännästään, ajattelin minä.
Mutta varmaan katui hän, koska hän hetken kuluttua, kun kello soi,
sanoi lempeällä äänellä:
— Numero 3 — rouva soittaa Matildaa, ole hyvä ja mene
ruokailuhuoneeseen.
Rouva kuljetti minua kaikkialla huoneustossa ja selitti mitä kuului
minuun tehtäviini. Klo 1/2 7 pitäisi minun joka aamu aukaista akkunat
niissä huoneissa, jotka minun oli siistittävä. Hän määräsi, että
varsinkin professorin huone oli siistittävä ja pölyytettävä erityisen
tarkoin. Lotalla oli osallaan ruokailuhuone, mutta eteinen kuului
minulle.
Tarjoiluhuoneessa näytti hän minulle suuren seinäkaapin, jossa harjat,
pölyliinat ja muut siistimiseen kuuluvat kapineet olivat ripustetut
järjestykseen. Rouva selitti kaikki hyvin perinpohjaisesti ja pyysi
minua vain kysymään häneltä neuvoa, ellen tiennyt miten tekisin.
— Näetkös Matilda, minua sanotaan kyllä ankaraksi ja turhantarkaksi,
ja sitä olenkin, mutta jos tekee niinkuin professori ja minä toivomme,
niin ei meillä ole vaikea palvella. Me vaadimme järjestystä ja
siisteyttä. Professori on hyvin täsmällinen, aterioiden pitää olla
minuutilleen valmiit — sanoi hän ystävällisesti mutta varmasti —
aukaisi ruokailuhuoneen kaapin ja alkoi selittää yhtä ja toista.
Äidin olisi pitänyt nähdä miten erinomainen järjestys siellä kaikkialla
vallitsi.
Professori oli jo iäkäs mies, hän näytti oikein vanhalta rouvaansa
verraten. Hirveän ankaran ja tuiman näköinen hän oli. Hyvin
lyhyesti tervehti hän minua, samalla kun vilkaisi minuun pienillä,
terävillä silmillään kultasankaisten silmälasiensa ylitse. Minua
hirvitti. Muistin Lotan kertoneen, että häntä kaupungissa kutsuttiin
"ylioppilaiden kauhistukseksi".
Seuraavana aamuna olimme aikaisin ylhäällä. Kello 1/2 8 piti huoneiden
olla siivotut ja aamukahvin ruokasalin pöydällä professorille.
Kun professori tuli ruokasaliin ja minä niiasin "hyvää huomenta",
nyökäytti hän vain päätään sanomatta sanaakaan.
Hetkisen kuluttua soitettiin kiivaasti ja Lotta aukaisi keittiön oven
huutaen minulle tarjoiluhuoneeseen:
— Professori soittaa, kiiruhda hänen huoneeseensa!
Kun tulin sinne hengästyneenä, istui professori kirjoituspöytänsä
ääressä. Hän kääntyi tuolissaan minuun päin sanoen hyvin matalalla
äänellä:
— Nimesi on Matilda? Katso tarkkaan tänne — tämän paperiveitsen pitää
aina olla kirjoituspöytäni oikealla puolella eikä vasemmalla. Ja tämän
tuhkakupin pitää olla suorassa eikä vinossa — kun liikahdin vähän,
kuunteli hän tarkkaan ja lisäsi sitten: — Onko sinulla narisevat
kengät? Kulje pari askelta eteenpäin! Kyllä todellakin narina häiritsee
minua. Tästä saat 5 mk ostaaksesi ensi tilassa kevyet jalkineet,
ymmärrätkö? sellaiset, jotka eivät narise! Kuinka suuren palkan lupasi
rouva sinulle?
Minä niiasin ja änkytin, ettei rouva ollut puhunut palkastani.
— Vai niin, vai niin — sanoi hän hymyillen, — (hän osasi siis
hymyillä!) — rouva on varmaan unohtanut puhua siitä. Me annamme sinulle
12 mk kuukaudessa. Oletko tyytyväinen?
— Niiasin vaieten. Professori nousi sanoen: — Niiaat vain silloin kun
tervehdit. Siis, 12 markkaa kuukaudessa, esiinnyt puettuna pesupukuun
aamusin, klo 12 mustaan, pieni valkea esiliina edessä ja hilkka päässä,
sen antaa rouva sinulle. Ymmärräthän, mitä olen sanonut? Nyt kuuluu
rouva soittavan, ole kiltti ja mene kuulemaan, mitä hän haluaa.
Sänkykamarissa oli aivan pimeää.
— Hyvää huomenta Matilda, vedä ylös käärekaihdin. Onko professori
saanut kahvinsa ajoissa? — kysyi rouva levottomasti.
Kun vastasin, että se oli pöydällä hänen tullessaan ruokailuhuoneeseen,
näytti hän levolliselta. Valittaen päänsärkyä pyysi hän minua tuomaan
kahvia.
Lotan avulla järjestin kahvitarjottimen oikein sievästi ja vein sen
sisään. Katsellen sitä hyvin tarkoin sanoi rouva vain:
— Kiitos, hyvä on. Nyt lepään puoli tuntia. Ole hyvä ja harjaa pukuni
ja kenkäni. Oletko jo harjannut professorin päällystakin ja pyyhkinyt
hänen päällyskenkänsä?
— Kyllä, rouva, sen tein ennenkuin siistin eteisen.
— Sepä oli kiltisti. Ota nyt tarjotin, niin saat korjata pois
kahvin ruokailuhuoneesta ja pestä kahvikupit sekä hopeat. Sen teet
tarjoiluhuoneessa, mutta varo tarkoin kahvikalustoa. Voi, kuinka olen
kipeä! Matilda, anna minulle hajuvesipullo peilipöydältä. Ei, ei sitä
vaan tuo oikealla puolen oleva. Ja samassa koputettiin voimakkaasti
makuuhuoneen ovelle, niin että rouva aivan hypähti. Professori tuli
sisään kysyen kuinka "hänen pikku armonsa" voi.
Hän nimitti rouvaansa usein siten.
— Voi rakas Bengt, minulla on kova päänsärky, olen pakotettu lepäämään
vielä hetkisen — vaikeroi rouva.
— Oletko puhunut Lotalle tämän päivän ruuasta? — kysyi professori,
istuutuen sängyn viereen.
— En, Bengt kulta, minun on ollut aivan mahdotonta ajatella sitä —
voihki rouva.
Ja juuri kun minä aijoin sulkea makuuhuoneen oven jälkeeni, pyysi
professori minua tulemaan takaisin. Kääntyen rouvaan kuiskasi hän
hellästi:
— Muistathan, ystävä kulta, että konsuli Bergström tulee tänään tänne
päivälliselle — ja sitten katsoi hän minuun sanoen: — ole hyvä ja pyydä
Lottaa minun huoneeseeni. Rouvan täytyy levätä. —
Ennenkuin ehdin lähteä huoneesta kuulin rouvan kuiskaavan valittavalla
äänellä: — Bengt rakas, kuinka tässä käynee. Matilda on vielä
tottumaton, ja minä olen sairas — sitten en kuullut enempää, sillä
suljin oven.
Lotta pani puhtaan esiliinan eteensä ja meni professorin luokse.
Nauraen tuli hän takaisin. Hän oli saanut professorilta paperin, jossa
seisoi: "Aamiaiseksi klo 12: voita, leipää ja silliä. Päivälliseksi klo
4 (vieraita): voileipäpöytä, jossa yksi lämmin ruokalaji. Lihalientä
piiraiden kera (Ekbergistä). Kanaa riissin ja sitruunakastikkeen kera.
Kermavanukasta. Olutta." Sitten oli professori antanut hänelle 20 mk
talousrahoiksi.
— Niin käy oppineissa taloissa, kun emäntä on sairas — nauraa hohotti
Lotta.
Soitettiin. — Rouva! — huusi Lotta keittiöstä, ja kun tulin
makuuhuoneeseen, kysyi rouva väsyneesti:
— Matildalla on kait suuri esiliina edessään, kun Matilda pesee
astioita — kyllä, näen että sinulla on — hyvä, sitten viittasi hän
kädellään, että sain mennä.
Olin tuskin ennättänyt tarjoiluhuoneeseen, kun taas soitettiin. —
Numero 1, eteinen — huusi Lotta ovesta. "Ei, Matildan täytyy itsensä
katsoa, mikä numero on pudonnut. Nyt on minun mentävä torille."
Kyllä teen sen vastasin minä kiiruhtaen eteiseen jossa professori oli
valmiina menemään ulos.
Kello 12 syön aamiaisen. Ota aina pesuesiliina edestäsi tullessasi
sisään, Matilda. Ole hyvä ja pidä hyvin vaaria rouvasta — sanoi hän ja
meni ulos. Minä en uskaltanut niiata.
Sillä aikaa kun Lotta oli torilla, soitti rouva viisi kertaa. Milloin
halusi hän että vetäisin ylös, milloin taas että laskisin alas
käärekaihtimen, sitten tahtoi hän päivän sanomalehden ja viimeisellä
kerralla antoi hän minulle lääkemääräyksen pyytäen minua menemään
apteekkiin tuodakseni hänelle lääkkeitä. Muistin 5 markkasen, jonka
professori oli antanut, kerroin asian rouvalle ja kysyin saisinko
samalla kuin menin apteekkiin ostaa kengät.
Professori antoi sinulle 5 markkaa ostaaksesi narisemattomat kengät,
niinkö? No, mene kaikin mokomin ja hanki ne ennen aamiaista. Mitä muuta
sanoi hän sinulle? — kysyi rouva hymyillen.
— Että tuhkakupin pitää olla oikealla puolella ja paperiveitsen
suorassa.
— Ei, ei, päinvastoin ja hän vääntelehti naurusta. — Ja entä muuta?
— Niin, sitten määräsi professori minun palkkani.
— Jaha, olen aivan unohtanut puhua siitä, saat 10 markkaa kuukaudessa,
eikö niin?
— Professori sanoi kyllä 12 — vastasin ujosti.
— Tarkoitan 12 markkaa, niin juuri, niinhän sovimmekin. Ole nyt kiltti
ja kiiruhda ajoissa kotiin. Minä nousen nyt ylös, päänsärkyni on
parempi. Teki oikein hyvää saada vähän nauraa.
Ei ollut pitkä matka apteekkiin, ja kun suutari asui aivan vieressä,
olin kotona puolen tunnin kuluttua.
Sillä aikaa oli rouva jo ennättänyt pukeutua ja istui nyt pianon
ääressä laulamassa. Minua ihmetytti, että hän huusi vain "aa! aa!", ei
se juuri kauniilta kuulunut.
Lotta touhusi parhaillaan aamiaisruokaa. Rouva opetti minulle miten
makuuhuone oli siistittävä. Minusta tuntui, että hän piti tärkeimpänä
miten ja missä professorin vaatteet riippuisivat. Professorin pienessä
pukuhuoneessa oli pitkä rivi jalkineita, jotka piti joka aamu pölyyttää
ja harjata. Sain hyvin tarkat määräykset, missä hänen tohveliensa
piti olla. Eipä siinä ollut yksi eikä kaksi asiaa, jotka minun oli
muistettava. Ajattelin sitä levottomana.
Kaikkein vaikeimman oli professorin rouva kuitenkin aivan unohtanut
opettaa minulle, nimittäin tarjoilun aamiaispöydässä. Siksi se kävi
niinkuin kävi.
Rouva itse oli kattanut pöydän, kehoittanut minua lukemattomia
kertoja katsomaan, että veitset ja haarukat olisivat aivan suorassa
kukin omalla puolellaan lautasta, että kukkamaljakko olisi keskellä
pöytää, ja muistuttanut etten saisi koskaan unohtaa professorin suurta
suola-astiaa.
Täsmälleen kello 12 istuutui herrasväki pöytään. Kun vaihdoin aika
huolimattomasti lautasia, sanoi professori jyrkästi.
— Ei, Matilda. Toiselta puolen, ei niin vaan näin — hän nousi pöydästä
ja näytti minulle, miten oli tehtävä, ja kuiskasi sitten rouvalle:
— Ystävä kulta, anna hänelle erikoinen opetustunti ennen päivällistä.
— Kyllä, Bengt pieni, sen kyllä teen — vastasi rouva alistuvasti.
Minun käteni vapisivat niin että pudotin haarukan — ja vielä
veitsenkin. —
— Ei koskaan saa pudottaa mitään. Hiljaa ja ääneti pitää tarjoilun
käydä. Kaikki ilman narinaa! Kuulen, että Matilda on jo ostanut kengät,
se oli hyvä, äänettömästi pitää liikkua — sanoi professori oikein
ystävällisesti.
Itku kurkussa kiiruhdin sanomaan: — Kyllä kiitos, ne maksoivat 4
markkaa 50 penniä, niin että minulle jäi 50 penniä.
Matilda on hyvä ja pitää ne — sanoi professori, sytytti sikaarin ja
meni työhuoneeseensa.
Koko aamiaisen ajan oli rouva näyttänyt levottomalta ja istunut
mielestäni kuin neuloilla. Varmaankin siksi, että olin hutiloinut!
Lotta oli pakahtua naurusta, kun kerroin miten huonosti olin
tarjoillut. — No, kaikki ovat lapsia alussa arveli hän.
Rouva auttoi minua kattamaan päivällispöydän. Hän koristi sen sievästi
vaaleanpunasilla kukilla. Jo kello 2 oli meillä kaikki valmista. Ja
niin pian kun rouva oli kuullut miehensä menevän ulos, istuutui hän
pianon ääreen. Ensin soitti hän vähän, mutta sitten hän alkoi taas —
aa! aa! — aansa.
A! a! aansa tähden unohtaa hän aivan juonitella tänään keittiössä. Sepä
on hyvä — sanoi Lotta.
Päivällistä varten pukeutui rouva laahuspukuun ja pani valkean kukkasen
hiuksiinsa.
Olin jo etukäteen levoton, miten selviäisin. Mutta kävikin
odottamattoman hyvin, luullakseni sentähden, että professori keskusteli
koko päivällisen ajan hyvin innokkaasti vieraansa kanssa eikä huomannut
edes sitä, että annoin kerran puhtaat lautaset väärältä puolelta.
Kyllä hengähdin helpotuksesta, kun ensimäinen päivällistarjoiluni
hienossa talossa oli ohi.
Vaikka koetin pitää silmäni auki ja tehdä niinkuin oli käsketty, sattui
joka päivä kuitenkin jotakin, minkä olin laiminlyönyt, mutta oikaisun
jälkeen muistin sen kyllä koko ikäni.
Eräänä aamuna soitti professori minua. Kun olin tullut hänen
huoneeseensa, osoitti hän poikkinaista tulitikkua, joka oli
kirjoituspöydän alla sanoen:
— Täällä tämä tulitikku on ollut jo kaksi päivää. Matilda on varmaan
unohtanut siistiä huoneeni.
Otin tikun ja vastasin vapisevalla äänellä:
— Anteeksi, herra professori, olen kyllä siistinyt joka päivä, mutta en
ole huomannut tikkua.
— Matilda on hyvä ja siistii huolellisemmin.
Senjälkeen ryömin kyllä pöytien ja tuolien alle kurkistellen joka
pölyhiukkasta.
Erään kerran sattui päivällisellä, että professori yht'äkkiä käski
minun noutaa tikapuut. — Soittokello on varmaan epäkunnossa, ajattelin
minä.
— Aseta tikapuut tähän, kas noin! Nouse nyt neljännelle portaalle! —
käski professori.
Hämmästyneenä tuijotin ensin rouvaan sitten professoriin joka jatkoi:
— Katso tarkkaan mitä ruokapöydästä puuttuu!
— Professorin suola-astia! huudahdin minä korkeudestani, kiipesin alas
ja kiiruhdin kaapille.
— Luulenpa ettei Matilda toista kertaa unohda panna sitä pöytään —
sanoi hän hymyillen.
Ei, totisesti en sitä tehnyt!
Ollessani tarjoiluhuoneessa kuulin kuinka professorin rouva kuiskasi
nauraen:
— Mutta Bengt, sinulla sitten on päähänpistoja, korkeita kuin talot!
Muutamia päiviä senjälkeen tarjoillessani aamiaispöydässä, antoi
professori minulle kirjeen sanoen:
— Matilda on hyvä ja panee paistivadin pöydälle ja vie tämän kirjeen
raatimiehen rouva Wallenborgille. Hän asuu numero 4:ssä tämän saman
kadun varrella. Odota vastausta vaikka se viipyisikin. — Taputtaen
rouvaa kädelle jatkoi hän:
— Näätkös ystäväni, olen kirjoittanut ja kysynyt emmekö saisi
äitiä tänne päivälliselle ensi sunnuntaina. Hänhän on jo niin
reipas nuhakuumeensa jälkeen, että hän on ollut kaksi kertaa ulkona
ajelemassa. — Älä unohda odottaa vastausta — huusi professori jälkeeni.
— Ja ota hattu ja päällystakki yllesi, Matilda. Mene kaikin mokomin
kadulta, pääovesta — lisäsi rouva kiireisesti.
— Oli kiltisti, rakas ystäväni, että huomautit siitä — kuulin
professorin sanovan, mutta minä en voinut käsittää, mitä he sillä
tarkoittivat.
— Hattu, päällystakki ja pääovesta! — ei, jospa sen ymmärtäisin.
Vasta myöhemmin sain sen selville. Raatimiehen rouvan sisäkkö kertoi
minulle nimittäin kerran, että hänen emäntänsä ei pitänyt siitä, että
näki palvelijattaren juoksevan kadulla ilman hattua tai huivia vain
suojahuivi yllään. Ja sitäpaitsi toivoi raatimiehen rouva, että kaikki,
mitä professori lähetti hänelle, tuotaisiin pääovesta.
Kirkkaassa messinkilevyssä oli: Raatimiehen rouva Henriette Wallenborg.
Nimikilven vieressä oli suuren renkaan muotoinen messinkinen kädensija
ja kuinka nyt vedinkään ja väänsinkään sitä, avautui ovi kuin
taikaiskusta meluten ja paukkuen.
Astuin suureen eteiseen, jonka lattia oli peitetty kauneilla
punaraitaisilla matoilla. Kun en suureksi hämmästyksekseni nähnyt
siellä ketään, kiipesin ilman muuta ylös portaita, jotka veivät
ylempään kerrokseen, ihailin paksuja kiiltäviä messinkitankoja, jotka
pitivät kullakin porrasaskelmalla mattoja hyvin pingotettuina. Kun olin
tullut ylös, avautui taasen ovi ja pitkä, laiha palvelija otti minut
vastaan. Hän oli raatimiehen rouvan sisäkkö, "Heta".
Kun hän kuuli, että toin tietoja professorilta, pyysi hän minua käymään
eteiseen ja sitten ruokailuhuoneeseen.
Raatimiehen rouva istui kahvipöydässä korkeaselkäisessä tuolissa.
Hän oli kaunis, vanha nainen, valkea hilkka harmaassa, kiharaisessa
päässään.
— Voiko noin kauniilla rouvalla olla niin ruma poika? — ajattelin minä
antaessani kirjeen syvään niiaten hänelle.
— Tämä on professorin herrasväen uusi sisäkkö — huusi Heta kovasti
raatimiehen rouvan korvaan.
— Hän on varmaan aika kuuro, tuumin minä itsekseni.
— Hyvää päivää, hyvää päivää! Kiitos, olipa hauskaa! Mikä on nimesi,
lapseni? — kysyi hän lempeästi.
— Matilda, — rouva — vastasin minä niiaten taas.
— Vai niin, Hilda? Minulla on ollut tytär, jonka nimi oli myöskin
Hilda, hän on nyt kuollut. Heta on hyvä ja vie Hildan teidän
huoneeseenne niin kauaksi kun minä kirjoitan vastauksen professorille.
Tarjoa nyt kahvia tai teetä Hildalle. Ota leipää täältä korista ja
muutamia sokeripaloja teevadille. Toivon että poikani, professori, voi
hyvin? — kysyi hän, kääntyen minuun.
Minä kumarsin päätäni ja niiasin.
Nojaten hopeapäiseen keppiin kulki raatimiehen rouva suoraryhtisenä
saliin, istuutui kirjoituspöydän ääreen ja aukaisi kirjeen. Säteilevin
kasvoin alkoi hän lukea sitä.
— Kuinka kaunis rouva on, hän on varmaan ollut kaunotar nuoruudessaan —
kuiskasin minä Hetalle.
Keittiössä istui Miina, keittäjätär, ja hakkasi lihaa. Hän oli kyllä
Hetaa vanhempi, mutta yhtä laiha ja melkein yhtä pitkä.
Kun hän kuuli, että olin Matilda, professorin perheestä, tervehti hän
hyvin sydämellisesti minua ja kysyi:
— Kuinka hyvä, kiltti professorimme voi?
Kun kiitin ja vastasin, että hän voi hyvin, lisäsi hän:
— Ollaan aina niin peloissaan, että kunnon professori kylmetyttäisi
itsensä ja saisi pahan tulehduksensa.
Katseeni lentäessä pitkin hyllyjä, joilla oli pitkät rivit kirkkaita
kuparikattiloita, huudahdin ihaillen:
— Semmoinen kuparipaljous, ja nehän kiiltävät kuin olisivat kultaa!
Miina hymyili ja sanoi:
— Niin, kyllä sitä tavaraa on tässä talossa. Kaikki on rouvan isän,
piispan, talosta. Niiden kirkkaanapitäminen antaa kyllä työtä.
Palvelijattarilla oli suuri huone, jossa oli kaksi akkunaa. Siellä
oli niin hienoa ja järjestyksessä kaikki. Molempien kaappien päällä
oli useita valokuvia kehyksissä sekä joukko kukkamaljakolta ja pikku
esineitä. Seinillä riippui kauniita uskonnollisia tauluja. Sängyt
olivat huolellisesti peitetyt valkeilla peitoilla. Minua pyydettiin
heti istumaan keinutuoliin.
Heta kattoi sievän kahvipöydän meille kaikille kolmelle. Miina ja minä
joimme teetä; hänellä oli niinkuin minullakin vatsakatarri ja oli
lääkäri kieltänyt häntä juomasta kahvia.
Palvelijattaret näyttivät minulle useita eri kuvia professorista, aina
niiltä ajoilta saakka, jolloin hän oli pieni poika. Miina ja Heta
olivat palvelleet yli 30 vuotta raatimiehen rouvaa ja sanoivat olevansa
aivankuin hänen perheensä jäseniä.
— Me olemme jakaneet rouvan kanssa sekä surut että ilot — sanoi Heta
kyynelsilmin.
— Ja sitten kun kaikki hänen muut lapsensa ovat kuolleet, on professori
ollut aina meidän rakas kultapoikamme — lisäsi Miina iloisesti.
— Kauan istuimme ja juttelimme Wallenborgin perheestä, mutta minua
ihmetytti suuresti, etteivät he kertaakaan puhuneet professorin
rouvasta.
Kun raatimiehen rouva antoi minulle professorin rouvalle menevän
kirjeen, sanoi hän taputtaen minua olalle:
— Koeta nyt parastasi, Hilda hyvä. Katso tarkoin, että professori
saa kaiken niinkuin hän tahtoo, äläkä unohda aamuisin sulkea ajoissa
professorin huoneen akkunoita, hän ei siedä vetoa. Pelkään niin, että
hän kylmettyy.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaiaamuna kulki professori huoneesta huoneeseen
kohennuskeppi kädessään ja kohensi tulta ja itse sulki hän pellit.
Huoneissa tuntui oikein kuumalta, mutta niin piti olla kun odotettiin
raatimiehen rouvaa.
Kaikki oli ajoissa valmiina.
Professorin rouva oli auttanut minua päivällispöydän kattamisessa, hän
oli koristanut sen keltasilla kukilla. Vieraan lautasen vieressä oli
matala kukkalasi resedoineen.
— Ne ovat anoppimuorini lempikukkia — kertoi rouva minulle.
Hetan piti saattaa raatimiehen rouvaa ja jäädä meille päivälliselle,
jonka tähden minun käskettiin kattaa hänelle, Lotalle ja minulle pöytä
tarjoiluhuoneeseen. Meidänkin pöydällemme asetti rouva kukkamaljakon ja
sitten kulki hän ympäri huoneita ja katsoi tarkkaan, että kaikki oli
suorassa ja täsmällisesti.
Lotan piti juuri ruveta paistamaan lihapalleroita, kun rouva tuli
keittiöön. Hämmästyneenä huudahti hän:
— Mitä Lotta ajattelee? Kenellä nyt on tapana laittaa lihapallerot
käsissään? Laita ne kaikin mokomin kahvikupissa tai kahdella lusikalla
leikkuulaudalla.
Lotta näytti vihaiselta. Luulin että hän heittäisi vadin
lihapallerotaikinoineen lattiaan. Hän oli aivan tulipunainen
kasvoiltaan ja mutisi vihaisesti nenäkkäitä sanoja.
— Rauhoitu Lotta, tee vain kuten haluan — sanoi rouva, otti
vanukasmuotin jääsoikosta, kaatoi vadille jälkiruuan ja koristeli sen
mesimarjahillolla.
Raatimiehen rouva näytti tyytyväiseltä kaikkeen. Hän kiitteli kirkasta
lihalientä, sanoi että vasikanlihapallerot olivat erinomaisen hyviä ja
vanukkaaseen oli hän ihastunut.
— Se on oivallista! — luulen että hän sanoi niin. — Aada rakas, olet
varmaan itse valmistanut sen? Saanko pyytää vielä yhden annoksen? —
Professori näytti oikein tyytyväiseltä.
— Hildahan tarjoilee oikein sievästi ja liikkuu niin hiljaa — kuulin
raatimiehen rouvan lausuvan, kun menin tarjoiluhuoneeseen. — Minun piti
naurahtaa itsekseni ja muistaa "narisemattomia" kenkiä.
Kun istuimme aterioimassa, niin näkyi kyllä, että Lotta oli nyreissään
ja tahtoi mielellään sanoa jotain ilkeätä rouvastamme, mutta Heta osasi
aina estää sen ajoissa.
Kahvin jälkeen uinahti raatimiehen rouva hetkisen istuen professorin
keinutuolissa. Kun hän heräsi, oli professori mennyt ulos. Hänen piti
tavata joku herra asemalla.
Meidän rouvan käsivarteen nojaten tuli raatimiehen rouva saliin, jossa
hän istuutui mukavaan nojatuoliin. Juuri kun vein heille toisen kupin
kahvia, sanoi hän suloiseen tapaansa:
— Aada kulta, laula vähän minulle! Laula ensin "Fjorton år tror jag
visst att jag var" [Luulen että olin neljätoista vuotta.] ja sitten
muutamia muita lempilaulujani.
— Mielelläni, rakas anoppimuori, vastasi rouvamme iloisesti, istuutui
pianon ääreen ja lauloi toisen laulun toisensa jälkeen.
Heta ja minä seisoimme ruokailuhuoneen ovella ja kuuntelimme. Rouva
lauloi niin kauniisti, että meille kihosi aivan kyyneleet silmiin.
Raatimiehen rouva istui hartaasti kuunnellen. Hän oli kuin kirkastettu,
minusta näytti, kuin hän olisi ollut ajatuksissaan aivan toisessa
maailmassa. Hän oli kuin kuva menneiltä ajoilta. Se kuva ei ole koskaan
menevä mielestäni: vanha kaunis nainen hienoine kasvonpiirteineen
istuen siellä kirjaviin pieluksiin nojaten. Hän oli puettu mustaan
silkkipukuun ja samettiseen mantiljaan. Päässä oli hänellä valkea,
sinipunervilla nauhoilla koristettu pitsipäähine. Muinaisaikuinen
kultainen rintaneula kiinnitti kallisarvoista pitsikaulusta ja pitkät,
paksut kultakäädyt riippuivat hänen kaulassaan.
Suloisesti hymyillen sanoi hän, kun rouva nousi pianon äärestä:
— Kiitos, ystävä kultani, kuinka kauniisti sinä laulat! Tule tänne
Aadani, että saan suudella sinua.
Kyyneleitä kiilsi professorinrouvan silmissä, kun hän polvistui
jakkaralle vanhan rouvan jalkojen juureen.
— Kiitos, rakas Aada! Tee Bengtini aina yhtä onnelliseksi kuin hän nyt
on, tuo hyvä sielu ansaitsee sen niin hyvin — kuiskasi vanha rouva ja
suuteli professorin rouvaa hellästi otsalle.
Juuri silloin astui professori salonkiin eteisestä; iloisesti hymyillen
jäi hän seisomaan oven viereen. Hän ei varmaan voinut irroittaa
katsettaan kauniista taulusta, joka hänellä oli edessään.
Heta, joka myöskin oli nähnyt emäntänsä hellyyden miniäänsä kohtaan,
puhui tästä hetkestä alkaen ystävyydellä ja kunnioituksella meidän
rouvastamme.
Vanha rouva seisoi jo eteisessä puettuna samettiseen päällystakkiin
ja silkkiseen päähineeseen mennäkseen kotiin, kun hän yht'äkkiä sanoi
meidän rouvallemme:
— Rakas Aada, minulla on eräs pyyntö sinulle, älä kiellä sitä minulta!
Anna minun vielä kerran nähdä kaivatun pikku Henrietten huone — kenties
viimeisen kerran.
Professorin rouva hätkähti ja vastasi hitaasti:
— Ovea ei ole aukaistu sitten hautajaispäivän. Pelkään että siellä on
niin kylmä, että anoppimuori vilustuu.
— Ei, en minä sitä tee — vain viimeinen jäähyväissilmäys. — Hänen
äänensä kuului alakuloiselta.
Professorin rouva otti avaimen alushameensa taskusta, pyysi minua
aukaisemaan ruokailuhuoneen vieressä olevan kamarin oven ja vetämään
käärekaihtimen ylös. Olin useasti ihmetellyt minne se ovi vei.
Minä kiiruhdin sinne ja kun olin vetänyt ylös tumman käärekaihtimen,
niin näin minä mitä somimman kokonaan valkeaksi ja ruusunpunaiseksi
sisustetun lastenkamarin.
Professorin ja hänen rouvansa tukemana astui vanha rouva huoneeseen.
Hän katsoi siellä lämpimästi ympärilleen, puristi miniänsä kättä ja
sanoi tarkoittavasti:
— Peitä kaikki huonekalut ja säästä ne uudelle pikku Henriettelle.
— Kiitos tästä päivästä, kiitos rakkaudestanne! Tervetuloa ensi
sunnuntaina luokseni päivälliselle, Jumalan avulla elän vielä silloin!
Professori saattoi äitinsä kotiin, ja meidän rouva meni itkien
makuuhuoneeseen annettuani hänelle avaimen takaisin.
Kun tulin sanomaan, että illallinen oli pöydässä, istui rouva
kirjoittamassa suureen kirjaan. Professori jäi äitinsä luokse teelle.
* * * * *
Leena täti oli meillä pesemässä pyykkiä, ja Lotta oli koko päivän
auttamassa pesuhuoneessa, jonkatähden minä sain luvan olla keittäjänä.
Kun rouva sanoi pitävänsä ruuanlaittamisesta keittokirjan avulla
silloin tällöin, puuhailimme me koko aamupäivän yhdessä keittiössä.
Oli niin hauska nähdä kuinka iloinen rouva oli seisoessaan hellan
ääressä hämmennellen hiljaa hyräillen keitoksia. Sekä aamiaisella että
päivällisellä kiitti professori ruokiamme. Niin, jopa Leena täti ja
Lottakin vakuuttivat, että kaikki maistuu "erinomaisen hyvältä".
Lotta oli antanut minulle aamulla 4 markkaa talousrahoista
kaikenlaisiin pikkuostoksiin ja minä kirjoitin kaikki menoni hänen
talouskirjaansa. Päivää myöhemmin merkitsin taasen pienen menoerän
kirjaan ja huomasin silloin suureksi hämmästyksekseni, että Lotta oli
muuttanut osan kirjoittamiani numeroita. 50 pennin sijasta oli 80
penniä ja eräässä toisessa kohdassa, missä menoni oli 1 mk oli hän
lisännyt 25 penniä. Kun kysyin Lotalta, miksi hän oli tehnyt niin,
tuli hän hirveän vihaiseksi ja sanoi kiivaasti: — Kas niin, aikooko
neiti "Tärkeä" ruveta sekaantumaan minun asioihini? Kylläpä hän on
hauska toveri! Jätä toiste koskematta kirjaani. Hoitakoon hän omansa,
minä hoidan omani. — Ja sitten nimitteli hän minua kaikenlaisilla
lisänimillä, otti kirjan ja lukitsi sen kaapin laatikkoonsa. Kun
tiesin, että minulla oli puhdas omatunto, enkä ollut tehnyt mitään
vääryyttä, päätin olla vaiti.
Samassa soitettiin ovikelloa, minä kiiruhdin sisään ja huomasin että
tarjoiluhuoneen ovi oli ollut raollaan, ja että rouva oli siellä
hääräten liinavaatekaapin ääressä. Hän oli aivan varmaan kuullut koko
ikävän kohtauksen, mutta ei sanonut siitä sanaakaan. Kun tulin takasin
keittiöön, tuntui Lotta säikähtyneeltä ja oli minulle ystävällinen; hän
oli luultavasti huomannut rouvan olleen tarjoiluhuoneessa.
* * * * *
Sunnuntaina oli herrasväkemme päivällisellä raatimiehen rouvan luona,
ja Lotta ja minä saimme vapaata klo kolmesta yhdeksään illalla.
— Olipa hyvä että muistetaan, että köyhä palvelijatarkin tarvitsee
joskus vapautta. Ajatteles, koko sinä aikana, jonka olen ollut tässä
talossa, ei rouva ole kertaakaan käskenyt minua kirkkoon. Tällaisessa
paikassahan tulee aivan pakanaksi ja vain pari kertaa olen saanut
vapautta sunnuntai-iltapäiväksi. Ellen olisi joskus iltasin hiipinyt
salaa ulos, en olisi koskaan tavannut tuttaviani. Kuka tässä viitsii
palvella kuin vanki — nurisi Lotta harjatessaan uuden kevättakkinsa
samettikaulusta.
— Miksei Lotta pyydä rouvalta lupaa mennä kirkkoon, niin minä teen,
eikä hän ole koskaan kieltänyt minua.
— Se on selvää, sisäköillä on aina parempi kuin keittäjättärillä. Minä
en pyydä koskaan lupaa, vaan menen ulos milloin tahdon! Hyvästi! —
sanoi hän ja paukautti keittiön ovea.
Menin ensin tervehtimään rouva ja neiti Axénia. He näyttivät tulevan
iloisiksi tavatessaan minut. Kun he kuulivat, että herrasväkeni
matkustaisi pian ulkomaille, sanoi neiti:
— Ja sitten saamme Matildan takaisin liikkeeseen! — Siihen en voinut
vastata mitään, sillä tunsin itsessäni, että kohtalo oli määrännyt
toisin.
Leena tädin luona tapasin Jannen, jota en ollut nähnyt moniin
viikkoihin. Meillä oli niin paljon puhumista, ja molemmat olimme
saaneet kirjeen äidiltä, ne luimme nyt yhdessä. Äiti kirjoitti, että
hän tunsi olevansa reippaampi ja oli iloinen, kun meillä molemmilla oli
niin hyvä olla.
Täti kertoi meille, että hän oli eräänä päivänä nähnyt Roosan ajavan
erään poliisin kanssa, ja kun täti mielellään halusi tietää, eikö
Roosa enää ollut Kleinehn hotellissa, meni hän sinne ja kysyi häntä.
Keittäjätär oli vastannut, että he olivat useita viikkoja sitten
erottaneet tuon epärehellisen tytön.
— Mielelläänhän auttaisi tuota harhaanjoutunutta raukkaa, jos vain
voisi. Luulen, että hän joutuu turmiolle — sanoi täti surullisesti.
Minuun koski kuullessani sen ja ajattelin surumielin kaikkea, mitä
Roosa parka oli kerran kertonut äidistään.
Täti kysyi, mitä pidin Lotasta. Vastasin vain etten aina ymmärtänyt
häntä.
— Niin, sitä en ihmettele — sanoi täti. — Hän teki aika rumasti
panetellessaan emäntäänsä heti sinun tullessasi taloon. Minun täytyy
sanoa, että sinä päivänä, jolloin viimeksi pesimme yhdessä pyykkiä,
opin oikein tuntemaan hänet. Hänellä on terävä kieli ja puhuu
mielellään pahaa niistä perheistä, joissa on palvellut, se osottaa
huonoa luonnetta. Sanoin hänelle suoraan etteivät kaikki emännät ole
niin ilkeitä, kuin miksi hän heidät maalaa. Palvelijattarilla on
myöskin vikansa. Olen itse palvellut herrastaloissa ja oppinut niissä
paljon. Vasta kun jouduin naimisiin ja pidin itse palvelijattaria, näin
kuinka huolimattomia tyttöjä voi saada. Emännällä on oikeus vaatia
ja palvelija saa luvan taipua hänen toivomuksiinsa. Kyllä Lotta sai
kuulla minun mielipiteeni asiasta. Hän tuli noloksi, eikä uskaltanut
enää puhua pahaa kenestäkään. — Janne ja Matilda, tahdon sanoa teille
jotakin. Kun on paikka jossakin perheessä, niin ei saa kertoa muille,
mitä siinä kuulee ja näkee. Vieraat voivat niin helposti selittää
kaiken väärin. Kyllähän voi kertoa yhtä ja toista talosta, mistä
leipänsä saa, mutta pitää tietää, mitä sanoo. Pitää aina ikäänkuin
sulkea ovi jälestään eikä laverrella muille kotoisia salaisuuksia
perheestä, jossa palvelee. En koskaan unohda, mitä eräs rikas rouva
sanoi kerran pojalleen: "Kodin sisäiset asiat eivät ole vieraita korvia
varten, kaikkea, mikä joutuu kauemmaksi, vääristellään niin helposti
ja käsityskantakinhan saattaa olla niin erilainen." Ja sitten tahdon
sanoa teille vielä, että Lotta ei tiennyt mitä siisteys ja puhtaus
merkitsevät, vaikka hän niin kerskaillen kertoi, että hän on palvellut
"vain hienoissa taloissa". Ajatelkaas, en nähnyt hänen koskaan
professorin perheessä pesevän leivinpöytää tai peltejä leipomuksen
jälkeen. Onko se siisteyttä?
Oli niin hauskaa kuulla Leena tädin kertovan, hän oli niin viisas ja
oli koonnut paljon kokemuksia pitkän elämänsä aikana.
Myöhemmin menimme kaikki kolme iltakirkkoon, ja sitten saattoi Janne
minut kotiin. Hyvästellessään minua portillamme, sanoi hän:
— Matilda, syksyllä matkustamme tervehtimään äitiä. — Olisipa se
hauskaa — vastasin minä epäilevästi.
* * * * *
Maanantai-aamuna pyysi Lotta rouvalta talousrahoja ja antoi hänelle
talouskirjansa.
Hetkisen kuluttua kutsui rouva Lottaa ja minä kuulin hänen sanovan:
— Huomaan, että vasikanpaisti maksoi 8 markkaa? Lottahan jakoi tuon
suuren paistin erään rouvan kanssa?
— Niin, rouva, — vastasi Lotta ja näytti hämmästyneeltä.
— Muistaako Lotta paljonko koko paisti maksoi? — kysyi rouva.
— Ei, sitä en todellakaan muista — vastasi Lotta vältellen.
— 10 markkaa, vai kuinka? — kysyi rouva ja katsoi terävästi Lottaan,
joka vastasi punastuen:
— Niin — luulen että oli niin:
— Silloin sai tuo vieras rouva palasensa kovin huokealla — 2:della
markalla!
— Ei, hänen osansa maksoi 4 markkaa — kiiruhti Lotta vastamaan.
— Lotta on varmaan erehdyksestä kirjoittanut 2 mk liian paljon,
sillä olin eilen erään tutun rouvan luona, joka tarjosi minulle
vasikanpaistia ja kertoi jakaneensa paistinsa meidän keittäjättäremme
kanssa.
— Rouva luulee nähtävästi, että minä olen varas — sanoi Lotta kiivaasti.
— Sitä en ole sanonut, mutta uskon kyllä varmasti, että Lotta on
useammin kuin yhden kerran merkinnyt väärin talouskirjaamme.
Sanomatta sanaakaan meni Lotta keittiöön, mutta seuraavana päivänä
pyysi hän rouvalta palvelustodistuksensa, sillä hänelle oli tarjottu
keittäjättären paikka eräässä höyrylaivassa ja tahtoi hän siis heti
muuttaa.
— Hyvä — sanoi rouva, ja professori kirjoitti itse todistuksen, jonka
rouva luki Lotalle.
Lotta tuli aivan kuohuksissaan takaisin keittiöön ja näytti minulle,
luultavasti hajamielisyydessään todistuksen, ja minä huomasin, että
siitä puuttui pieni sana "rehellinen". Kun annoin hänelle todistuksen
takaisin, repi hän sen palaisiksi ja poltti ne sanoen:
— Kyllä minä elän ilman heidän todistuksiaankin.
Mutta kun tuli eron hetki, katui hän ja pyysi rouvalta anteeksi, ja
jätti minulle hyvästi hyvin ystävällisesti, sanoen:
— Kiitos Matilda, sinä olet ollut hyvä toveri. Unohda vikani.
Itkien jätti hän meidät.
Rouva päätti olla ottamatta palvelijaa Lotan sijaan, varsinkin kun
raatimiehen rouva oli toivonut, että herrasväki söisi hänen luonaan
sekä aamiaisen että päivällisen niinä muutamina viikkoina, jotka he
vielä olisivat kotona. Leena täti saisi auttaa, kun tarvittaisiin,
sanoivat he minulle, ja minä olin siihen hyvin tyytyväinen.
Heti Lotan muutettua ryhdyin perinpohjaiseen siivoukseen keittiössä,
säiliössä ja meidän huoneessamme. Tarvittiinkin sekä saippuaa, vettä
että harjaa saadakseni kaikki hyvään kuntoon.
* * * * *
Eräänä yönä heräsin siihen, että joku naputti keittiön ovelle. Se oli
Heta, joka aivan kalpeana ja hengästyneenä pyysi puhua professorin
kanssa. Raatimiehen rouva oli sairastunut vaikeasti ja makasi nyt
hourien. Professori pyysi minua juoksemaan hakemaan lääkäriä ja
tulemaan sitten vanhan rouvan luokse. Heta kiiruhti kotiin, ja
herrasväki pukeutui kiireimmiten ja lähti.
Kun soitin raatimiehen rouvan ovikelloa, tuli Miina itkettyneenä
vastaani. Hän pyysi minut keittiöön ja kertoi, että hänen emäntänsä voi
hyvin huonosti, ja että hän oli aivan vakuutettu, että Hetan ja hänen
unensa merkitsivät jotakin.
He olivat molemmat nähneet kolmena yönä peräkkäin unta, että pikku
Henriette oli valkopukuisena kulkenut huoneiden läpi.
Lääkäri näytti hyvin vakavalta, kun hän tutkittuaan sairaan sanoi, että
hänellä on keuhkokuume. Koko yön istuivat hän ja professori raatimiehen
rouvan sairasvuoteen ääressä.
Professorin rouvan piti vastoin tahtoaan paneutua vierashuoneeseen
nukkumaan; lääkäri ei sallinut hänen valvoa, kun hän näytti hänen
mielestään kalpealta ja uupuneelta.
Kello 4 aamulla oli Miinalla kahvi valmiina. Heta hiipi hiljaa
sairashuoneeseen ja ilmoitti herroille, että kahvipöytä oli katettu
ruokailuhuoneeseen. Lääkäri katsoi kelloaan ja kuiskasi professorille:
— On hauskaa nähdä niin täsmällisiä ja uskollisia palvelijoita kuin
äitisi ovat. Tässä lepää heidän emäntänsä sairaana, eikä enää jaksa
antaa heille määräyksiä, ja kuitenkin tietävät he niin hyvin, miten hän
tahtoo kaiken olevan. Monena yönä olen valvonut tässä talossa äitisi
kanssa sairasvuoteen ääressä, ja aina on huolehtiva, kohtelias emäntä
tarjonnut kahvia klo 4 aamulla. Niin, hänen ajatuksensa riittivät
silloin huolehtimaan kaikesta ja kaikista. Tule, rakas veli, niin
täytämme hyvän äitisi toivomuksen, tai jos mieluummin jäät tänne, niin
tuon sinulle kupillisen.
Professori maistoi tuskin kahvia. Mitä levottomimpana istui hän ja
seurasi äitinsä pienimpiäkin liikkeitä.
Aikaisin aamulla lähetti lääkäri minut kirje muassani
diakonissalaitokseen ja pyysi minun odottamaan siellä vastausta. Eräs
"sisar" tuli mukaani hoitaakseen sairasta.
Herrasväkeni jäi koko päiväksi vanhan rouvan luokse, mutta minä sain
mennä kotiin siistiäkseni huoneet ja tuodakseni professorin postin.
Kun laitoin professorin rouvan vuodetta, löysin hänen pieluksensa alta
kultaisen muistokotelon, joka riippui ketjuissa. Kun muistokotelo oli
auki, näin siinä pienen tytön kuvan. Se oli varmaan pikku Henriette,
kuinka herttainen ja sievä oli hän mahtanutkaan olla! Luultavasti
hypistelin koteloa liian kovakouraisesti, sillä toinen kansi aukeni ja
näkyviin tuli nuoren, kauniin miehen kuva. Professori ei ikinä ollut
voinut olla niin kaunis nuoruudessaan, ei, se oli mahdotonta, ajattelin
minä ja katsoin oikein tarkoin tuota komeaa, nuorta herraa. — Kukahan
hän lienee ollut? Kun minusta samassa tuntui, että joku kulki eteisen
ovesta, piiloitin minä muistokotelon taskuuni ja menin katsomaan, kuka
siellä oli. Mutta en eteisessä enkä muissakaan huoneissa nähnyt ketään.
Palasin sentähden makuuhuoneeseen ja jatkoin siistimistä.
Rouva oli varmaan kiireissään jouduttautuessaan anoppimuorinsa luokse
unohtanut kirjoituspöytänsä laatikon auki siinä oli suuri, punainen
kirja, johon hän usein kirjoitti, ja kun se oli auki, sattuivat silmäni
siihen: "Murisija", tuo sana tuntui minusta niin lystikkäältä, että
minun piti lukea edelleen. — "Murisijani on tänään ollut minulle niin
ystävällinen, niin sydämellisen kiltti ja herttainen, että todellakin
häpeän kuinka tyhmä olen usein ollut häntä kohtaan. Kuinka paljon
minulla onkaan katumista! Anoppimuorini eilistä ystävällisyyttä olen
aina muistava kiitollisuudella. Ja hänen rakastava, lämmin katseensa
pyytäessään minua aina tekemään hänen Bengtinsä yhtä onnelliseksi."
— — — Sitten luin alempaa: "Kuinka olenkaan voinut lapsellisessa
ymmärtämättömyydessäni olla hänelle mustasukkainen? Hänhän on hänen
poikansa, hänen kaikkensa, ja hänellähän on oikeus rakastaa häntä."
Ei, nyt nuhteli omatuntoni minua, heikko ääni sisimmässäni sanoi:
"Onko sinulla Matilda oikeutta tunkeutua emäntäsi salaisuuksiin! Teet
väärin. Pitäisitkö itse siitä, että joku asiaankuulumaton lukisi
sisimmät ajatuksesi? Et, varmaankaan!" — Mutta kukahan saattanee
nuori mies muistokotelossa olla? Sisäinen ääneni muistutti taas:
"Mitä se sinua liikuttaa?" Ei professori ole voinut koskaan olla
niin kaunis. Ei, kyllä olen varma, että emäntäni nuoruuden salaisuus
kätkeytyy pikku Henrietten valokuvan taakse. Tätä ja paljon muuta
mietiskelin pannessani muistokotelon päiväkirjan päälle ja lukitessani
pöytälaatikon. Otin avaimen mukaani rouvalle ja kerroin hänelle, mitä
olin löytänyt ja minne olin sen piilottanut.
Olin kyllä huomaavinani, että rouva punastui sanoessaan:
— Kiitos, Matilda, kiitos, se oli oikein tehty.
Kenties oli väärin, etten tunnustanut kuinka utelias olin ollut,
mutta tein sen siksi, että katsoin olevan parempi rouvalle, ettei
hän aavistanut vieraan tunkeutuneen hänen salaisuuksiinsa. Mutta sen
päätin, etten koskaan ilmaise kenellekään, mitä olin lukenut ja nähnyt,
sehän olisi ollut väärin kilttiä emäntääni kohtaan.
Koko päivän oli raatimiehen rouva hyvin levoton, hän houraili
ja heittelehti sinne tänne vuoteellaan. Iltapuolella tuli hän
levollisemmaksi, jonka tähden lääkäri kehoitti herrasväkeäni
paneutumaan levolle. Heta ja minä valvoimme vuorotellen sisar Agaatan
kanssa. Yö kului oikein rauhallisesti, ja kun lääkäri tuli seuraavana
aamuna, selitti hän, että valtimo oli tasaisempi ja sairaan tila
parempi.
Vanha rouva nukkui hyvin koko päivän ja me toivoimme kaikki parasta.
Illan tullen loi hän silmänsä auki ja katsellen ympärilleen kysyi hän
paljonko kello oli. Kun professori vastasi, että se oli 1/2 7, tarttui
vanha rouva hänen käteensä ja sanoi hymyillen:
— Minä olen nukkunut liiaksi. Meidänhän pitää matkustaa kello 1/2 10.
— Rakas Bengt, oletko jo täällä —? Ja tuollahan näen Aadan, tule, niin
saan kiittää sinua laulusta! Ehkäpä tahdot vielä kerran laulaa minulle:
"Mitt liv är en våg" [Eloni on kuin aalto.] Tahi ehkenpä jätämme
sen kello 9:ksi. Heta, ole hyvä ja tuo minulle voileipä ja lasi
olutjuustoa.
Sisar Agaatta koetteli valtimoa ja katsoi tarkoittavasti professoriin.
Hän lähetti minut heti noutamaan lääkäriä.
Kun Heta toi tarjottimella, mitä oli pyydetty, nukkui sairas jo.
Lääkäri tuli, pudisti päätään ja sanoi että valtimo oli ylen heikko ja
epäsäännöllinen.
Sairasvuoteen vieressä seisoi professori käsi vaimonsa vyötäröllä. Hän
näytti vanhalta ja kumaralta. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.
Rouva taputti häntä hellästi olalle. Näki kuinka he molemmat kärsivät
katsellessaan kuolevan levottomuutta ja taistelua. Hengitys kävi yhä
heikommaksi. Lääkäri istui koko ajan kello kädessä ja laski valtimon
lyöntejä.
Oli puhjennut kova ukkosilma. Salamat valaisivat kerran toisensa
jälkeen sairashuoneen. Sisar Agaatta laski alas käärekaihtimen ja
sytytti kruunun kynttilät. Jyrähdykset kävivät yhä kovemmiksi. Me
seisoimme kaikki äärimmilleen jännittyneinä, huoneessa vallitsi
kuoleman hiljaisuus. — Kuului pitkä huoahdus vuoteesta, ja vanha rouva
hengähti viimeisen kerran.
Lääkäri nousi ja tarttuen professorin käteen sanoi hän vapisevalla
äänellä:
— Lämmin äidinsydän on lakannut sykkimästä. Onnellinen sinä Bengt, joka
aina olet ollut hyvä poika.
Professorimme polvistui äitinsä vuoteen ääreen. Hän suuteli useita
kertoja vielä lämmintä kättä. Hänen vaimonsa laskeutui myöskin
polvilleen puolisonsa viereen ja sanoi kiihkeästi itkien:
— Kiitos kaikesta! Bengt, siunattu olkoon rakastetun äitisi muisto!
Ulkona oli rajuilma tauonnut ja ilta-aurinko loisti säteilevän
kirkkaana huoneeseen, kun sisar Agaatta veti käärekaihtimen ylös.
Professori viittasi Miinan ja Hetan luokseen. Hän tarttui heidän
käsiinsä ja talutti heidät vuoteen ääreen, missä heidän emäntänsä
lepäsi. Itkien sanoi hän:
— Kiitos, uskolliset palvelijat. Äitini piti teitä suuressa arvossa.
— Parempaa emäntää ei voi koskaan saada — sanoi Heta nyyhkyttäen.
— Ja Jumala palkitkoon hänelle kaiken hyvän, minkä hän on tehnyt —
lisäsi Miina syvästi liikutettuna. — Nyt on rakastettu emäntämme mennyt
parempaan maailmaan! Jumala siunatkoon hänen muistoansa!
Kauvan seisoivat kaikki vaiti kuolleen vuoteen ääressä. Ilta-aurinko
laski, vallitsi lepo ja rauha.
* * * * *
Seuraavina päivinä oli kaikilla ja erittäinkin professorilla paljon
toimitettavaa. Viidentenä päivänä tulisivat hautajaiset olemaan.
Eräs vanha senaatin vahtimestari, joka sitä ennen oli ollut palvelijana
raatimies Wallenborgin perheessä, ajeli koko päivän ympäri kaupunkia
vieden kutsukortteja hautajaisiin. Sataviisikymmentä henkilöä oli
kutsuttu.
Neiti Axén auttoi rouvaamme surupukujen laittamisessa. Miina, Heta
ja minä saimme mustat pukukankaat ja neiti Axén tarjoutui ompelemaan
meidänkin pukumme, koska hänen äitinsä ja hän olivat 60 vuoden aikana
ommelleet kaikki raatimiehen rouvalle.
Surutalo puetettiin valkeaan. Hursteja ripustettiin kaikkien akkunoiden
eteen, huonekalut peitettiin valkeilla päällyksillä, taulut samoin
valkealla tarlataanilla, ja punaisten eteis- ja porrasmattojen sijaan
pantiin valkeat.
Suuressa salongissa oli arkku korokkeella korkeiden laakeripuiden
ympäröimänä. Koko päivän paloi tuli korkeissa hopeisissa
haarakynttiläjaloissa molemmin puolin arkkua. Siinä lepäsi raatimiehen
rouva Wallenborg, kaupungin ennen niin ihailtu kaunotar. Kaunis oli hän
vielä kuolleenakin, lempeä hymy seurasi häntä hautaan saakka.
Kello 1/2 1 kokoontuivat vieraat. Professori oli järjestänyt kaiken
erittäin käytännöllisesti ja hyvin. Hänen äitinsä olisi kyllä ollut
tyytyväinen.
Alemmassa kerroksessa oli suuressa huoneessa eteisen vieressä pitkät
rivit vaatenaulakkoja. Siellä oli vahtimestari Åberg, joka otti
herrojen päällystakit ja toisen kerroksen eteisessä oli eräs senaatin
vahtimestari auttamassa naisia.
Kaikki istuivat juhlallisina ja ääneti. Vahtimestarit kantoivat
kahvitarjottimia. Miina, Heta ja minä puettuina uusiin mustiin
pukuihimme ja suuriin valkeisiin esiliinoihin seurasimme jälestä
leipätarjottiminemme.
Suureen tarjoiluhuoneeseen oli katettu kahvipöytä palvelijoille.
Raatimiehen rouvan maatilalta Niemenkylästä, oli tullut kolme vanhaa
uskottua palvelijaa hautajaisiin. Niemenkylän taloudenhoitajatar,
mamselli Malla, joka oli palvellut 55 vuotta perheessä, seisoi keittiön
hellan ääressä valvoen kahvinkeittämistä.
Kun kaikki olivat juoneet kahvin, tarjottiin reinin viiniä korkeissa
vihreissä laseissa sekä musta ja valkojuovaisia paperipusseja, joissa
oli surumakeisia.
Eräällä salin pöydistä oli kuolleen valokuvia, ja jokainen, joka
tahtoi, sai ottaa kuvan muistoksi.
Ennenkuin arkun kansi suljettiin, seisoi professori kauan kumartuneena
katsellen äitivainajataan. Oikealla kädellään teki hän ristinmerkin
hänen rintaansa ja sitten peitti kansi rakkaan vanhuksen.
Ruumisvaunut olivat saapuneet. Nikolainkirkon kellot soivat niin
kaihoisan hitaasti ja kun kukkasin koristettu arkku kannettiin
huoneesta, istui professorin rouva soittokoneen ääressä ja lauloi
värisevin äänin: "Mitt liv är en våg". Hän lauloi liikuttavan
kauniisti, luulen että tuskin ainoakaan silmä oli kuiva.
Minä olin saanut tehtäväkseni seistä alimmalla ovella sulkeakseni sen
sitten, kun kaikki olivat lähteneet haudalle. Herrat ja naiset tulivat
portaita alas ja menivät etsimään ajoneuvojaan.
Kenraali Ehreströmin uusien, suljettujen vaunujen vieressä seisoi
Janne ja aukaisi oven herrasväelleen. Sitten hyppäsi hän itse
kuskipukille aika ketterästi, ja istuessaan siellä kuskin vieressä
käsivarret ristissä rinnoillaan, näytti hän minusta oikein sorjalta ja
"tyylikkäältä".
Sydämeni löi kiivaasti, kun pitkä surusaatto lähti liikkeelle ja
kenraalin vaunut kulkivat oven ohi, jonka vieressä seisoin. Janne oli
nyökännyt minulle ystävällisesti.
Kun suljin oven, huomasin, ettei sen kiinni paukahtaessa syntynyt enää
samanlaista melua kuin ennen, ei — nyt päästi se kumean, haudanomaisen
äänen, kuin olisi se tahtonut sanoa: "Vanha on kadonnut".
Senaatin vahtimestarit kantoivat ruumiskorokkeen pois ja järjestivät
huoneet. Ruokailuhuoneessa sain minä auttaa vanhaa vahtimestaria
päivällispöytää katettaessa.
Vaikka olikin jo 75 vuotias, näytti vahtimestari Åberg vielä aika
terveeltä ja reippaalta. Hän kertoi minulle, että hän oli palvellut
Wallenborgin perheessä 35 vuotta, ensin juoksupoikana ja sitten
palvelijana. Seitsemättä kertaa kattoi hän nyt tässä talossa
hautajaispäivänä päivällispöytää.
— Ja nyt teen sen viimeisen kerran — sanoi hän surumielisesti. — Nyt
on kaikki lopussa, kun vanha, rakas emäntämme on kätketty maan poveen.
Niin, kiitollisessa muistossa säilytän kaikki, mitä hän on tehnyt ja
ollut minulle ja omilleni. Niin, niin, sekä herralla että rouvalla
oli sydän oikealla paikallaan. Sellaista kotia kuin Wallenborgien ei
synny taas pian tässä hyvässä pääkaupungissamme. Kaikki oppinut ja
hieno väki on kokoontunut täällä, ja monessa suuressa juhlassa on
tässä talossa oltu mukana, sekä laulua että soittoa on saatu kuulla.
Kaikki eivät voi, kuten minä, kerskua palvelleensa Jenny Lindhiä, rouva
Michaelia, Runebergiä, Topeliusta ja muita suuruuksia. Puhumattakaan
Ole Bullista, Rubinsteinista ja niin edespäin. — Kaiken tämän kertoi
hän koristelussaan pöytää kieloilla ja resedalla. Keskelle asetti hän
vainajan muotokuvan. Kehyksen ympärille oli hän kietonut suruharsoa. —
Niin, niin, yksi vain on jälellä Wallenborgin perheestä, mutta kyllä
hän sitten onkin miesten mies, tuo sinun professorisi. Ylioppilaiden
pitäisi oikein tuntea hänet — silloin eivät he kutsuisi häntä "meidän
kauhuksemme". Hän ei vaadi heiltä enempää, kuin on vaatinut itseltään!
Ja kuinka monia köyhiä ylioppilaita onkaan hän auttanut rahoillaan.
Siitä hän ei kyllä puhu, mutta sen tiedän minä, vahtimestari Åberg.
Matilda, ole hyvä ja anna minulle tuo maljakko valkeine ruusuineen
peilipöydältä, sen pitää olla professorin rouvan lautasen vieressä.
Oi! kuinka hän lauloi, sehän olisi voinut hellyttää kivenkin. Kyllä
hänestä olisi tullut toinen Pohjolan satakieli, ellei hän olisi
professorin tähden jättänyt lauluopintojansa Pariisissa. Mutta minä
suon professorille niin mielelläni tämän laululinnun. Tunnusta tosiksi
sanani Matilda, hänestä tulee vielä kerran kunnon emäntä Niemenkylään.
Katsoen kultakelloonsa lisäsi hän: — Klo 5 syövät he päivällisen.
Tunti on vielä aikaa. Niin, pöytä näyttää sievältä, juuri sellaiselta
jollaiseksi vanha rouva olisi tahtonut sen. Tässä istuu lääkäri, tässä
asessori ja tuossa piispa, hän on rouvavainajan sisarenpoika. Muita
vieraita ei tule. Luulen että he aukaisevat testamentin tänä iltana,
sillä asessorin pitää matkustaa huomisaamuna varhain kotiinsa Vaasaan.
Luulen, että rouva on tehnyt suuria lahjoituksia, rahoja kyllä on!
Hän ei varmaankaan ole unohtanut kaupungin köyhiä. Samassa soitettiin
ovikelloa, minä kiiruhdin avaamaan. Palvelijat tulivat kotiin haudalta.
He kertoivat kuinka juhlallinen hautaus oli ollut. Piispa oli puhunut
liikuttavan kauniisti ja sekakuoro oli laulanut useita lauluja sekä
kappelissa että haudalla. He sanoivat, että hautakummulle muodostui
kokonainen kaunis seppelevuori.
Mamselli Mallalle ja Miinalle tuli nyt kiire laittaa ruoka, ja
me olimme juuri lopettaneet päivällisemme tarjoiluhuoneessa, kun
professorin herrasväki ja vieraat saapuivat.
Niemenkylän puutarhuri ja pehtori sanoivat jäähyväiset, heidän piti
matkustaa kotiin, mutta mamselli Malla jäi seuraavaan päivään. Tulevana
sunnuntaina pidettäisiin hautajaispidot Niemenkylän väestölle.
Vahtimestari Åberg ja Heta tarjoilivat herrasväen päivällispöydässä, ja
he sanoivat, että professori ei ollut voinut syödä juuri mitään.
Iltasella ennen illallista kutsuttiin Miina, Heta ja mamselli Malla
saliin. Syvästi liikutettuina tulivat he takaisin keittiöön ja
kertoivat, että he olivat saaneet kuulla testamentin. Vanha rouva oli
hyvyydessään määrännyt, että he saisivat huoneen vapaasti asuttavakseen
kuolinpäiväänsä saakka ja vuotuisen eläkkeen.
Professori oli kysynyt ystävällisesti, haluaisivatko he palvella hänen
perhettään toistaiseksi ja senhän he niin kovin mielellään tahtoivat
tehdä.
Vahtimestari Åbergiakin oli muistettu antamalla hänelle rahasumma,
josta tämä oli hyvin kiitollinen.
Professorin rouva soitti minua. Otaksuin, että hän lähettäisi
minut kotiin jollekin asialle. Hämmästykseni oli sentähden
rajattoman suuri, kun asessori pyysi minua astumaan lähemmä ja luki
testamentista seuraavaa: "Jos rakas poikani Bengt on tyytyväinen niihin
palvelijattariin, jotka ovat hänen palveluksessaan minun kuollessani,
haluan minä, että he kukin saavat 500 mk:n säästöpankkikirjan".
Hän katsoi minuun, mutta kun en käsittänyt, että tämä koski minua,
sanoi professori:
— Matilda, sinä näet miten hyvä ja rakastava äitini on ollut,
hän on ajatellut minunkin palvelijoitani. Huomenna saat 500
mkan säästöpankkikirjan. Olet ollut vain lyhyen ajan meidän
palveluksessamme, mutta tahdon sanoa sinulle, että sekä rouva että minä
olemme sinuun hyvin tyytyväisiä.
Kyynelsilmin ja ystävällisesti katsoi rouva minuun. Niiasin niin syvään
kuin osasin ensin professorille sitten rouvalle ja viimeksi asessorille
kuiskaten:
— En ansaitse tätä hyvyyttä. Tarkoittikohan raatimiehen rouva sen
todellakin minulle?
Emäntäni tarttui käteeni ja sanoi:
— Matilda, pysy aina yhtä rehellisenä ja uskollisena, niin sinulle käy
hyvin elämässäsi.
Puhkesin itkuun ja kiitin isäntäväkeäni heidän suuresta
ystävällisyydestään minua kohtaan.
Seuraavana päivänä pyysin päästä ulos joksikin aikaa. Ensin juoksin
täti Leenan luokse ja kerroin hänelle suuresta lahjasta, jonka olin
saanut, ja sitten ostin pienen kimpun reseedaa ja menin hautausmaalle.
Tultuani aivan lähelle vanhan rouvan hautaa, huomasin minä, että
professori istui siellä penkillä pää käsien varaan painuneena.
Minä, vetäydyin pois peljäten häiritseväni häntä, juuri kun hän oli
vaipuneena suureen suruunsa.
Mutta professori oli varmaan kuullut askeleeni, koska hän kääntyi ja
sanoi:
— Sinäkö se olet, Matilda? Tule katsomaan näitä kauniita seppeleitä,
jotka ovat tällä kummulla.
Menin portaita ylös ja professori kysyi, mitä minulla oli paperissa.
Vastasin ujosti:
— Siinä on vain muutamia vaatimattomia kukkasia, saanko luvan
panna ne rouvan haudalle? Tahdoin niin mielelläni osoittaa hänelle
kiitollisuuttani.
— Sen saat toki mielellään tehdä. Kiitos, rakas lapsi! — sanoi
professori.
Minä niiasin ja hiivin hiljaa pois piilotettuani vaatimattoman kimppuni
kallisarvoisten seppeleiden joukkoon, joita oli siinä rikkaan rouvan
haudalla.
Vahtimestari Åberg on oikeassa — ajattelin minä kulkiessani pois
hautausmaalta — kuinka voi kutsua niin hyväsydämistä professoria
"ylioppilaiden kauhuksi". Ei, he eivät tunne professoriamme!
Kotimatkalla tapasin Jannen, ja kun kerroin hänelle, mitä olin saanut,
sanoi hän iloisesti! — Onnittelen! Matilda, kuinka iloitsenkaan
puolestasi! — Oli oikein hyvä, että tapasin sinut. Tahdotko ottaa
hyvän paikan kesäksi? Eversti Ehreströmin venäläinen miespalvelija
saa vapautta, ja nyt haluavat he sisäkön, joka samalla huolehtisi
tarjoilusta. He asuvat Hämeessä olevalla maatilallaan kesäkuukaudet.
Ehkäpä saat sitten seurata heitä Pietariin. Palkka on hyvä, 18 markkaa
kuukaudessa ja kaksi pumpulipukua vuodessa. Pietarissa he kyllä antavat
suuremman palkan. Ota todistukset mukaasi ja tule meille huomisiltana
klo 7, niin saat itse puhua everstin rouvan kanssa. Ei, nyt minun pitää
joutua leipuri Ekbergiin, meillä on vieraita tänä iltana. Hyvästi!
Tervetuloa huomenna! — ja ennenkuin ehdin edes vastata hänelle, juoksi
hän tiehensä.
Tämä tuli niin odottamatta, että oikein päätäni huimasi.
— Minun pitää neuvotella professorin rouvan kanssa. Osaanko minä
hoitaa niin hienoja tehtäviä? Minähän olen sitäpaitsi aikonut palata
neulomaliikkeeseen! Mutta kyllä on kuitenkin rauhallisempi ja parempi
olla palveluksessa. — Kaikki nämä ajatukset risteilivät päässäni.
Kun tulin kotiin, kertoi rouvani, että everstin rouva oli ollut
vieraisilla hänen luonaan ja kysellyt minusta ja että hän oli jo
suositellut minua tuohon paikkaan. Hän arveli kyllä, että selviytyisin
siinä.
Kun herrasväkeni antoi minulle palvelustodistuksen, sanoivat he,
että toivoivat saavansa minut takaisin, kun palaisivat kahden vuoden
kuluttua kotimaahan, ja sen lupasinkin.
— Siinä tapauksessa ettei Matilda silloin jo ole naimisissa — sanoi
rouva hymyillen.
Todistus oli minulle aivan liian hyvä, tunsin etten ansainnut sitä.
Päivää myöhemmin menin todistuksineni, neiti Axén oli myöskin antanut
minulle hyvän suosituskirjeen — kenraali Ehreströmin luo. Siellä
tapasin everstin rouvan, joka tuntui minusta hyvin kiltiltä. Hän sanoi
olevansa englantilainen ja puhui sentähden murteellista ruotsia.
Päätettiin, että minä 5 pnä kesäkuuta matkustaisin erään pesijättären
ja keittiötytön kanssa Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen laivalla Korven
kartanoon. Everstin rouva antoi minulle 15 markkaa matkarahoiksi sekä
30 markkaa kahta pumpulipukua varten.
Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että kuljin kuin unessa. Heta ja Miina
olivat hyvin tyytyväisiä, että olin saanut paikan eversti Ehreströmin
luona ja sanoivat, etten olisi koskaan voinut saada parempaa.
— Englantilaisessa kodissa voi Matilda oppia paljon uutta. Niin hyvässä
järjestyksessä olevaa taloa saa etsiä — arveli Heta.
* * * * *
Niemenkylässä pidetty surujuhla oli ollut hyvin tunnelmarikas. Vanha
rouva oli muistanut testamentissaan anteliaasti kaikkia vanhoja
palvelijoita ja alustalaisia.
Kun professorin piti vielä palata Niemenkylään muutamiksi päiviksi
järjestelläkseen siellä asioita, toivoi hän, että rouva kutsuisi sillä
aikaa seurakseen hyvän ystävättärensä, nuoren papinlesken Kangasalta.
Hän tulikin, ja ystävien kohtaaminen oli oikein liikuttava. He
eivät olleet tavanneet moneen vuoteen ja nyt heillä oli niin paljon
kerrottavaa toisilleen.
— Minun elämäntarinani ei ole pitkä — sanoi köyhä rouva eräänä päivänä,
kun emäntäni ja hän istuivat aamiaispöydässä. Hän asetti muutamia
valokuvakehyksiä ruokapöydälle ja jatkoi:
Tässä näet, Aada rakas, lapsuuskotini, senhän hyvin tunnet. Tässä on
tuon nuoren jumaluusopin ylioppilaan kuva, häntä et koskaan nähnyt.
Tässä meidän pieni, mutta hauska ja rauhaisa pappilamme, ja tässä
lopuksi hauta, — — — siihen luhistui elämäni.
Kyyneleet vuotivat pitkin hänen kalpeita poskiaan. Professorin rouva
katsoi häneen ystävällisesti ja sanoi osaaottavasti.
— Lyhyt, mutta onnellinen elämä! Sinun miehesihän kuuluu olleen
erikoisen rakastettava luonteeltaan. Taasen tuo "miksi"? johon ei
saa vastausta. — — — Minun elämäni on jo ollut aika vaihtelevaa.
Halulla ja innolla kävin käsiksi lauluopintoihin Pariisissa, kun olin
onnistunut saamaan lainan. Pariisissa oleskeleminen tulee kalliiksi,
vaikkakin minä, kuten moni muukin, koetin elää niin säästäväisesti kuin
mahdollista. Rahat sulivat olemattomiin, terveyteni alkoi horjua; —
sitten tuli Bengt tielleni. Tässä huokasi rouva rummuttaen sormillaan
pöytään.
— En ole kuitenkaan koskaan katunut ottamaani askelta, hänhän on itse
hyvyys personoituneena.
— Olet onnellinen? — papinleski katsoi kysyvästi ystäväänsä.
— Kyllä, olenhan toki, mutta laulua en kokonaan jätä. Bengt on
musikaalinen, hänhän soittaa itse viulua. Toivon, että hän palattuamme
ulkomailta alkaa taas harrastaa musiikkia kodissa. Jospa tietäisit
miten hauskoja soitannolliset illat olivat kodissamme, mutta pikku
tyttömme kuoleman jälkeen on musiikkielämä ollut meillä kokonaan
lamaannuksissa. Ei ystäväni, puhukaamme muusta. Kuinka Kalle voi? —
kysyi rouva, hätäisesti.
Ajattelin silmänräpäyksessä nuoren kauniin miehen muistokotelossa
olevaa valokuvaa, jonka päivää jälkeen vanhan rouvan kuoleman löysin
paperikorista pieniksi palaisiksi revittynä.
— Kalle veli, kiitos hän voi hyvin! Sinähän tiedät, että hän on vuoden
ollut naimisissa vaatimattoman, mutta oikein herttaisen tytön kanssa.
Hän on nyt kaupunginlääkärinä Torniossa — vastasi pastorin rouva
hitaasti heidän noustessaan ruokapöydästä.
Päivät ja viikot vierivät matkavalmistuksia tehdessä ja siivouksessa.
Herrasväkeni oli purkanut kauniin kotinsa ja muuttanut tavaransa
raatimiehen rouvan taloon.
Professori oli kehoittanut rouvaansa lahjoittamaan pois ja hävittämään
kaiken, mitä he eivät tarvinneet, ja minäkin sain ilokseni joukon
hyödyllisiä tavaroita.
— Matildan tulevaa kapiota! — laski rouvani leikkiä.
Tunsin äkkiä olevani oikein rikas maallisesta omaisuudesta. Suuren osan
siitä, mitä olin saanut, lähetin kotiin äidille, ja loput panin säilöön
suureen matka-arkkuun, jonka rouva oli antanut minulle.
Kuolleen kodissa oli herrasväelläni paljon järjestämistä hänen
testamentissa lausuttujen toivomustensa mukaan. Muun muassa oli hän
määrännyt, että kaikki hänen paremmat pukunsa kuuluisivat eräälle
nykyisin Ruotsissa asuvalle nuoruuden ystävättärelle. Ja Heta kertoi
minulle, että rouvalla oli jo 23 vuotta ollut tapana syksyisin ja
keväisin lähettää suuri kori täynnä vaatteita ja muuta varattomalle
ystävättärelle, joka ennen oli ollut rikas, mutta eli nyt kokonaan
vanhan rouvan hyvyydestä. Pienimpiä yksityiskohtia myöten oli vainaja
aina ajatellut, mikä voisi tuottaa ystävälle hyötyä ja iloa. Jopa
hameiden taskutkin täytti hän vanhoilla napeilla ja kaikenlaisilla
muilla ompelutarpeilla, ja joka vuosineljänneksenä lähetti rouva Hetan
pankkiin ostamaan 700 kruunun pankkiosoituksen ystävättärelle Ruotsiin.
— Uskollisempaa ystävää ei ole maailmassa kuin rouva vainaja on ollut —
lisäsi Heta.
Yksinkertaisimmat vaatteet oli jaettava talon palvelijoille, ja meidän
rouvalle tuli yllin kyllin työtä ennenkuin hän oli järjestänyt kaiken
anoppimuorinsa tahdon mukaan.
Herrasväen lähtöpäivä oli tullut, ja me saatoimme heidät laivalle.
Kun porraspuu vedettiin pois ja suuri laiva lähti liikkeelle, tuntui
minusta, kuin olisin kadottanut elämäni tuen. Tuntui niin raskaalta
palata tyhjään kotiin, raskaalta ruveta kokoilemaan tavaroitani
seuraavan päivän matkaa varten.
Kun olin rautatieasemalla sanonut jäähyväiset Hetalle, Miinalle ja
Jannelle ja istuutunut vaunuun uusien tovereitteni, pesijätär-Eriikan
ja keittiö-Iidan kanssa, olin purskahtaa itkuun. Oli niin ikävää
käydä taas uutta tuntematonta tulevaisuutta kohti. Janne oli varmaan
huomannut kuinka surullinen olin, koska hän lähtövihellyksen kaiuttua
huudahti huiskuttaen iloisesti lakkiaan:
— Matilda, syksyllä matkustamme äitiä tervehtimään!